kuohuivat vajaan kuukauden kuluttua Euroopan kaikkien valta-istuinten
juurella. Melkein jokaisessa Länsi-Euroopan pääkaupungissa ja valtiossa
tapahtui verisiä meteleitä, jotka pakottivat hallituksia vaadittuihin
myönnytyksiin. Lähinnä Pariisia olivat metelit Berliinissä muita
meluisammat ja verisemmät.
Preussin kuningas Fredrik Wilhelm IV oli valtaistuimelleen noustessaan
v. 1840 antanut toiveita maansa edistymisestä ja Saksan liiton
perustuslain parannuksesta, mutta ne toiveet olivat pian sammuneet ja
niiden kanssa tyytymättömyys alkanut kyteä. Niihinkin hehkuviin hiiliin
puhalsivat helmikuun tapahtumat tulen. Maaseuduilla pidettiin
valtiollisia kokouksia ja sepitettiin kirjoituksia, joissa lausuttiin
noita tavallista laajempain valtiollisten oikeuksien vaatimuksia.
Maaliskuun 7 p:nä oli Berliinissä suuri kansankokous Thiergartenissa ja
siellä hyväksyttiin kuninkaalle jätettävä kirjoitus, jossa vaadittiin
samoja parannuksia kuin muuallakin, paino- ja kokoontumisvapautta,
uskonvapautta, aseiden hankkimista kansalle, vakinaisen sotaväen
vähentämistä, yleistä edustusoikeutta Saksan kansalle ja yleistä
vaalioikeutta. Tämän kokouksen jälkeen pidettiin useita muita, mutta
kun sotaväki sekaantui niihin, joutuivat mielet yhä enemmän kuohuksiin.
Mitenkä tapaukset tämän jälkeen Berliinissä kehittyivät, siitä
kerrottakoon tässä hiukan laveammin, koska voimme tehdä sen Soldanin
omilla sanoilla. Kuvaus on luettavana eräässä kotiin kirjoitetussa
kirjeessä, joka on päivätty Pariisissa huhtikuussa 1848 ja siis aivan
verekseltään esittää noita jännittäviä tapahtumia. Mainittuaan
maaliskuun 1:nä ja 14 p:nä tapahtuneista meteleistä jatkaa hän näin:
"Kuningas (Fredrik Wilhelm) jatkoi kuitenkin yhä kokouksien
tukahduttamista, joita sentään pidettiin Thiergartenissa ja muualla
'adressien' toimittamista varten. Niitä ei kuitenkaan saataisi jättää
lähetystöjen kautta, vaan kaupunginpostin välityksellä. Mielten kuohu
oli uhkaava ja 'Me Fredrik Wilhelm jumalan armosta j.n.e.' suvaitsi
mukautua 'lupaamaan' useita myönnytyksiä. Päivä näytti jo selviävän
uskollisille Berliiniläisille. Nyt saapui myöskin -- maaliskuun 18 p:nä
puolen päivän aikaan -- eräs lähetystö Kölnistä (tuohon aikaan satoi
satamalla kaikellaisia lähetystöjä ja adresseja) -- ja tämä lähetystö
jätti ultimatumin: ehdoton painovapaus, eduskunnan kokoonkutsuminen
huhtikuun 6 p:ksi y.m. Kölniläisten kanssa ei sopinut leikkiä laskea,
sillä koko Länsi-Preussissä vallitsi tähän aikaan sangen kova halu
antaa kuninkaan Jumalan armosta jäädä hoitamaan maan itäistä osaa;
arveltiin, että uusi tasavalta on lähempänä ja edullisempi. Summa oli
se, että kuningas armossa otti vastaan lähetystön ja nyt saatiin uusia
lupauksia ja riemu oli yleinen ja myrskyisä -- hetken aikaa! Nyt
tapahtui 'erehdys', joka on aivan omituinen laatuaan. Kun nimittäin
tieto kuninkaan viimeisestä lausunnosta julistettiin linnan
parvekkeelta, syntyi loppumaton ja meluava huutaminen: Eläköön
kuningas, eläköön vapaus! Tämä huuto lienee kaikunut kamalalta sotaväen
korvissa, jota linnanpiha oli täynnä; sotaväki (yksi ratsu- ja yksi
jääkärirykmentti) uskoi, että kansa tahtoi tunkea linnaan, ja hyökkäsi
ulos ja kansanjoukkoa vastaan. Useita henkilöitä murskautui ja pari
kolme laukausta ammuttiin jääkärien puolelta. Se kuului olleen mitä
ihmeellisin näytelmä: tuhansien ja vielä tuhansien ihmisten ilo ja
riemu muuttui yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä mitä hurjimmaksi
raivoksi. Huudettiin ja huuto kulki kuin kulovalkea yli koko kaupungin:
'Olemme petetyt! -- Aseihin! -- Katusulkuja tekemään!' Kahden tunnin
kuluessa oli kaupunki, tuo korea, loistava Berliini muuttunut hurjaksi
sotakentäksi. Kaikki kadut täynnä sulkuja, jotka tehtiin omnibuksista,
kärryistä, vahtikojuista, katukivistä, tynnyreistä -- Berliinissä oli
porttien ja ovien edessä olevista lukemattomista silloistakin suurta
apua. Katu- ja tiilikiviä kannettiin katoille ja yläkertoihin j.n.e.
