Allahilla? Kristityt Jumalalla? Ei kukaan kieltäne, että niillä on
tarkoitettu maailman alkua, voiman _luojaa ja ylläpitäjää_."
"Me voimme siis ilman epäilystä sanoa, että tuo yllämainittu
yleis_voima_ on juuri jumala, joko häntä sitten mainitaan yhdellä tai
toisella nimellä. Jumala ei siis ole muuta kuin vastamainittujen
kaikkien voimain yhteys; hän on luonnon elinvoima, joka luonnossa
ilmaisekse äärettömässä määrässä äärellisiä voimia, jotka
lukemattomilla tavoilla ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa."
* * * * *
Usein olivat Soldanin mieliharrastukset keskeytyneet ulkonaisten
vaikutusten vuoksi. Milloin olivat siihen olleet syynä olot, niinkuin
silloin kun hänen oli pakko luopua maalauksestaan, milloin taas hän
itse yhdessä olojen kanssa, niinkuin Giessenissä, jossa hänet
temmattiin pois kemian kokeilupöydän äärestä. Tällä kertaa täytyi
filosoofisen ja teoloogisen kirjailijan panna paperinsa kokoon ja
jättää se harrastus lepäämään epämääräisiin aikoihin. Sillä eihän
kaukaisessa maaseudussa ruokapalkoillaan eläminen ollut juuri omansa
kehoittamaan kirjailemiseen. Eikä tuottavampaakaan toimialaa ollut
tiedossa. Ei siis muuta neuvoa kuin mitä pikimmin toteuttaa tuuma
Ameriikkaan lähdöstä. Siellä häämöitti vapaus, siellä tulisi aina
olemaan työtä tekevälle, siellä voisi jokainen itse valita
harrastustensa piirin, siellä löytää alansa tai luoda sen.
Ja kun oli käsissä toiveiden toukokuu, kun nurmet vihersi ja kosken
kohina kuului yksinäisen avonaisesta ikkunasta ja Mälari loi
jääpeitteensä, niin astui Soldan höyrypurteen ja riensi Tukholmaan
etsiäkseen siellä laivaa, joka veisi hänet vesien taa.
Sekavat tunteet rinnassa katseli hän Mälarin jälelle jääviä rantoja.
Suomessa luuli hän kulkevansa, Suomesta lähtevänsä. Sillä Mälari on
Saimaan näköinen niinkuin mansikka on toisen mansikan näköinen.
Maisteri S.A. Hedlund istui eräänä päivänä loppupuolella toukokuuta
asunnossaan Sperlingin mäellä Tukholmassa, kun ovi avautui ja sisään
astui roteva suippopartainen mies, päässä siniset lasisilmät. Hedlund
oli juuri saanut maksaa takauksen erään karanneen ystävänsä edestä ja
oli siis huononlaisella tuulella vieraita vastaanottaakseen.
-- Etkö tunne minua? kysyi tulija.
-- En.
Mies otti pois lasisilmänsä ja huudahti:
-- Mainiota! Sitten eivät venäläiset nuuskijatkaan tunne minua.
Se oli Soldan, Mutta yhtäkkiä huudahti hän, katsahdettuaan ulos
kadulle: -- Mitä näen minä? Westermarck? Huuda hänet sisään.
Hedlund juoksi avopäin kadulle ja huusi sisään vieraan, joka oli
Soldanin vanha kadettitoveri, kapteeni Westermarck -- sama, joka oli
ollut saattamassa häntä laivaan Pietarista lähdettäessä -- ja oli nyt
Tukholmassa toimittamassa jotain kanuunain tilauksia Venäjän valtiolle.
Se oli iloinen kohtaus.
-- Katsos, sanoi Soldan, osoittaen univormuun puettua upseeria
Hedlundille. -- Tuollainen komea herra olisin minäkin voinut olla ja
kantaa tuommoisia koristuksia ja ritarimerkkejä, jos olisin siivosti
käyttäytynyt.
