muutamia kauniita katuja pitkin ja poikki kahden torin. Toreilla olevat
kuvapatsaat olivat koristetut trikolooreilla ja Gutenbergin
pronssisessa päässä oli punanen frygialainen myssy, vapauden merkki.
Eikä Soldan sitä nähdessään malta olla huudahtamatta, että sen
päähineen tuo mies kyllä ansaitsee paremmin kuin kukaan muu. Sillä
kirjapainotaito, sanoo Lamartine, on kuin ihmisajatuksen alinomaista
räjähtelemistä ja on se muuttunut kansoille toiseksi ilmestykseksi.
Tietämättään oli Gutenberg laskenut perustuksen uudelle
maailmalle. Keksimällä aatteiden välityskeinon, valmisti hän järjen
riippumattomuuden. Jokaisella hänen kirjaimellaan oli enemmän voimaa
kuin kuninkaiden sotajoukoilla ja paavien pannakirjoilla. Hän pisti
älyn käteen sanan aseet. Eikä hän suotta näin ihastunut Gutenbergin
patsaan ääressä. 1848:n vallankumous oli m.m. juuri painovapauden
hyväksi tehty vallankumous. Sehän se oli yhtenä pääpykälänä kaikissa
parannusohjelmissa. Ja varmaankin muistui hänelle taas mieleen,
millaiset vastaavat olot olivat Suomessa: että kenraalikuvernööri hoiti
senssuuria, että Saima oli lakkautettu... "Davidin tekemä Gutenbergin
vartalokuva oli jättiläisen kokoinen ja ylen komea pitkine partoineen.
Hartaudella ja kunnioituksella katselin tuon miehen muistopatsasta,
joka oli ollut aseena Jumalan kädessä."
Strassburgissa on Soldan piirtänyt kuvan vaunuista, joilla hän sieltä
lähti Pariisiin ja pienoiskuvan itsestään aamukahvia juomassa. Vaunussa
oli kolme osastoa: katto, taustana (paras paikka) keskusta, jossa
Soldan matkusti ja maksoi piletistä Pariisiin 50 frangia.
Strassburgista Pariisiin ei matka tarjonnut mitään erikoista. Hevosia
vaihdettiin joka toinen tunti ja ne riisuttiin ja valjastettiin niin
pian, että harvoin ehti nousta edes alas vaunuista. Kaupunkien ja
kylien läpi ajettaessa ei kukaan katsahtanut päinkään ohi koluuttavia
vaunuja, tuota jokapäiväistä ilmiötä, vaikka _näissä_ vaunuissa kulki
niin merkillinen matkustaja kuin Sortavalassa syntynyt venäläinen
luutnantti matkalla Pariisiin, vallankumoukseen. Korkeampien mäkien
alla komennettiin: _Descendez messieurs!_ [Astukaa alas, hyvät herrat!]
-- ja se oli hauskaa vaihteen vuoksi. Kaksi lisähevosta valjastettiin
entisten 5:n sijaan ja nyt lähti karavaani soihtujen valossa, jos
sattui ilta, kiipeämään savista mäkeä. Eräs nuori sotamies oli kerran
Soldanin lähin naapuri vaunuissa ja kovin puhelias hän oli. Hän sai
sikarin ja tuli sytyttämään sitä antajan sikarista, suu suuta vastaan
-- ja vielä joivat he viiniäkin ja kilistelivät kaikessa ystävyydessä
-- venäläinen luutnantti keisarin palveluksessa ja ranskalainen
sotamies tasavallan työssä. Tämä tapahtui Vogesien harjalla. Sitten
kulki tie Nancyn, Toursin, St. Aubinin ja Vitryn kautta enimmäkseen
yksitoikkoisia seutuja.
