tekeillä. Nyt oli tuli irti. Kansa alkoi ahmia sanomalehtiä, mutta jano
ei siitä sammunut, se vaan kävi yhä kovemmaksi! Sanomalehtiklubin
huoneusto Giessenissä oli täpösen täynnä kansaa joka ilta ja yliopiston
dosentit ynnä muut lukivat ääneen päälletunkevalle joukolle. Joka hetki
tuli uutisia uusista, syvälle vaikuttavista tapahtumista. -- -- Ei
kestänyt kauvan, ennenkun koko Saksakin oli täydessä tulessa.
Vallankumous Badissa, sama Würtembergissä, Bayerissa, Nassaussa y.m.
Mielisuosiollisia myönnytyksiä Hessen-Darmstadtissa, hyvin
vastenmielisiä Hannoverissa. Kaikkien ylioppilaiden surukulkue
Göttingenissä, jossa poliisi oli käyttäytynyt 'kuninkaallisesti', oli
liikuttavimpia niistä tapahtumisia, joita tapahtui tässä osassa
Pohjois-Saksaa. Hessen-Kasselissa, jossa tuo yleisesti vihattu
vaaliruhtinas kuletteli joukkojaan Kasselin ja Hanaun välillä --
Giessenin kautta -- toimitti Hanaun kaupunki vallankumouksen. Mutta
myöskin Kasselissa tapahtui katukahakoita. Maaliskuun 13 p:nä olivat
ensimmäiset järistykset ehtineet Berliiniin. Myöskin Leipzigissä,
Weimarissa y.m. puhkesi myrsky, ja odotettiin jo henki kurkussa
ratkaisevia tietoja Berliinistä ja Wienistä. Ei se kestänytkään kauvan.
Jo 14 p:nä oli das gemütliche Wien, josta oli vähin toivoa, täynnä
katusulkuja ja kanuunain pauketta. Metternich kukistettiin vihdoin, 50
vuotisen pirullisen hallinnon jälkeen ja ajettiin pois Euroopan
politiikan peräsimestä. Se oli hän, joka opetti, että valtion on
kukistettava valloitetut tai muuten hävitettävä kansojen
kansallisuudet. Hän ehti vielä alottaa sodan Italiaa vastaan, jossa
Lombardia ja Venedig nousivat luomaan Itävallan iestä. Hän elää vielä,
tuo vanha kummitus, nähdäkseen tekojensa tuloksen: Itävallan
hajaantumisen."
"Vielä kuuluu asiaan, että maaliskuun 14 p:n paikoilla alkoi kuulua
uutisia idästä: Venäjä alkoi kaikin voimin koota joukkojaan rajalle.
Varsovassa ja Puolassa otettiin kaikki aseet kansalta, sepät eivät
saaneet takoa viikatteitakaan. Paskevitsch julisti, ett'ei kukaan
saanut iltasella kulkea kadulla ilman lyhtyä -- kaksi henkilöä ei
saanut kulkea yhdessä -- ja jos joku kadulla takaa-ajettu otettiin
huoneeseen, olisi sen asukkaita kohdeltava samalla tavalla kuin
kapinallista pakolaista. 'Suuremman kapinan sattuessa olisi tuossa
tuokiossa koko Varsova poltettava.' Se ei ollut mitään huhupuhetta, ja
kuka tietää, minä päivänä Varsova, tuo noiden äärettömän onnettomien
puolalaisten vanha pääkaupunki, todellakin on muuttuva soraläjäksi?
Silloin ollaan ainakin varmat siitä, että voidaan 'ylläpitää
järjestystä ja rauhaa.' Ampumamestauksista Varsovassa kuultiin usein.
Sanomalehdet ja kirjeet eivät enää päässeet Venäjän rajan yli, ei
ainakaan ennen kun ne oli puhdistettu ruton tartunnaisesta. Varsovan
lehdet kertoivat 'maaliskuun 10 p:nä', että kuningas Louis Philippe oli
luovuttanut hallituksensa -- en muista enää kenelle -- 'koska lääkärit
olivat neuvoneet häntä lähtemään pitemmälle matkalle.' j.n.e. j.n.e."