-- Kadutko?
-- Kadunko! Ei, veliseni, en suinkaan kadu!
Soldan jäi asumaan Hedlundin luo muutamiksi päiviksi, mutta eräänä
aamuna sanoi hän: Nyt täytyy minun lähteä. Kävelin tois-iltana
Karlsbergin käytävässä Westermarckin kanssa, kun Suchtelen (Venäjän
silloinen lähettiläs) ajoi ohi. Tietysti tervehti Westermarck. Eilen
tiedusteli konsuli Mollerius Westermarckilta, kenen seurassa hän oli
kulkenut. Westermarck ei voinut tehdä siitä selkoa. Nyt täytyy minun
poistua täältä, sekä hänen tähtensä että itseni tähden.
Tämän kohtauksen on Hedlund kertonut muistosanoissaan Soldanista. Se
tapahtui alkupuolella kesäkuuta ja kun ei Hedlundillakaan ollut sillä
haavaa mitään tekemistä Tukholmassa, vei hän pakolaisen varmaan piiloon
isänsä maatilalle Eldgarnin saareen Mälarin vesien turviin. Täällä
viipyi Soldan kolme viikkoa ystävällisessä perheessä, eli kuin Saimaan
saaressa ja oli onnellinen. Vihdoin viimeinkin sai hän mielinmäärin
sivistynyttä seuraa, sai puhella ja vaihtaa mielipiteitä ystävän
kanssa, joka häntä ymmärsi ja tahtoi häntä kuunnella. "Me nautimme
yhdessä luonnosta", kirjoittaa Hedlund, "istuimme sammaleisessa vuoren
halkeamassa, ja katselimme, kuinka aurinko laskeutui Vendtholmin taa.
Filosofia ja uskonto olivat aina uudistuvat puheenaineemme. Soldan oli
hegeliläinen, minä olin silloin vielä kirkollinen, jolla kannalla vielä
pysyin pari vuotta, kunnes lukemalla raamattua ja panemalla muistiin
paralellikohtia tulin vakuutetuksi raamatun auktoriteetin
kestämättömyydestä. Mielipiteiden eroavaisuus ei kuitenkaan häirinnyt
sydämmellistä väliämme."
Eräänä päivänä oli Soldan Eldgarnin perheen kanssa vieraissa lähellä
olevassa Farentunan pappilassa. Soldanilla oli viulunsa mukanaan.
Nuoriso lähtee marssimaan viheriän pihamaan ympäri, Soldan asettuu
etunenään ja alkaa soittaa -- marseljeesia. Marseljeesia rauhallisessa,
lainkuuliaisessa, kuninkailleen uskollisessa Ruotsin maalaispappilassa!
Kovin kauhistuivat siitä ukkoset: vanha rovasti ja hänen lankonsa
intendentti Axel Nyström. Mikä lienee vallankumoilija koko tuo pitkä
huikari, jonka ei tiedä edes oikeata nimeä. Mutta vanha ukko Hedlund
pelkää vielä pahempaa: että hänen poikansa Sven on joutunut venäläisen
vakoilijan pauloihin.
Sillä välin kun Soldan piili Eldgarnissa, oli Arvidsson Tukholmassa
toiminut hänen hyväkseen kuulustelemalla hänelle sopivaa tilaisuutta
päästä Ameriikkaan. Hänen onnistuikin saada tietoonsa norjalainen
laiva, joka lastasi rautaa New-Yorkiin, ja kapteeni lupasi ottaa
Soldanin mukaansa. Saatuaan siitä tiedon lähti Soldan kesäk. 21 p:nä
Eldgarnista Tukholmaan.
