Marskentälle. Minä tulin sinne vasta puolenpäivän aikaan, kun suuri osa
sotaväkeä ja käsityöläisten vapaajoukkoja jo oli katsastettu. Kenttä
vilisi ihmisiä, jotka tungeskelivat toistensa välissä niinkuin
muurahaiset. Keskellä kenttää seisoi jättiläisensuuri kuva
tasavallasta, _la machine de la Liberté_, niinkuin eräs työmies sitä
kutsui. Sen jalustan ympärille oli pystytetty kaikkien Ranskan
departementtien liput. Toiselta kädellään tarjosi kuva miekkaa ja
palmunoksaa, jättäen vastaanottajalle vapauden valita. Kuva seisoi
korkealla jalustalla, joka etäämpää katsellen näytti marmorilta, mutta
lähempää tarkastettaessa huomattiin olevan paikattu puuteline, jonka
yli oli vedetty valkeaa kangasta. Kohteliaisuuteni kielsi minua
näkemästä siinä mitään allegoriaa, mutta minua hirvitti ajatellessani,
että joku kovempi tuulenpuuska voisi heittää maahan koko komeuden,
ennenkun asianomaiset olisivat ehtineet purkaa sen."
"Yhdellä puolella kenttää seisoi kaksi suurta obeliskiä kaikellaisine
kirjoituksineen; toisen ympärillä seisoivat Italian, Puolan ja Ranskan
ja toisella vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden jättiläisensuuret
patsaat. Korkeista koristetuista juhlariuvuista liehui äärettömiä
lippuja kultaisine kirjoituksineen. Vastapäisellä puolella kenttää,
l'Ecole militairen edessä istuivat korkealla lavalla hallituksen ja
kansalliskokouksen jäsenet sekä joukko naisia komeissa puvuissa. Tämän
paikan ympärillä oli tungos suurin, mutta siinäkin pysyi siihen
tottunut kansa hyvässä järjestyksessä. Jokainen tuli esiin aina sen
mukaan kuin edelliset poistuivat. Etimmäiset nostelivat toisiaan ylös
ja suuri joukko naisia istui vartiota pitäväin kansalliskaartilaisten
hevosten satuloissa. Moni ritari oli lainannut hevosensa selän 2 tai 3
naiselle."
"Tässä nyt marssivat kansalliskokouksen editse suunnattomat joukot
sotaväkeä kuin myöskin eri ammattikunnat suurten vaunujensa ympärillä,
joissa kuletettiin kunkin tunnusmerkkejä. Nämä viimemainitut
muistuttivat ehdottomasti niitä aikoja, jolloin leipurien ammattikunta
kantoi suuria rinkelejään ja teurastajat jättiläisensuuria makkaroitaan
katuja pitkin. Muutamien vaunujen ympärillä kulki kauniita nuoria
neitosia -- valkosissa puvuissa ja käsivarsiin sidotuissa
kolmivärisissä lipuissa ja päässä tammenoksasta tehdyt seppeleet.
Mietiskelin, eikö sieltä ehkä ilmaantuisi köyhälistönkin vaunut, joka
sekin kuuluu teollisuuteen, mutta luultavasti olisi sen seurue ollut
liika suuri mahtuakseen kentälle."
"Erittäin kaunis oli sotaväen ohikulku. Sen alkoi kansalliskaarti sekä
ratsain että jalkaisin, ja seurasivat sitä linjajoukkojen sekä
jalka- että ratsuväki. Tämä viimemainittu oli sanomattoman kaunista ja
vaikuttavaa katsella, komeine hevosineen ja miehineen, jotka olivat
puetut kypäreihin ja haarniskoihin, jotka välkkyivät auringossa.
Melkein joka sotamies kantoi vihreitä oksia kivääriensä nenässä
(silloinkun eivät kantaneet niissä reikäleipiään) ja kulkivat
kansalliskokouksen ohitse laulaen ja eläköön-huutoja huutaen. 'Eläköön
tasavalta! -- Eläköön kansalliskaarti! -- Eläköön yhteys!' kaikui yli
koko kentän. Kaikkea tätä säestivät kanuunain laukaukset."
"Minulle sanottiin, että siellä olevia sotajoukkoja oli noin 7 sataa
tuhatta miestä ja että kentällä kaikkiaan oli 8 à 9 sataa tuhatta
henkeä."