"Semmoinen oli aika siihen aikaan. Tosin saa siitä vaan heikon kuvan
luettelemalla ainoastaan kuivia tosiasioita, mutta nämä tosiasiat
puhuvat kuitenkin jotain nekin, jos ne ajattelee kaikki täysin elävinä.
Ymmärtääkseen kuitenkin oikein, mitä tuommoinen aika tietää, täytyy
omin silmin nähdä nuo tuhannet nuoret ihmiset riemuissaan siitä, että
heidän aikansa on tullut. Ylioppilaat, professorit, porvarit, työmiehet
-- muodostavat kansalaiskaarteja ja liittyvät veljinä yhden lipun alle,
yhdistyneen isänmaan uuden lipun alle. -- Proklamatsiooneja,
petitsiooneja, konsessiooneja, illuminatsiooneja ja prosessiooneja. --
Nuo soihtukulut ja serenaadit niiden kansanystäväin kunniaksi, jotka
ovat toimineet rehellisesti ja uhraavaisesti, nuo kissannaukujaiset
niille, jotka työskentelevät omaksi hyödykseen tai 'kansan pyhää
tahtoa' vastaan. Turhaan koettaisin kuvata tätä elämää, joka muodostaa
vallankumouksen 'valopuolen'. Olen nähnyt monen isänmaan ystävän
vapisevan ilosta, kun Ruhtinaan julistus luettiin, jossa hän myönsi
sen, mitä kansa edellisenä päivänä oli pakottanut hänet lupaamaan:
kaikki senssuuri poistettu, rajaton omantunnon- ja sananvapaus,
valaoikeuksia, sotaväen vannottaminen uskollisuuteen ei ainoastaan
ruhtinaalle, vaan myöskin kansalle y.m. y.m."
"Kun minä lauvantaina 5 p:nä maaliskuuta kävin Wertherin haudalla
Wetzlarissa, oli Hessen-Darmstadtin suurherttua luopunut hallituksesta
tai oikeastaan näön vuoksi nimittänyt poikansa kanssahallitsijakseen,
ja tieto tästä oli jo illalla ehtinyt Giesseniin. Niinkuin sanoin, en
minä ollut kotona, vaan saavuin vasta myöhään yöllä, mutta kaksi
ikkunaani olivat juhlallisesti valaistut, niinkuin kaikki muutkin
ikkunat kaupungissa -- ja minä iloitsin siitä. Seuraavana päivänä, kun
uuden ruhtinaan julistus, sisältäen sen mitä ylempänä on mainittu,
saapui Giesseniin, oli ilo sanomattoman suuri! Lääkärini tohtori
Winther, joka asui samoissa rappusissa kuin minä, kutsui luokseen
suuren joukon yliopiston miehiä, professoreita ja ylioppilaita ja sen
lisäksi -- venäläisen upseerin. Kaupunki oli taas juhlallisesti
valaistu -- Liebigin laboratoriossa oli valmistettu bengaalisia tulia,
jotka poltettiin klinikan tornista. Minä valaisin nyt itse ikkunani.
Ilo, sanomattoman sydämmellinen ilo täytti rintani -- joskaan ei ilo
yksin; myöskin surulla oli siellä sijansa, eikä sitä jättänyt. -- --
Mutta minä vastaanotin Wintherin kutsumuksen ja vietin unohtumattoman
illan -- ystävällisen emännän kupeella."
"Sanon vielä kerran: semmoinen oli aika. Se ei voinut olla tekemättä
vaikutusta minuunkin. Niin, se tunki sydämmeni pohjaan. Toivo ja
luottamus heräsivät yhtäällä: Jumalan rangaistus näkyi astuvan maan
päälle kukistamaan kaikkea vääryyttä. Mutta toisaalta ärtyi minussa tuo
jo suuri tyytymättömyys siitä, mitä minulla kotiin tultuani oli
odotettavana. Ja näin olen nyt -- tosin vaan ohimennen ja muutamin
sanoin esittänyt ulkonaiset syyt epätoivoiseen päätökseeni!"
