menevään laivaan, jonne häntä oli saattamassa maalari Budkovsky,
kadettitoveri J.A.A. Westermarck, hänen matamminsa Euphemia ja muuan
toinen vaimo Pietarin suomalaisesta köyhäintalosta, nousi Soldan
Kronstadtissa ennen mainitsemaansa komeaan ja aivan uuteen
rautalaivaan, joka hänestä oli äärettömän siisti ja mukava. Merimatka
Pietarista Stettiniin, joka suoritettiin 71 tunnissa, kului kuin unessa
-- etupäässä nukkumalla. Stettinissä ollessaan asui Soldan Hotel Drei
Kronen'issa, niin hienosti kuin ei koskaan ennen. Hän ei tiedä koskaan
istuneensa niin mukavassa sohvassa kuin se, missä hän makasi ensi
ruokaleponsa saksalaisen päivällisen jälkeen. Jo samana iltana kun oli
tullut Stettiniin, meni hän oopperaan, jossa esiintyi eräs vierailija
neiti Babbink "Taikahuilussa". Tultuaan teaatterista ja istuessaan
ikkunassa miettien, pitäisikö hänen niinkuin Snellman teki antaa nuo
melkein täysipitkät vahakynttilät 'kellnerille' juomarahain asemasta,
näkee hän ikkunansa alle yhtäkkiä aseteltavan pöytiä, lyhtyjä, nuotteja
y.m. eikä aikaakaan, niin siitä syntyy serenaadi -- neiti Babbinkille,
joka asui viereisessä huoneessa.
Ensi vaikutus oli siis hauska kyllä ja vastasi kaikkia toiveita.
Muutamain päiväin perästä on hän Berliinissä ja alkaa ikävöidä
päästäkseen kemiallisiin töihinsä käsiksi ja todenteolla "saadakseen
uida tieteen virrassa, joka Berliinissä lienee vuolaampi kuin missään
muualla mailmassa." Hän ryhtyykin työhön professori Rammelsbergin
johdolla ja käyttää väliaikojaan katsellakseen taidekokoelmia,
tehtaita, oppilaitoksia y.m.
Ei hän Berliinissä kuitenkaan näy oikein viihtyneen. "Siellä oli jotain
painostavaa suomalaiselle luonteelle, eli ehkä jokaiselle, joka ei ole
'geistreich', 'witzig', 'gebildet'. Joka tahtoo saada itselleen selvän
käsityksen tästä valekohdasta sivistyneessä maailmassa, lukekoon
Snellmannin kuvaukset Saksasta, jotka huomasin kaikin puolin oikeiksi.
Se on jonkinlaista naamiohuvia, jota ihmiset näyttelevät täällä
suurella kohteliaisuudellaan; mutta naamiohuvit eivät ole koskaan
menestyneet Pohjolassa, me emme ymmärrä semmoista."
Yhden suuren hauskuuden tuotti hänelle kuitenkin Berliinissä olo. Hän
tapasi siellä J.W. Snellmannin, joka siihen aikaan matkusteli
mesenaattinsa suuren lahjoittajan E.J. Långmannin seurassa. Snellman
näkyy rohkaisseen Soldania hänen alakuloisuudessaan, johon etupäässä
lienee ollut syynä alkava kivulloisuus, ehkä myöskin tuo yksinäisyyden,
turvattomuuden ja masennuksen tunne, joka aina valtaa ensikertalaisen
ulkomaalla. Hän on pannut paperille muutamia Snellmannilta saamiaan
neuvoja, jotka kuvaavat sekä antajaansa että saajaansa, tuota
tarmokasta tahdon miestä ja tuota kaikkiin suuntiin hajaantuvaa
haaveilijaa ja kokeilijaa, joka Soldan oli.
"Suuntaa työsi johonkin erityiseen, johonkin perinpohjaiseen", puhuu
hänelle Snellman heidän öiseen aikaan mitellessään Berliinin katuja.
