Jumalan ilmautumista luonnossa, mutta silloin se myös ilmestyy hengen
maailmassa: taiteessa, valtiossa ja historiassa. Hengen maailman
korkeimpia edustajia ovat nerot, ne, jotka elähyttäen ja uutta luoden
ovat vaikuttaneet ihmiskuntaan. Neroja jo kaikkialla ihaillaan ja
niille patsaita pystytetään. Ja kaiken tämän johdosta lausuu Strauss
rohkean väitteensä: Ainoa ihailu (dyrkan) -- valitettakoon sitä tai
iloittakoon siitä, kieltää sitä ei voi -- joka meidän aikamme
sivistyneillä vielä on jälellä uskonnollisen rappeutumisen jälkeen, on
neron ihailu (Cultus des Genius). Ja neron tekee hän Kristuksesta sen
perusteella, että tapaa hänessä kaikki neron tunnusmerkit:
sielunvoimien sopusoinnun, suuren aatteen, jonka hyväksi taisteli ja
uhrautui, suuremmoisen voiman, jolla hän vaikutti ensin ympäristöönsä
ja sitten jälkimaailmaan ja sitä seuraavat vaikutukset rakkauteen ja
vihaan. Samalla kun Kristus siis on nero, verrattava esim.
Sokratekseen, seisoo hän kuitenkin muita neroja äärettömästi ylempänä
työnsä kautta, sillä ei mikään ennen häntä elänyt nero ole siihen
määrin kuin hän kohottanut kansakuntain katseita korkeuteen ja
opettanut heitä syvemmin ja oikeammin tuntemaan, käsittämään ja
kunnioittamaan niitä voimia, rakkautta ja hyvyyttä, jotka kaikkea
olevaista hallitsevat. Ja sentähden ansaitsee kristinuskon
perustajanero ihailumme ennen kaikkia muita neroja. Häntä etevämpää ei
ole ollut, eikä tulekaan olemaan.
Samassa kirjassa on vastaus Heidelbergin professorilta Ullmannilta,
joka puolustaa protestanttisen kirkon tavallista käsitystä
Kristuksesta.
Tämä kirjanen, jossa taistellaan ihmiskunnan suurimmasta ja kaikkina
aikoina jännittävästä kysymyksestä, on nyt Soldanilla luettavana.
Taivaan ja maan välillä väikkyessään on hän sen johdosta tullut
pakoitetuksi vastaamaan kysymyksiin, joista ei kukaan ajatteleva
ihminen koskaan ole päässyt ohi.
Ja hän ryhtyy sitä tekemään hänelle omituisella innolla. Se on melkein
se ainoa asia, jota hän merta kyntäessään ajattelee ja miettii. Hän
kävelee kannella milloin myrskyssä, milloin tyynessä, milloin auringon
noustessa ja laskiessa, milloin tähtien tuikkaessa ja kuun valaistessa.
Hän miettii ja punnitsee ja silmä tuijottaa kauvas taivaan rannalle,
jota vasten hänen pitkä vartalonsa liikkumatonna kuvastuu. Ja sitten
laskeutuu hän alas kajuuttaan kirjoittamaan ja kirjoittaa, kunnes se
jostain syystä keskeytyy, jatkuakseen taas jonain toisena päivänä.
Vastamainitussa kirjeessä veljelleen lausuu hän nyt lukemansa kirjan
johdosta mietteensä m.m. Straussin nero-opista:
"Ihaileminen ei ole palvelemista, ei uskontoa. En voi jättää koko
sieluani neron haltuun. Nero ei ole Jumala. Neron persoona ei anna
minulle mitään autuutta." Mutta joskaan hän ei voi hyväksyä Straussin
oppia, ei Ullmanninkaan oppi saavuta hänen hyväksymistään tuskan ja
koettelemuksen hetkinä. "Mutta uskontoa tarvitsevat kaikki, sekä nerot
että nerottomat. Kenen puoleen minä sitten käännyn, ell'en Jumalan?"