"Kaikki ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä ja lauloivat ilman melua
ja nauroivat olematta humalassa. Kaikkia hallitsi sama halu nähdä se
tai se mainio mies. 'Tuolla istuu Lamartine! -- Kas, tuo tuossa
valkoisissa liiveissä on Ledru-Rollin! Nyt paljastaa hän päänsä, nyt
viittaa hän kädellään!' j.n.e."
"Illalla oli koko Pariisi ynnä Marskenttä juhlallisesti valaistu. L'arc
de l'Etoilesta Tuileriain puistoon riippui köynnöksiä ja lamppuja
puitten välissä. Muutamin paikoin riippui poikki tien äärettömän suuria
kynttiläkruunuja satoine liekkeineen. Pitkin bulevardeja tulvi valoa
kaiken väristä kaikista ikkunoista ja kerroksista; Seinevirtaan
kuvastui lukemattomia tuikkivia tulia valaistuilta rannoilta ja
kylpyhuoneista, ja kaiken tämän yli valoi kuu, taivaan suuri lamppu,
rauhallista, surumielistä valoaan. Se antoi valonsa ilmaiseksi, kun nuo
muut pienet valot kuuluvat maksaneen pari miljoonaa francia."
Täntapaiset lienevät yleispiirteissään olleet ne vaikutukset, joita
Soldan Pariisin elämää seuratessaan vastaanotti. Itse hän niitä,
niinkuin jo on mainittu, ei kuvannut. Mutta millä mielellä hän kaikkia
näitä tapahtumia katseli, se näkyy kuitenkin hyvin selvästi edellisessä
luvussa julaistusta suuresta kirjeestä, jossa hän selittää omaisilleen
lähtönsä syitä. Se on kirjoitettu juuri Pariisissa olon vaikutuksesta
ja siitä hehkuu läpeensä pyhä innostus vallankumouksen aatteisiin.
Kuinka syvästi nuo vastakerrotut tapahtumat häneen vaikuttivat, kuultaa
esiin siitäkin vähästä, mitä hän niiden johdosta suorastaankin lausuu.
Se, mitä hän on nyt nähnyt s.o. kohtauksia maailman draamasta "Eurooppa
v. 1848", on "suuremmoisin näytelmä, mitä vielä koskaan on näytetty.
Veljeyden ja yksimielisyyden juhlat ovat merkitykseltään sellaisia,
että ne tukahduttavat kaikki pikkumaiset yksityispyyteet." Ja kun hän
pelkää, että sukulaiset ehkä luulevat hänen joutuvan onnettomuuteen,
huudahtaa hän: "minä olen onnellisempi nyt kuin silloin, kun te
luulitte minut onnelliseksi. Totuus, pyhä totuus on kuitenkin lopulta
ihmisen vankin tuki!"
Eikä hän seuraa ainoastaan Pariisin tapahtumia. Hänen harrastuksensa
ulottuu muihin maihinkin. Hän ahmii ahmimalla sanomalehtiä. Lehdillä
olikin siihen aikaan riemun päivät, ne kun sekä Pariisissa että muualla
olivat vapautetut ennakkosenssuurista ja ensi kerran saivat puhua
suunsa puhtaaksi. Kohta tulonsa jälkeisenä päivänä oli Soldan rientänyt
ottamaan selkoa, mistä saisi käsiinsä ruotsalaisia lehtiä. Hänet
neuvottiin Hôtel de Dannemarciin lähellä Palais Royalia. Siellä tapasi
hän myöskin ruotsalaisia ja puolalaisia ja yhden suomalaisenkin, jonkun
räätälinsällin Tampereelta.
Mutta yhtä hän turhaan etsi sanomalehdistä. Ei yhdessäkään lehdessä,
joita luki, ei edes ruotsalaisissakaan, näkynyt sanaakaan Suomesta.
"Suomen nimestä ei kuulunut hiiskahdustakaan aikana, jolloin muuten
kaikkia kansoja Euroopassa tavalla tai toisella muistettiin
valtiollisissa artikkeleissa. Ainakin sattui se kovin kipeästi minun
sydämmelleni. Aika oli semmoinen, että joka päivä saapui jotain uutta,
jonka merkitys oli tärkeä kokonaisuudelle, ja näistä uutisista imin
minä parasta voimaa uupuneelle sielulleni."