"Ponnista kiusallakin -- ja niin, että unohdat itsesi. Elä ajattele
voimaisi heikkoutta. Emme me kaikki ole yleisneroja. Mieti vaikka
jotain semmoista kanuunaa, jonka voisi asettaa rajalle ja pyyhkäistä
pois koko tuon -- -- --" Ja Soldan tuntee itsensä niin iloisesti
rohkaistuksi Snellmannin seurasta, että palatessaan asuntoonsa
katupoikamaisesti hyppää ohiajavien vaunujen taa ja -- repii housunsa.
Kaipauksella muistelee hän Snellmannia tämän lähdettyä ja kirjoittaa
päiväkirjaansa: "Ihmeellisesti rohkaistuneeksi olen tuntenut itseni
näinä päivinä Snellmannin seurasta ja sanoista!" Hän lähettää Kuopiossa
asuvain sisariensa kautta terveisiä Snellmannille ja usein näkyy tämä
olleen hänen mielessään. Arvatenkin ovat hänen filosoofiset, siihen
aikaan vielä hegeliläiset taipumuksensa, joita m.m. osoittaa hänen
piirustamansa kuva suuren filosoofin haudasta, saaneet uutta virikettä
tästä kohtaamisesta.
Epäilemättä oli Snellman osaltaan antanut aihetta myöskin
seuraaviin mietteihin Suomesta ja sen kansasta, jotka muutamia viikkoja
myöhemmin tavataan hänen päiväkirjassaan. Vertailtuaan toisiinsa eri
kansoja ja arvosteltuaan heidän etujaan ja puutteitaan, kirjoittaa hän:
"Kun nyt ajattelen, että meidän aikamme viidessä vuodessa edistyy
sivistyksen tiellä yhtä paljon kuin ennen viidessäkymmennessä, niin en
voi saada sydäntäni vaikenemaan, joka sykkii sitä toivoa, ett'ei
Suomenkaan tulevaisuus ole pelkkää mielikuvitusta. Me, jotka uskomme
jumalan johtoon maailmanhistoriassa, emme säiky siitä taantumisesta,
johon meitä tätä nykyä painettien avulla pakotetaan. Ehkä kääntää
Venäjäkin jonain kauniina päivänä kulkunsa -- ylöspäin, sen sijaan kuin
se nyt kulkee alaspäin; ja kuka tietää, kuinka kaikki tulee käymään.
Mutta hyvää tulee aina toivoa. -- Ja nyt, jos Jumala kerran meitä
auttaisi, -- niin olen ajatellut monta kertaa -- mikä olisi silloin se
pahe -- ei, mikä se hyve, jota Suomi erittäin edustaisi?! Onko nuori
Suomi ajatellut, mikä jumalallinen aarre sillä on siinä seikassa, että
se voi yhtäällä rakentaa saastuttamattomalle pohjalle, jonka
muodostavat turmeltumattomat tavat, ankara lainkuuliaisuus ja
lainkunnioitus, luottamus oikeuteen, epäitsekkäisyys, mikäli se näin
alhaisella kehityskannalla on mahdollista, itsepäisyys, josta kelpaisi
tehdä itsenäisyyttä, sanassaanpysyminen ja rehellisyys y.m. hyvää ja
kaiken sen lisänä: korkein nykyaikainen sivistys. Elkää naurako näille
unelmille! Ei ole valitsemisen varaa minkään muun kuin toivon ja
epätoivon välillä. Silloin tietysti valitsee edellisen. Suomen tulee
aluksi toimia ainoastaan säilyttävästi, konservatiivisesti ja itseään
jalostavasti. Aika tulee sitten ja ojentaa kiitollisen kätensä. Näin
uskon minä, koska en tahdo uskoa pahinta. Ja koska nyt kerran on puhe
tämmöisestä, niin tahdon huomauttaa eräästä asiasta, josta aikain
kuluessa olen tullut täysin vakuutetuksi. Meidän maamme nuoressa
sukupolvessa on luonteen piirre, joka on sille aivan omituinen; en
tiedä, voinko sitä vaan muutamin sanoin selittää; minä tarkoitan
avonaisuutta, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä, joka menee _aina pohjaan
saakka_, s.o. mielen hartautta, joka tekee, että suomalaiset esim.