"Herra Ullman, -- kirjoittaa hän edelleen, -- seuraako nyt kaikesta,
mitä Strauss ja kumpp. ovat sanoneet, ett'ei Jumalaa ole, ett'ei hän
ole se ääretön, suuremmoinen, ihana, ylen kaikkea ihana? Nero ei
todellakaan ole Jumala. Mutta se, mikä on nerokasta ja ihailtavaa, on
jumalallista ja on juuri osa itse Jumalasta. Me emme palvele luontoa,
emme Jumalaa Luojana, vaan kun me haemme lohdutusta, haemme me
persoonaa, järjellistä, itsetietoista henkeä. -- -- Eikö Jumala voi
olla yhtä suuri ja ihailtava, vaikkakin hän luo itselleen maailman,
joka on hänen elämänsä? Käykö hän pienemmäksi olemalla immanentti?
Päinvastoin! Jos hänellä kerran on maailma oman itsensä ulkopuolella,
vaikka se olisikin vaan henkinen, vaikka vaan yksi ainoa ihmishenki,
niin on se ulkopuolella häntä vaillinaisuus, hänen rajoituksensa. Hän
tulee siitä kohta pienemmäksi. Lakkaako hän olemasta persoona siksi,
ett'ei kaikki toiminta hänessä ole tietämistä; siksi, että hän myöskin
luopi. Onhan hän kuitenkin kaikkitietäväinen; ja persoonahan on sama
kuin tieto itsestään, itsetietoisuus. Jos nyt tietämiseen ajatuksen ja
Jumalan omien lakien mukaan kuuluu välikappaleita ja jos hän sellaisia
käyttää, voiko se alentaa häntä? Voipi ainakin semmoisen silmissä, joka
tyytyy sellaiseen kuviteltuun Jumalaan, jonka itsetietoisesti pitäisi
tehdä jokainen oljenkorsi."
Kirjettä, jossa hän näitä mielipiteitä terottaa veljelleen ja joka oli
aikomus lähettää maihin luotsien mukaan Englannin kanavasta, ei
lähetetty ennen kuin Ameriikasta (16.2.1850). Siellä on lähettäjä
siihen lisännyt, että se kuvaa hänen aatesuuntaansa siihen aikaan. "Se
voi näyttää hävittämishalulta ja kieltämiskiihkolta. Se on kuitenkin
aivan päinvastoin; mutta järjen puolesta on meidän taisteltava ja
myöskin kitkettävä rikkaruohoa niin paljon kuin voimme. Jumalan avulla
olet sinä kerran kuuleva, että mitä minä olen miettinyt, ei ollut,
niinkuin ehkä sinä itse ja ainakin moni muu on luullut, vaan pelkkää
huijausta. Melkein päivä päivältä selviää minulle yleissilmäys tähän
merkilliseen maailman-ilmiöön (ilmiöön maailmasta) yhä enemmän.
_Filosofia_ on aivan jumalallisen ihana tiede, kun se yhdistetään
luonnontieteihin."
Samassa kirjeessä heinäk. 26 p:ltä kertoo hän vielä olleensa
"erinomaisen hyvissä nesteissä" merellä. Usein muistaa hän kotiaan ja
muistelee sitä pitkät jaksot jotenkin rauhallisesti. "Mutta kun äidin
kuva esiintyy vilkkaammin -- silloin -- niin silloin lopetan minä
vierailuni nopeasti sillä toivomuksella: Antakoon Jumala äitiparallemme
siunauksensa. -- -- En tiedä ollenkaan, miltä nyt Euroopassa näyttää.
On aivan kuin olisin Suomessa. -- -- Minua kutsutaan laivassa vuoron
Mister Johnssoniksi, vuoron Soldaniksi. Laivaväki on hauskaa ja
erinomaista. Ovathan norjalaiset maailman taitavimpia merimiehiä.