Eräässä toisessakin, tuttavalleen Porterille kirjoittamassaan kirjeessä
johtuu hän niinikään puhumaan Suomesta ja suomalaisista. Hän on
tavannut Pariisissa neljä maanmiestään -- kolme lääkäriä ja yhden
filoloogin. "En voi ajatella kahta suurempaa vastakohtaa kuin
pariisilainen ja suomalainen. Edellinen on haapapuu, loistavine,
liikkuvine lehtineen, jotka tuon tuostakin heittävät kuperkeikkoja
ilmassa, lentävät ympäri, putoavat alas, jolloin ei ole muuta jälellä
kuin ruma runko hauraine oksineen. Jälkimmäinen taas on kuin petäjä,
joka vaatimatonna karulta kalliolta elantonsa hakee, jonka ulkomuoto on
vähäpätöinen, vaan joka samalla on luja ja rauhallinen ja -- aina
vihreä. Minun osakseni ei, niinkuin hyvin tiedät, tullut näitä
pohjoismaisen luonteen ominaisuuksia, ei ainakaan lujuutta ja rauhaa;
arvelen kuitenkin, että siitä sentään sallittanee minunkin puhua.
Yksilö, joka ei ole mitään maailmassa toimittanut, ei ansaitse otettaa
huomioon. Me emme luultavasti enää koskaan tapaa toisiamme. Toivon
kuitenkin, että sinä, jos joskus nimeni hämärästi mieleesi muistuu,
suuntaisit huomiosi pieneen kansaan 'tuolla puolen valtamerien', johon
ystäväsi kuuluu pieneen, kauvan halveksittuun, mutta kuitenkin
itsenäiseen ja hyvään kansaan. Toivon, että toiveeni sen suhteen
toteutuvat; sillä jo nyt on Suomen kansan kansallinen itsenäisyys
tarpeeksi suuri, joskaan ei luomaan iestä niskoiltaan, niin ainakin
sitä nääntymättä kantamaan. Kansallinen elämä tässä Euroopan
kaukaisessa nurkassa on -- merkillistä kyllä -- erittäin jaloa ja
puhtaasti inhimillistä; ja nythän työskentelee aika kaikin tavoin
kaikkien kansallisuuksien vapauttamiseksi."
Loppusanoista näkyy, että Soldanilla sittenkin, vaikk'ei hän kuullut
hiiskahdustakaan Suomesta, kuitenkin oli jotain toivoa senkin
tulevaisuudesta. Mutta ennen kaikkea osoittaa se, kuinka paljon hän
isänmaataan ajatteli.
Vähitellen näyttää kuitenkin se innostus vallankumouksen suuriin
aatteisiin ja niitä toteuttaviin tapahtumiin, joka ensi alussa oli
ollut niin palava, alkaneen hiiltyä. Kirje, joka on julaistu
edellisessä luvussa ja jossa hän selittää lähtönsä syitä, on ilmaus
tästä ensi aikain innostuksesta ja kuvaa sitä. Se on niinkuin
mainittu kirjoitettu Pariisista, vähää ennen sieltä lähtöä. Mutta
jo siitäkin kuultaa läpi toinen mieliala kuin minkä se tahtoo asettaa
päällepäin. Hän siinä ikäänkuin panee pienen vastalauseen Giessenin
aikaista hurmaustaan vastaan. "Se oli silloin kuin minä otin tuon
askeleeni. Mitä minä sittemmin olen osaksi huomannut toisellaiseksi, ei
kuulu tähän. Ehkä te niinkuin yleisökin huomaatte paljon arvosteltavaa
suhteessani ja syissäni. Ehkä löydän itsekin jotakin. Mutta nyt on
kysymys vaan siitä, miten oli silloin. Olin kuumeentapaisen
levottomuuden vallassa: kansain riemuhuudot hurmasivat minua, mutta
pääkipuni samalla saattoi minut epätoivoiseen sielun tuskaan. Tyyni
arvostelukyky oli siis tiessään ja näiden olojen vallitessa päätettiin
ja pantiin toimeen -- kaikki kolmen päivän kuluessa." -- "Ja mitä minä
silloin katsoin ainoaksi, joka voisi temmata minut elinkautisesta
kurjuudesta." -- -- -- "Se minkä sittemmin olen huomannut osaksi
toisellaiseksi -- oli usko siihen, että pakoni olisi ollut ainoa
pelastuskeino. -- -- Tapasin matkallani muuntamia hyviä ystäviä, jotka
olivat vakuutettuja siitä, ett'ei palaamiseni olisi ollut mahdoton.
