kurja ja kuusivuotias poika kyydissä. "Kun olin kulkenut puolet
matkasta, 5 virstaa, oli kaksi tuntia kulunut ja minä hyppäsin alas
monessa mäessä, kun alkoi viedä taapäin. Jos sellaista olisi tapahtunut
kotimatkalla Haminasta neljä vuotta sitten, olisin minä piessyt
avuttoman pojan pahanpäiväiseksi mutta nyt nauroin minä seikkailulleni
ja ihmettelin, mihin lopulta tulisin -- ympärilläni oli pilkkosen
pimeätä lunta tuiskutti -- kylmä oli niin, että sormet kangistuivat --
eikä taloa missään -- hevonen ei lopulta liikahtanut paikaltaan. Huusin
heposelle ja sadattelin pojan isää; poika itki. Kaiken tämän kuuli
vihdoinkin muuan työmies, joka palasi metsästä maantien yli. -- Sain
hevosen Liikalan kylästä, vähän matkaa siitä, ja se hevonen oli paras
koko matkalla, ja kiidätti minut Vanhalaan."
"Emäntä oli juuri tuomassa kiehuvaa vettä 'kivivadissa' -- kun muuan
everstiluutnantti Tavaststjerna (räntmestari Heinolassa) saapui
sisarensa Marian kanssa Pieksämäeltä -- ne ajoivat vaunuissa kolmella
omalla hevosella. Kun ukko, joka oli aika hauska veikko ja sangen
sivistynyt sitä paitse, kuuli että nimeni olin Soldan, tuli hän
sedäkseni teetä juotaessa ja illallista syötäessä -- ja Maria
serkukseni. Teetä juotiin ja portviiniä -- piparkakkua, keitetyitä
potatteja ja lintupaistia (minun) ja minulla oli aika hauska
Vanhalassa. Serkku Maria jätettiin vihdoin vierastupaan ja Setä ja minä
asetuimme pirttiin vastapäätä -- hän makasi reessä ja minä sängyssä --
ja niin soitimme suutamme myöhään yöhön -- Pommerin sodasta, jossa hän
oli joutunut ranskalaisten vangiksi y.m.s. Klo 3 aamulla heräsin minä
kuumuudesta kun näin ilmielävänä Runebergin 'ömsom skådadt i ljus och
ömsom höljdt uti mörker' [vuoron valossa loistaen, vuoron pimeään
peittyen] -- eukko näet seisoi lieden ääressä ja puhalsi tulta hiiliin.
Vaikka olinkin unen horroksissa, muistui tuo mieleeni, ja kun olin
noussut ylös klo 7, pantiin tämä näky muistiin paperille."
Mikkelissä kävi Soldan avaamassa ennen mainitun sukulaisensa haudan ja
kertoo tästä tapauksesta seuraavaa:
"Iltapäivällä, lokakuun 20 p:nä menin minä haudankaivajan seuraamana ja
jälessä joukko uteliaita kaupungin porvareita perhehautaan, joksi
Mikkelissä kutsutaan erästä vanhaa kivestä tehtyä sakaristoa, joka on
vielä jälellä ikivanhasta kirkosta ja johon koko joukko (15 à 20)
ruumisarkkua on sullottu yhteen. Annoin avata lattian, joka oli tehty
irtaimista laudoista. Saapuvilla oleva seppä tiesi jotakuinkin missä
ukko Soldan lepäsi, ja sattuma teki, että me ihan ensiksi avasimme
isoisäni isoisän veljen arkun. Kirjoitin muistoon, mitä oli kirjoitettu
läkillä kannen sisäpuolelle (ihmeellistä kyllä ihan isän käsialalla)
nimittäin: _Hans H. Soldan Född År 1686 d. 3 maj Död år 1758 d. 31
januari_. -- Sitten aloin lähemmin tarkastella ukkoa ja mitä tunsin,
oli todellakin ihmeellistä. Tunsin, että Hansin nenä oli kova kuin puu
ja että peruukki oli lujasti kiinni. Hän lienee ollut kovasti
velkaantunut eläissään tai on Delacroix'n kohtalo syyttä häntä
kohdannut -- mutta kivettynyt hän oli ja päällä maan hän makasi.