Näiden luonne on sekoitus miehekästä reippautta ja uskonnollista
hurskautta. Matruusien ruumassa pidetään rukous aamuin ja illoin ja
sillä välin lauletaan hauskoja lauluja."
Heinäkuun 27 p:nä pääsee laiva vihdoinkin Englanninkanavaan, saatuaan
yöllä suotuisampaa tuulta. Luotseja tulee laivaan ja ostetaan heiltä
ruokavaroja, mutta eivät he tiedä mitään maailmanmenosta. Kun luoviessa
joudutaan milloin millekin puolelle kanavaa, niin ollaan vuoron
Calais'n kohdalla, vuoron Doverin ja Soldan piirustaa ne molemmat
kiikaristaan.
Mutta enempi kuin yksitoikkoinen matka ja sen pienet tapahtumat
huvittavat häntä yhä hänen mietteensä. Paitse mietteitä muistikirjaan
tulee jälkikirjoitus äsken kerrottuun kirjeeseen veljelle. On yhä
kysymys kirjasta Strauss och Ullman, joka näkyy kokonaan vallanneen
hänen mielensä. Veljen on hankittava se kirja, joka tuskin lienee
kielletty Suomessa, koska se -- korkeasti oppiaineiden mielestä kumoo
tuon pakanan Straussin oppeja, joka tässä kumminkin on ilman sarvia ja
hampaita.
-- -- -- "Immanensin voi todistaa -- tehdä silmäänpistäväksi. Se on
äärettömän tärkeä asia, ja asia, jonka hyväksi voi _elää ja
kuoliakin_."
Ja hän käy sitä todistamaan, tarttuu rohkeasti kynäänsä ja muistikirjan
lehdet täyttyvät sivu sivulta hienolla kirjoituksella.
"Vanha käsitys Jumalasta, tuosta vanhan miehen muodossa esitetystä
persoonasta, on hänestä mahdottomuus. Onko Hänen tuumailtava jokaista
oljenkortta ja tarvitseeko Hänen miettiä, niinkuin ihminen tehdäkseen
esim. jotain konetta? Onko hän todellakin sellainen nerojen nero, että
hän vaan älynsä ja terävyytensä avulla saa tehdyksi sen, mitä tekee?
Mutta jos inhimillistä persoonallisuutta tavallisessa merkityksessä
tällä tavalla tahdotaan sovittaa häneen, niin täytyneehän kuitenkin
myöntää, että hänen ajatuksensa, joskin väsymättä, täytyy toimia pala
palalta, atoomi atoomilta, että tulisi tehdyksi, mikä tehtävä on.
Olettakaamme siis, että se myönnetään. Mutta kuinka on silloin
luomakunta ajateltava? Jos itsetietoinen ajatus seuraa pikaisen atoomin
liikettä, niin ovat nämä atoomit siis itsetietoisia. Kivi, joka tekee
liikkeen, esim. pudotessaan maata kohden, on siis itsetietoinen
putoamisestaan tai täytyy ainakin itsetietoisen ajatuksen tästä
määrätystä liikkeestä olla kivessä tai kiven mukana ja sitäpaitse olla
syynä sen putoamiseen. Sen voimme ainakin otaksua. Se, jolla ei
mielipidettämme vastaan ole muuta sanomista kuin että ajatus voisi olla
järkevä ilman itsetiedottomuutta, hän kuvitelkoon kernaasti luovaa
ajatusta itsetietoisena, s.o. samanlaatuisena kuin vapaata
ihmisajatusta. Ei ole näet mitään keinoa tarkastaa, eikö sentapaista
tietoisuutta ole kivelläkin. On kuitenkin myönnettävä, että sellainen
ajatus ei ole vapaa siinä tarkoituksessa, että se voisi vaikuttaa
mielensä mukaan eri haaroille. Kivi ei voi muuta kuin pudota."