Silloin näyttäytyi musta haltija (svartälfven) taas, kaikki näytti
harmaalta ja mieleni masentui."
"Minun tahtoni oli puhdas kuin lumi, rakkauteni totuuteen oli lämmin
kuin tuli, terveyteni oli huono, se oli jumalan tahto joka tapahtui."
"Omassatunnossani saa nyttemmin silloinen mielisairauteni kaiken syyn
tyhmyyteeni, jonka tein 20 p:nä maaliskuuta."
"Asia on nimittäin niin, että minä nyt itse asiassa katson menetelleeni
väärin ja epäviisaasti. Mutta se onkin kaikki. Olen hairahtunut ja
sillä hyvä. Olot, jotka toivat minut siihen, te tunnette."
"Luulin tulleeni Rubikonin yli ja olinkin vaan tullut Reinin yli."
Osa näistä lausunnoista on tosin myöhemmiltä ajoilta, mutta ei ole
epäilemistäkään, että muutos tähän suuntaan jo oli tapahtunut
Pariisissa.
Mikä nyt tämän uuden mielenmuutoksen oli aikaansaanut?
Epäilemättä oli siihen läheisenä syynä Soldanin terveydentila, joka
taas näkyy huonontuneen ja joka pitkiksi ajoiksi saattoi hänet
alakuloiseksi ja synkkämieliseksi, mihin hänellä muuten kyllä oli
taipumusta terveenäkin ollessa.
Kai siihen myöskin vaikutti se tapa, millä eräät Pariisissa oleskelevat
suomalaiset lääkärit Wolmar Styrbjörn Schildt ja J.W. Pipping sekä
maisteri Herman Kellgrén arvostelivat hänen outoa tekoaan. Heidän kylmä
järkensä ei nähtävästi ulottunut tunkemaan Soldanin sisällisiin
vaikuttimiin. Heistä oli koko teko seuraus jostain patologisesta
abnormiteetistä ja he, niinkuin jo on mainittu, kehoittivat häntä
palaamaan takaisin Venäjälle. Soldan ei itse uskonut sitä
mahdolliseksi, mutta ystävät saivat hänet kirjoittamaan Porterille
Giesseniin ja tiedustelemaan, oliko venäläisen lähetystön puolelta ehkä
ryhdytty joihinkin toimenpiteihin hänen lähtönsä johdosta. Lienevätkö
saadut uutiset sen vaikuttaneet vai liekö ystävillekin selvinnyt
venäläisen ilkeyden pohjattomuus, niin että hekin ymmärsivät Soldanin
palaamisen mahdottomaksi, palaamisesta Venäjälle ei tullut mitään. Vaan
niin kauvan kun asia oli auki, oli varmaankin taistelu Soldanin
rinnassa ankara. Pitäisikö hänen palata ja myöntää, että kaikki oli
ollut turhaa, ett'ei asia -- vapaus ja riippumattomuus, etupäässä
henkinen, -- ollut sitä laatua, että sentähden kannatti tällaisia
uhrauksia tehdä? Mikä oli suurempaa ja oikeampaa: palatako
velvollisuuden tielle niihin oloihin, joissa oli ollut, ja teeskennellä
uskollista alamaista, vaiko pysyä poissa ja säilyttää henkinen vapaus
ja pysyä rehellisenä miehenä ainakin omissa silmissään? Mutta mitä taas
rehellisyyteen ja oikeuteen tulee -- kummallako puolen se taas olikaan?
Eikö hän ollut saanut kasvatustaan valtion kustannuksella? Eikö hän
ollut täydellä luottamuksella saanut luottamustehtävää suorittaakseen?
Eikö hän ollut itse hakenut ja vapaaehtoisesti ottanut vastaan
matkarahaa, joka velvoitti ainakin moraalisesti, ja eikö hän ollut
paennut vieden mukanaan vieraita rahoja? Eikö hän ollut pettänyt,
syönyt sanaansa, käyttäytynyt kunnottomasti?