paremmin käsittävät Onkel Adamia tai Almqvistia kuin heidän omat
maanmiehensä. Tuo metsän tuore henki, jota Runebergin teokset huokuvat,
se on se, jota tarkoitan; sitäpaitse tuo ylen hienostuneen, väärennetyn
järkevyyden puute, tuo teeskentelemätön omanvoiton-pyytämättömyys,
tarkoitan minä. Luonteita semmoisia kuin Mathias Calonius tai And.
K(ommonen) tai W. Z(illiacu)s y.m.m. ei mikään muu maa voi luoda, ei
ainakaan muuta kuin poikkeustilassa."
Joskin nämä mietteet -- sattuvat sekä silloisiin että nykyisiin
oloihimme -- ehkä olivatkin saaneet aiheensa keskusteluista Snellmannin
kanssa, eivät ne kuitenkaan olleet satunnaisia. Ne olivat jo oireita
siihen suureen kotikaipaukseen, jota hän alkoi tuntea, siihen
käsitykseen Suomen kansan merkityksestä, jota hän sittemmin koetti
filosoofisesti esittää, ja niihin siveellisiin periaatteihin, joita hän
koki selvittää. Jo Venäjälläkin hän haluaa päästä jotain maansa hyväksi
vaikuttamaan ja kuta kauvemmas hän Suomesta poistui, sitä vaikeampi oli
hänen olla, sitä tukalampi tulla toimeen ihmisten kanssa, jotka niin
vähän vastasivat tuota hänen luomaansa kuvaa ihanne-suomalaisesta,
jommoinen hän itsekin monessa suhteessa oli. Ei koskaan tunne hän
yksinäisyyttään raskaammaksi kuin silloin, kun tapaa tiellään
itsekkäisyyttä, vilppiä ja pienisieluisuutta. Eikä voi hän ollenkaan
käsittää, kuinka ahneus ja oman arvonsa puute voivat viedä niin
pitkälle, että esim. tieteellisen kasvatuksen saanut mies eräässä
Saksan museossa ottaa häntä hiukan opastettuaan -- juomarahaa. Se on
hänestä "ilettävää". Monista semmoisista piirteistä, joita hän
varsinkin Ameriikassa tapasi, kasvaa hänessä vastenmielisyys vieraita
maita kohtaan ja kangastaa kotimaa yhä enemmän hänelle eron ja
etäisyyden kultaamana ihannemaana.
Oltuaan Berliinissä toista kuukautta lähti Soldan Leipzigiin elokuun 19
p:nä, käyden matkan varrella olevissa Wittenbergissä ja Hallessa.
Wittenbergissä herättivät hänen suurinta huomiotaan tietysti
Lutherus-muistot Augustinolaisluostarissa, jossa hän käväsi Lutheruksen
kammarissa ja istui hetken aikaa ukon tuolissakin. Leipzigistä, jossa
hän ei tällä kertaa viipynyt, matkusti hän Dresdeniin. Dresden oli
tähän aikaan etevä taidekeskusta ja matkailijain määräpaikka
kauniin asemansa vuoksi. Ahkerasti nauttikin Soldan siellä sekä
maalaustaiteesta ja musiikista että luonnosta. "Tämä kaikki on
meikäläisestä jotain aivan ihmeellistä", kirjoittaa hän. Dresdenissä
oloa katkeroitti kuitenkin alituinen pahoinvointi, joka oli
jonkinlaista veren tunkeutumista päähän, ja siitä seuraavaa
painon tunnetta aivoissa ja niskassa. Se synnytti alakuloisuutta ja
"Katzenjammeria", -- sana, jonka hyvin usein tapaa Soldanin kirjeissä
ja muistikirjoissa -- ja teki hänet kykenemättömäksi ryhtymään työhön
siinä määrin kuin hän olisi halunnut ja hänen olisi omasta mielestään
pitänyt. Hänen nauttimansa matkaraha muistutti häntä joka päivä siitä,
mitä varten hänet oli lähetetty ulkomaille ja mitä häneltä odotettiin
ja vaadittiin, -- sisältörikkaita raportteja, joilla päälliköt voisivat
komeilla. Kun ei hän mielestään voinut täyttää kaikkia vaatimuksia,
eikä toimia niinkuin kone, jota voi korjata, jos se särkyy, valtasi
hänet pitkiksi ajoiksi tuo raskasmielisyys, jota hän joskus ennenkin
oli potenut ja joka pyrki tekemään sairautta sielulliseksikin.