Maasta pääsö kohtasi kuitenkin vaikeuksia passin vuoksi. Soldan itse ja
hänen ystävänsä saivat juosta sinne tänne, kunnes Arvidssonin
vihdoinkin onnistui Tukholman silloisen poliisimestari Bergmannin
kautta järjestää asiat niin, että passiin tarvittavat allekirjoitukset
saatiin. Hän ei sanonut sietävänsä nähdä, että suomalainen
luovutettaisiin Venäjälle, ja niin oli asia reilassa.
Hedlund saattoi Soldanin venheellä peninkulman matkan sinne, missä
laiva oli ankkurissa laivasillan ääressä. Soldan nousi laivaan ja
Hedlund seisoi maissa ja ystävykset heittivät toisilleen
lakkinsa viimeisiksi hyvästiksi. Se oli juhannusaatto. Ja niin oli
Soldan alkanut pitkän retkensä suureen länteen.
Kesti kuitenkin useita päiviä, ennenkun Bröderne -- se oli laivan nimi
-- pääsi ulos Tukholman saaristosta. Tuuli oli vastainen, puhalsi
idästä, juhannuspäivänä ei oltu tultu pitemmälle kuin Sjötulleniin,
jossa laskettiin ankkuri ja mentiin maihin juhannusta viettämään
Ladugårdsgärdetissä, missä oli soittoa, tanssia, juhlariukuja,
taalalaistyttöjä, sotamiehiä ja punssia. Soldankin oli siellä. Vasta 29
p:nä pääsi laiva ulos Sandhamnista, kun tuuli vihdoinkin oli kääntynyt
länteen.
Laivan maatessa Sandhamnissa kirjoittaa Soldan sieltä kirjeen
Hedlundille. Hän on pahalla tuulella viivykin tähden ja sitten eivät
kaikki vaarat vielä ole ohitse. Laivan on määrä pysähtyä Helsingörissä.
"Juutinrauma painaa rintaani kuin laivan ankkuri, vaikka minä luulen
olevani jotakuinkin selvillä itseni kanssa siinä tapauksessa, että
vihollinen saisi minut käsiinsä. Siitä olen varma, että ne kyllä
kustantaisivat kuriirin ja antaisivat hänelle kunniamerkin palkinnoksi
tyhmästä päästäni." -- -- "Mutta sanohan itse, eikö ole aika omituista
kulkea näin milt'ei Suomen nenän editse -- ja ett'ei sinne luultavasti
koskaan saa palata? Jääkää hyvästi, te ystäväni, ja muistelkaa joskus
tuota ikävää, mutta hyvää tarkoittavaa hupsua, joka repi rikki oman
elämänsä kartan ja heitti palaset tuulen viedä."
Helsingöriin saapui laiva vasta heinäkuun 11 p:nä, oltuaan siis
matkalla Tukholmasta kolmatta viikkoa ja koko ajan vastatuulessa, joka
kerran ruvettuaan sille sijalle pysyi yhtäläisenä aina Ameriikkaan
saakka. Helsingörissä ei tapahtunut mitään onnettomuutta eikä
kiinniottajia näkynyt eikä kuulunut. Varmuuden vuoksi oli perämies
kuitenkin rautaharkkojen väliin kaivanut kuopan, jonne Soldan saisi
ryömiä piiloon vaaran uhatessa. Odottaessaan kapteenia maihin tulevaksi
kirjoittaa hän kirjeitä sekä Hedlundille että veljelleen Suomeen.