Kaikkiin näihin syihin, jotka Soldan tässä on näin kaunopuheliaasti ja
vaikuttavasti esittänyt, tuli vielä muitakin hänen luonteestaan ja
asemastaan riippuvia persoonallisia vaikuttimia tähän suurimpaan
käänteeseen, tähän täydelliseen kumoukseen hänen elämässään, joka hänen
Pariisin matkansa on.
Niinkuin jo ennen on mainittu oli Soldanin terveys tuon tuostakin ollut
huono ja kesällä 1847 kehittynyt Saksassa huonoimmilleen. Giessenissä
se kyllä oli ajaksi parantunut, mutta taas uudistunut sielläkin, tuoden
mukanaan hermostusta ja raskasmielisyyttä. Tätä mielen sairautta lisäsi
tietysti se yhä kieroneva ulkonainen asema, johon hän, vallankumouksiin
ja kansojen vapaustaisteluun innostunut, keisari Nikolain matkarahaa
nauttiva venäläinen upseeri oli joutunut. Suhde lähimpään päällikköön,
kenraali Lomnofskyyn, joka oli Soldanille hänen matkarahansa hankkinut
ja jota hän oli pakotettu pitämään hyväntekijänään, vaikka hänen
täytyikin miestä halveksia, oli kireä. "Jouduin masentuneeseen
mielentilaan muistaessani asemaani tähän mieheen, joka ohimennen sanoen
erotettiin luokka-inspehtorin toimesta samassa laitoksessa, jonka
johtaja hän nyt on, siitä syystä, että hän saamainsa lahjain mukaan
määräsi oppilaiden paikat luokalla. En viitsi kertoa hänen
vaikuttimistaan edistäessään minun matkaani ja mitä keinoja hän koetti
saadakseen osansa minulle myönnetyistä matkarahoista. Summa on vaan se,
että yllä kerrottujen asianhaarojen vallitessa jo pelkkä ajatuskin
siitä, että tulisin tekemisiin tuon miehen kanssa, kävi minulle
kerrassaan -- ilettäväksi."
Kaikista ratkaisevin ja läheisin syy lähtöön lienee kuitenkin ollut
tieto siitä, että hänet muutamain päiväin kuluttua kutsuttaisiin
Pietariin orjuuteen, tuohon suureen vankilaan.
"Aika oli siis tullut ja minä laitoin laukkuni kuntoon, jos en tässä
kerro niistä kolmesta päivästä, jolloin punnitsin syitä sekä myötä että
vastaan, niin teen sen siksi, että tahdon säästää teitä kuvasta, joka
voisi saada teidät katkeria kyyneliä vuodattamaan. Kyllä minä tiesin
mitä uhrasin -- -- Mutta totuuden pyhä asia -- -- on kalliimpi kuin
kaikki uhrit. Eräs toivo, se koski isäinmaatani, heräsi ja painoi
raskaasti vaa'assa. Se oli innostuksen synnyttämä toivo ja sen täytyi
kalveta. Mutta varmuus omasta perikadostani, jos edelleen kantaisin
iestäni, on yhä kasvanut eikä paina vähemmin kuin hyvä toivo. Mutta
vaikk'en toivoisikaan pelastavani sieluani, niin en katuisi, mitä olen
päättänyt, sillä se päätös perustui vakuutukseeni. -- Olen tullut
selvään ja varmaan vakuutukseen siitä, että ainoastaan ne, jotka eivät
tunne venäläistä kurjuutta sen oikeassa loistossa, voivat väittää tämän
tekoni epäoikeutetuksi. Venäjälle en voinut enkä tahtonut palata,
vaikka minulle olisi tarjottu kaiken maailman kulta. Se oli
peruuttamaton päätökseni. Sillä mitä eronpyynnin mahdollisuuteen
(sairauden vuoksi) tulee, niin on tunnettu asia, että sotaan
varustettaessa ei upseeri saa eroaan minkään syyn nojalla. Jos hän on
sairas, maatkoon sairashuoneessa. Mutta jos vielä muistamme, että minä
nautittuani valtion matkarahaa olisin pyytänyt eroani päästäkseni
Suomeen, niin en olisi sitä saanut. Ja jos olisin saanutkin, olisi
minun pitänyt kulkea -- nuora jalassa. Mutta enhän minä tarvitse enkä
etsi nuoraa, vaan -- vapautta -- vapautta semmoista, jommoisena olen
sitä oppinut tuntemaan ja rakastamaan. -- Mitä tämä vapaus on, siitä on
teillä tuskin aavistustakaan -- elkää siis tuomitko minua liika
nopeasti!"