Mutta vähitellen lähenee matkan maali. Oli ilta maanantaina maaliskuun
27 p:nä. Sotilastoveri oli poistunut ja sijaan tullut joku lihava,
hyväntahtoinen vanha mies. Hän kertoi, että kaupunki, jonka läpi nyt
kulettiin, oli nimeltään Neuilly. Oli jo sytytetty tulia. Harmitti
vähän, kun täytyi ajaa pimeässä Pariisiin. Omituinen tunne alkoi
kuitenkin päästä vallalle ja muistutti se ensimmäisestä tulosta
Pietariin 18 vuotta sitten. Siinä oli iloa siitä, että matka oli
päättymässä ja että pian oltaisiin Pariisissa, tuossa ihmeellisimmässä
paikassa, jota maa pinnallaan kantaa, ja samalla pieni sekoitus
surumielisyyttä siitä kovasta kohtalosta, siitä merkillisestä voimasta,
joka tempoi minua eteenpäin ja josta minulla sillä kertaa oli vaan
puolinainen aavistus. Kohta oli jälellä vaan _une heure encore!...
encore vingt minutes... voilä_ [vielä tunti... vielä 20 minuuttia...
kas niin!] -- ei, se on vasta Vincennes... -- mutta kertokoon hän itse
yhä edelleen:
"Kun nuo suuret vaunut vyöryivät ohi Vincennesin ja 'Heinäkuun
patsaan', joka seisoi Bastillen torilla, muuttui oudoksi mieleni. Tätä
outoutta en voi selittää, sillä siinä ei ollut mitään ajatusta, se oli
vaan sekaantunut sarja nuolennopeita kuvia kaikista ajanjaksoista
elämässäni sekä siihen yhdistettyinä ne kuvat, jotka sillä hetkellä
sattuivat silmään, vaikk'ei niitä näe. Sen tapainen tunne valtasi
minut, kun ensi kerran näin Pietarin, Helsingin, Berliinin, Leipzigin,
Dresdenin. Ja samalla, kuinka ihmeellisiä nyt, nyt, ja Pariisissa!
-- -- Mielentilani voisin kuvaavimmin sovittaa sanoihin: 'Minäkö? --
minä! -- olen -- olen! -- siis -- siis! -- Pariisissa -- Pariisissa! --
Pa-rii-sissa!' -- Oli ilta; tuolla kapealla pitkällä kadulla -- rue St.
Honoré -- oli kaikki jo valoisaa ja iloista; oli juhlavalaistus sinä
iltana luulen. Ainakin tapahtui meille, että eräällä torilla joukko
nuorisoa poltti pieniä raketteja, joita he yleiseksi iloksi, mutta
kuskin suuttumukseksi heittelivät vaunujamme ja hevosiamme vastaan.
Silloin tällöin laukaistiin pistooleja. Kuulin marseljeesin rallatusta.
Makasiinit loistivat ihanina kaasulamppujensa valossa ja väkeä tulvaili
myötä ja vastaan ja kaikille suunnille. Vihdoin ajettiin suuren talon
pihalle 'Messageries generales', lähellä Palais Royalia. Piha oli
täynnä samanlaisia vaunuja kuin meidän. Suuri hotelli oli lähellä.
Siinä vietin ensimäisen yöni."
8.
Pariisissa.
_Pariisin vetovoima. -- "Au premier en descendant du ciel." --
S.A. Hedlund. -- Edustajakammarin piiritys. -- Paraati Marskentällä. --
"Pyhä totuus ihmisen vankin tuki." -- Sanomalehdet. -- Ei sanaakaan
Suomesta. -- Pariisilainen ja suomalainen. -- Innostus alkaa hälvetä.
-- Velvollisuuksien ristiriitaa. -- On menetellyt väärin. -- "Alkaa
toinen sisällinen maailma selvitä." -- Lähtö Pariisista_.
Lumoavalla voimalla on Pariisi kaikkina aikoina loihtinut ihmisiä
luokseen, riippumatta siitä, mitkä aatteet siellä ovat olleet vallalla
ja mitkä hallitukset. Kaikki odottavat sieltä jotain uutta näkemistä,
oppimista ja kokemista. Niinä aikoina, jolloin tässä maailman ahjossa
historian ainekset kiehuvat yhteen joko taidolla taottaviksi tai uusina
onnen Sampoina siitä täysivalmiina syntyäkseen, on Seinen kaupungilla
tavallista suurempi vetovoima. Koko maailma odotti helmikuun
vallankumoukselta ainakin jotain hyvää itselleen, ja välillisesti
saikin. Ja olihan niitäkin, jotka niinkuin puolalaiset katsoivat uuden
tasavallan ensimmäiseksi velvollisuudeksi käydä heitä auttamaan,
julistaa sota Venäjää vastaan ja antaa heille takaisin heidän menetetty
isänmaansa.