Klo 5 j.p.p. pamahti ensimmäinen laukaus barrikaadeille ja nyt alkoi
taistelu. Sotaväellä oli tykkejä ja se toimi useissa osissa kaupunkia
-- kanuunan- ja pyssynlaukauksia kuului lakkaamatta. Porvarit, jotka
taistelivat barrikaadeilla, olivat suureksi osaksi siististi puetuita
herroja. Naisia ja lapsia ilmaantui joukottain korjaamaan särkyneitä
sulkuja. Hyökättiin asehuoneita, kasarmeja ja asekauppoja vastaan ja
työmiehet olivat erittäin reippaita. Kansalla oli verrattain vähän
aseita ja varsinkin oli ruudista suuri puute. Pari kasarmia sytytettiin
ja siitä syntyneen suuren tulen valossa sekä sitäpaitse mitä
kirkkaimmassa kuutamossa jatkettiin hurjaa taistelua -- koko yö.
Yksityiskohtia tässä taistelussa en tietysti muista, mutta ne olivat
osaksi sangen kuvaavia. Niin esim. oli eräs Frankfurter Zeitungin
kirjeenvaihtajista läsnä ottelussa erään pienen porvarijoukon ja
voimakkaan vartijajoukon välillä muutaman vahtituvan luona. Nuori
19-vuotias poika johti porvareita. 'Te ette saa vahtia voitetuksi;
sillä on liika vahva asema!' sanoi kertoja. Nuori poika vastasi:
'Korkeintaan voivat he minut ampua kuoliaaksi.' Ja hetken kuluttua oli
vahti voitettu. Kirjoitin seuraavat sanat sanomalehdestä: 'Yhtäällä
turvauduttiin ennen aavistamattoman siveelliseen voimaan -- toisaalla
täytyi heittää pois tuo lainmukaisesta edistyksestä (hallituksen
mielilause) taottu naamari ja oikeat raa'at sotakasvot tulivat esiin'."
"Se on sattuvasti sanottu. Berliini oli pääkaupungeista viimeisin
ryhtymään välttämättömästi tarpeelliseen taisteluun ja sillä hetkellä
kun taistelu oli verisin ja muualla vielä tuntematon, oli koko Saksa
levoton ja solvasi tuota reipasta kansaa. 'Tuo yhä rauhallinen Berliini
voi saada ihan raivoiseksi' -- niin kuuli sanottavan monta päivää --
kunnes vihdoinkin tuli tieto, että kauhea verilöyly oli tapahtunut.
Mutta kuninkaan rautanaamio toisaalla! Ei ollut muuten mikään salaisuus
enää, että nuo kansoja kalvavat, seisovat sotajoukot olivat vaan
sortajain henkivartijoita. Mutta nyt täytyi yhden noista 'jumalan
armosta' poistaa naamionsa. Se ei auttanut -- on kysymys siitä että
'ollako vaiko ei olla!' Ja on hullunkurista, kuinka naiviksi tuo mies
näyttäytyi, kun vihdoinkin klo 11 (!) seuraavana päivänä taistelu oli
lopussa ja kansa oli voittanut. Hän antaa julistuksen, jossa hän
selittää koko tapauksen erehdykseksi (erehdys, joka kesti 17 tuntia) ja
pyytää kansaa 'unohtamaan', niinkuin hän itsekin tahtoo 'unohtaa'."