Kiusaus palaamisesta tosin sen mahdottomuuden takia hälveni, mutta
sittenkin jäivät vielä kaikki nuo muut kysymykset auki. Varsinkin
vaivasivat häntä mukaan otetut venäläiset rahat. Että hän synkempinä
hetkinään piti itseään varkaankin veroisena, osoittaa eräs lause
vastamainitussa kirjeessä Porterille. Hän pyytää Porteria pitämään
huolta Giesseniin jääneestä kirja-arkustaan, jonka sopivassa
tilaisuudessa aikoo toimittaa Suomeen ja lahjoittaa sen sisällön
Kuopion kimnaasille. "Kirjat eivät ainakaan ole varastetut", lisää hän
ilmeisellä katkeruudella itseään kohtaan.
Lopuksi lienee mielenkäännökseen vaikuttanut sekin, että se kaunis
ihanteellinen kuva, jonka hän oli luonut itselleen vallankumouksesta,
oli alkanut tummua. Itse oli hän, siinä asemassa kuin oli, tuomittu
täydelliseen toimettomuuteen. Kun melkein koko muu maailma toimi uusien
aatteiden hyväksi, sai hän luvan istua jossain kahvilassa ja lukea
lehtiä, joissa ei Suomesta mitään kuulunut. Mitä toiveita hänellä
mielensä hurmauksessa lienee ollutkin, se ei käy selville. Mutta jos
hänellä jotain olikin, niin ne tietysti haihtuivat kohta, kun hän
vähänkin järkiinsä selvisi. Ja jos ei ennen, niin kyllä kai ystävät
pitivät huolta siitä. Sillä voinee pitää jotenkin varmana sitä, että he
olivat vallankumouksen suhteen samalla kannalla kuin U. Cygnæus, joka
arvosteli maailmaa "hullun koiran puremaksi".
Ja kyllähän vallankumous 1848 antoi siihenkin arvosteluun aihetta,
varsinkin kun muistaa kesäkuun kauheata ja veristä meteliä Pariisissa
ja ensi edistysten jälkeen alkanutta tosin kyllä ymmärrettävää, mutta
tietysti aina katkeroittavaa taantumista. Ei ollut kaukaakaan kulunut,
kun Soldan jo sanoo, että hän, joskin hän seuraa tapahtumia yhtä
suurella osanotolla kuin ennen, jo katselee niitä tyynemmin, kävipä
sitten myötä tai vastaan.
"Minua on tuskin enää harmittanut sekään, että meidän suomalainen
kaartinpataljoonamme on lähtenyt sotaan, taaskin taistelemaan vapautta
ja oikeutta vastaan; sitä vartenhan ne ovat kaartilaiset."
Oliko siis kaikki ollut turhaa, oliko hän vaan tehnyt suuren fiaskon
ilman mitään tulosta?
Ei.
Kaikista pettymyksistä ja omantunnon moitteista huolimatta oli hän
saanut moraalisen voiton: oli saanut olla uhraamassa jotain aatteitten
ja ihanteitten hyväksi. Eikä se ollut vähän, mitä hän oli uhrannut.
Eikä sen moraalinen arvo ollut halveksittava: hän oli parhaassa
tarkoituksessa tehnyt mitä teki. Sen vuoksi voikin hän sanoa: "En
tahtoisi mitenkään tehdä tehtyä tekemättömäksi. Minun mittakaavani
tässä asiassa on toinen kuin suuren joukon, joka sekottaa järkevyyden
ja järjen ja kumartaa kultaista vasikkaa sen sijaan, että palvelisivat
ainoata totista Jumalaa. On inhimillistä hairahtua, mutta jumalallista
on uhrata kaikki, mitä pitää maailmassa kalliina ja rakkaana, sen
edestä, mitä katsoo pyhäksi totuudeksi."
Ja tästä hänelle alkaa toinen sisällinen maailma selvitä ja kirkastua.
Mikä se maailma on ja kuinka se hänelle valkeaa, siihen antavat hänen
vastaiset vaiheensa tilaisuutta palata.
Innostus ulkonaiseen vallankumoukseen oli hänet pannut liikkeelle. Se
oli virvatuli, jota tavotellessaan hän kuoppaan lankesi. Mutta siitä
noustessaan oli hänessä tapahtunut sisällinen vallankumous, uusi
kehityskausi alkanut, joka teki hänestä moraalisesti eheän luonteen.
Siinä kasvoi hän sitä mukaa kuin juopa entisyyden ja nykyisyyden
välillä laajeni, laajeten lopulta Atlantin levyiseksi.