Jälkimmäisen pyytää hän jättämään Arvidssonnin toimitettavaksi
edelleen. Se on kirjoitettu niin hienolle paperille, että sen voi
kääntää kuinka pieneksi tahansa ja pistää liivintaskuun. "Nyt juuri
tuli kapteeni ja ilmoitti 'all right'. On siis kaikki päivänselvää. Me
nostamme ankkurin varhain aamulla. On siis myöskin päivänselvää, ett'en
puhu siitä asiasta sen enempää. Niin, sen verran saat vielä tietää,
että minä huomenna tarjoon punssia matruuseille; on näet minun
syntymiseni päivä, 32 vuotta, toivoakseni samalla myöskin
uudestasyntymiseni. Annoin tuoda maista aarakkia ja sokeria. -- Saavun
kyllä köyhänä kuin lutikka Ameriikkaan, mutta minä ajattelen, ainakin
nyt, että juuri se on kaikista hauskinta. -- -- P.S. -- Oletko kuullut
sen liikuttavan tarinan Kukosta ja Hanhesta? He lähtivät purjehtimaan
ja silloin pyysi hanhi kukkoa kiipeämään maston nenään ja tähystämään
maata, ja kukko kiipesi maston nenään ja huusi: -- 'Siinä on Helsin --
göör!' -- -- johon hanhi vastasi: -- 'Onko niin -- onko niin -- onko
niin!' Terveisiä! -- Minulla on kunnia piirtää j.n.e. Mutta kunniasta
muistuu mieleeni, että sinä saat olla hyvä ja suorittaa postimaksun
tästä kirjeestä: minä suorastaan en voi sitä tehdä. -- Tahdon kuitenkin
koettaa pientä viekkautta. Ehkä tekee laivan isäntä, nähdessään kuoren
päällä kapteenin käsialan, pienen taloudellisen erehdyksen! ja niin
jääpi petos viimeiseksi työkseni Euroopassa -- hyvä merkki!"
Näin hilpeällä mielellä erosi siis Soldan vanhasta Euroopasta ja lähti
hyvällä luottamuksella pyrkimään valtamerien yli uuteen maailmaan.
11.
Atlantinmerellä.
_Päiväkirja merellä. -- Hänen rukouksensa. -- "Strauss ja Ullman" --
Straussin oppi nerosta. -- Mietteitä Jumalan olennosta. -- Jumalan
immanensi. -- Ulos Atlantille. -- Jumalan persoonallisuudesta. --
Delfiinejä. -- Luonnosta Atlantilla. -- Pahoja unia. -- Luonnontutkija.
-- Luonnonihailija. -- Ihana yö ja aamu. -- Valaskaloja. -- Suunnitelma
suureen teokseen. -- Turskan ongintaa New-Foundlandin matalikolla. --
Sandy hook. -- Tulo Ameriikkaan_.
Hän on päässyt rauhaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Ei ole enää
pelkoa takaa-ajajista, eivät ahdista enää pienet jokapäiväiset
kysymykset, miten tulla toimeen, miten olla. Ei hermostuta
epätietoisuus tulevaisuudesta eikä elinkeinoista, sillä ennen
Ameriikkaan tuloa on niitä turha ajatella.
Maailma on nyt siinä, missä se on, laivassa, käsin koskettavissa, ja
elämä, se on elämää laivalla. Edestä ei näy muuta kuin merta, takaa ei
muuta kuin merta ja molemmilla kupeilla on maailmanlaitaan yhtä pitkä
matka. Ja sentähden hän nyt nauttii sanomattomasti ja on onnellinen ja
tyytyväinen. Kirjeissä ja päiväkirjoissa olemme ennen tuon tuostakin
tavanneet alakuloista mieltä, Atlantilla pidetystä päiväkirjasta emme
tapaa siitä ainoatakaan ilmausta.
Ameriikasta kirjoittamassaan kirjeessä Hedlundille antaa hän seuraavan
kokonaiskuvan matkastaan:
"Merellä olin minä erinomaisen hyvässä kunnossa, vaikka matka kestikin
80 vuorokautta. Monesta ihanasta päivästä minä nautin ulkona aalloilla.
Mutta kun useiden päivien itsepäisen vastatuulen jälkeen 'purjetuuli'
valjastettiin laivan eteen ja kuletti sitä niinkuin nelivaljakolla, tai
kun yö oli pimeä ja taivas valaistu hohtokivillä tai kun pieni myrsky
pilvisenä yönä hämmenteli oikean komean fosforisopan 'Veljesten' kokan
edessä, silloin oli ihanaa merellä. Siellä oli usein ihanaa; minä opin
rakastamaan merta, eikä minua mikään painanut. Ajattele vaan: uusi
aurinko joka aamu, yksi toistaan ihanampi, jonka, ynnä rinnan täyden
raitista aamuilmaa, saapi palkaksi muutamain tuntien unesta, josta ei
tule puutetta laivalla; ja ilta-aurinko tulee aina kaupanpäällisiksi.