"Mainitsin jotain eräästä toivosta, joka heräsi -- ja että se koski
Suomea; niin onkin. Minun täytyy jättää selittämättä, mihin se
perustui. Ehkä puhun siitä aikanaan. Nyt tahdon vaan lisätä: rakkaampi
kuin koskaan ennen on minulle nyt Suomi: ja rakkaana on se pysyvä niin
kauvan kun elän."
Niinkuin näkyy poltti hän laivansa hyvin tietäen mitä teki. Että
taistelu oli kova ja päätöksen tekeminen vaikea, se näkyy siitä, mitkä
kaikki voimat, sekä ulkonaiset että sisälliset, saivat rynnätä esiin
häntä entisyydestään pelastamaan ja siihen palausta estämään. Toisaalla
kultaiset kahleet, loistava aineellinen tulevaisuus, niinkuin jo kerran
ennen, vaikka silloin vähemmässä määrin, Dünaburgista lähtiessä;
toisaalla vapaus ja maanpako kaikkine epämääräisine lupauksineen.
Tieteellinen ura katkaistu, rakas kemia heitettävä tietymättömään
tulevaisuuteen. Puute, taistelut, maanpako, isien maahan palaamisesta
ei tietoakaan, ei toivoakaan nähdä enää elossa vanhaa äitiä. Vaikeampaa
velvollisuuksien ristiriitaa tuskin voi ajatella. Mutta hänen
päätöksensä oli tehty, hän ei voinut muuten menetellä, edellytykset
tähän olivat hänen luonteessaan, hänen koko entisyydessään. Hänen
täytyi riuhtaista itsensä irti, katkaista kahle, joka oli taottu kiinni
hänen jalkaansa. Hän teki tempauksensa ja oli vapaa!
Ei kuitenkaan kokonaan. Kahle kyllä katkesi, mutta siitä jäi yksi
rengas nilkkaan jälelle, jäi siihen kalvamaan vuosikausiksi eikä sen
arpi näytä koskaan menneen täydellisesti umpeen.
Päästäkseen lähtemään oli Soldan, jolla ei tietysti ollut muita tuloja
kuin stipendinsä, odottanut neljänneksen saapumista Pietarista. Vasta
sen saatuaan lähti hän ja vei siis mukanaan palkan, jota ei enää ollut
oikeutettu kantamaan, koska oli palveluksestaan karannut. Siitä jäi
hänen tunnolleen taakka, jota hän ei koskaan saanut siitä kokonaan
luoduksi. Se painoi häntä läpi koko hänen elämänsä, vaikkakin se
samalla tuli hyvin tärkeäksi välikappaleeksi kohtalon kädessä hänen
sisälliselle eetilliselle uudistukselleen. Se oli kenties tämä pikku
välikohtaus kaikista traagillisin tapaus hänen elämässään. Tämän teon
merkitys selvisi hänelle kuitenkin vasta myöhemmin hänen sisällisen
silmänsä eteen. Silloin kun erehdys tuli tehdyksi sai hän moitteen
nousevan pään painetuksi alas. Sillä samassa kirjeessä, jossa hän on
esittänyt lähtönsä syyt, koettaa hän päästä asiasta seuraavalla
selityksellä:
"Yksi kohta on vielä mainittava. Minä matkustan valtion kustannuksella.
Tämä seikka, niin painavalta kuin se minusta tuntuikin alussa, vaivaa
minua nyt kaikista vähimmin. Tiedän liiankin hyvin, mistä ne miljoonat
tulevat, joita keisari on jakanut -- 60 miljoonaa sinne (esim.