"Silloin voisi kyllä ehkä kuvailla itselleen itsetietoisen Luojan ilman
mitään välikappaletta. Mutta mihinkä silloin ihmistä tarvitaan? Mitä
varten on hänen tutkittava luontoa ja maailmaa? Ja mikäli eroaa sillä
tavalla myötävaikuttava Luoja _meidän_ tunnustamastamme? Siinä ei ole
vielä mitään vapaata itsetietoisuutta, ei mitään yhtenäisyyttä, joka
järjestää kaikki vapaasti rakkaudesta ja viisaudesta j.n.e."
"Ja tahdotaanko hänet siitä huolimatta asettaa ulkopuolelle maailman?
Hän sanoo: tulkoon! ja niin tapahtuu; sanoo esimerkiksi: tulkoon
ihminen! ja ihminen syntyy s.o. hän on siinä tuokiossa valmis. Mutta
onko mahdollista ajatella, että ihminen voi syntyä muuten kuin
muodostumalla askel askeleelta atoomeista, jotka ovat saatettavat
yhteen ja järjestettävät -- vaikkakin tuo yhtäkkinen syntyminen
voitaisiin ajatella tapahtuvaksi tavattoman lyhyessä ajassa s.o.
luonnon lakeja sivuuttamalla. Vaan silloinkin tarvittaisiin
järjestäjää, järjestävää ajatusta. Eikö sen vuoksi olisi järkevintä
koettaa käsittää tuota sanaa 'tulkoon!' kaikkien niiden ajatussarjain
sisällöksi, jotka järjestävät aineen?"
Näitä hän miettii. Mutta yht'äkkiä on kynä pantava pois ja noustava
kannelle, sillä ollaan lähellä maata ja illan pimeässä näkyy siellä
Brightonin tulilla valaistu kaupunki. Yö on ihana, kuu paistaa
kirkkaasti ja muuan höyrylaiva lähenee, suuri ja komea, jonka mastosta
paistaa punanen lyhty, ja paksu ja korkea savutorvi kuumottaa valkeana
pitkän matkan päähän, Seuraava aamu elokuun 26 p:nä on tyyni ja
tavattoman ihana ja purjehtijat ovat Wight saaren kohdalla. St.
Catherinan niemestä näkyy suuri kylä ja torni ja puutarhoja.
Mutta tuuli pysyy yhä vastaisena ja matka edistyy hitaasti. Se
harmittaisi ja suututtaisi, vaan ei auta merimiehen kyllästyä. Hänen
tapansa on panna lauluksi, ja lauluksi panee Soldankin, sepittää
seuraavat säkeet:
När man seglar ifrån ost, då vinden är från väst,
Då vet jag intet bättre än sjunga som är bäst.
Tussi rullan -- rullan.
Man seglar en vecka och vinden är emot,
Men det är sjömans vishet, han seglar utan knot.
Tussi rullan -- -- --
Man seglar i tre veckor och seglar i motvind,
Man sjunger dock och seglar och vinden ger man hin.
Tussi rullan -- -- --
I fyra veckor kryssas, men kommes inte fram,
Då kryssar man och sjunger, att knota vore skam.
Tussi rullan -- -- --
Och än är vinden mot, fast den sjette veckan går,
Men vi sjunga då vi segla, ty skulden är ej vår.
Tussi rullan -- -- --
Och upp vi spänna vingarne alla på en gång
Och i med- som motvind vi segla under sång.
Tussi rullan -- -- --
Ja juuri kun hän on saanut laulunsa valmiiksi ja esittänyt sen, niin
kääntyy tuuli ja puhaltaa suoraan perän takaa ja lupaa tulla
pysyväiseksi. Kaikki purjeet vedetään ylös eikä kestä kauvan, ennenkun
laiva pääsee ulos Englannin kanavasta ja voi panna suuntansa New
Foundlandin matalikkoa kohti. Klo 10 seuraavana aamuna näkyy Cap
Lizard, Englannin eteläisin niemi, viimeisen kerran, Eurooppa painuu
pois näköpiiristä, aallot alkavat kasvamistaan kasvaa ja vaahto sähisee
kokassa ja kupeilla. Ollaan Atlantilla.