-- Usein näytti minusta kuin voisi merellä päästä vielä paremmaksi
tutuksi luonnon kanssa kuin maalla, jossa luonto on ikäänkuin
sotkuksissa. Se on niin rehellistä ja puhdasta peliä, kun aamuaurinko
luo ensimmäisen kultauksensa tasasesta meren laidasta; aivan
toisenlaista kuin silloin, kun se matelee ylös aitoja ja kattoja myöten
maalla. Sinä näet merellä ihan kuin kouraan tuntuvasti, että tässä on
matematiikkaa mukana, sinä näet silmilläsi, että maa on pyöreä; vasta
merellä huomaat sinä oikein selvästi, että taivaankappalten radat eivät
ole vedetyt vapaalla kädellä, vaan kompassin ja sirkkelin avulla. --
Kun ei valtameren yli purjehtiessa ole mitään parempaa ajateltavaa kuin
-- taivas ja maa, niin käy mielikuvitus niin korkealentoiseksi, että
ihminen leikkii palloa maapallon kanssa ja kiinnittää tuhannet tähtöset
märän sormensa päähän, niinkuin olisivat ne hiekkajyväsiä. On jotain
oikein jumalallista tuollaisessa leikissä."
Sellainen on kuva yleispiirteissä, yksityiskohdissa on se vielä
viehättävämpi, tarjoten maisemia mereltä ja kuvia purjehtijan
aate-elämästä. Seuraamme näitä molempia esittämällä niitä päiväkirjan
mukaan, jota hän pitää rinnakkain näistä molemmista: merestä ja
mietteistään merellä.
Päiväkirja alkaa keskiviikkona heinäkuun 25 p:nä. Laiva on pääsemässä
Englanninkanavaan Galloperin majakan ja Flamandin matalikon välillä.
Lähtien Helsingöristä 11 p:nä on se siis ollut Pohjanmerellä liki kaksi
viikkoa. Ja yhä vaan kestää kiukkuinen vastatuuli. He ovat jo viidettä
vuorokautta koettaneet päästä kanavaan, mutta aina vaan kantaa tuuli ja
laiva luovailee yhä Galloperin matalikon tienoilla.
Varhain aamulla mainittuna päivänä tulee höyrylaiva näkyviin ja "kulkee
suoraan tuulta vastaan ja meidän ohitsemme. Se kohoo pystyyn ja painuu
alas kuin ylpeä hevonen, kuitenkin juhlallisemmin ja suuremmoisemmin.
Tuo rohkea rinta nouse esiin vedestä ja kohoo niin korkealle,
että emäpuu tulee näkyviin; ja sen liikkeen aikana näkyy kuin
suonenvedontapaisia tempauksia vähäisillä väliajoilla. Kun sellainen
seisaus ilmaantuu, luulee ja ikäänkuin toivoo katsoja, että liikunta
alaspäin aaltoa myöten alkaisi, mutta niin ei tapahdu; sen sijaan
tunkee uusi vesivuori ja taas uusi rintaa vastaan ja kohottaa
jättiläisen kokkapuolen niin korkealle, että luulee perän välttämättä
pitävän sukeltaa veden alle." --
Höyrylaivat olivat silloin vielä uudet, olivat olleet tuskin kymmentä
vuotta käytännössä ja olivat siis omiansa huomiota herättämään,
varsinkin niissä, jotka eivät purjeilla päässeet paljon paikalta
liikkumaan. Sinäkin päivänä oli edistytty taapäin. Iltapäivällä kiihtyy
myrsky. Aalto toisensa perästä huuhtelee kantta. Purjeita pienennetään
niin paljon kuin mahdollista. "Kasvot käyvät totisiksi, kun koko laivan
runko natisee, mutta pelkoa se totisuus ei ole. Se on vaan arvokkain
tapa olla läsnä niin totisessa ja suuremmoisessa elementtien
näytelmässä. -- -- Kun joimme teetä, puhalsi ankara vihuri ja yht'äkkiä
kuului ukkonenkin. Rautalasti romisee laivan ruumassa ja kun laiva
jonkun kerran kallistuu oikein kovasti, kuuluu rautatankojen kolinaa,
joka päättyy pahaan rämähdykseen. Lasti on kuitenkin hyvin telkitty,
vakuutetaan minulle."