Harvaa miestä lienee Pariisi kuitenkaan vetänyt puoleensa niin
vastustamattomasti kuin Soldania. Tosin ei hänellä ollut sieltä mitään
varsinaista odotettavana. Hän lähti sinne pelkkänä asianharrastajana,
tahtoi vaan olla mukana, tahtoi vaan nähdä rakkaimpien aatteittensa,
ihanimpien ihanteittensa toteutumista. Kun ottaa lukuun, miten vähän
hänellä oli ulkonaisesti voitettavana ja saavutettavana, saattaa hänen
tekonsa siis tuntua naurettavalta ja hullulta. Mutta kun muistaa, mitä
hän uhrasi, mistä luopui, ei häntä voi olla ihailematta ja hänelle
täydellisintä myötätuntoisuuttaan antamatta.
Ja hän saikin nähdä mitä oli halunnut, sai olla mukana, kun historiaa
tehtiin. Tosin oli varsinainen taistelu jo tapahtunut helmikuun
päivinä, mutta maininki kävi vielä korkeana myrskyn jälestä.
Kansalliskokouksen vaaleja toimitettiin parhaallaan, ja väliaikainen,
Lamartinen johtama hallitus oli saanut osakseen yleisen suosion myöskin
työväen piireissä, jolle se oli hankkinut työtä valtion kustannuksella.
Aika oli juhlain ja riemun aikaa. Kansa oli hurmaantunut voitoistaan ja
rajattomasta vallastaan.
Jo tullessaan oli Soldan vaunun ikkunasta nähnyt palan juhlivaa,
innostunutta Pariisia. Ja joka aamu, avatessaan ikkunan asunnossaan,
joka oli pieni kammari Pierre l'Escot-kadun varrella, viidennessä
kerroksessa maasta nousten, mutta "au premier en descendant du ciel"
s.o. ensimmäisessä taivaasta tullen, tulvi sinne maailman-kaupungin
melu alhaalta kaduilta ja toreilta. Yöt ja päivät kuului sinne
isänmaallisia lauluja, milloin girondistien hyvästijättölaulu, milloin
marseljeesin sävelet ylinnä muista. Ja jo ensimmäisenä aamuna kadulle
astuessaan kohtasi hän näyn, joka siihen aikaan oli hyvin tavallinen
Pariisissa, mielenosoituksen vanhaa kuninkuutta vastaan ja uuden
puolesta: suuremmoisen ruumissaaton soihtuineen, soittoineen ja
paraativaunuineen, joissa jotain helmikuun päiväin haavoittunutta ja
sittemmin sairaalassa kuollutta uhria saatettiin hautaan.
Tekemistään muistoonpanoista päättäen oli Soldan läsnä kaikissa
merkillisemmissä tapauksissa, ottaen niihin osaa katselijana. Niinpä
sanoo hän olleensa mukana veljeyden juhlassa, _Fête de la
fraternité'ssa_ Champs Elysées'llä huhtikuun 21 p:nä, jossa hänellä oli
paikkansa aivan lähellä väliaikaisen hallituksen lavaa Arc de Triomphen
luona, minkä editse kaikki vallankumouksen synnyttämät vapaaehtoiset
pataljoonat marssivat suuremmoisessa kansalaisparaatissa. Painetit
olivat kukkasilla koristetut ja kanuunat vihreillä oksilla.
Väliaikainen hallitus ja sen johtava sielu, runoilija Lamartine, oli
näinä aikoina kunniansa ja kansansuosionsa kukkulalla ja huuto "_vive
Lamartine_!" oli yhtä innokas kuin "_vive la République_!" -- Myöskin
edustajakammarin piirityksessä toukokuun 15 p:nä, jolloin roistoväki
tunki vasta valittujen kansanedusmiesten kokoushuoneeseen Palais
Bourbonissa ja uhkasi riistämällä heiltä vallan panna toimeen uuden
vallankumouksen, oli hän läsnä. Eräs kaartin pataljoona sai kuitenkin
kapinoitsijat karkotetuksi edustajahuoneesta, jonka jälkeen Lamartine
ja toinen hallituksen jäsen Ledru-Rollin aseellisten ja aseettomien
etunenässä lähtivät valloittamaan Hôtel de Villeä, minne toinen osa
kapinallisia oli sijoittunut. Tässäkin tilaisuudessa sanoo Soldan
olleensa ja kulkeneensa jonkun matkaa aivan lähellä Lamartinea. --
Toukokuun 21 p:nä pidettiin sotaväen katselmus Marskentällä, joka juhla
on saanut nimekseen _Fête de la Concorde_ s.o. yksimielisyyden juhla ja
jossa kansa, sotaväki ja kansalliskaarti ikäänkuin lopullisesti
tunnustivat tasavallan ja hyväksyivät kansan eduskunnan -- siinäkin oli
Soldan saapuvilla, vaikk'ei hän tästä enemmän kuin muistakaan
tapahtumista Pariisissa hänen siellä ollessaan ole jättänyt mitään
seikkaperäisempiä muistiinpanoja. Nähtävästi olivat saadut vaikutukset
niin voimakkaat ja monilukuiset, ett'eivät ne olleet muutamin sanoin
kerrottavissa ja pitempään kirjoittamiseen ei ollut aikaa eikä halua.