Palermoon), tuhat tänne (esim. Giesseniin). En voi väittää, että olisi
ollut mitenkään lainmukaista, että käytin viimeisen vekselini matkaani
varten -- ainoan, jota käytin väärin. Mutta minä voin helposti
lohduttaa itseäni sen johdosta, kiitollisuus ei kuulu politiikkaan.
Mutta kansa, joka otsansa hiessä hankkii sen kullan, jota hallitsija
käyttää sen sortamiseksi -- kansa on minulle rakas -- ja sen
palveluksessa tahdon minä elää -- ja -- kuolla."
7.
Matkalla vallankumoukseen.
_Frankfurt am Mainissa Metternichiä etsimässä. -- Rothschild ei osta
vekseliä. -- Arvostelua Suomen oloista. -- Neustadtissa tohtori Freyn
luona. -- "Seidler, Bürger aus Neustadt." -- Liberté, egalité,
fraternité. -- Eräs henkiheimolainen. -- Strassburgissa Gutenbergin
patsaan ääressä. -- Tulo Pariisiin_.
Maanantai-iltana maaliskuun 21 p:nä klo 10 illalla 1848 astuu
vallankumoojamme postivaunuihin Giessenissä lähteäkseen tuosta kaikkien
vallankumousten ahjosta pärskyvän tulen valossa maailman tapahtumia
katselemaan. Vielä vähän aikaa puhelee hän laboratoriotoveriensa John
Porterin ja Fr. Boppin kanssa -- ainoat, jotka olivat saaneet osan
hänen suuresta salaisuudestaan. Sitten paiskataan vaunujen ovi kiinni
ja niin lähdetään ajamaan, ensin etelään päin läpi pitkän kapean
kaupungin ja sitten yön selässä ja pimeässä Frankfurt am Mainiin päin.
Hän on hyvällä tuulella ja mieli rohkeana -- tietäähän sen, kun on
matkalla Pariisiin. Seuraavana aamuna klo 5 pysähtyvät vaunut Frankfurt
am Mainin komealle postikartanolle ja uniset matkamiehet hajaantuvat
kukin taholleen. Soldan kannattaa kapsäkkinsä lähinnä olevaan
ravintolaan Café Parrot'iin ja huomaa jo siihen aikaan päivästä ihmisiä
istumassa -- sanomalehtipöydän ääressä. -- Niin, se on ihmeellistä!
huudahtaa hän. Läpi vuorokauden istuivat ihmiset tähän aikaan
sanomalehtiä lukemassa. Soldankin tarttuu lehteen ja tapaa jo uutisia
vastassaan, uusia tietoja levottomuuksista Berliinissä ja muualla.
Itsessään Frankfurtissakin on edellisenä iltana ollut levottomuuksia --
kertoo hänelle ravintolan tarjoilija -- sen johdosta, että otaksuttiin
itsensä Metternichin, Itävallan itsevaltaisen ministerin ja pyhän
liiton parhaan tuen olevan kaupungissa. Tarjoilija tiesi vielä senkin,
että tuo kaikkien tyrannien tyranni asuu Hotel de Russie'ssa -- siis
Venäjän nimen turvissa! Kukas sinne, jos ei Soldan, joka oli lähtenyt
kuninkaita kukistamaan! Hän rientää Hotel de Russiehin, joka on
kaupungin komeimpia ravintoloita, sekä kysyy ystävätään Metternichiä.
Se on erehdys, hän ei ole täällä, hän ei luultavasti ole koko
kaupungissakaan, väittää kellneri, mutta sitä ei usko Soldan. Kellnerin
vastaus ei muka ole muuta kuin verukkeita metelien estämiseksi, ja
Soldan lupaa miehelle kokonaisen talarin, jos tämä voisi niin asettaa,
että hän saisi nähdä edes avaimen reiästä Metternichin, tuon eläimen,
ainoan laatuaan. Mutta täyttämättä jäi tämä toivo. Metternich ei ollut
Frankfurtissa -- eikä monessa muussakaan Saksan kaupungissa, joissa hän
samaan aikaan kummitteli, ja syystä kyllä, sillä juuri niinä päivinä
oli hän pakomatkalla Pragin, Dresdenin ja Hollannin kautta Englantiin,
Jonkunlaisella vahingonilolla lisää Soldan, että ukkoa, jota
salapoliisien eksyttämiseksi yleensä oli kansan kesken kutsuttu
"Jemandiksi" [Joksikuksi], nyt maaliskuun päiväin jälkeen kutsuttiin
"Fürst Mitternacht'iksi" [Ruhtinas Keskiyöksi].