Seuraavana päivänä, heinäkuun 26 p:nä, muistiinpanot alkavat näin:
"_Sillä muuta perustusta ei taida yksikään panna, vaan sen, kuin pantu
on, joka on Jeesus Kristus_. Kor. 3:II.
"_Ettekö te tiedä itseänne Jumalan tempuksi ja että Jumala asuu
teissä._ 1 Kor. 1:14."
Ja sitten seuraa näin kuuluva kappale, jonka päällä ovat sanat: "Minun
rukoukseni esim. Guldsmedshyttanissa."
"Olen kärsinyt, olen kovia kokenut, vaikeita päiviä olen elänyt. Ja
minä olen jättänyt sieluni Kaikkivaltiaan huostaan ja muserrettuna
anonut hänen apuansa. Kylmät väreet olivat kerran sellaisena hetkenä --
eräänä hetkenä kohta uudestasyntyneen vakaumukseni jälkeen -- saamani
kauhea vastaus kysymykseeni: 'Onko sinulla Jumala? Etkö ole
teeskentelijä? Sinä olet todistellut pois häntä sielustasi! Auta nyt
itseäsi tai menehdy!' Minä en ole sepittänyt tätä, tapaus on mainittu
päiväkirjassani. Syvästi liikutettuna heittäysin minä polvilleni ja
painoin vetiset silmäni päänaluseeni: 'Isä, käsitettävä tai
käsittämätön, mikä olletkin! Sinä näet, että minä kaikella sillä
voimalla, minkä minun sielulleni annoit, etsin Sinua ja pyrin päästä
tahtoasi täyttämään: Ohjaa minua oikealle tielle, jos olen eksynyt.
Että annat minulle anteeksi, jos olen hairahtunut, sen tiedän!"
Tämä mielenpurkaus tulee hiukan odottamatta, mutta itse on hän
kuitenkin selvillä sen syistä. Moneen vuoteen ei hän sano osanneensa
rukoilla. Syynä siihen ovat olleet hänen filosoofiset lukunsa, "jotka
meidän aikanamme niin kernaasti ja helposti johtavat epäilykseen, mutta
eivät silti yhtä helposti vapauta. Koettelemuksen hetkinä, sen tietää
jokainen, joka ei ole tyhmä tai kevytmielinen ja jolla on ollut kovia
taisteluita elämässä, vedetään epäilijää niinkuin uskovaistakin
vastustamattomalla voimalla, joskaan ei aina rukoilemaan tavallisessa
merkityksessä, niin ainakin ajattelemaan kaiken onnen ja surun alkua.
Tunnemme oman voimattomuutemme ja meitä kehoitetaan ja pakoitetaan
_ikävöimään_ ja samalla _toivomaan_ voimaa, joka voi antaa tukea
kaikissa kohtaloissa."
Vielä paremmin selittää hänen mielialansa kääntymistä näihin asioihin
seuraavat sanat, jotka hän samana päivänä on kirjoittanut
päiväkirjaansa: "Olen lukenut 'Strauss och Ullmannin'", -- ja toiset,
jotka tavataan niinikään samana päivänä veljelle kirjoitetussa
kirjeessä: "Jos tahdot tietää, millainen maailman-katsantotapani tätä
nykyä on, niin hanki itsellesi kirja: 'Strauss och Ullmann'."