Eräässä kirjeessä Cygnæukselle esiintyy toisiakin syitä tähän
mielenmasennukseen. Se on tuo sydämmen draama Pietarista. "Sinä et
ymmärrä, miksi en ole iloinen ja tyytyväinen. Kun puhut itkusta ja
valituksesta naisen tähden, niin erehdyt. Niin korviani myöten kuin
olinkin viime kevännä suohon vaipunut, niin puhuin kuitenkin totta
sanoessani -- leikkauksen jälkeen -- että oli kuin olisivat kaikki
juuret katkaistut. En tunne sellaista tapausta, jota pitäisi kohdata
ainakin romaaneissa, mutta tosiasia on, että rihmat, sydänjuuret
katkesivat. En ole enää ikävöinyt sitä, mikä ennen täytti koko sieluni.
Hyvin pian tuli tunteitteni esine minulla ihan välinpitämättömäksi.
Olin unohtanut hänet, en häntä ajatellut... mutta mikä minun sitten
oli?"
"Luulen nyt ymmärtäväni asian, niin, olen ilmaissut sen sanoissa:
'sydänjuuret olivat katkenneet' tai rikkoutuneet. Ei ole se vaan kuva,
kun sanotaan, että sydän on elämän kiertokulun keskus. Haavoita sitä ja
henki on vaarassa. Särje sitä, revi se irti ja vaan Jumala yksin voi
vielä pelastaa! Kun emme rakasta, mitä silloin olemme? Mitä on rakkaus?
-- -- Se, joka rakastaa yhtä, -- rakastaa kaikkea, kun se vaan kelpaa
rakastettavaksi. Haavoita nyt tuota keskustaa -- -- Sanalla sanoen, se
oli oikea nyrjähdys -- henkinen."
Ulkomailla olo alkoi siis vähitellen muuttua pettymykseksi.
Muistiinpanoista päättäen hän kyllä paljon tutki, näki ja oppi,
käyden mitä erilaisimmissa tehtaissa, valimoissa, laboratorioissa,
museoissa ja kokoelmissa ja tehden kaikista näkemistään tarkkoja
muistiinpanoja ja piirustuksia ja vähä väliä lähettäen raportteja
Pietariin. Mutta ei hän kuitenkaan näytä löytäneen siinä mitään
sisällistä tyydytystä. Asema olikin kiero siihen nähden, kenen varoilla
hän liikkui ja kenen hyväksi ja kenen palvelukseen valmistuakseen hän
työskenteli. Arvatenkin olisi innostus ja tyydytys ollut toinen, jos se
olisi ollut isänmaa, joka oli hänet matkalle varustanut.
Dresdenistä oli Soldanilla aikomus pistäytyä Saksin Sveitsiin, mutta
kun vuodenaika oli myöhäinen ja sairaus oli häntä liiaksi viivytellyt,
pyrki hän suoraa päätä matkansa varsinaista maalia Giesseniä kohti.