"Kun Kölnin lähetystö oli linnassa ja tuo 80 tuhanteen nouseva ensin
riemuava ja sitten raivoava kansanjoukko seisoi linnan ympärillä,
myönsi kuningas jo kaikki, mitä oli vaadittu: painovapauden,
perustuslain, kokoontumisvapauden y.m., kaiken muun, paitse --
kansan aseilla varustamisen. Vaan siinä oli juuri solmu. Jos hän olisi
myöntänyt sen ja kieltänyt kaiken muun, niin olisi se käynyt yhteen.
Sen tiesi hän kyllä, eikä tahtonut mitenkään purra tuohon happameen
omenaan. Runoilija Gutzkow, joka tässä asiassa oli useita kertoja
puhunut rauhoittavia sanoja ärtyneille joukoille, lähti linnaan ja
kehoitti kuningasta suostumaan kansan aseilla varustamiseen. Hän puhui
_ultimatumin_ muotoon ja hänen sanainsa ajatus oli jotakuinkin se --
että piru perii Hänen jumal' armollisen Majesteettinsa, jos hän
vitkastelee vielä tunninkaan. Kansan aseilla varustaminen myönnettiin
klo 11 -- ja kansalais-sota oli loppunut; 25 tuhannesta miehestä
säännöllistä sotaväkeä oli kaatunut l,000:n paikoille, kuolleet ja
haavoitetut siihen luettuina; kansalaisista melkein yhtä monta.
Sotaväki sai käskyn lähteä kaupungista -- iltapäivällä ei ollut
ainoatakaan ehyttä sotamiestä jälellä. Muutamat rykmentit soittivat
paraatimarsseja mennessään, mutta kansa käski heidän soittamaan jotain
koraalia tai hautausvirttä ja -- täytyi totella. Kun kaikki oli hiljaa
tai ainakin rauha julistettu, koottiin ruumiit vaunuihin, paljastettiin
haavat ja koristettiin kuolleitten päät seppeleillä, ja kulettiin --
koko kaupunki otti osaa kulkueeseen -- soihtujen valossa ja
surusävelten soidessa -- linnaan. Siellä pysähtyivät sadat vaunut
parvekkeen eteen. Hänen Majesteettinsa kutsuttiin ulos katsomaan
teurasuhrejaan. Hän tuli, hattu päässä, rappusille ja puhui isällisiä
sanoja. 'Mütze rrunter!' huudettiin nyt ja Hänen Majesteettinsa
suvaitsi armossa ottaa hatun päästään. Ansaitsee mainitsemista, että
berliiniläiset, tosin kyllä koko muun Saksan yleiseksi harmiksi, kohta,
ell'en erehdy jo samana iltana, valaisivat kaupunkinsa ja hurrasivat
kuninkaalleen j.n.e. Seikka on se, että Preussin kuninkaalla on
suurempi puolue puolellaan kuin Saksan muilla ruhtinailla. Aatelilla on
Preussissa ollut suuri merkitys ja tällä hetkellä antaa sen niin
kutsuttu 'Junkerthum' paljon ajattelemista parannuspuuhain johtajille.
Monta päivää se ei kuitenkaan enää kestä. Muitten Saksan parlamentin
päätösten joukossa saadaan ensi toukokuussa kuulla myöskin se että
'kaikki aateluus Saksassa on lakkautettu.' -- Niin, minä unohdin
mainita, että kun sotaväki lähti kaupungista, asetettiin kiireesti
kansalliskaarti: mustiin frakkeihin puetut herrat, patruunasäiliöt
vyöllä ja kiväärit olalla, muodostivat patrulleja, vahteja y.m.s.