Taas kynä käteen, taas mietteet kohoamaan kohti maailman korkeimpia
kysymyksiä, jatkoksi edellisille. Se on yhä kysymys Jumalan
immanensista, jota hän koettaa ratkaista.
"Jo ensi silmäyksellä, minkä luomme luonnon järjestykseen, aavistamme
immanensin. Näemme, kuinka kaikki on järjellisessä yhteydessä kaiken
muun kanssa, niin että siis yhteinen ja yksi ainoa järki luopi,
järjestää ja yhdistää kaikki. Yksi ajatus, sisällöltään äärettömän
vaihteleva, elää maailmassa ja luopi sitä. Se on tehnyt sitä niin aina,
sekä silloin kun ei maailmassa vielä ollut itsetietoisia olennoita ja
sittemmin, kun ne sinne ilmaantuivat. Luova ajatus on siis immanentti
n.k. hengettömässä luonnossa, samoinkuin myöskin henkeä omistavassa.
Kun me lopuksi näemme ajatuksen eläinsarjassa matelevan esiin aina
järjelliseen ja vapaaseen ajatukseen saakka ihmisessä, niin näyttää
kouraantuntuvalta, että se on itse Luoja, joka tässä viimeisessä
luonnontuotteessa, ihmisessä, on se olento, joka muodostaa hänen
sielunsa ja hänen henkensä."
"Jos kuvailemme ajatusta vibratsionina hengen substansissa, niin auttaa
se meitä ihmeellisellä tavalla käsittämään filosoofillisia esityksiä
(ainakin minun käsitykseni mukaan). Yksi määrätty ajatus on yksi
määrätty vibratsioni, toinen ajatus toinen. Se voi kuitenkin olla
hyvinkin monenkertainen -- melkein niinkuin kokonainen kuva, joka
väräjää esim. hermokalvosta taapäin. Mutta yksi vibratsioni voi nyt
kohdata yksiä aivoja, satoja aivoja, voi sattua maahan, ilmaan, koko
kaikkisuuteen, nyt ja silloin ja aina jatkuvasti ja katkonaisesti
j.n.e. Vibratsioni ei ole sitä mitä se on sen kautta, että se ulottuu
niin ja niin suureen alaan avaruudessa, aivoissa, koko ruumiissa, eikä
senkään kautta, että se kestää niin ja niin kauvan: sekunnin tai tunnin
tai ijäisyyden, vaan se on sitä mitä on olemalla tuo määrätty
vibratsioni, niinkuin ääni on määrätty sointu tai sointujen harmonia
ainoastaan määrätyn nopeuden tähden ilman värähdyksissä. Täten on nyt
ymmärrettävä ajatuksen riippumattomuus ajasta ja paikasta, tai sen
ijäisyys ja kaikkialla läsnäolevaisuus. Yksi määrätty ajatus, jonka
esim. Jumala ajattelee koko universumissa, mahtuu vallan hyvin ihmisen
aivoihin, niin, jopa hyönteisenkin, kuinka pienen tahansa, kunhan se
vaan on suurempi kuin muutamain aaltojen pituus väräjävässä
henkisubstansissa. Melkein niinkuin ääni pienessä pelilaatikossa tuskin
täyttää tavallisen asuinhuoneen, jota vastoin samat sävelet suuremmasta
soittokoneesta voidaan ajatella ulottuvan läpi koko ilmameren, samalla
kun ne mahtuvat pienen lapsenkin korvaan."
Vaan vaikka hän näin koettaa näyttää Jumalan immanensia luonnossa, ei
hän kuitenkaan mitenkään tahdo kieltää hänen persoonallisuuttaan.