Taistelu itsensä kanssa, epävarmuus ja sairaus ovat häntä kuitenkin
niin järkyttäneet, että hän sinä aikana näyttää menettäneen kokonaan
luottamuksen itseensä ulkonaisissakin asioissa. Hän oli Pariisissa
tavannut erään ameriikkalaisen perheen, fysiikan professori Nortonin
Delawaresta, joka kehotti häntä tulemaan Ameriikkaan ja lupasi hänelle
paikan johtamassaan oppilaitoksessa Newarkissa. Hänellä olisi vielä
ollut rahojakin tämän matkan tekemiseen ja olikin hän aikeessa seurata
neuvoa. Hän luopui siitä kuitenkin.
"Se oli tyhmästi tehty niissä oloissa, mutta minä olin yhtä paljon
ilman omaa tahtoa kuin ilman arvostelukykyä, -- muut saivat ajatella ja
tahtoa puolestani." Arvattavasti heidän kehoituksestaan suuntasi hän
kulkunsa Lontooseen ja sieltä Ruotsiin.
Tehtyään testamenttinsa kirjeessä veljelleen -- lahjoittaen hänelle
kirjastonsa ja Kuopion kimnaasille kivennäis-kokoelmansa, jos ne
olisivat Pietarista pelastettavissa, lähti hän yhdessä Kellgrénin
kanssa ensin Boulogneen ja sieltä Lontooseen.
9.
Pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa.
_Lontoossa. -- Myrskyssä Pohjanmerellä. -- Ringerikessä. --
Vallankumous päättynyt idylliin. -- Arbogassa ja Strömsholmissa. --
Hakee turhaan tointa. -- Saa väliaikaista työtä Guldsmedshyttanissa. --
Päättää lähteä Ameriikkaan_.
Kesäkuun 10 p:nä lähti Soldan yhdessä maisteri Herman Kellgrénin kanssa
Pariisista rautateitse Boulogneen ja sieltä höyrylaivalla Lontooseen,
jonne saavuttiin seuraavana iltana. Passin kanssa oli pakolaisellamme
-- sillä siinä asemassa hän nyt oli -- vähän vaikeuksia, kun ei hän
tietysti voinut hankkia siihen vaadittua Venäjän lähettilään
nimikirjoitusta. Asia autettiin kuitenkin siten, että Soldan ilmoitti
olevansa "politillinen pakolainen", jota hän, niinkuin sanoo "ei,
jumala paratkoon, suinkaan ollut, vaan päinvastoin hyvinkin --
epäpolitillinen". Semmoisesta sai hän kuitenkin tästä lähin käydä
kauvankin eteenpäin. Saamissaan suosituskirjeissä mainitaan häntä aina
sellaisena, -- myöskin Liebig, joka antoi hänelle mitä kauneimmat
arvolauseet ja suositukset.
Oli sunnuntai-ilta, kun saavuttiin Lontooseen ja Thamesillä tuli
huvilaivoja vastaan toinen toisensa perästä, kaikki täynnä
huvimatkailijoita, joista jokainen ilman eroitusta oli puettuna
pyöreään lakkiin, valkoiseen kaulahuiviin ja -- frakkiin.
Siihen, joka saapuu hauskasta, keveästä, keikkuvasta Pariisista
Lontooseen, ei tämä aivan erilainen naapurikaupunki tee mitään
miellyttävää vaikutusta, ei ulkomuotonsa eikä asukkaittensa kautta. Ei
mitään siististi rakennettuja kivirantoja niinkuin Seinen varrella,
vaan ainoastaan makasiineja ja laivasiltoja. Monikerroksiset, likaiset,
nokiset huoneet tunkevat rantaan saakka ja seisovat kuin polviaan
myöten vedessä. Mutta eloisaa ja vilkasta on liike Thamesillä ja sen
rannoilla. Pikkuisia höyryvenheitä kulkee ylös ja alas, tuhansittain
seisoo laivoja mastometsineen rannoilla, merimiehet huutavat ja
laulavat ja vipukoneet vinkuvat lastatessa ja purkaessa. Ja että tuon
rantaliikkeen ohella noiden makasiinien takana mahtaa olla vielä
ankarampi aherrus, sen aavistaa tarkastellessaan Thamesin yli vievää
London bridgeä, jonka läheisyyteen laiva laskee. Sillan korkean
kivikaiteen yli vilkkuu tuhansittain ihmisten ja hevosten päitä ei
koskaan keskeytyvässä jonossa, valuen edes ja takaisin, ilmauksena tuon
äärettömän muurahaispesän lakkaamattomasta liikkeestä.