Eräässä paksussa vihkossa, jonka nimenä on "Min resa", ja johon hän on
nidottanut muistoonpanonsa Saksasta, Englannista ja Ruotsista, ei ole
Pariisista kuin jonkun sivun verta tietoja.
Jos emme siis voikaan Soldanin omilla sanoilla esittää hänen näkemiään
Pariisissa, voimme sen kuitenkin tehdä erään toisen miehen sanoilla,
joka samoinkuin Soldankin oli läsnä kahdessa viimemainitussa
merkkitilaisuudessa. Tämä mies oli hänen jo ennen mainittu ystävänsä,
ruotsalainen sanomalehtimies Sven Adolf Hedlund.
Tutustumisestaan Soldanin kanssa on Hedlund Göteborgs Handels- och
Sjöfartstidningissä v. 1885 kirjoittamissaan muistosanoissa
ystävävainajastaan kertonut seuraavaa:
"Oli toukokuu 1848. Madame Molinier'n hotellissa, Cour de Commercessa
Pariisissa, asui monta pohjoismaalaista: ruotsalaisia, norjalaisia,
suomalaisia ja myöskin joku venäläinen. -- Kaksi vierasta viipyi vielä
aamiaispöydässä, toinen luki sanomalehteä, toinen istui, niinkuin
tapansa oli, äänetönnä ja tuijotti synkästi eteensä."
"Lehti oli luettu ja minä aioin mennä huoneeseeni. Silloin kuulin
kummakseni ruotsia tuon synkän muukalaisen huulilta, tuolla tunnetulla
suomalaisella murteella: 'Tehän olette hra Hedlund. Saanko puhua
kanssanne kahdenkesken?'"
"Menimme huoneeseeni. Muukalainen virkkoi: 'Kuninkaallisen kirjaston
hoitaja Arvidsson, jolle olen kirjoittanut, on neuvonut minua luoksenne
ja sanonut, että voin kääntyä puoleenne täydellä luottamuksella. Tahdon
senvuoksi peittelemättä sanoa teille kaikki. Olen insinööriupseeri
Venäjän palveluksessa. Olen muutamia kuukausia sitten matkarahaa
nauttien tutkinut kemiaa Liebigin johdolla. Minut on kutsuttu takaisin
Venäjän ja Saksan välillä mahdollisesti syttyvän sodan vuoksi. Minun
olisi siis pitänyt kantaa aseita maata vastaan, jota saan kiittää
parhaasta sivistyksestään. Sitä en tahtonut! Olen pannut kokoon
univormuni, lähettänyt niin monta preparaattia kuin mahdollista
jonkunlaiseksi korvaukseksi matkarahasta ja lähettänyt ne kaikki kotiin
ynnä kohteliaan kirjeen päällikölleni. Nyt olen täällä."
"Mies kutsui itseään Bort -- hänen oikea nimensä, joka ei moneen
vuoteen kuulunut huuliltani oli -- A.F. Soldan." [Hänen koko nimensä
Pariisissa oli Felix (Onnellinen) Bort (Pois), valittu varmaankin
tulkitsemaan sitä onnellista mielentilaa, minkä pois-pääsö Venäjän
palveluksesta hänessä synnytti.]
Yllämainituista historiallisista tilaisuuksista on Hedlund, joka oli
saapunut Pariisiin "Dagligt Allehandan" kirjeenvaihtajana, kirjoittanut
vilkkaita kuvauksia tähän lehteen. Hyvin luultavaa on, että Soldan,
joka asui samassa hotellissa kuin Hedlund, oli yhdessä hänen kanssaan
liikkeellä kaupungissa ja näki siis hänen silmillään.