Kysymystä persoonallisuudesta ei hänen mielestään voida kyllin
lämpimästi puolustaa. Sillä persoonana me jumalaa palvelemme,
rakastamme Häntä ja toteutamme Hänen tahtoaan. "Mutta tyhjää pelkoa on,
että me kadottaisimme hänet käsittämällä hänet niissäkin suhteissa,
joissa hän ennen oli meille outo olento, eläen toisessa maailmassa kuin
meidän. Sillä käsitys Jumalasta vaihtelee aikain kuluessa. Se käsitys,
että Jumala olisi jonkinlainen ukko, on syntynyt siitä, että ihmiset
persoonallista Jumalaa ajatellessaan eivät voineet vapautua siitä, että
hänellä olisi aistillisen ihmisen ominaisuudet. Olihan ihminen ainoa
persoona koko luomakunnassa. Sen sijaan, että olisi Jumalalle siirretty
ainoastaan se osa ihmisestä, joka todella muodostaa hänen
persoonallisuutensa, nimittäin järjellinen itsetietoisuus, joka on
henkinen sisältö, henkinen prosessi tietämistä ja tahtomista s.o. hänen
minuutensa, ja jolla ei ole mitään tekemistä semmoisten asiain kanssa
kuin pään muoto, sydän, kädet ja jalat ja vielä vähemmin minkään paikan
kanssa jossain avaruuksissa niinkuin esim. taivaan, siirrettiin häneen
käsitys ihmisestä kaikkineen päivineen. Tämä käsitys on kyllä
luonnollinen, kun muistaa, minä aikoina se syntyi ja miten se sitten
pääsi juurtumaan ja muodostumaan järjestelmäksi, mutta siitä ei seuraa,
että se, mikä yhtenä aikana tuntui järjelliseltä, tarvitsee
tunnustettaa sellaiseksi toisena."
Lopputuloksena kaikista näistä mietteistä on sitten se, että Jumalan
ominaisuudet jäävät samoiksi kuin ennenkin, kun niitä ei vaan käsitetä
järjettömällä tavalla. Hän on siis ijäinen, sillä henki on ijäinen ja
_kaikkialla läsnäoleva_ tai oikeastaan riippumaton paikasta ja
paikkakäsitteistä; hän on _kaikkivoipa_, sillä se on hän, joka voipi
kaiken, mikä voidaan, paitse ei omia laatimiaan lakeja vastaan. Vapaa
on hän, sillä ei ole mitään, joka hänet voittaa; on hyvä, laupias,
kärsivällinen, kaikkiviisas, sillä hän on itse viisaus, järki j.n.e.
Tarvitsee vaan ajatella, mitä nämä nimitykset merkitsevät,
huomatakseen, että ne kyllä soveltuvat yleiseen henkeenkin. Mutta ei
voi Jumala itsekään ruokkia 4 à 5 tuhatta nälkäistä ihmistä parilla
pienellä leivällä.
Mutta luonto, Atlantti ja sen tapahtumat, vetävät taas väkisin huomiota
puoleensa. Keskellä filosoofista lausetta pujahtaa muistiinpano: "Ilta
ihana. Näkyi muutamia delfiinejä." Kohta niitä ilmaantuu enemmän.
Laivassa laitetaan harpunat kuntoon ja koetetaan iskeä, mutta ilman
menestystä.
"Torstaina elokuun 9 p:nä vastatuulta vähän aikaa. Illalla taas kaikki
hyvin. Pilkkosen pimeää ja sadetta, mutta noidantuli (marelden) oli
suurenmoinen. Seisoin kokassa ja näytti välistä siltä kuin tuolla
alhaalla olisi poltettu lyhtyä, niin kovaa oli valo. -- -- Koetin
seistessäni kokassa kuvailla syvyyttä tuolla alhaalla; on niinkuin ei
mielikuvitus voisi tunkea veden läpi, joka jo muutamain satain jalkain
syvyydessä on melkoista tiukemmassa. -- Lauvantaina 11 p:nä. Laineet
kuohuvat korkeina. Niitä kuvataan huonosti, kun sanotaan: ne
ovat huoneen korkuisia. Eivät ne valtamerellä ole vähääkään huoneen
laisia. Mutta erittäinkin on huomattava, että ne eivät seuraa
säännöllisesti toisiaan, eivätkä myöskään näytä korkeilta. Profiilin
avulla ne paremmin käsittää, Oginskin poloneesi (tai?) rupesi soimaan
korvissani ja sai minut ottamaan esille mustepullon ja kynttiläjalan,
joka kiinnitettiin pöydän yli kulkevan nuoran alle. -- Viuluni kaula on
mennyt poikki. -- Poloneesi käy eräässä paikassa nain":
[Nuottirivi].