Hänellä oli matkalukemisenaan tuo siihen aikaan niin suurta huomiota
herättänyt teos, kuuluisan tohtori D.F. Straussin, Jeesuksen elämän
kirjoittajan ruotsiksi ilmestynyt kirjanen "Det förgängliga och
beståndande i Christendomen." [Katoova ja pysyvä kristinopissa.] Tässä
kirjasessaan esittää tuo suuri filosoofi selvästi ja pelkäämättä
oppinsa äärimmäisenä tuloksena, että Kristus hänen käsityksensä mukaan
ei ole jumalanpoika, vaan ihminen korkeimmassa ilmestymismuodossaan
s.o. nero. Kun Straussin oppi ainakin siksi kerraksi teki Soldaniin
mitä valtavamman vaikutuksen ja oli nähtävästi käännekohtana hänen
fiiosoofisessa kehityksessään, tehtäköön kirjan sisällöstä lyhyesti
selkoa.
Mainittuaan esipuheessaan, että hänen teostansa Jeesuksen elämä on
käsitetty negativisesti eli ett'ei siinä muka olisi mitään asetettu sen
Jeesuksen sijaan, joka siinä kielletään, nimittäin yliluonnollinen,
ihmeitä tekevä Jumalan poika, käy Strauss tässä toisessa teoksessaan
luomaan hänestä sitä kuvaa, jonka hän hänestä on saanut.
Kirjanen alkaa polemiikilla Paavalia vastaan, joka (Kor. 15:32) sanoo
tulevassa elämässä odotettavan palkinnon toivossa taistelevansa
Kristuksen puolesta. Tätä katsantotapaa Strauss pitää paljoa alempana
kuin sitä, joka kaikista toivotuista palkinnoista huolimatta vaikuttaa
totuuden puolesta, totuuden itsensä voiton vuoksi. Hän itse ainakaan ei
semmoista toivoa tarvitse, yhtä vähän kuin häntä pelottaa toisessa
elämässä uhkaava rangaistuskaan. Ei hän siltä kuitenkaan kiellä
kuolemattomuutta. Hän vaan perustaa sen kokonaan muuhun kuin kostoon.
Paha ja hyvä kantaa palkkansa jo tässä elämässä ja tuntuvat niiden
seuraukset tulevassa elämässä siellä yhä jatkuvan kehityksen muodossa.
Niinikään vastustaa Strauss apostoolista käsitystä siitä, että ell'ei
Kristus olisi noussut ylös kuolleista, olisi heidän saarnansa
mitätön ja usko häneen turha. Hänelle ei ole ylösnousemisen ihme
minkäänarvoinen, vaan perustaa hän uskonsa Kristukseen yksinomaan hänen
elämäänsä ja vaikutukseensa maan päällä.
Ei hän myöskään katso kristinopin elinjuureksi sitä, että Kristus olisi
kuolemansa kautta vapauttanut meidät jumalan vihasta ja synnin
rangaistuksesta. Kieltämättä on Uuden Testamentin väärinselitystä
väittää sen opiksi oppia vihastuneesta, kostonhimoisesta jumalasta,
joka vasta Pojan veren kautta voitiin saada muuttamaan mieltänsä
lempeämmäksi syntistä ihmiskuntaa kohtaan. Ei ole totta, että Jumala
vaatii uhria, sillä jo Jeesus itse ja apostolit esittävät Jumalan armoa
ja vanhurskautta ei seurauksena Jeesuksen kuolemasta, vaan
edelläkäyvänä syynä siihen. Jos syntein anteeksiantaminen on
mahdollinen muuttumattoman ja kaikkivaltiaan Jumalan puolesta, niin
on sen täytynyt Hänen puoleltaan olla olemassa samanlaisena
ijankaikkisesti, mistään satunnaisesta tapahtumasta riippumatta.