Lontoolaiset eivät olleet kohteliaita Soldanille enemmän kuin
muillekaan, eikä hänen heistä saamansa vaikutus ollut erilainen kuin
muidenkaan, jotka ensikerran Lontooseen tulevat. Ennenkun astuttiin
maihin, sanoi Kellgrén, joka oli ennen ollut Lontoossa: "Saat nähdä,
kun tulet kaupunkiin, että sinua kaikki ihmiset töllistelevät, kun
kulet palttoossa ja lakissa ja ilman valkeaa kaulahuivia." He aikoivat
kulkea laivasta jalkaisin hotelliinsa, katsellakseen kaupunkia,
mutta täytyi heidän pian ottaa ajuri ja paeta pois uteliaiden ja
ihmettelevien ihmisten käsistä. Ei hän siis syyttä sano kirjeessään:
"En voinut itsestään Lontoosta nähdä mitään pelkkien pyöreiden lakkien
ja valkeiden huivien vuoksi."
Vielä samana iltana koetti hän kuitenkin, yksin ulos mennen, asettua
yleistä tapaa vastaan ja lähti puvussa, joka oli Pariisissa hyvin
kelvannut, kävelemään hienoon Jamesin puistoon. Mutta nuo juhlalliset
sunnuntainaamat katselivat häntä yhäkin niin suurella hämmästyksellä
kuin ei hänellä olisi ollut mitään päähinettä eikä mitään muitakaan
vaatteita päällään. Kaikki kävelijät näyttivät muuten siltä kuin
olisivat he tulleet suoraan ehtoolliselta. Eikä auttanut muu kuin
nauraen palata hotelliin ja ostaa seuraavana päivänä pyöreä hattu ja
valkonen kaulahuivi. Ja kirjeessä, jossa hän tästä puhuu, kertoo hän
seuraavan kaskun: "Tuli kerran maalta gentlemanni Lontooseen ja viipyi
siellä pitemmän aikaa. Hänellä oli siellä hyvä ystävä, jota hän tahtoi
käynnillään hämmästyttää, mutta jota hän ei koskaan tavannut kotonaan,
vaikka kävi kaksikymmentä kertaa tapaamassa. Ystävä oli aina 'mennyt
ulos'. Viimein kohtasivat he toisensa sattumalta. Hän oli, mies parka,
ollut joka kerta puettuna frakkiin, vaikka oli aamupäivä, eikä
palvelija ollut uskaltanut ilmoittaa miestä niin moukkamaista, joka ei
tiennyt, että ainoastaan iltapäivällä sopii tulla frakissa visitille."
Lontoolaiset olivat Soldanista kylmiä auttomaatteja, jotka hyvin
monimutkaisen koneiston avulla pantiin liikkeeseen. Koko kaupunki häntä
oikein sydämmensä pohjasta ikävystytti.
Hän viipyikin siellä vaan muutamia päiviä odottaessaan laivan lähtöä
Norjaan, jonne hän heti tultuaan oli ostanut piletin. Ainoastaan
pikipäin kävi hän katsomassa Lontoon tavallisimpia merkillisyyksiä:
Westminster abbeytä, Parlamenttia, Paavalin kirkkoa, Brittiläistä
museota, Thamesin tunnelia, Toweria sekä taidekokoelmia, jotka
viimemainitut häntä kaikkialla suuresti huvittivat. Erittäin herätti
hänen huomiotaan se omituisuus englantilaisten taiteilijain aiheen
valinnassa, että melkein joka toisessa taulussa oli -- metsästyskaluja,
ratsusaappaita ja hevosia, Tyhmä voisi luulla, että englantilaiset
rakastavat hevosia enemmän kuin ihmisiä. Muiden merkillisyyksien
joukossa pistäytyi hän kuulemassa Jenny Lindiä, joka siihen aikaan oli
maineensa kukkulalla.
Saakoon tässä sijansa vielä seuraava pala senaikuisen Lontoon
luonteenkuvaukseksi: "Kirjakaupoissa näkyi paitsi Jenny
Lindiä ainoastaan Guizot ja Thiers ja joskus Lamartine, sekä
kullattuihin kansiin sidottuina Youngin Night thougts ja Miltonin
Paradise lost, kuin myös kokkikirjoja, Psalttari ja muita mysterioita."