Linnan edustalla näkyi nyt sellaisia 'proosallisia olennoita' komeiden
kaartilaisten sijasta. Kuninkaan huoneet jätettiin -- sairaaloiksi
haavoitetuille. Kuningatar (maan äiti) kävi sairaita katsomassa. On
sanalla sanoen koetettu saavuttaa suosiota kaikin tavoin: mutta
enintään on se onnistunut vaan Berliinissä. Koko muussa Saksassa ei
Preussin kuninkaasta tätä nykyä maksettaisi kahta kopeekkaa; olen
nähnyt saksalaisten inhosta sylkevän lukiessaan hänen julistuksiaan
'Gottesgnadenista' ja 'Landesmutterista' j.n.e. Täytyy ihmetellä,
kuinka surkean huonosti hän käsittää aikaansa. Hänen lankonsa Nikolaus
ei toki ole herättänyt ylenkatsetta kohtaansa. Hän on despootti _comme
il faut_. Hän tunnustaa julki: _l'état c'est moi_. Mutta Fredrik
Wilhelm, jonka taipumukset olivat samat, puhui aina kansan parhaasta,
vapaudesta ja edistyksestä -- ja esiintyi lopuksi 'suosiollisuudella',
joka oikeastaan oli hyvin naurettavaa."
Tähän päättyy Soldanin kuvaus Berliinin vallankumouksesta. Vaikka se
onkin tehty tietojen nojalla, jotka hän sai silloisista sanomalehdistä,
osoittaa kuitenkin se tapa, millä hän kirjoittaa, kuinka kiihkeästi hän
seurasi tuota hänen ympärillään esitettävää maailmannäytelmää ja kuinka
täydellisesti hän hyväksyi sen tendenssin.
Jo ennen kun vallankumous Berliinissä tapahtui eli vaan muutamia päiviä
sen jälkeen kun Louis Philippe oli Pariisista karkoitettu, näkyy
Soldanilla olleen selvillä, miten hän itse tulisi tähän liikkeeseen
suhteutumaan. Myöhään illalla maaliskuun 2 p:nä kirjoittaa hän
Giessenistä kotiinsa kirjeen, jolla hän tahtoo valmistaa omaisiaan
siihen, mitä on tuleva. Kirje on hajanainen ja osottaa hermostusta ja
levottomuutta, ilmaisten, että jotain erinomaista oli tekeillä.
"Rakkahin veljeni! -- Asia on nyt se, että minun tällä kertaa täytyy
kirjoittaa tavallista vielä nopeammin ja lyhyemmin, koska en voi
odottaa sopivampaa aikaa. Tämä on vaan ennakkolääke mahdollisesti
syntyvää levottomuutta vastaan -- levottomuuksien johdosta täällä päin.
Tarkoitan etupäässä mammaa, joka voisi ruveta huolehtimaan tietojen
johdosta ulkomailla. Sinun tulee siis viipymättä lähettää nämä rivit
Kuopioon. Epäilemättä on jo sillä hetkellä kun näitä rivejä kirjoitan
tuo maailmaa tärisyttävä uutinen ehtinyt Pietariin ja ehkä myöski
Suomeen, nimittäin että Ranska on muuttunut tasavallaksi yhtäkkisen ja
tavattoman meluisan vallankumouksen kautta, joka puhkesi Pariisissa
helmikuun 23 ja 24 p:nä ja kuningas Louis Philippe vielä kruunusta
luopumisensakin jälkeen katsoi olevansa pakoitettu pakenemaan
raivostuneen kansan vihaa ja lähtemään Englantiin. -- Ranskassa on
hyvin levotonta ja tartunnaisen merkkejä alkaa näkyä myöskin Saksassa.