Kun ei nyt saanut nähdä Metternichiä, täytyi lähteä kaupunkia
katselemaan. Frankfurtissa istui juuri siihen aikaan Saksan uusien
reformaattorien kutsuman esiparlamentin asettama valiokunta, joka hoiti
asioita siksi, kunnes varsinainen parlamentti eli perustuslakia laativa
kansalliskokous kokoontuisi toukokuussa. Ell'ei olisi ollut matkalla,
olisi Soldan pysähtynyt valiokunnan istunnoita seuraamaan. Mutta nyt
täytyi hänen tyytyä vaan kaupungin katselemiseen ja huomasi hän sen
yleensä kauniiksi ja siistiksi. Klo 1/2 9 koetti hän saada viimeisen
vekselinsä rahaksi muutetuksi, mutta ukko Rothschild antoi sanoa, että
hänellä oli niin paljon Hampuriin asetettuja papereita, ett'ei hän
voinut ostaa sitä. Levottomien aikain tuottama rahapula oli näet
jo silloin alkanut Saksassakin. "Se oli minulle uusi ilmaus
vallankumouksesta, mutta tällä kertaa jotenkin ikävä, sanoo Soldan. Kun
näet olin ollut varomaton sanomaan, että toivoin saavani ranskalaista
kultaa (enkä hopeaa), koska olin matkalla Strassburgiin j.n.e. ja kun
sen johdosta syntyi kuiskeita, niin minä, tottumaton kun vielä olin
näyttelemään seikkailijan osaa häpeämättömällä naamalla, hätäydyin ja
ajattelin, että se voisi jotain merkitä. En viitsi luetella kaikkia
niitä peikkoja, joita jo näin; mutta summa oli se, että minä päätin
olla kääntymättä kaupungin muiden kauppahuoneiden puoleen ja heti vaan
jatkaa matkaani."
Maaliskuun 23 p:nä on hän Mannheimissä Reinin varrella ja saa siellä
tiedon levottomuuksista Bayerissa ja Ludvigin luopumisesta poikansa
hyväksi. Samana päivänä on hän läsnä sotamiesten ja porvarien välisessä
kahakassa Mannheimissa. Mannheimista ajaa hän varhain seuraavana
aamuna Reinvirran yli rautatieasemalle ja jatkaa nyt matkaansa
rautatievaunussa yhä etelään päin. Mitkä mietteet hänen mielensä
täyttävät, se näkyy muutamista hätäisistä muistiinpanoista, jotka hän
kirjoittaa "höyryvaunuaan odottaessa":
"Enintään voivat ne minut ampua. -- -- Semmoiset, jotka tunkeutuvat
ylöspäin kauniilla sanoilla, lämmittämättä sydämmiään totiseen ja
taivaalliseen rakkauteen kansaa kohtaan -- olen kuullut monen heistä
sanovan, että täytyy toimia varovasti. Mitä varten ottaa askeleita,
jotka vaan saattavat ankarampiin toimenpiteisiin; miksi härnätä karhua?
Sehän on nyt hyvin sukkelasti sanottu, mutta siitä on seurauksena niin
suuri varovaisuus, että tuota varovaisuutta saarnatessa ei muistetakaan
muuta kuin omia persoonallisia toiveita -- eikä välitetä siitä, tuleeko
ollenkaan mitään muuta tehdyksi. Se on kurjaa sukua, sanon minä --
kurjaa, sillä se teeskentelee. Tunnustavat tietäjänsä, mitä kansan
rauha ja vapaus vaatii ja pyrkivät kuitenkin kynsin hampain
ylimykselliseen valtaan." Nähtävästi ajatteli hän tätä kirjoittaessaan
kotoisia oloja, koska kohta sen jälkeen on taas kirjoittanut nämä
myöhempiäkin oloja muistuttavat sanat: "Suomessa poliisijärjestelmä.