Käärinliina oli kuitenkin vähän, ei paljon mädäntynyt. Sotahansikkaat à
la Charles douze samoin. -- Piirustin ja sain hänet näköiseksi, tuon
aikoinaan nähtävästi reippaan pojan."
Ihailtuaan vielä matkaa jatkaessaan näköaloja Ristiinaan menevältä
tieltä ja käytyään Raahelinnan raunioilla, saapui Soldan viimein
lokakuun 25 p:nä kotiinsa Lappeenrantaan pitkältä matkaltaan.
Kaikesta päättäen oli matka häntä suuresti virkistänyt, näyttänyt
hänelle, joskin vaan syysvalaistuksessa, pienen osan Suomen ihaninta
maata, jota hän siihen saakka oli vaan vähän tuntenut, mutta jota hän
nyt taiteilijan silmillä tarkasteli ja ihaili. Valitettavasti ovat sekä
matkalla tehdyt luonnokset että sittemmin niiden mukaan täydennetyt
tarkemmat piirustukset joutuneet hukkaan. Mutta päävaikutus siitä, mitä
hän oli nähnyt, on säilynyt tämän matkakirjeen loppusanoissa:
"Sverige, säger jag tili slut,
Är det bästa Gud har skapat,
Jag ej land begapat,
Om jag vetat det förut."
[Ruotsi, sanon lopuksi,
on parasta, mitä Jumala on luonut.
En olisi muita maita ihaillut,
jos sen olisin ennen tietänyt.]
"Nämä Wallenbergin säkeet johtuivat mieleeni ja nyt vasta käsitän, mitä
hän niillä tarkoitti. Kyllä on varmaa, että se, joka ihailee vieraita
maita välittämättä omasta maastaan -- meidän maastamme -- se menee
mertä edemmä kalaan."
Vieraille maille täytyi hänen kuitenkin kohta lähteä. Loppupuolella
vuotta 1840 komennettiin Soldan näet ensimmäiseen varsinaiseen
virkaansa Dünaburgiin.
3.
Insinööriupseerina Dünaburgissa.
_Sietämättömiä oloja. Valtion varas. -- Kaipausta parempiin oloihin.
-- Tahtoisin oppia ajattelemaan. -- Lohduttava kirje isälle. --
Alakuloisuutta ja sisällisiä taisteluita. -- Ormuz ja Ahriman, --
Vänrikki August Tavaststjerna. -- Frans Liszt. -- Käynti Afzeliuksen
luona Wendenissä. -- Siirtyminen Pietariin_.
Saatuaan vihdoinkin määräyksen varsinaiseen virantoimitukseen, lähtee
nuori upseeri reippain ja kevein mielin ajamaan kolmivaljakolla
Itämeren maakuntain lakeuksia, mukanaan pitsentti, joku venäläinen
Nikolai.
Tammikuussa 1841 saapuu hän siten Dünaburgiin.
Dünaburg on linnoitettu kaupunki Vitebskin kuvernementissa Liettuassa,
vuolaan Väinäjoen pohjoisrannalla noin 10 penikulmaa vanhasta Riiasta
Kuurinmaan rajalla. Kaupunki oli siihen aikaan juutalaispesä, jonka
asukkaista vaan pienempi osa oli venäläisiä, puolalaisia ja
saksalaisia. Paitse näitä oli siellä ruotsalaisia ja suomalaisiakin
niin paljon, että heitä varten oli olemassa suomalainen pappikin.
Suomalaisten joukossa oli myöskin vankeja, joita käytettiin
linnoitustöihin. Sotajoukossakin tapasi Soldan suuren joukon
suomalaisia, melkein kaikki niitä, jotka v. 1832 olivat myyneet itsensä
sotamiehiksi ja joita kasakkien avulla kuletettiin maasta.
Tultuansa Dünaburgiin sai Soldan asuntonsa vanhassa luostarissa eräässä
entisessä munkin kammiossa, jonka hän sisusti itselleen niinkuin hänen
erääseen kirjeesensä piirtämästä kuvasta näkyy.
Alussa oli hän asemaansa hyvinkin tyytyväinen, etupäässä siitä
syystä, että sai olla työssä. Nuori luutnantti pantiin palvelemaan
kansliassa ja piirustuskonttorissa ja sai kohta tavallista
huomattavamman tehtävän: kustannusehdotuksen laatimisen vedenpäällistä
siltaa varten leveän Väinäjoen poikki. Saatuaan ehdotuksensa valmiiksi
oli hänellä toivoa päästä siltaa rakentamaankin. Se toivo ei kuitenkaan
toteutunut, yhtä vähän kuin toinenkaan suurista korjaustöistä
luostarissa. Tämä työ annettiin eräälle "vanhemmalle", mikä oli
Soldanin mielestä ilmeinen vääryys. Samalla siirrettiin hänet kesällä
1841 Vilnaan, jossa viipyi vuoden loppuun, johtaen siellä kesänaikana
maanmittaus- ja kartoitustöitä sekä tehden ehdotuksia linnain
parantamiseksi, kaikki esimiestensä mieliksi. Palattuaan Vilnasta
Dünaburgiin ryhtyi hän taas entisiin toimiinsa, jotka olivat osaksi
kansliatöitä, osaksi rakennus- ja korjaustöitä. Muun muassa sai hän
kesällä 1842 rakentaakseen lähellä kaupunkia olevaa kesäleiriä varten
siinä tarvittavat parakit, sekä suuren hospitaalin korjatakseen. Näitä
ja samanlaisia töitä kesti sitten koko Dünaburgissa oloajan.
Eivät ne kuitenkaan tekijäänsä pitkän päälle tyydyttäneet, niinkuin
hänen kirjallisia, taiteellisia ja tieteellisiä taipumuksiaan
lukuunottaen helposti voi ymmärtääkin. Näihin harrastuksiin ei hän
tavannut vastakaikua ainoassakaan henkilössä.
Mutta vielä suurempaa tyytymättömyyttä herättivät hänessä olot yleensä,
käyden lopulta niin sietämättömiksi, että hänen täytyi ne jättää.
Millaiseen maailmaan hän oli joutunut, sen voi päättää seuraavasta
arvostelusta, jonka hän antaa kirjeessä 24.6.41: "Ihmiset täällä ovat
yleensä niin mitättömiä ja kurjia, ett'en viitsi heistä pitemmältä
puhua. Menetin luostarini ja sain toisen toimen -- 'puhdas peli ja
puhtaat aseet, se on kuitenkin se aisa, joka kestää', sanoo isä. Vaan
voi välistä olla hyödyksi elää roistojenkin keskellä."
Ja jonkun aikaa myöhemmin kirjoittaa hän vastamainitun Vilnaan
siirron johdosta mystilliset sanat: "Minut siirretään yhtäkkiä Vilnaan.
-- Huomenna odotetaan kenraaliluutnantti Geroita taas tänne
tarkastusmatkaltaan Venäjällä -- ja silloin minun pitää olla poissa."
Mistä tässä oli kysymys, se selviää Soldanin myöhemmistä
muistiinpanoista näiltä ajoilta. Samassa elämäkertansa katkelmassa,
jossa hän puhuu noista ennen kerrotuista näpistelemisistään lapsuutensa
aikana ja poikavuosinaan, on seuraava kuvaus juuri näiltä Dünaburgin
ajoilta:
"Varsin omituista on nyt (40 vuotta myöhemmin) muistella silloisessa
insinöörikunnassa vallitsevaa ajatustapaa. Linnakomennossa vallitsi
täydellisesti järjestetty varkausjärjestelmä. Urakoitsijat olivat
yksinomaan _juutalaisia_, toinen suurempi roisto kuin toinen. Kaikki
olivat he samalla sekä ystävällisissä että kireissä väleissä upseerien
kanssa -- sillä viimemainittujen täytyi tavallisesti tarkoin valvoa
'oikeuksiaan', ett'eivät juutalaiset saisi heitä petetyiksi heidän
'laillisiksi' katsomiensa osuuksien saamisesta ruunun varoista.
Yleisenä ja ammoisista ajoista voimassa olevana sääntönä oli,
että urakoitsija upseerikunnan yhteiseen kassaan maksoi 10 %
urakkasummasta, joka senvuoksi aina jo alusta laskettiin 10 %:ia
suuremmaksi kuin urakan korkein oikeuden mukainen määrä. Mitä tämä voi
merkitä, siitä saa käsityksen, kun tietää, että upseeriston tulot
voivat nousta 40,000 markkaan vuodessa ja että upseerien luku oli 10 à
15."
"Mutta myöskin suoranaisia sopimuksia tehtiin juutalaisten kanssa ja
viekkaimpain upseerien onnistui tätä tietä, jos vaan osasivat pitää
puoliaan juutalaista vastaan, kiristää häneltä tätä laillista
prosenttia paljoa enemmänkin -- jonka hän tietysti piti omina hyvinään
-- eivätkä sitä toverit panneet ollenkaan pahakseen, päinvastoin vaan
ihailivat merkkinä ammattitaidosta."
"Tuntuu melkein uskomattomalta, että niinkin sivistyneessä, nimittäin
tieteellisesti sivistyneessä upseerikunnassa noin äärettömän suuri
siveellinen turmelus voi saada sijaa, Pidettiin vanhana ja kunnioitusta
ansaitsevana lakina sitä, että jolla on tilaisuus ruunua varastaa, hän
tehköön se. Mitään häpeätä se ei tuottanut eikä näissä hommissa
ujosteltu käskynalaisia neljännesmiehiä, työmiehiä ja juutalaisia
enemmän kuin toisiaankaan."
"Erään kerran olin minä mukana erään suuremman summan kantamisessa,
jonka juutalaiset olivat maksaneet. Meitä oli kolme upseeria, jokainen
omilla rattaillaan, ja oli meillä kullakin pari säkkiä hopearuplia
kärryissä. Säkit sijoitettiin päällikön luo, joka asui esikaupungissa,
sieltä sitten kohta jaettaviksi. Mutta sillä kertaa sattuikin niin
hullusti, että päällikkö, salaliitossa viekkaan nuoremman puolalaisen
upseerin kanssa ei pannutkaan jakoa toimeen! Kun häntä asiasta lopuksi
mitä ankarimmin ahdistettiin, väitti hän, että herrat jo olivat saaneet
osansa sadosta (jonka hän tiesi valheeksi)."
"Samalla tavalla sanottiin muidenkin päälliköiden menetelleen, kun niin
sopi. Mutta juutalaisia nylettiin sitä hävyttömämmin."
"Raaka-aineista, joita luonnossa vastaanotettiin makasiineista, myytiin
kaikki, mitä ei työssä tarvittu, tovereille, jotka niitä tarvitsivat.
Ja paljoa vähemmällä voitiin tulla toimeen siten, että varsinkin
korjaustöissä merkittiin tekemättömiä tehdyiksi."
"Erityisen kuvauksensa ansaitsee se, miten minä korjasin hospitaalin
katon uusilla rautalevyillä ja uudella maalauksella -- hyvä jos 15
uutta levyä pantiin useasta sadasta merkitystä. Tästä syntyi tarkastus.
Mutta katto maalattiin kiireen kautta ja ajutantti, joka toimitti
tarkastuksen katolla, luki toista sataa uutta levyä vähälle aikaa.
Sillä oli se asia selvitetty. Mutta hospitaalin päällystö oli kai
vakuutettu siitä, että ruunun taloudessa kaikki lopulta käy oikein päin
ja että enempi kovistus ei mitään auttaisi. Mutta plootut olin minä
myynyt eräälle toverille polkuhinnasta."
"Mutta vielä kuvaavampi, psykoloogiselta kannalta katsoen, oli minun
aivan ensimmäinen tehtäväni Dünaburgissa, suurenlainen työ, jossa minä
kuitenkin asioihin perehtymättömänä olin päällikköjeni johdettavana.
Oli rakennettavana suuri arsenaali, kaksikerroksinen, hyvin suuri
kivirakennus, holvimaisine läpi rakennuksen kulkevine työhuoneineen.
Seinät ja katto olivat jo valmiit minun tullessani paikkakunnalle. Sain
tehdäkseni lattian paikalleen panemisen alikerrassa. Kustannusarviossa
oli määrätty, että 4 jalkaa maata olisi kaivettava pois ja tiukkaan
poljettua täytettä savesta ja hakatusta kivestä sijaan pantava.
Jalkaväkeen kuuluvia sotamiehiä käytettiin maan kaivamiseen ja
poisviemiseen säkeissä, jotka tyhjennettiin suureen kokoon ulkona. --
Minun määräykseni kuului: että minä haudan syvyyteen nähden voisin
antaa urakoitsijalle jotain helpoitusta -- _jos hän sen ansaitseisi_."
Ja juutalainen, joka tiesi olevansa tekemisissä keltanokan kanssa,
suostui maksamaan niin ja niin paljon, jos vaan ei täydettä tehtäisi
sen ja sen syvemmäksi. Maksupäivä oli jo määrätty ja samoin työn
alkaminen, mutta juutalainen viivytteli suoritustaan viekkaudella, joka
voittaa kaiken, mitä ihmisjärki muutoin voi kuvitella. Juttu päättyi
lopuksi siten, että lattian syvyys tuli vaan 1 à 2 jalkaa ja että me,
minä ja mikäli tiedän myöskin päällikkö, saimme pyyhkiä suutamme.
Parasta kaikesta oli se, että sotamiehet saivat yhteen aikaan kantaa
maata takaisin arsenaaliin, koska juutalainen oli asettanut maksonsa
riippuvaksi haudan syvyydestä ja hautaa jo oli kaivettu syvemmälle kuin
sovittu oli.
Semmoisia olivat olot, joihin Soldan yhtäkkiä oli joutunut
melkein suoraan Helsingistä, saatuaan siellä uusia ihanteita
maisterivihkiäisissä edellisenä kesänä. Vuosi vuodelta kävikin hänen
olonsa Dünaburgissa yhä tukalammaksi ja hän joutui lopulta täyteen
haarniskaan päällikköään vastaan. Hän puhuu "helvetillisestä
Dünaburgista, jossa rehellinen ihminen keitetään elävältä kuin krapu",
ja usein mainitussa elämäkertansa katkelmassa kirjoittaa hän: "Se
sisällinen inho tällaisesta asemasta, jonka koko kurjuus oli minulle
selvillä, vaikutti ehkä vielä enemmän kuin halu kemiaan siihen, että
pääsin pois Dünaburgista muihin seikkailuihin."
Kaipaus parempiin oloihin ja kaipaus sisälliseen siveelliseen
uudistukseen esiintyykin yhä voimakkaampana kirjeissä tältä hänen
ensimmäisen maanpakonsa ajalta. Melkein jokaisessa kirjeessään hän
siitä puhuu. Helsingissä saadut herätykset olivat kääntäneet hänen
henkiset harrastuksensa uudelle uralle. Maalauksesta puhuu hän
harvemmin, mutta sitä useammin filosofiiasta, tai ehkä paremmin
filosofeerauksesta. "Snellman väikkyy mielessäni, tahtoisin oppia
ajattelemaan!" huudahtaa hän kerrankin. Ja sisarilleen, joille hän
muuten antaa neuvoja monenmoisia heidän luvuistaan ja muista
toimistaan, kirjoittaa hän (13.7.41):
"Verratessani kirjeenvaihtoamme nyt siihen, mimmoista se oli vuosi
sitten, näkyy siinä jotain, joka tekee hyvää mielelle, ainakin minun
mielelleni, että olemme kaikki ikäänkuin heränneet horroksista. Minä
puolestani olen nukkunut liika kauvan ja on minun oleva kovin vaikea
hieroa unta silmistäni. Hyvä meille, jos pysymme valveilla -- aina
vastedes! -- Mutta kyllä kysyy muutos ihmisen olennossa voimia ja
hitaasti se käy. Henki on altis, mutta liha on heikko. -- Onhan
kuitenkin iso askel astuttu, kun ei epäile huutamasta totuutta itsensä
kuullen. Auttakoon Jumala minua näin kauniissa aikomuksessa. Äiti
tietäköön, että tahdon tulla kunnon ihmiseksi -- ainakin niin
kunnolliseksi kuin minulle on mahdollista. -- Eikä tämä enää nyt ole
tuulenpieksämistä eikä suunsoittamista, vaan elähyttää se aate minua
päivä päivältä yhä enemmän." (22.8.41.)
Ett'eivät hänen pyrkimyksensä olleetkaan jääneet hedelmää kantamatta ja
että hänen aatteensa ja maailman-katsantotapansa jo olivat jotenkin
kehittyneet niille omituiseen suuntaan, siitä on todistuksena eräs
samaan aikaan hänen isälleen kirjoittamansa kirje, jossa hän mielestäni
jo neljänkolmatta ijällä esiintyy valmiina "filosoofina".
Ruununvouti Soldanin asiat olivat yhä huonontuneet niin, että vasara
uhkasi. Tiedon siitä saatuaan kirjoitti poika isälleen kirjeen, joka on
liikuttava ja kaunopuhelias, kuvaten samalla isää ja poikaa, kuin
myöskin heidän keskinäistä suhdettaan:
"Kun Kallen kirje saapui ja minä luin sen, vierähti kyllä pari paksua,
suolaista pisaraa nenälleni, mutta ne saivat kuivua siinä itsestään,
sillaikaa kun minä otin esille hitaan, mutta nyt jo jotenkin
vakaantuneen järkeni ja ajattelin: hin ist hin, verloren ist verloren!
-- ja sitten ajattelin minä kuinka on sanottu: kohtalo antoi ja kohtalo
otti, vaikka joskus voisi sanoa näinkin: kohtalo ei antanut, vaikka
kyllä otti. -- Mutta sehän oli kovaa, kauhean kovaa! -- Niin, se oli
kovaa, mutta on tässä maailmassa kovemminkin kolahtanut, kun esim.
Natchen F:n äiti kuoli sisaren hautauspäivänä ja 'viisas ukko'
[Afzelius] lähetettiin itään päin. -- Eiköhän nyt isä todellakin voisi
ripustaa surua naulaan. -- Minä tahdon kertoa tositapauksen eräästä
saksalaisesta talonpojasta. Se oli vanha, köyhä ukko, jolla ei ollut
muuta kuin sipulimaa. Kun hän veti sipulikuormaansa kaupunkiin
myytäväksi ja tuli kapealle sillalle kuormineen, kaatui kuorma ja koko
hänen rikkautensa, sipulit nimittäin, vyörähti virtaan! -- Mitä sanoi
ukko siihen? Näin sanoi: Ka, siitäpä tuli aimo sipulisoppa! sanoi --
palasi kotiinsa yhtä tyytyväisenä kuin oli tullut ja kylvi niinkuin
ennenkin. Tämä ukko oli varmaankin varsin viisas ukko ja teki
viisaudesta sen, minkä teki, sillä jos hän olisi ollut kevytmielinen,
olisi hän heittäytynyt virtaan sipulien jälkeen -- ja jos hän olisi
ollut tyhmä niin olisi hän istuutunut sillalle itkemään. Ihmiset, jotka
olivat sillalla, nauroivat sipuliukon onnettomuudelle -- mutta siinä,
siinä se on juuri onnettomuus, että ne ovat narrit, joita ihmisiksi
kutsutaan. Kaikki viisaat, jotka tämän näkivät, arvelivat varmaan:
tuohan oli oikein järkevä ukko. -- Kehoitettuaan isäänsä, joka suri
häpeätään ja naapurien naurua, olemaan yhtä viisas, jatkaa poika: jos
minä nyt olisin Isän sijassa, niin sanoisin naapureille niinkuin
Multialan Kalle ennen vanhaan sanoi: tulkaa meille jouluksi ja tuokaa
vehnästä tullessanne -- niin syödään yhdessä, tai kutsuisin heitä
tanssiin ja sanoisin: tilaa on kyllä!"
"Mutta jos nyt tulee kysymys siitä, mitä on tehtävä, niin on päivän
selvää, että sipuliukko teki viisaasti, kun meni ja kylvi uudelleen,
huolimatta ihmisistä, narreista. Antakoon Isä nyt anteeksi suoruuteni,
vaikka olisikin taipuvainen pitämään sitä jonakin, jota se ei suinkaan
ole, eikä edes tahdokaan olla, kun se tulee sydämmestä, joka uskallan
sanoa sen -- liekehtii totuuden puolesta yhtä paljon kuin Isän onnen --
ja niiden, jotka siitä riippuvat. Ja ell'en minä puhuisi siitä, mihin
Isän onneton luonto voi antaa aihetta, -- niin kuka sen sitten
lausuisi! Mutta eipä todellakaan ero ylpeyden (myöskin oikean ja jalon
ylpeyden) ja typerän ja vahingollisen itsepäisyyden välillä useinkaan
ole niin epäselvä, että ne sekoittaisi toisiinsa ja luulisi toista
toiseksi. On yleinen ja suuri ennakkoluulo pitää oman tahtonsa
muuttamista suurempana häpeänä kuin kaikkia itsepäisyytensä synnyttämiä
vääryyksiä ja mahdottomuuksia. Viisas ja totuutta rakastava taipuu
kohta -- ja ainoastaan pienet, heikot sielut, juuri semmoiset kuin minä
olin, ennenkun opin tuntemaan itseni ja ajattelemaan vähänkään niinkuin
nyt, antautuvat kokonaan luonteensa valtaan. Eräässä itävaltalaisessa
kartassa oli kirjoitettu muutaman paikan päälle, jonka turkkilaiset
olivat valloittaneet: Herra antoi, Herra otti. Kaarle XII, tuo
rautapää, joka varmaankin oli ihmisistä itsenäisin, kirjoitti kerran
Riian kaupungin kartan päälle: Herra antoi eikä itse pirukaan ole sitä
minulta ottava. Mutta piru otti sen sittenkin ja Kaarle syöksi itsensä
ja kansansa suureen kurjuuteen -- itsepäisyydellään. Hän oli täysin
rehellinen mies -- ja suuri -- ja häntä ihmetellään varsinkin hänen
järkähtämättömän luonteen lujuutensa takia, -- mutta jos hän olisi
osannut joskus taipuakin, niin olisi hän ollut kymmentä kertaa suurempi
ja onnellisempi. -- Olenko oikeassa, Isä? Isä hoi, enkö ole oikeassa?"
Mutta vaikka hän näin kehoitti isäänsä ripustamaan surunsa naulaan,
ripusti hän samalla kuitenkin omat surunsa -- kaulaan. Veljelleen
kirjoittamissaan kirjeissä kuvastuu joskus hyvinkin synkkä epätoivo ja
raskasmielisyys, johon näyttää olleen luontaistakin taipumusta ja joka
vuosien kuluessa yhä kehittyi ja muuttui melkein taudiksi, josta hän
vasta isänmaahansa päästyään parani. Kukapa ei nuoruutensa ajoilta
tuntisi sitä epäluottamusta itseensä ja kaikkeen, joka joskus voi
vallata rohkeankin mielen, sitä täydellistä sisällistä vararikkoa,
jonka välistä luulee tehneensä, sitä pettymystä lahjoistaan ja
toiveistaan, joka painaa ja nöyryyttää miehen maan tasalle. Syy voi
olla ulkonainen, mutta lyöpi kuin rokko sisälle päin, jos olojen vilu
sitä kylmentää. Muista sen ilmaukset voivat näyttää hyvinkin
mitättömiltä, syrjäinen voi sille nauraa, niinkuin sille itsekin
nauraa, kun mielen tuuliviiri näyttää toisaanne, mutta sillä kertaa,
kun se näyttää sielun päivättömimpään pohjolaan, on tosi kysymyksessä.
Yhtä iloinen ja rohkaiseva kuin äsken esitetty kirje isälle on, yhtä
synkkä ja alakuloinen on kirje veljelle marrask. 23 p:ltä 1841:
"Että Sinäkin olet niin kaukana! Kaksi karkeaa kiveä voisi toisiinsa
hangattuna silitä, mutta tässä kivettömässä maassa en taida tavata
ketään, jota vasten tahtoisin hangattaa -- ja kirjeellisesti on niin
vaikea mitään toimittaa."