Ja tämä viimemainittu asia ei ole sekään hauskaa. Niin, minun täytyy
valmistautua siihen, että opintojeni ja matkani valmistettu suunta
voipi muuttua. Ja se nyt on se pahin, josta oikeastaan tässä tämän
kirjeen kautta tahdoin mainita ja ilmoittaa. Tarkoitan nimittäin, että
jos kohtalo tahtoisi loihtia esiin nuo levottomat henget vielä
suuremmassa määrin (ja se on, joskaan ei luultavaa, jota en voi
päättää, niin ainakin hyvin mahdollista) -- niin ei minua omasta
puolestani uhkaa mikään muu onnettomuus kuin se, ett'en voi lopettaa
matkaani esivallan minulle määräämän matkasuunnitelman mukaan, ja että
minulta siten riistettäisiin moni hyvä tilaisuus edistymiseen
tieteessäni. Niin näyttää minusta nyt tuskin mahdolliselta voida
harjoittaa opinnoita tai edes käydäkään Pariisissa. Ja kuka tietää,
kuinka paljon kohtalo ja esivaltani vielä tulevat matkasuunnitelmaani
muuttelemaan. -- -- -- Tätä nykyä ovat asiat kuitenkin niin, että minä
aivan rauhallisesti työskentelen edelleen Liebigin luona, ja että minä,
jos se näyttäytyy tarpeelliseksi, olen valmis lähtemään täältä Saksiin
taas, jossa tätä nykyä lähin päällikköni kenraali Meden oleskelee
(Dresdenissä)."
Seuraavana päivänä jatkaa hän samaa kirjettä:
"Jos nyt tapahtuisi, että minun täytyy jättää Giessen ja niin poispäin
-- sillä ei ole mahdollista ajatella mitään erityistä -- niin sanon
vielä kerran: olkaa te kaikki niin rauhalliset kuin viilipytyt. Jos
saan jotain uutta sanottavaa asiassa, -- niin kirjoitan viipymättä.
Mutta jos ei kirjettä saapuisi aivan pian, _niin ei se todista eikä
merkitse mitään pahaa_, sillä onhan hyvin mahdollista, ett'ei mitään
merkillistä tapahdu ja että posti voi viipyä y.m. -- Kaikissa
tapauksissa tahdon koettaa kirjoittaa ahkerammin, joskin lyhyesti.
-- -- Nyt ei minulla ole aikaa kirjoittaa; joukko puolitekoisia
analyysejä odottaa j.n.e. Liebig on lukenut contageista ja miasmeista,
lihan rakenteesta, käymisestä (nimittäin sokerin y.m.) y.m. Tavattoman
intresantteja asioita. Tohtori Soldan [ks. 1. luvun alku] ja Sürzenit,
(joiden luona vietin viime sunnuntai-illan) ovat tänään naamiaisissa,
jotka ovat kaikkien kemistien toimeenpanemat. Minä tunnen naamioista
tuskin muuta kuin yhden -- erään dominon. Siellä sanotaan tulevan hyvin
kaunista ja kirjavaa ja hauskaa."
"Nyt on vaan sanottava, että kirjeeni niin kauvan, kunnes toisin
määrään, ovat osoitettavat Giesseniin kuten ennenkin. Ell'en olisi
täällä enää, kun ne tulevat, niin olen minä järjestänyt sen asian. Ne
kaksi kaunista kevätpäivää, joista viimein mainitsin -- olivat
satunnaisia. Aina siitä pitäen on ollut rumaa ilmaa yhteen menoon. --
Sadetta ja pilvistä, joskus myrskyä, mutta -- _lämmintä_ myrskyä. Eilen
oli lumiräntää. -- Kas niin, toivon hyvää vointia ja enemmän rohkeutta.
Terveisiä, veljesi August."
Kirjeen tarkoitus oli rauhoittaa kotona olevia ja näkyy se
onnistuneenkin. [Se tuli kahden viikon kuluttua perille Lappeenrantaan
ja tohtori C. Soldan lähetti sen äidille ja sisarille Kuopioon. Hänen
eräälle tyhjälle lehdelle kirjoittamastaan kirjeestä näkyy, että hän ei
vielä mitään aavistanut. Varoittaa hän kuitenkin jättämästä kirjettä
vieraisiin käsiin. Että tieto vallankumouksesta jo oli ehtinyt
Lappeenrantaankin, se näkyy kirjeestä: "Sanomalehdet antavat nyt
ihmisille paljon puheen ainetta ja ne, joilla on sukulaisia sotaväessä,
kiinnittävät kaikkeen tuohon suurempaa huomiota kuin muut. Ranskalaiset
eivät ole noudattaneet saksalaisten suloista 'Seid fromm und faul'
j.n.e. Nyt politikoivat kaikki ihmiset ja ratkaisevat Ranskan
kohtaloa!"] Mutta omasta rinnasta oli rauha kaukana. Eräässä
päiväkirjamuistiinpanossa maaliskuun 18 p:ltä on lause, joka osoittaa,
mitä taistelua hän taisteli. "Hulluuden rajalla oleva epätoivo, joka
valtaa minut vaan ajatellessanikaan, että minun vielä pitää palata
orjuuteen, pakottaa minut ottamaan tämän askeleen, tarttumaan tähän..."
Mutta kaikista selvimmin näkyy Soldanin silloinen mieliala kirjeestä,
joka tosin on kirjoitettu vasta kesäkuun 7 p:nä Pariisissa, mutta joka
selvittää juuri niitä sisällisiä ja ulkonaisia syitä, jotka aiheuttivat
lähdön Giessenistä.
"Kohtalo on ihmeellisesti johtanut kulkuani", kirjoittaa hän, "niin,
voinenpa väittää, että minä oikein kouraan käyvästi tunnen, kuinka
outo, korkeampi voima on johtanut eloni purtta. Kuka profeetta
olisikaan esim. noin kymmenen vuotta sitten, kun minä oikeastaan olin
vaan surkuteltava kadetti korkeassa kauluksessa ja raskaassa
nahkakiveerissä, mutta hengessäni komea ratsastava artilleristi Venäjän
Keisarin palveluksessa -- kuka olisikaan voinut ennustaa, että minä
1848 istuisin vapaaherrana sivistyneen maailman pääkaupungissa täynnä
sydämmenpohjaista suuttumusta niitä oloja ja henkilöitä kohtaan, jotka
siihen aikaan mielestäni edustivat suurinta inhimillistä loistoa ja
kunniaa."
"Olen senjälkeen, mikäli heikot voimani ovat sallineet, oppinut
tuntemaan aivan erikoisen maailman, uuden ja rikkaan tieteen. Olen
nähnyt ihmisten elämää Venäjällä, tosin varjokuvia, mutta kuitenkin
välttämättömiä ihmiskunnan suuressa taulussa; olen saanut nähdä hyvän
palan Eurooppaa, muutamia sen sivistyneimpiä ja merkillisimpiä seutuja,
suuren joukon sen taidetta ja osan sen luonnon kauneuksia; olen
nauttinut vapaudesta, jota me tuossa suuressa vankilassa ainoastaan
kuulon kautta tiesimme olevan olemassa rajain takana, sekä sitten
oppinut huomaamaan, että tämäkin vapaus oli orjuutta. -- -- Viimeinen
näkemäni on se myrsky, joka on myllertänyt valtioita ja valtakuntia
pohjaansa myöten."
"Sen myrskyn olen omin silmineni nähnyt raivoavan. Kolme tusinaa
valta-istuinta kuulin ryskyen kukistuvan ei kaukana minusta ja kuulin
-- omin korvineni -- miljoonien onnellisten ihmisten riemuhuudot.
Saatan lyhyesti sanoa, että kohtaloni oli joutua pyörteeseen -- ja että
myrsky kantoi minut mukanaan. Puhun äidilleni ja siskoilleni; tiedän,
että te seuraatte minua, juuri minua, sielläkin missä myriaadit
sellaiset vähäpätöiset kuin minä tuiskuavat tuulessa. Ja sentähden
lupaan minä teille, että jos seuraatte minua uskollisesti, niin saatte
nähdä, kuinka minä vielä olen löytävä rauhallisen paikan ja olosuhteet,
joihin en koskaan tahtoisi vaihtaa tuota loistavaa kurjuutta
Pietarissa."
"Mutta te kysytte minulta ehkä ihmetellen: Kuinka ihmeessä voi iloita
aina innostukseen saakka -- vallankumouksesta!? Milloin on kuultu muuta
kuin että vallankumous on suurin kauhistus maailmassa? Johan tuo
sanakin kuuluu kamalalta. Ennen emme ehkä tienneet muusta kuin tuon
sanan kauheudesta. Mutta nyt olemme nähneet, mitä se sisältää;
vallankumous on rajatonta häiriötä. Rauhalliset kansalaiset niinkuin
roistotkin tarttuvat pyssyihin ja viikatteihin ja kiviin, ja tapellaan
kaduilla ja toreilla sotamiehiä ja upseereja vastaan. Siihen tulevat
murhapoltot ja ryöstöt, kauppa ja elinkeinot seisattuvat ja puute ja
epäjärjestys kaikessa on sen lähin seuraus. Ei, antakaa keisarille,
mikä keisarin on! Sehän seisoo raamatussa ja -- muualla. Mutta keisarin
on kaikki, mitä hän tahtoo, sillä hänen valtansa on rajaton. Hän, maan
isä, tahtoo sitäpaitse vaan meidän parastamme. Se on nyt totisinta
totta. Mutta meidän parhaamme on nyt esimerkiksi vapautemme -- ja
sentähden on meidän annettava hänelle sekin. Kansallisuutemme,
itsenäisyytemme, meidän on annettava ne hänen isälliseen huoleensa, ja
hänen sotamiehensä suojelevat meitä ja ylläpitävät järjestystä."
"Voin tässä huoletta jättää sikseen tutkimuksen siitä, ovatko
vallankumoukset oikeutettuja eli ei, sitä enemmän kuin minä muutamilla
huhtikuussa kirjoitetuilla lehtisillä olen eräällä esimerkillä
(Berliinistä) osoittanut, mitä tuo keisarillinen ja isällinen
huolenpito maan menestyksestä oikeastaan sisältää. Tässä tahtoisin vaan
lausua sen tosiasian, että sydämmeni pohjasta iloitsin suuresta
vallankumouksesta -- ja että minä sillä tein suuren rikoksen --
vallankumousten suurinta ja mahtavinta vihamiestä vastaan. -- En
kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, ainoastaan iloitsin. Jos minä ennen
lähtöäni Venäjältä kärsin siitä, että näin vaan kurjaa itsekkäisyyttä
siellä elävässä polvessa, joka on kasvatettu mitä raaimmassa
mielivaltaisuudessa, niin tämä kärsimys vaan suureni sen sijaan että
olisi kadonnut, kun saavuin sivistyneeseen maahan ja näin niin monta
esimerkkiä ihmisten halusta muihinkin kuin vaan persoonallisiin
harrastuksiin."
"Tuli sitten uusi vuosi 1848 ja toi tullessaan kapinan Palermossa ja
Sisilian luopumisen Neapelista, jossa sielläkin oli tehty vallankumous.
Perustuslaki laadittiin samaan aikaan Neapelissa ja Tanskassa.
Ranskassa oli jännitys suuri, eikä Saksassakaan juuri sen pienempi,
vaikk'ei kummassakaan maassa ajatus vielä uskaltanut kohota niin
korkealle kuin täydelliseen olemassa olevien valtiomuotojen
kumoamiseen."
"Mutta ilmassa oli ukkosta, joka kiihoitti jokaista ihmisystävää -- ja
politiikka oli yleisenä puheenaineena! Tarvitsenko huomauttaa, että yhä
selvempi tietoisuus siitä, mitä rauhaamme kuuluu, oli minun voittoni
tästä politikoimisesta! --"
"Liebigin laboratoriossa 'hallittiin valtakuntia' juuri parhaillaan,
puhuttiin reformipidoista Pariisissa, kun (se oli helmikuun 25 p:nä)
huuto kuului, että kansa Pariisissa oli hyökännyt Tuilerioihin ja
polttanut Palais Royalin. Tämä viimemainittu oli valhe, joka jo oli
ehtinyt kasvaa uutisen ytimeksi. Totta oli siinä se, että suuri
katumeteli oli syntynyt Pariisissa. Riemuittiin koko kaupungissa,
Giessenissä nimittäin, ja kello 6 illalla hyökkäsi kaikki kansa
postikonttoriin, niinkuin se olisi ollut Giessenin Tuileriain linna --
vapauttamaan postinkantajia kantamasta lehtiä, niinkuin tähän saakka
oli tapahtunut. Oikein, se oli totta, postin lähtiessä Pariisista
Strassburgiin, sillä rautatie Belgiaan ja Kölniin oli jo
epäjärjestyksessä, oli koko pääkaupunki kauheimman metelin vallassa.
Tuilerioita oli ahdistettu, samoin edustajakammaria, kuningas oli
paennut, sulkuja ja taistelua kaduilla j.n.e."