Senssuuri kenraalikuvernöörin käsissä. Korkeammat virat kaikki
sotilaiden käsissä, jotka olisivat valmiit kunniamerkistä myymään
isänmaansa. Sanomalehtien lakkautuksia y.m., joista ei toden totta
viitsi kertoa." Tunnin kuluttua loppui rautatiematka, jota oli vaan
pikku palanen Mannheimista Neustadtiin, joka on pieni kaupunki
Haardtvuoren juurella.
Neustadtissa oli Soldanilla eräs tuttava tohtori Frey, jonka oli
tavannut Mannheimissa ja joka oli kutsunut häntä läpi kulkiessa
poikkeamaan luokseen. Tohtori Frey nukkui vielä, kello oli vasta 8,
mutta eräs vanha mies, hänen isänsä, tuli ovessa vastaan ja kysyi:
"Te olette Venäjältä, eikö totta? -- Olen. Poikani on siitä minulle
kertonut. Te olette rohkea mies, jääkää nyt meille pariksi päiväksi."
Semmoinen oli mieliala maassa siihen aikaan: ventovieraat ihmiset eivät
tarvinneet muuta puoltolausetta kuin että eivät olleet tahtoneet palata
Venäjälle.
Odottaessaan, kunnes kaikki olisivat nousseet ylös talossa, lähti
matkamies, ukon ystävällisistä sanoista rohkaistuna, katselemaan
kaupunkia. Hän nousi Viinivuorelle ja hänellä oli jalkainsa alla koko
kaupunki ja edessään koko laaja tasanko, aina Reiniin saakka, ilma oli
leppoinen, vaikkakin hiukan kostea, aurinko koetti puhkaista pilviä ja
vaikka se yhä piilikin hattarain takana, niin ilmaisi se paikkansa
sinertävän valkeiden pilkkujen kautta itse pilvissä tai vaalean juovain
kautta, jotka vaelsivat yli tasangon. "Sellaista on valo! Se ei voi
pitää koossa säteitään, olivatpa ne suuria tai pieniä. Jos se sattuu
seinään, niin hakee se reiät siinä, hakee kaikkein hienoimmatkin. Jos
seinä on pimeän huoneen seinä, niin syntyy sisässä ainakin yksi valoisa
paikka, välistä selvä kuvakin, vaikka se on ylösalasin niin kauvan kun
valon rako on pieni."
Tohtori Freyn luona viipyi Soldan vaan muutamia tuntia, puhellen noiden
ystävällisten ihmisten kanssa omista oloistaan ja Venäjän oloista.
Häntä näkyy ilahuttaneen, ett'ei heillä ollut mitään muistuttamista
hänen matkaansa vastaan, vaan sitä enemmän niitä oloja vastaan, joiden
he otaksuivat vaikuttaneen tähän matkaan.
Neustadtista tultiin sitten Laudauhun, jossa täytyi tullista
ulosmennessä ilmoittaa nimensä sotamiehelle. "Seidler, Bürger aus
Neustadt", oli Soldanin ensimäinen salanimi -- niitä olisi tuleva
sitten montakin. Seudut, joiden kautta kulettiin, olivat vuoriset ja
kauniit, siellä täällä näkyi vanhoja linnoja, m.m. Dryfels, jossa
Richard Leijonamieltä oli pidetty vankina.
Lähestyttiin Ranskan rajaa, vapauden maata. Viimeinen, mikä Saksan
puolella herätti huomiota, oli 14 vuotias tyttö, joka kori käsivarrella
ja avojaloin juoksi vaunujen perässä ainakin neljännestunnin. "Se oli
hurmaavan kaunis olento enkä voinut kääntää hänestä silmiäni. Eräs
vaunutovereistani tiesi, että tyttö oli erään papin tytär
läheisyydestä!" -- Oli jo hämärä, kun saavuttiin rajalle ja
pysähdyttiin tulliin.