"Näen sisareni Karoliina vainajan soittavan suuressa salissa! -- --
Olemme nyt melkein samalla pituusasteella kuin Atsoorit. -- -- Näin
taaskin unta isävainajastani, joka oli terve ja reipas ja ikäänkuin
nuorentunut, mutta samalla kuitenkin kuin palanneena tuolta puolen --
jenseits. -- Myöskin Venäjän keisarista näin kerran unta; juoksin ylös
korkeita rappuja eräässä linnassa välttääkseni häntä, hänen seurueensa
kuului jo tulevan: se oli jossain kadettikoulussa tai semmoisessa; --
en saa koskaan nappejani ja hakasiani kiinni sellaisissa tilaisuuksissa
ja epämiellyttävä hätä ahdistaa minua silloin."
Yhtäkkiä muuttuu hän luonnontutkijaksi. Tiistaina, elokuun 14 p:nä
pidetty päiväkirja kertoo: "Aamulla nostettiin merestä kimppu
nilviäisiä. Niiden ruumis on jonkunlainen silinterimäinen säkki, joka
on avoin toisesta päästä; se on väritöntä, läpikuultavaa ainetta,
melkein kuin lasia tai munanvalkuaista. Sen toinen pää oli kova kuin
ihmissilmän kristallilinssi (mutta keskusta oli pehmeämpi), samoin kuin
pääkin, joka liikkui ja tykki säännöllisesti; liikunta oli kuin huulten
aukeilemista ja sulkeutumista. Keskiruumis tykki myöskin, mutta siinä
kiertelevää nestettä ei voinut erottaa. -- -- Leikkasin yhden keskeä
poikki vesilasissa ja nyt jatkuivat samat liikkeet kauvan aikaa
molemmissa puoliskoissa, vaikkakin hitaammin. Kun repäsin
b-päätä, ei eläin näyttänyt millään eri liikkeellä siitä kärsivänsä."
-- -- --
Ja luonnontutkijasta taas luonnonihailijaksi, maalariksi, runoilijaksi!
"Kuinka voisin kuvata merta niin, että se, joka ei ole sitä nähnyt,
saisi siitä elävän käsityksen? -- Ilta oli pimeä ja viileä ja taivas
tähdessä. Valvoin puoleen yöhön saakka ja liitelin kaukana ylhäällä
avaruuksissa, kävellen edestakaisin kannella, joka verkalleen nousi ja
laski, -- Päivällä vaihtelee meren väri taivaan ja ilman värin mukaan.
Kun taivas on jotakuinkin kirkas, on synkän sininen sen pääväri;
lähimmäisillä aalloilla, jotka esiintyvät selvemmin, ovat valopaikat
indigon ja berliininsinisen välistä sinistä, ja varjot melkein mustia.
-- Kun ei myrsky käy ja vaikka vähän kävisikin, ei näy mitään vaahtoa
aaltojen terävillä harjoilla. Kun tuuli on heikompi, niin ovat aallot
silloinkin niin suuret, että laivaa keikuttavat, mutta ne ovat samalla
pyöreät ja verkkasat. Jos tuuli kiihtyy, niin väreilevät suuret aallot,
meri muuttuu läheisyydessä tummemmaksi ja nyt voidaan vihuri nähdä
silmillä, mutta aaltojen muoto ei muutu niin helposti. Jos taivas on
pilvessä, on merikin harmaa ja nyt näkyy parhaiten tuo väreily, joka
alkaa aivan lähellä näennäistä horisonttia, jossa se on pimein,
samoinkuin se on valoisin lähellä laivaa, vaikka varjot täällä ovatkin
räikeämmät ja pimeämmät kuin meri kokonaisuudessaan tuolla kaukana.