Eräässä kirjeessä, joka on päivätty toukokuun 15 p:nä, kertoo Hedlund
edellisenä iltana olleensa kokouksessa, joka pidettiin vallankumooja
Blanquin klubissa ja jossa tämän ehdotuksesta päätettiin, että
seuraavana päivänä olisi kansalliskokoukselle jätettävä anomus
puolalaisten vapauttamisen hyväksi. 15 p:nä kokoonnuttiin sitten klo
10:n aikaan sovitulle paikalle Theâtre de la Gaîtén ja Theätre
nationalin välille, jonne Hedlundkin riensi.
"Joukko kansaa seisoi jo klubin lipun ympärillä ja pysyttelihe jotenkin
tyynenä ja rauhallisena. Keskustelun aineena niissä ryhmissä, jotka
olivat muodostuneet erään puhujan ympärille, oli enimmäkseen Puola.
Muutamat puhuivat myöskin työmiehistä ja näiden surullisesta asemasta.
Liityin muutamaan työmieheen, joka näytti siivolta, pistin käteni hänen
kainaloonsa ja me astelimme Bastillen torille. Tänne kokoontui nyt
sopimuksen mukaan toinen joukko toisensa perästä, kaikki lippuineen ja
vähä väliä huutaen: _vive la Pologne!_ Hetken kuluttua lähti jono
liikkeelle. Alinomaa liittyi siihen uusia joukkueita, jäseniä kaikista
klubeista, ja melkein kaikki kansallistyöhuoneiden työmiehet. Liput
liehuivat kunkin osaston edessä, kulkijoilla oli käsissä vihreitä
oksia, laulu soi ja huutoja kaikui: 'Eläköön Puola! Eläköön työmiehet!
Eläköön tasavalta! Alas ylimykset!' -- ja tämä ääretön väen paljous,
jossa arviolla oli ainakin satatuhatta henkeä, tulvaili nyt bulevardeja
myöten alas Madeleine-torille. Täällä puhui muuan pappi Chêtet
kansalle Puolan puolesta ja tervehdittiin häntä myrskyisillä
hyväksymishuudoilla. Samassa tilaisuudessa valittiin myöskin edusmiehiä
kustakin yhdistyksestä viemään perille kansan vaatimusta. -- Noin klo
1:n tienoissa seisoi koko tämä joukko kansalliskokouksen istuntohuoneen
ympärillä ulottuen taajoissa, leveissä riveissä aina suuren Luxorin
obeliskin luo Concorde-torilla. Osa linjasotaväestä oli sijoitettu
sillalle ja toinen osa ynnä liikkuva kansalliskaarti huoneen
rappusille. 'Alas painetit!' huudetaan; 'mehän tulemme aseettomina,
emme tahdo tehdä väkivaltaa!' Pyyntö täytettiin heti ja heti kohta
kaikui huutoja: 'Eläköön yhteys!' samalla kun käsiä puristettiin ja
väkijoukko veljeytyi sotaväen kanssa. Oli levinnyt huhu, että sotaväen
kiväärit olivat ladatut. Osoittaakseen tätä huhua vääräksi, vetivät
sotamiehet esiin latasimet ja antoivat niiden helähtää tyhjäin
pyssynpiippujen pohjaan. Silloin taas uudistuivat hyväksymishuudot. Nyt
lähtivät lähetystöt liikkeelle ja astuivat isoja rappuja myöten
kansalliskokouksen huoneesen. Väkijoukko odotti. Osa levottomimmista
alkoi kiivetä kaiteitten päälle, jotka sulkivat tien huoneen
sisäänkäytäviin. Muutamat varomattomat sotamiehet löivät heitä sormille
kiväärin perillä, mutta täytyi heidän kohta luopua siitä, ja alkoivat
he sen sijaan auttaa kaiteiden päälle niin monta kuin niille mahtui.