Matka kulki Leipzigiin ja sieltä Magdeburgin kautta Halberstadtiin,
Göttingeniin, Kasseliin ja Giesseniin, josta matkasta osa tehtiin
rautateitse, osa postivaunussa ja loput Harzin vuoristossa
jalkapatikassa. Leipzigistä käsin pistäytyi hän Werdaussa, Zwickaussa
ja Reichenbachissa, joissa katseli useita tehtaita ja laskeutui
Zwickaussa muutamaan hiilikaivokseenkin. Erityisenä ihmeellisyytenä
kertoo hän, tuleva rautatienrakentaja Ameriikassa, eräästä tekeillä
olevasta rautatiesillasta Gottschalkin laakson yli lähellä
Reichenbachia, jonka tekoa hän on käynyt varta-vasten katsomassa ja
josta kirjeessä on piirustuskin. Leipzigissä otti valpas matkailija
selkoa siihen aikaan ihmeellisestä koneesta, nimittäin latomakoneesta,
jossa latominen ja, mikä on vielä ihmeellisempää, purkaminenkin
tapahtui tangenttien avulla.
Magdeburgissa herättää huomiota etupäässä tuomiokirkko, "tuo kaunis
jättiläinen, joka ynnä siihen turvautuneet 4,000 ihmistä oli ainoa
linnan rakennuksista, joka pelastui Tillyn hävityksestä 30 vuotisen
sodan aikana. Me kuulemme usein puhuttavan noista tuomiokirkoista ja
näemme ne kuvattuina ja kiitettyinä, mutta kaikki tämä ei riitä. Niinpä
niin, se on tuomiokirkko, suuri, kaunis, kunnianarvoinen rakennus
korkeine torneineen ja kovin vanhanaikuisine koristuksineen y.m. ja
sillä hyvä. Ei, se on nähtävä omin silmin, on seisottava torilla ja
sitä katseltava, ja silloin -- kun silmä nousee tietämättäsi ylös
taivasta kohti -- silloin kääntyy sielukin sinne, minne silmä näyttää
tien ja sinä tunnet -- jotain -- joka kuitenkin nyt jääköön sanomatta.
On helppo sanoa: tuomiokirkko! Mutta koettakaapas huvin vuoksi rakentaa
semmoinen! Minä luulen, että Kuopiossa olisi vielä sitä varten joku
tyhjä tontti!" Myöskin Halberstadtin kaupungissa olevaa tuomiokirkkoa
ihaili hän ja sai sen tehdä oppaan seurassa, joita ei satu jokaisen
matkailijan tielle, nimittäin kirjallisuushistorioitsija G. Fr. Klemmin
seurassa, joka itse tarjoutui siihen toimeen.
Gosslariin saavuttuaan asettui Soldan muutamiksi päiviksi tähän
Harzvuoristossa olevaan kauniiseen kaupunkiin, kirjoittamaan
matkastaan ja näkemistään virallista selontekoa, joka kontrollin
vuoksi oli annettava joka kolmas kuukausi. Sieltä kirjoittamansa
kirjeen alussa on seuraava kuva kaupungin torista ja sen varrelta
olevasta ravintolasta "Gasthof zum Kaiser Worth", jossa hän majaili.
Gosslarissa viipyi Soldan viikon päivät ja kävi m.m. lähellä olevan
Rammelsbergin kaivoksissa. Lokakuun 28 p:nä klo 10 illalla saapui hän
vihdoin Giesseniin, matkansa varsinaiseen määrapaikkaan Saksassa.
Ihmeellinen tunne mielessään siitä, että yksi hänen rohkeimmista
unelmistaan oli näin merkillisesti toteutunut, meni hän "Zum Rappen'in"
ravintolaan, joka oli yleinen Liebigin oppilaiden ja muiden kemistien
ravintola.