Ja mikä tuli rajalla vastaan? Mikä oli ensi näkemä? Vallankumous ja
vapauden aatteet tulvahtivat kaikella tuoreudellaan vastaan!
Kolmivärinen lippu liehui tullihuoneen oven edessä ja oven päällä
luettiin sanat -- _liberté, egalité, fraternité!_ Tullissa ei ollut
rettelöitä eikä turhia tarkastuksia. Luotettiin miehen sanaan. Kun
tulliherra kysyi, oliko mitään tullattavaa, ja sai vastaukseksi, ett'ei
ollut, jätettiin kapsäkki avaamatta. Eikä passiakaan kysytty.
Tullihuoneelta ajettiin Vissenbourgin linnakaupunkiin ja vaunut
pysähtyivät erään ravintolan eteen, jossa niiden kulettaja kehoitti
syömään illallista. Lyhtyjen valossa liikkui kadulla iloista kansaa
laulaen -- marseljeesiä!
Kirjeessä, jossa tästä matkasta kerrotaan, ei näy mitään ilmauksia
siitä mielentilasta, joka valtasi matkustajan Ranskan kynnyksellä.
Jokainen, joka on tämän rajan yli astunut, tietää kuitenkin, että se
yksin rautateidenkin epärunollisessa ympäristössä tekee hauskan
vaikutuksen. Vapaus, virkamiesten miellyttävä käytös, iloiset kasvot,
kaunis kieli -- kaikki se lumoaa. Vaikka kuinkakin tietäisi, että nuo
sanat "vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys" ovat menettäneet merkityksensä
ja muuttuneet valekyltiksi, jonka takana ei ole mitä luvataan, niin
vavahtaa rinta kuitenkin ne ensi kerran nähdessään. Sillä niillä on
kerran tottakin tarkoitettu, ne ovat kerran tottakin tietäneet. Ja
silloin juuri jos milloin -- keväällä 1848 -- oli niiden merkitys
suurempi ja niihin asetettu toivo vilpittömämpi kuin koskaan ennen ja
jälkeen. Ja mitä ne mahtoivat Soldaniile sanoa, sen voi kuvailla
tietäessään, ett'ei ollut vielä vuotta kulunut siitä, kun hän oli
lähtenyt -- Venäjältä, jota hän kutsui suureksi vankilakseen.
Omituinen sattuma oli, että Soldan samassa paikassa tapasi miehen,
jonka kohtalo oli sama kuin miksi hänen omansa tulisi sittemmin
muodostumaan. Tarjoilija, joka toi hänelle pihviä ja palveli häntä
pöydässä, hämmästytti häntä hienolla käytöksellään. Kun ei Soldanin
ranskan puhuminen oikein vielä luonnistanut, alkoi mies puhua saksaa ja
antoi kernaasti kaikellaisia hyödyllisiä tietoja. Keskustelun kuluessa
tuli ilmi, että hän oli maanpaossa oleva puolalainen hyvästä perheestä.
Hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän puhui niistä toiveista, joista
puolalaiset siihen aikaan uneksuivat isänmaansa pelastukseksi.
Laumoittain olikin puolalaisia siihen aikaan palannut Pariisista
kotimaahansa ja oli innostus heidän asiaansa niin suuri, että heillä
Badissa oli vapaat matkat rautateillä.
Yötä myötenkin jatkuu matka. Tullaan johonkin kaupunkiin, joka on
jotenkin suuri ja siisti, mutta jonka nimeä ei tule kysytyksi. Hevosia
vaihdettaessa harhailee matkamies läheisillä kaduilla. Kuinka
omituista, kuinka merkillistä! Missä on hän, missä kolkassa maailmaa,
mikä aika on yöstä? Kaikki on hiljaa, kaikki nukkuvat, hän on matkalla
jonnekin, epämääräisille perille. Hän kulkee kuin unessa, pääsee
johonkin ravintolaan, tapaa itsensä istumasta viinilasin ääressä, jonka
muuan eukko on tynnyristä laskenut, ja sitten taas takaisin vaunuun ja
yhä edelleen.