Sitäpaitse ei ole Jumalan oikeudentunnon mukaista, että yksi saa kärsiä
kaikkien edestä. Jumalan hyvyys muka kyllä tahtoisi vapauttaa kaikki
rangaistuksesta, mutta hänen vanhurskautensa ei myönnä rangaistuksen
täydellistä anteeksiantamista. Vaan ei ole hyvyyttä se hyvyys, niinpian
kun viaton tietäen tahtoen jätetään rangaistavaksi, silloinkun
syylliset saavat kulkea vapaina.
Vaan Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa ei olekaan tältä kannalta
katsottava. Sen tarkoitus oli toinen. Se tuli välttämättömäksi hänen
tahtonsa puhtauden ja voiman kautta, joka kielsi hänet väistymästä
taistelussa hänen käsittämänsä totuuden ja hänen elämänsä tehtävän
puolesta.
Koetettuaan sitten osoittaa, että Jeesuksen n.k. ihmeteot eivät enää
voi semmoisina esiintyä meille, joskin ne semmoisina esiintyivät hänen
aikalaisilleen, tahtoo Strauss vielä osoittaa, että hänen tehtävänsä
siveellis-uskonnollinen arvo ja merkitys ei niiden kautta lisäänny,
vaan päinvastoin kärsii, koska niiden täytyy olla joko väärin
tulkituita, erehdyttävästi esitetyitä tai seurauksia joko tekijäinsä
tai ympäristön, esim. parannettujen sairaiden, sairaloisesta tilasta.
Kristuksen synnynnäinen jumaluus, hänen sikiämisensä pyhästä hengestä
ja syntymisensä neitseestä Mariasta on lopuksi sekin Straussin mielestä
hylättävä, koska Jeesus, vaikkakin hän olisi syntynyt ilman maallista
isää, ja siis siltä puolen synnitönnä, kuitenkin olisi saanut synnin
äidinperinnöksi. Ei siis Jeesuksen syntyminen ilman isää anna meidän
uskollemme mitään uutta tukea, mitä sillä ei jo ennestään ole.
Mutta kaikista vaikeinta on meidän käsittää -- sanoo Strauss --
Jeesus Nikealaisen uskontunnustuksen mukaan, syntyneenä isästä
ijankaikkisesta; ja Johanneksen mukaan sanana, joka oli ijankaikkisesti
Jumalan tykönä, jonka kautta Jumala on maailman luonut, joka sitten
muuttui lihaksi ja asui meidän tykönämme palatakseen viimein siihen
ihanuuteen, joka sillä aina on ollut Jumalan tykönä. Kuinka vieraaksi
ja kaukaiseksi muuttuu meille Kristuksen kuva tämän kautta! Emme voi
enää ajatella hänessä mitään tosi-inhimillistä, eivät hänen
tietoisuutensa ole meidän, eivät hänen hyveensä inhimillisiä hyveitä,
koska koko hänen henkinen ja siveellinen elämänsä lepää perustuksilla,
jotka meiltä muilta kokonaan puuttuvat.
Ja vielä vaikeampi on Straussin ajatella Luoja ihmiseksi muuttuneena,
yhtenä ainoana henkilönä. Sen hän kyllä voi käsittää ja pitää sen
välttämättömänä käsitteenä, että absoluuttinen ilmasekse kaiken
äärellisen tuloksena, mutta kuinka se voisi koko täydellisyydellään
uppoutua yhteen ainoaan äärelliseen olentoon, se tuntuu hänestä yhtä
mahdottomalta kuin tahtoisi joku väittää, että harmonian sisältö voi
ilmaantua yhdessä ainoassa säveleessä. Joko on siis Jumalan ihmisenä
ilmestyminen tapahtunut koko ihmiskunnassa tai ei se ollenkaan
tapahtunut.