Kuutamo ja varsinkin aurinko laskiessaan, kun taivas ja pilvet
moninaisella tavalla vaihtelevat valkoisina, keltaisina, punaisina ja
violetteina, synnyttävät vastaisella puolella meren näköpiiriä
vastaavia värivivahduksia. --"
"Äskettäin kun meri kuohui ja laiva kovasti keinui, näytti siltä kuin
horisontti säännöllisesti olisi laahannut noin 50 à 100 sylen päässä
laivasta palatakseen taas seuraavana hetkenä tavalliseen asemaansa.
Seikka oli se, että aika-ajoittain aina oltiin tuon mutkaisen pinnan
pohjalla, jolloin lähimmäisen suuren aallon selkä muodostui
horisontiksi. Tästä horisonttiviivasta ulottui nyt tuo pienempiin
aaltoihin murtunut pinta melkein tasaisena myötämäkenä aina laivaan
saakka. Oli hyvin vaikeata huomata tätä meren hetkellistä kaltevuutta,
joka synnytti näköhäiriön." -- -- --
"Kun minä syvennyn uskonnolliseen tunteeseen, tai kun se valtaa
mieleni, niin tapahtuu se varsinkin kirkkaina tähtiöinä tai auringon
laskua tai nousua katsellessa, tai kun olen noussut vuoren huipulle ja
annan mieleni levätä siinä taivaan vapaiden ja tuoreiden tuulien
tanssissa, tai kun katselen kukkaa, kristallia tai hyönteistä,
varsinkin suurennuslasilla. -- -- Tahdon minäkin kernaimmin nähdä
Jumalan taivaassa ja minä teenkin sen. Mutta minun taivaani on maailman
kaikkisuus. Sentähden on minulle vapaa tähtiyö myöskin parahin kirkko.
Tahdon nyt nauttia onnesta, ihailla Jumalan suuruutta hänen tekojensa
suuruudessa, Silloin hakee silmäni muutamia usvapilkkuja pimeällä
taivaan kannella ja minä muistan, että se on linnunrata miljoonine
aurinkoineen, annan ajatukseni liidellä edelleen niihin usvapilkkuihin,
joita ainoastaan teleskoopit kykenevät löytämään ja sitten vieläkin
sinne, mihin ihmisen silmä ei koskaan ole tunkenut. Sillä lailla liidän
yhä kauvemmas ja kauvemmas, yhä lähemmä sitä rajaa, jota -- ei ole,
mutta jonka järjellinen (tai järjetön) mielikuvitus on keksinyt. Minä
katselen näin tuota äärettömyyttä avaruudessa, mutta minä nautin
löytäessäni aurinkokunnan kunkin miljoonan auringon ympärillä kussakin
noista miljoonista linnunradoista. Sillä ehdottomaksi käy minulle
silloin vakaumus siitä, että Jumala kaikissa näissä aurinkokunnissa
elää jonkunlaista elämää, joka on verrattavissa meidän omaan
elimelliseen ja henkiseen elämäämme. Mielikuvituksella on näissä sijaa
enemmän kuin kaikkein rohkeimmissa unelmissa. Mutta se sinään, minulle
on vertailu verrattain vähäpätöistä. Sillä tällä suuruudella on
merkityksensä mitattuna ainoastaan kyynärällä tai maan säteellä. Se
suuruus on sanalla sanoen enemmän aineen kuin hengen. Mutta
Jumalalle, Hengelle, persoonalle, jota meillä kutsutaan ihmisten
Isäksi, notkistan minä polveni."