Seuraavana aamuna kävi hän ensi töikseen Justus Liebigin luona. "Se oli
ihmeellinen hetki!" huudahtaa hän. "Hän oli yksin kabinetissaan. Oli
hiljaista ja juhlallista tuossa pienessä huoneessa, niin, siinä oli
jotain, jota tahtoisin sanoa mystilliseksi. Minut pantiin sohvaan
istumaan, hän istuutui tuolille vastapäätä. Käynti ei kestänyt viittä
minuuttia. Kun usein puhutaan henkevistä kasvoista, niin on se vaan
tapa niin puhua: hänen kasvoissa oli oikein maagillinen loiste
henkisäteitä. Tuo tyyni, sielukas, ystävällinen katse syvällä olevista
silmistä oli vaikea kestää."
Se mies, jota Soldan näin kuvaa ja jonka laboratoriossa hän kohta alkaa
työskennellä, oli maailman mainio kemisti ja hänen työpaikkansa Giessen
kaiken maailman kemistien pyhiinvaelluspaikka.
Neljä kuukautta oli kulunut siitä kun Soldan lähti Pietarista, ennenkun
hän pääsi varsinaiseen määräpaikkaansa ja varsinaiseen työhönsä, mutta
kerran alkuun päästyään ryhtyi hän siihen suurella innolla. Jo pari
päivää tulonsa jälkeen alotti hän kokeensa. Kaikki entiset ikävyydet ja
sairaloisuudet olivat unohdetut ja kaikki oli taas hyvin. Alkoi aika,
tosin lyhyt hänen elämässään, joka oli täynnä tyydytystä ja innostusta
ja tulevaisuuden toiveita. Se oli ehkä onnellisin, mikä hänellä oli
ollut. Hän oli oikealla alallaan ja hän eli intelligentissä
ympäristössä, nerokkaiden toverien seurassa. Annamme hänen itsensä
kertoa:
"Ryhdyin heti kemiaan ja jo marraskuun 1 p:nä tartuin minä ratteihin,
retorteihin ja pulloihin -- ja taas pulloihin. Täällä pidetään miestä
kuumana ja työ on äärettömän hauskaa. Olen sitäpaitsi iloinen sieluni
pohjaa myöten, sillä työ käy paremmin kuin olin odottanutkaan ja minä
olen taas terve ja tyytyväinen. Lähimmät vieruskumppanini pöydän
ääressä ovat kaksi englantilaista. Päivät ovat toistensa kaltaiset,
mutta hirveän nopeasti ne menevät. Kemia on ääretön -- ja mikä on
pahempi (tai parempi) -- kuta kauvemmaksi siinä ehtii, sitä kauvemmaksi
se vetää."
Joulukuussa 1847 kirjoittaa hän veljelleen Kallelle, joka on lääkäri ja
tällaisista asioista huvitettu, pitkän kirjeen, joka sisältää melkein
yksinomaan kemiaa ja tekee selkoa paitse Soldanin omista kokeista
myöskin Liebigin metoodeista.
"Minä teen, niinkuin hyvin arvannet, analyysejä. Ensimmäisinä neljänä
viikkona jatkoin minä Rammelsbergin luona alkamiani kvalitatiivisia
analyysejä ja kun ne olivat ohi, ryhdyttiin kvantitatiivisiin. Aletaan
yksinkertaisilla suoloilla ja kun on siihen jotakuinkin perehdytty,
otetaan kivennäisiä y.m. oman valinnan mukaan. Työ on hauskaa ja ainoa
tapa, joka voi saattaa itsenäisiin tietoihin tieteessä. Ja se käy päivä
päivältä hauskemmaksi sitä mukaa kuin siihen tottuu. -- -- Yhdessä
semesterissa ehtiikin jotakuinkin perehtyä kvantitatiiviseen
analyysiin, kun tähän ei lueta elementaarianalyysejä orgaanisista
esineistä. Sinä muistat kai, että matkasuunnitelmani samoinkuin oma
halunikin pakottaa minua toisen semesterin aikana -- s.o. pääsiäisestä
elokuuhun -- tutkimaan orgaanista kemiaa; nyt alussa on minulla vaan
ensimmäisen kanssa tekemistä. Tahdon kuitenkin hauskuuden vuoksi
mainita, kuinka määrätään, miten paljon hiiltä, vetyä ja happea
orgaaninen esine sisältää: se tapahtuu palamisen kautta (Verbrennen) ja
semmoisia näen minä jokapäivä. Nämä analyysit ovat kotoisin Liebigin
laboratoriosta." -- Tehtyään sitten oikein kuvain kanssa selkoa
kokeista Liebigin "kali-apparaatilla" jatkaa hän: "Lukemattomat ovat
nyt jo näin tehdyt tutkimukset, vaikka joka päivä joku uusi orgaaninen
esine (kropp) löydetään ja määritellään. Näiden lukemattomien
tutkimusten kautta, jotka tätä nykyä ovat kaikkien tämän tieteen
merkkimiesten päätoimena, ovat myöskin teoriat uudistuneet ja
muuttuneet moneen suuntaan, ja vaikkeivät ne tulisikaan ainaisesti
pysymään, niin ovat ne ajakseen kuitenkin päteviä ja saattavat yhä
uusiin tuloksiin. Ja ne eivät suinkaan ole vähäpätöisiksi arvattavat.