Sillävälin oli kaupungissa alkanut levitä tieto tapahtumista ja yksi
kansalliskaartin osasto toisensa perästä osaksi marssi esiin, osaksi
pysähtyi lähellä oleville sivukaduille. Sillä tavalla seisottiin sitten
noin klo 1/2 4:ään. Menin muutamaan ravintolaan vastapäätä
kokoushuoneen suurta porttia ja istuin siellä noin puolen tunnin
verran, kun painetteja alkoi välähdellä leveimmältä kadulta. 'Jumalan
kiitos, me olemme pelastetut!' kuulin kuiskattavan vierelläni. Mutta
silloin joutui koko väkijoukko liikkeelle ja huutoja: 'aseihin!' kaikui
ilmassa. Samassa hyökkää eräästä ikkunasta sisään mies, heiluttaen
kädessään jotain klubin lippua ja julistaa: 'Kansalliskokous on
lakkautettu! Uusi väliaikainen hallitus on asetettu! Kansa vallitsee
salissa! Sisällinen sota syttyy!' Hämmästys oli yleinen. Ikkunaluukkuja
ja portteja sulettiin eikä kukaan tiennyt, miten tämä tulisi
päättymään."
"Juoksin tietysti ulos, seurasin muutaman ryhmän mukana ylös rappuja ja
päädyin eräälle lehterille. Sieltä näin, että koko kansalliskokouksen
sali oli täynnä mekkopukuisia työmiehiä, joista suurin osa seisoi yhtä
uteliaasti todistellen kuin minäkin; toiset istuivat edusmiesten
penkeillä ja kirjoittivat, toiset tunkeilivat ulos pihalle ja vielä
toiset seisoivat ylhäällä puhujalavalla. Paitse näitä viimemainituita
seisoi siellä joukko mustapukuisia henkilöitä ja deklamoi. Oli mahdoton
kuulla, mitä he sanoivat. Menin siis alas saliin ja istuuduin niinkuin
muutkin erään pulpetin ääreen ja kirjoitin luettelon uuden väliaikaisen
hallituksen jäsenistä, joka kohteliaasti minulle annettiin. Nimet
olivat Barbes, Louis Blanc, Albert, Leroux, Ledru-Rollin ja Blanqui.
Raspailin nimi oli poispyyhitty. Muitakin listoja lienee kierrellyt,
joissa sitäpaitse oli nimet Hubert, Cabet y.m., mutta minä en nähnyt
muita kuin nuo mainitsemani. Hengitin helpommin, kun taas olin
ulkoilmassa, sillä tuolla sisällä oleminen oli mitä pahimman väkivallan
tekoa."
"Ulkona oli nyt jo koolla äärettömän paljon sotaväkeä ja toisia yhä
tuli, kaikki huutaen: 'Eläköön tasavalta! Eläköön kansalliskokous!'
Suuri osa ympärillä seisovaa väkijoukkoa huusi samaa, mutta useimmat
huusivat vaan: 'Eläköön tasavalta!' Jotkut uskalsivat huutaa: 'Eläköön
Barbes!' -- mutta heidät heitettiin heti kauluksesta sotamiesten
keskeen."
Mitä sitten tapahtui, sitä ei Hedlund ollut omin silmin näkemässä, vaan
kertoo hän siitä sen mukaan, mitä sai kuulla tovereiltaan, jotka olivat
olleet saapuvilla. Näiden toverien joukossa oli varmaankin Soldan yksi,
koska hän sanoo olleensa mukana juuri Lamartinen riemukulussa Palais
Bourbonista Hôtel de Villeen.
"Kun kansalliskaarti oli puhdistanut kansalliskokouksen salin ja
edusmiehet asettuneet paikoilleen ja alkaneet suuren melun kestäessä
keskustelunsa, lähtivät Lamartine ja Ledru-Rollin Hôtel de Villeen,
minkä uusi väliaikainen hallitus oli ottanut haltuunsa. Matkalla sinne
äärettömän, aaltoilevan väkijoukon läpi jymisi yksi ainoa huuto:
'Eläköön Lamartine!' Ihmisiä tunkeili yhtämittaa hänen ympärillään
tarttuakseen hänen käsiinsä ja -- ainakin muutamain kertomusten mukaan
-- suudellakseen hänen vaatteitaan. Ainoastaan käyttäen voivat he niin
ollen päästä eteenpäin, ollen aivan näännyksissä uupumuksesta, joka oli
seurauksena ponnistuksista, mielenliikutuksesta ja kovasta kuumuudesta.