-- Liebig on vihdoinkin alkanut luentonsa! Tekisi kovasti mieleni
kertoa jonkun tai parin luennon sisällöstä. Hän ei lue mitään kurssia
-- ei sido itseään mihinkään määrättyyn sisältöön -- vaan valitsee
aineensa aina sen mukaan kuin parhaaksi näkee. Niinpä hän kahdessa
luennossa selvitti tuloksia uriinihappoa ja uriiniainetta koskevista
tutkimuksista. On selvää, että kemistit tekevät lääketieteen hyväksi
mitä tärkeimpiä keksintöjä, vaikkakin lääkärit vielä ylenkatsovat
kemiaa. Liebig vertaa ihmisen ruumista uuniin. Se korkeampi lämpömäärä,
joka on ylläpidettävä, vaatii happea, jota hengitämme. Se kuluttaa
puita -- ruumiin orgaanisia osia. Niin kauvan kun sellaisia on ja niin
kauvan kun hengitämme happea, niin kauvan palavat ne ja vähenevät. Jos
ei puita (ruokaa) lisätä, laihtuu ruumis ja kuihtuu. Mutta puut palavat
-- ne ovat orgaanisia ja niissä on myöskin palamattomia aineksia; ne
antavat hiilihappoa, vettä ja tuhkaa. Ihmisruumiissa palaa myöskin
organismiin otetut puut samalla lailla -- antavat hiilihappoa, vettä ja
tuhkaa. Hiilihappo ja vesi haihtuvat piipun -- suun -- kautta. Tuhka on
toisella tavalla poistettava. Mutta tuhkassa on liukeavia suoloja ja
liukenemattomia; ruumiissa on niitä myöskin, mutta liukeaminen tapahtuu
jo ruumiissa -- ja lipeä ja tuhka päästetään ulostumaan eri teitä.
Uriinihappo (vapaa tai sidottu) on yksi liukeavia, ei kaasunmuotoisia
tuloksia organismin lakkaamattomasta häviämisestä -- ja sen paljous
riippuu terveydentilasta y.m.s. En voi näin yhtäkkiä esittää mitään
perinpohjaisia ja siis käytettäviä selityksiä tästä asiasta; ehkä
vastedes, kun ehdin syventyä orgaaniseen kemiaan enemmän kuin tähän
saakka." -- -- -- -- --
* * * * *
Mutta siihen jäävät syventymiset orgaaniseen kemiaan. Siihen jäävät
ratit, retortit ja kaikki nuo rakkaiksi käyneet kapineet. Sillä juuri
kun hän siinä laboratoriopöydän ääressä seisoo ja tutkii tieteensä
salaisuuksia ja seuraa opettajansa Liebigin tiedettä mullistavia
keksintöjä, valmistuen samalla kemian professoriksi Pietarin
sota-akatemiassa, valmistuen virkamieheksi hänen majesteettinsa
Nikolain palveluksessa, -- lentävät ovet auki laboratoriossa, joukko
nuoria miehiä marssii sisään rumpua päristäen ja huutaen: Louis
Philippe ist entflohen, Louis Philippe ist entflohen!
Ja tuo tuleva professori ja Venäjän sotatieteen toivo ja
kenraalien suosikki rientää mukana, rientää ulos riemuitsemaan
vallankumouksesta ja ottamaan osaa Giessenin kaduilla toimeenpantavaan
mielenosoitukseen valtaistuimen kukistumisen johdosta.
Hän palaa vielä takaisin laboratorioon ja koettaa tehdä työtä niinkuin
ennenkin. Hän on hajamielinen ja levoton, ei usko edes päiväkirjalleen
mitä miettii. Eräänä aamuna on hänen paikkansa tyhjä ja jää tyhjäksi.
Ei kukaan tiedä, minne hän on kadonnut. Arvellaan, että hän on saanut
käskyn, jota odotti, palata Pietariin. Ainoastaan kaksi toveria tietää,
että hän on matkalla Pariisiin.
Askel, jonka hän näin ottaa, ei ole ainoastaan odottamaton, vaan
vieläpä selittämätönkin sille, joka hakee siihen edellytyksiä
hänen tähän lähtöpäivään saakka kirjoittamistaan kirjeistä ja
muistiinpanoista. Niissä ei ole mitään, joka viittaisikaan tällaiseen
mahdollisuuteen, paitsi ehkä tuo riippuvaisuuden ja kahleutumisen
tunne, joka oli häntä ennen Giesseniin tuloa painanut, mutta joka sekin
näytti Giessenissä unohtuneen. Selitys tulee vasta jälempänä, tulee
tavalla, joka ei anna mitään sijaa epäilykselle, että muu olisi ollut
mahdollista.
Se selitys on ensiksikin saatavana historiallisista tapahtumista ja
sitten siitä vaikutuksesta, minkä ne tekivät.
Ja niin on meidän yhtä äkkipikaa kuin Soldankin sen teki heittäydyttävä
vallankumouksen mellastukseen ja luotava sen myrskyisestä taivaasta se
tausta, jota vastaan hänen silhuettinsa muutamiksi tuokioiksi kuvastui.
6.
Vallankumous 1848.
_Vallankumous Pariisissa ja Berliinissä. -- Mielentila ennen Pariisiin
lähtöä. -- Selonteko ulkonaisista ja sisäisistä syistä matkalle
lähtöön. -- Kammo palata Venäjälle. -- Vallankumouksen vaikutukset
Giessenissä. -- Taakka omalletunnolle_.
Mitä oli siis tapahtunut maailmassa? Mikä oli se myrsky, joka tempasi
nuoren miehen pyörteihinsä rauhallisen työpöydän äärestä?
Historiasta tunnemme v:n 1848 vallankumouksen syyt ja sen menon. Se oli
Euroopan kansain suuri ponnistus saada tunnustetuiksi suuren
vallankumouksen aatteet yhdenvertaisuudesta, veljeydestä, vapaudesta.
Se tahtoi saada kansain itsehallinnon toteutetuksi, vaati
uskonvapautta, ajatusvapautta, painovapautta, vaati lisättyä
vaalivapautta, vapautta sotaväkien ja vallanpitäjäin ikeistä, jolla
kaikella hallitukset Metternichin johtaman pyhän liiton avulla kansoja
rasittivat. Ranskassa alkoi varsinainen vallankumous katumelskeellä
helmikuun 22 p:nä ja seuraavana päivänä täytyi Louis Philippen paeta
St. Cloudiin ja sieltä ulkomaille. Helmikuun 24 p:nä julistettiin
tasavalta ja 5 p:nä maaliskuuta julaistiin perustuslakikokouksen
kokoonkutsuminen laatimaan Ranskalle uutta valtiomuotoa.