Ei kukaan huutanut: 'Eläköön Ledru-Rollin!' Tultuaan Hôtel de Villeen
huomasivat he, että kansalliskaarti oli jo sen valloittanut. Tuon n.k.
uuden väliaikaisen hallituksen kantajoukko oli noin klo 5:n tienoissa
anastanut kaupungintalon, pannut lippunsa sen ikkunoihin ja heittänyt
julistuksia alas kansalle, mutta joutui nyt yhtäkkiä satimeen keskellä
virkansa toimitusta. Barbes, Blanqui, Raspail y.m. vangittiin heti ja
vietiin heidät seuraavana aamuna Vincennes'n vankilaan."
Kun Hedlund myöhemmin illalla kävi Hôtel de Villessä, oli koko sen
edustalla oleva avara tori täynnä sotaväkeä. Kansanjoukoissa, joita
parveili kaduilla ja Seinen rannoilla, kuulin sanottavan: meitä on
petetty, uskoteltiin, että me puolustimme Puolan asioita, mutta nyt
näemme, että heillä oli aivan toiset tarkoitukset. Useimmat olivat
tyytyväisiä siihen, mitä oli tapahtunut. Ainoastaan yksi mies seisoi
puolustamassa Barbes'ia mitä innokkaimmin. "Eihän hän ollut tahtonut
muuta kuin ottaa miljardin rikkailta ja antaa sen köyhille."
Mainittakoon vielä, mitä Hedlund sanoo siitä kansallisvartiosta, joka
noin oli palauttanut järjestyksen ja sitä ylläpiti: "En ole koskaan
nähnyt enkä voinut edes kuvaillakaan sellaista aseellisten paljoutta.
Pitkissä riveissä vaan painetteja kaikilla kaduilla niin kauvas kun
silmä kantaa ja sen lisäksi vielä vartio-osastoja kaikilla
suuremmilla toreilla. Sen nyt kuitenkin käsittää, kun muistaa, että
kansalliskaartiin Pariisissa kuuluu noin 250,000 miestä, johon tulee
lisäksi 20,000 miestä linjajoukkoja. Nämä viimemainitut ovat
ryhtinsä ja käytöksensä kautta herättäneet ihailuani, ja liikkuva
kansalliskaarti samaten. Se on kokoonpantu vapaaehtoisista, osaksi
työttömistä tehtaan työmiehistä, ja on harjoitettu, ja varustettu
univormuilla. On ilo nähdä sen vilkkautta ja reippautta. Siitä, joka on
tottunut näkemään oikein hyvin varustettua sotaväkeä, näyttää tämä
kuitenkin ensi silmäyksessä hiukan omituiselta. Kaikilla ei ole vielä
univormua ja sen vuoksi on viheriäin olkapolettien seassa sangen paljon
mekkoja ja siviilipukuja." Hedlund lausuu sitten kummastuksensa siitä,
että nämä sotamiehet tupakoivat rivissä seisoessaan ja pyytävät tulta
upseereilta, kun se sammuu, että he huutavat eläköön! ei käskystä, vaan
"con amore" ja että he kuitenkin tottelevat päälliköitään. Hedlund
luulee huomanneensa, että sotamies on alkanut muuttua ihmiseksi, sillä
sellaista ruotsalaista luutnanttinulikkaa, joka huutaa "go' mårrån,
gossar!" vanhoille harmaantuneille parrakkaille sotavanhuksille ja
höystää sitä jollain satavuotisella sukkeluudella, ei hän ole tavannut.
"Tuo seurustelun keveys ja herttaisuus, joka juuri on oikeata
tasa-arvoisuutta ja josta meillä todellakaan ei ole mitään käsitystä,
tekee minuun", sanoo hän, "sanomattoman miellyttävän vaikutuksen." Jos
se vaikutti noin Hedlundiin, joka tuli Ruotsista, mitä lieneekään se
vaikuttanut Soldaniin, joka tuli Venäjältä. Hauskaa oli hänestä nähdä
sekin, ett'ei Pariisissa kukaan ujostellut olemasta työmies;
päinvastoin anastivat sen nimen itselleen nekin, joilla ei ollut
oikeuttakaan sitä kantaa. "Mekkopukuisia miehiä näkee täällä usein
silkkipukuisten naisten kanssa, sillä sekä isännät että työmiehet
käyttävät mekkoa."
Viikkoa myöhemmin eli lokakuun 21 p:nä oli Marskentällä suuri
yksimielisyyden juhla, jota Hedlund ja Soldan arvattavasti sitäkin
samoilla silmillä katselivat. Hedlund kertoo siitä seuraavaa: