saattanut hänet epätoivoon? Minä olen tyhmä! Sen lisäksi on hän
arkamielinen ja synkkä? Se mieliala valtaa hänet aina, kun hän joutuu
seuraan, jossa on joku hyväpäinen mies muistuttamassa häntä siitä, että
hänellä ei ole päätä ollenkaan. Hän on ujo, punastuu, kun seuroissa,
esim. ruokapöydässä, täytyy jotain sanoa kaikkien kuullen. Ääni vapisee
niin, että tuskin saa lusikan suuhunsa. Jos hän voisi esittää edes
yhden ainoan itsenäisen aatteen -- edes yhden ainoan sukkeluudenkaan!
Hän on lukenut saksalaisen kirjailijan Karl Julius Weberin teoksen
Demokritos oder hinterlassene Papiere eines lachenden Philosophen,
mutta sitä ei hänen omasta mielestään olisi pitänyt tehdä, jos tahtoisi
elää rauhallisesti ja onnellisesti, sillä tämä teos osoittaa hänelle
hänen oman typeryytensä ja mitättömyytensä. Hän lukee sitä kuitenkin,
koska kaikissa tapauksissa on parempi oppia tuntemaan oma itsensä --
ensimmäinen ehto pahasta parantumiseen. -- Seuraelämässä ei hän enää
koskaan luule mihinkään kelpaavansa, koska häneltä puuttuu siihen
päätä, kykyä ja rohkeutta. Tämä kykenemättömyys elää hienommassa
maailmassa tulee hänen oman arvelunsa mukaan siitä, että hän on
kotoisin sellaisesta sopesta kuin Lappeenrannasta, mutta sielläkin oli
hän kömpelö ja ujo, vaikka hänellä tarpeellisena tanssijana ja hyvänä
valssaajana oli enemmän rohkeutta esiintyä, samoinkuin hänellä ei
siihen aikaan ollut käsitystäkään siitä, mikä on ero lampaanpään ja
ihmisenpään välillä. Etsiessään syitä kaikkeen tähän kurjuuteensa
luulee hän ne löytävänsä ennen muinoin tehdyistä helvetillisistä
nuoruuden synneistä. -- Sen ajan pahat henget taitavat vielä vaakkua
kurjan olentoni ympärillä. Tämän tunnustuksensa à la Tolstoi, joka ei
suinkaan ollut helppo tehdä veljellekään, sanoo hän tahtovansa tehdä
siksi, että hän palvelee totuutta ennen kaikkea muuta. Kaiken tämän
johdosta vaatii hän sitten veljeltään vastausta siihen, onko ihmisellä
siinä merkillisessä tilassa, missä hän nyt on -- ja jota, ell'ei
erehdy, kutsutaan sairasmielisyydeksi (blödsinne) -- mitään toivoa
pelastumisesta ja kuinka sen tulee tapahtua -- ja jos ei -- niin miltä
on sellainen ihminen näyttävä vanhoilla päivillään? Lopputulos tässä
pitkässä kirjeessä tehdyistä itsetutkimuksista ja itsetunnustuksista
muistuttaa sekin eteviä esimerkkejä. Soldanillekin herää ajatus lähteä
pois, jättää kaikki ja asettua -- maanviljelijäksi. "Käydäkseni asian
juureen, niin pitäisi minun ehkä -- ell'ei parannusta ilmaannu --
muitta mutkitta erota koko joukosta -- insinöörijoukosta nimittäin --
ja ruveta kyntämään peltoa Petäjävedellä. Ett'ei veli kuitenkaan
pelästyisi tällaista tekoa, lisää hän heti: ennenkun auraan ryhdyn --
annan kuitenkin muutamien siunattujen vuosien kulua -- ja silloinhan ei
tiedä, mitä voi tapahtua." Saatuaan näin puhumalla vähän keventää
mieltään, alkaa mielen painokin haihtua ja kirje päättyy seuraaviin
luottaviin sanoihin: "Sen ainakin tiedän, että tietoja minulla on
tarpeeksi -- omaksi tarpeeksi -- ja on niitä tyhmempiäkin kuin minä
olen -- joskaan ei ole monta sairasmielisempää ja arempaa."
Tuo taistelu palaa kuitenkin kohta taas takaisin. Suoranaisena jatkona
edelliselle kirjeelle kuvaa hän itseään muutamia kuukausia myöhemmin
seuraavin sanoin:
"Se on todellakin tyhmä kausi elämässäni, johon nyt olen tullut -- sota
Ormuzin ja Ahrimanin välillä täydessä tulessa rinnassani. Välistä
nousen, niinkuin nytkin, yksinäiselle vuorelle tarkastamaan taistelua;
se on aivan omituista huvia. Mutta sitten muistan minä Fuldan Piispan.
Taistelussa ammuttu viimeinen kuula sattui häneen, katselijaan. Käyköön
minun paremmin, sallittakoon minun päästä hengissä taistelusta, ja
nähdä -- valon voitto! Omituinen on se näky, jonka vuorelta näin,
Ahrimanilla on kauhean suuri sotajoukko kauvas ulottuvine sivustoineen
-- mutta Ormuzilla on vaan heikko joukko, vaikka hänen lipussaan istuu
Herran enkeli. Ilman tätä enkeliä lipussaan olisi hän jo aikoja sitten
sortunut, mutta nyt voittaa hän vuoroon, ja vuoroon voitetaan. Molemmat
viettävät voittojaan muutamain päiväin riemulla. Näin on taistelu
kestänyt jo puolen vuotta. Kun viimeksi kirjoitin, oli Ormuzilla
nähtävästi vaikea päivä; tänään näkyvät molemmat puolueet nukkuvan,
niin että häiritsemättä voin tarkastella heitä molempia. Mutta vielä
aivan äsken oli minulla päivä, joka oli täynnä valoa ja ihanuutta. Sinä
muistat minun usein valittaneeni sitä, että minulla ei ole yhtä
ristinsielua, jonka kanssa voisin puhua oikein sydämmeni sisimmästä."
Mutta yhtäkkiä oli tämä toivo toteutunut. Hän oli, joulun jälkeen 1841,
matkustanut Illuxtin kaupunkiin 15 virstaa Dünaburgista ja tavannut
siellä kaksi suomalaista upseeria, Rotkirchin ja Backmanin. Rotkirchin
kanssa keskusteli hän päivän ja yön. He pudistavat esille sielunsa
niin, että ne lepäsivät rinnakkain, kuin kaksi kirkasta vesilähdettä
kauniina kesäisenä päivänä -- läpikuultavina aina viimeiseen pisaraan.
Sillä tavoin en ole kenenkään ihmisen kanssa vielä puhunut. Hän oli
sitten kolme päivää minun luonani. Ja kun olimme tanssiaisissa
kolmantena päivänä -- olin minä iloisempi kuin koskaan ennen
elämässäni. Kyllä nyt tiedän jotenkin tarkkaan 'woran ich bin' ja Ormuz
kohottaa taas lippuaan, mutta Ahriman ei ole vielä poistunut
taistelutantereelta. Tyydytys, jonka satunnainen toveri suo,
ei kuitenkaan kestä kauvan, eikä voikaan kestää, kun syyt
synkkämielisyyteen: yksinäisyys, vastenmieliset virkatehtävät ja
myötätuntoisen sivistyneen seuran puute yhä olivat samat. Hän epäilee
siitä syntyneessä sairasmielisyydessään yhäkin omaa voimaansa, omaa
päätään ja ymmärrystään, valittaa yhä kehittyvää vastenmielisyyttään
ihmisiä kohtaan ja kärsii siitä, että hän on ihan yksin puhtaine (mutta
heikkoine) tahtoineen ja lämpimine sydämmineen -- ilman ainoatakaan
ystävää -- jotka sanat kelpaisivat kaikkea selittäväksi motoksi hänen
elämänsä runoelmassa, sillä ei koskaan hän päässyt tästä puutteesta ja
tästä kaipauksesta.
Näistä pimeistä hetkistä huolimatta eli nuori luutnantti kuitenkin
nuorten luutnanttien tavallista elämää, käyttäen hyväkseen huvituksia,
joita oli tarjona. Der lange Schwede oli uuttera tanssija, kun sille
päälle sattui, ja kaikkialla semmoisena suosittu. Hän otti osaa
naamiaisiin, huvittelihe mailla ja vesillä, soitti ja lauloi. Varsinkin
silloin kun sattui tulemaan joku suomalainen toveri Dünaburgiin ja
pysähtymään sinne joksikin aikaa, niinkuin esim. nuori vänrikki August
Tavaststjerna, joka matkallaan Puolaan viipyi Soldanin luona kokonaisen
kuukauden.
Hän oli Soldanin täydellinen vastakohta, iloinen, reipas, huoleton
laulaja, kaikkialla suosittu hilpeän olentonsa ja kauniin äänensä
vuoksi, joutilaat ajat soitettiin viulua, laulettiin kvartetteja ja
käytiin iltaisin serenaadeilla kauniissa kuutamossa. Tavaststjerna oli
kukkona linnassa (var kukku för alla) ja häntä kestittiin kaikkialla
minne tuli. Kerran kutsuttiin hänet Soldanin kanssa aivan
tuntemattomaankin taloon, jossa tyttären syntymäpäiviä vietettiin.
Siellä laulettiin ja hulluteltiin aamuun asti. Illallispöydässä lauloi
Tavaststjerna tuon kauniin laulun: Stille, stille, kein Geräusch
gemacht! Hän haaveili ja soitteli ja lauloi pianon ääressä koko illan.
-- Eräänä sunnuntaina mentiin toverien luo Illuxtiin, joka on 17
virstaa Dünaburgista Kuurinmaan puolella. Tie sinne kulki Väinäjoen
eteläistä rantaa. Oikealla puolen näkyi joen yli yksi noita suuria
aateliskartanoita, joita näillä seuduin on niin tiheässä. Se oli kreivi
Siegberg-Platerin ja näytti suuremmoiselta, ihanalta linnalta
kirkkoineen ja kaikkineen. Kreivi omisti 60 tuhatta sielua ja m.m. oli
koko Illuxtin kaupunki hänen. Joki oli tyyni, ilma kaunis -- ja me
olimme hauskoja. Tavattuaan toverit, ennenmainitut Rotkirchin ja
Backmanin, kävivät huvimatkailijat katselemassa erästä lähellä olevaa
maatilaa, jossa näkivät kauniita maisemia, myllyjä, vesiputouksia,
vallihautoja ja niin paksuja tammia, että neljän miehen kädet tuskin
ympäri ylettyivät. Laulaen palasivat he sitten kaupunkiin illallista
syömään ravintolassa, jonne oli kokoontunut muitakin upseereja. Iloiset
pojat lauloivat ja pitivät hauskaa kaikilla kielillä aina kello puoli
kahteen yöllä, kun kuu nousi ja lähdettiin paluumatkalle.
"Paluumatka oli jumalallinen -- yö ihana, Väinäjoki oli kuin peili ja
sitä myöten valui Riikaan parkki parkin ja tukkilautta tukkilautan
perästä, joiden ponttuilla tulia tuikki. Laskeusimme välistä
kävelemään. Klo 4 lautattiin meidät joen poikki -- ja niin oli tuo
hauska matka päättynyt -- ainoa, jonka olen Dünaburgista tehnyt."
(12.5.41.)
Vänrikki Tavaststjerna, joka näin virkisti elämää Dünaburgissa,
kirjoitti, saavuttuaan määräpaikkaansa Zamoscen linnaan Puolassa,
ystävälleen runollisen kirjeen kiitokseksi kaikesta hauskuudesta: "Olen
nyt parhaallaan vahdissa -- on yö -- kuu paistaa sisään pienistä
ruuduista -- hiljainen tuuli suhisee puissa, jotka ympäröivät sitä
vankkaa muuria, jonka sisässä olen -- ainoastaan sotamiesten kamala
'sluschai' keskeyttää hiljaisuuden, joka vallitsee luonnossa, --
silloin tällöin juoksee kyllä russakka kirjeeni yli ja saa vapaasti
tulla ja mennä. Joskus pysähtyy kynäni ajatusten hurjasti kiitäessä,
joita ei mikään vangitse. Muisto ja kaipaus asuvat yhdistettyinä
sydämmessäni. Toivo seisoo syrjässä kaukana, kaukana, enkä minä tahdo
sen valheita kuunnella." [Vänrikki August Tavaststjerna tuli sittemmin
tunnetuksi laulajana ja säveltäjänä ja draamallisena kirjailijana. Hän
on julaissut vihon "Airs Finnois" säveltänyt kantaatteja ja operetteja
ja kirjoittanut historiallisen näytelmän "Judith och Holofernes". (Ks.
Biogr. nimikirja.)]
Kun niinkin iloinen ja huoleton nuorukainen kuin Tavaststjerna kaikesta
päättäin näkyy olleen, voi tulla alakuloiseksi tuolla vieraalla maalla,
niin mitä sitten raskasmielinen Soldan!
On sentään vielä toinenkin valokohta Dünaburgin ajalta mainittava,
nimittäin matka Riikaan ja Wendeniin, jonka Soldan teki keväällä 1842.
Eräs Rautenfelt, hänkin insinööriupseeri Dünaburgissa, rikas mies ja
aatelinen kartanonomistaja, oli tarjonnut Soldanille vapaan matkan
suurissa mukavissa vaunuissaan, joilla ajaen vierailtiin Rautenfeltin
sukulaisten ja tuttavien luona suurissa herraskartanoissa. Paitse
matkasta ja sen vaihteluista näkyy Soldan nauttineen varsinkin siitä,
että tapasi sivistyneitä, intelligenttejä ihmisiä, jommoisia tuskin
aavisti ennen olevan olemassakaan. Tapasipa hän muutamakseen täällä
kaukana hienoja paroonittaria, jotka osasivat puhua "koko hyväst'
suomea". Olivat oppineet sitä Viipurissa ollessaan.
Mutta matkan suurin hauskuus ja virkistys näkyy olleen eräs Lisztin
konsertti, jonka hän sai kuulla Riiassa. Sisar Aleksandralle
kirjoitetussa kirjeessä (8.4.42), jossa tästä kerrotaan, on suuresta
mestarista piirustus pianon ääressä ja seuraava kuvaus konsertista,
jonka suomennan tähän hauskuuden ja harvinaisuuden vuoksi, sillä
tuskinpa lienee suomalaisessa kirjallisuudessa montakaan alkuperäistä
musiikkiarvostelua Frans Lisztin esityksistä. Onhan siinä sitäpaitsi
lausuttu pieni toivomus sen painattamisestakin.
"Teaatteri oli täpösen täynnä kansaa. Flyygelit olivat asetetut
keskelle teaatteria, siihen, missä orkesteri muulloin soittaa, erittäin
sitä varten laitetulle sillalle, näyttämöllä oli penkkejä ja tuolia,
kaikki jo täytettyjä, ja minä sain vaan seisomapaikan eräässä loosissa.
Kohta astui hän sisään, tuo kummallinen mies -- oli hoikka ja pitkä;
pitkä vaalea tukka valui alas olkapäiden yli niinkuin auringon
valaisema vesiputous kallion yli. Hän näytti kuin olisi ollut henki
toisesta maailmasta, eikä näyttänyt edes huomaavankaan, että toiselle
flyygelille oli asetettu kukkaiskori. Hän istuutui ja juoksahutti
toisella kädellään sävelen soittokoneesta. Kaikki oli hiljaa kuin
haudassa. -- Hän soitti enimmäkseen omia sävellyksiään. Nuotteja ei
näkynyt, ei kuulunut, -- ja tuskin lienee edes mahdollistakaan
nuoteissa lausua näitä ihmeellisiä asioita. Hän hallitsi täydellisesti
koneensa, houkutellen esiin ja voittaen näennäisesti mahdottomia
vaikeuksia, keskeyttämällä jos jonkinlaisilla taidetempuilla sointujen
kulkua. Hän leikittelee päähänpistoilla, pettää jännityksillä,
kiihoittaa hämmästyttävillä käänteillä, harppauksilla, salamoilla ja
salamannopeilla tiraadeilla ja rulaadeilla ja ilmaisee drilleissään
ylpeää iloa ja riemua. Alemmissa äänilajeissa muistutti soitto aina
urkuja, ylemmissä aina harmonikkaa. Fortepianoksi sitä ei tuntenut. --
Välistä jyrähti basso -- ukkonen kävi -- ja silloin ei voinut eroittaa
mitään ääntä; oli niinkuin olisi myrsky vyörynyt näppäimien yli, aina
kuitenkin synnyttäen mitä ihanimpia sointuja. Välistä taas lirisi
soitto diskantissa niinkuin puro laaksossa ja muistutti toisen vuoron
alppitorvia, jotka soivat vuorten välissä ja haihtuvat kauvas pois
peninkulmien päähän. Ihmeen ihanasti osasi hän usein hetken
synnyttämiin säveliinsä kutoa tunnettuja sointuja jo tunnetusta
lempiteemasta, ikäänkuin houkutella esiin uusia puolia, niin että hän
tuossa katoo ja häviää, samalla kun hän tässä taas sukeltaa esiin;
juuri kun hän näyttää hävinneen ja uupuneen, esiintyy hän voittoisana
ja iloisena uuteen elämään. Hän soitti m.m. pienen masurkan -- siinä
salamoi teema yhtämittaa ihmeen kauniisti esiin kaikkien noiden monien
koristusten keskestä, -- sitten soitti hän kauvan aikaa keskellä pianoa
ja päätyi vähitellen diskanttiin, harmonikkaan, siinä kävi soitto yhä
hitaammin, kuului yhä hiljemmin -- ja hiljemmin -- ja hiljemmin... Se
jännitti niin, että tuskin voi hengittää: silloin syöksyivät molemmat
kädet kuin ukkonen bassoon, ja koko teaatteri kohensihe -- istuvat
melkein hyppäsivät ilmaan. -- -- Ja hänet, tämän Lisztin olen minä nyt
kuullut omilla korvillani. -- -- Hamburgissa on äskettäin ilmestynyt
kirja 'Frans Liszts Leben und Wirken' ja Berliinissä kirjoittaa
parhaallaan neljä kirjailijaa hänestä kukin kirjaansa. Ehkä sinä,
Aleksandra, annat painattaa tämän kirjeen Helsingissä!"
Samalla matkallaan käväsi Soldan myöskin muutamia peninkulmia Riiasta
olevassa Wendenissä, tapaamassa vanhaa Lappeenrantalaista tuttavataan
Afzeliusta, joka Suomesta karkoitettuna oli saanut luvan oleskella
missä halusi Itämerenmaakunnissa ja asettunut Wendelliin. Monista
merkeistä päättäen näyttää siltä, kuin olisi Afzeliuksen laiton kohtalo
ja seurustelu hänen kanssaan ainakin välillisesti vaikuttanut Soldanin
omaan tulevaan kohtaloon, asettaen senaikaista hallitusjärjestelmää ja
siitä seuranneita oloja hänen silmissään vielä räikeämpään ja
epäedullisempaan valoon kuin miksi hän ne jo muutenkin oli nähnyt ja
arvostellut. Arvata sopii, ett'ei ukko Afzelius suinkaan mahtanut
värejä säästää ja yhtä varmaa on, ett'ei Soldankaan salannut häneltä
niitä havaannoita ja kokemuksia, joita hän oli jo Dünaburgissa tehnyt.
Kun tietää, mikä vaikutus Afzeliuksella jo Turussa ollessaan oli
nuoriin mieliin, niin miks'ei olisi niin herkkä ja vaikutuksille altis
ja totuutta ja oikeutta sielunsa koko intohimolla etsivä luonne, kuin
Soldanin jo siihenkin aikaan oli, ottanut hänestä pysyviä vaikutuksia.
Afzeliuksella oli kolme tytärtä, joista vanhin Mathilda nähtävästi oli
ollut nuoren kadetin lemmikki Lappeenrannan aikoina. He eivät olleet
tavanneet toisiaan vuosikausiin, mutta ylläpitivät kuitenkin
kirjeenvaihtoa keskenään. Tulostaan Afzeliuksen luo kertoo Soldan:
"Avaan oven ja kohtaan kynnyksellä henkilön, joka omituinen ilme
kasvoissaan tarkastaa minua terävästi. -- 'Herra Jumala, onko
mahdollista -- August!' -- Itsekin menin minä niin pyörälle, että
tuskin osasin vastata -- 'On, rakas Thilda, se on mahdollista!' --
Äänettömyys. Hän tunsi minut heti, mutta minä sain huonon muistini
avulla vasta vähitellen selväksi, että hän oli -- aivan näköisensä.
Hänen piirustuslautansa oli pöydällä ja hän oli jo työssä. -- Ukko oli
vielä huoneessaan alikerrassa. Viiden minuutin kuluttua tuli hän ylös,
tietämättä, kuka tulija oli. Tahdoin nähdä, tuntisiko hän minut ja
menin sentähden hyvin juhlallisesti häntä vastaan sanoen: 'Ich komme
aus Dünaburg mit vielen herzlichen Grüssen, j.n.e.' Hän tarttui minua
heti ystävällisesti käteen ja kysyi: 'Ihr wehrter Namen?' -- 'August
Soldan' -- vastasin minä. -- -- Äänettömyys. -- Viikseni ja saksalainen
tervehdys olivat saattaneet hänet harhaan. -- -- Lopun voitte arvata.
-- Ilo oli varmaankin vilpitön molemmin puolin. -- Mutta koko
täälläoloani painoi jonkunlainen totinen, melkein raskasmielinen henki.
Ukko oli terve ja reipas ja näytti höytyisämmältä kuin Lappeenrannassa
-- sekä oli elävänä kirjana ihan entisensä lainen. Hiukan
hajamielisempi hän kuitenkin oli ja pieni raskasmielisyyden pilvi
väikkyi hänen otsallaan, kun hän seisoi kakluunia vasten ja kuunteli
Idan soittoa tai Agnesin lauluja. -- --"
"Mutta jos olet, Aleksandra, lukenut tarkkaan tämän kirjeen ja enemmän
kuvaillut mielessäsi itse asiaa kuin seurannut tätä kuivaa kuvausta,
niin pitäisi sinulla tällä hetkellä olla pieni kyynel kurkussa -- niin
ainakin minulla on."
Kirjeen lopussa on seuraava selitys, joka mielestäni selittää juuri
päinvastaista mitä sillä tarkoitetaan:
"Vanhemmat lienevät hiukan levottomia koko tästä matkasta. Se on aivan
tarpeetonta. En minä ole lapsi enää enkä ryhdy siihen, mikä ei saa
olla, yhtä vähän aatteihin kuin tekoihinkaan. Että minä pitkän ja
ikävän ajan jälkeen etsin hiukan virvoitusta sydämmellisten ihmisten
seurassa ja hiukan korvausta kodin sijaan, jonne en voi tulla -- siinä
ei kukaan voine löytää mitään pahaa. Mitä hyvää minulla muuten oli
tästä matkasta, en huoli tässä kertoa. Sitä ei voi edes oikein selvästi
tuntea, vielä vähemmän siitä puhua."
Siitä, mitä kirjeen kirjoittaja ei vielä silloin käsittänyt, siitä,
mitkä aatteet hänessä jo silloin kytivät ja mitkä tekojen siemenet
häneen jo olivat kylvetyt -- siitä on kirjeen nykyisen lukijan helppo
olla selvillä.
Yhdestä oli kuitenkin Soldan jo silloin selvillä -- ett'ei hän voisi
kauvemmin Dünaburgissa viipyä, että hänen pitäisi päästä pois
maanpaostaan, jos mieli itsensä henkisestä haaksirikosta pelastaa.
Hän näyttääkin panneen kaikki ne voimat liikkeelle, jotka voisivat tätä
tuumaa edistää. Hän on puhunut insinöörikenraali Feldmannille asiasta
ja pyytänyt hänen puoltosanaansa ja kirjoittanut professori
Solovjeffille Pietariin pyytäen päästä fysikan ja kemian repetitorin
eli apuopettajan toimeen sota-akatemiassa. Kaikista näistä toiveistaan
ja syistä muuttoonsa tekee hän selkoa yhdessä noista avomielisistä
kirjeistään (6.1.1843), joita hän tuon tuostakin elämänsä
käännekohdissa kirjoitti veljelleen:
"Tämä asia on minulle mitä tärkein. Se on minulle tuollainen käänne
elämäni aletulla uralla, jolla luultavasti tulee olemaan ratkaiseva
merkitys kaikeksi ijäkseni. Tuuma on hiljalleen kypsynyt, eikä se siis
ole mikään epäluotettava ansarikasvi, vaikkakin sen siemenen kylvivät
nuo viimekesäiset peikot: pahatuuli, tyytymättömyys, haaveileminen ja
kärsimättömyys, niin että hiukan pelkään, ett'en ole tyynesti asian
kaikkia puolia punninnut. Vaan nyt se on päätetty ja minä olen ihmeen
iloinen siitä, että minulla on varmuus asiasta -- ja niin läheinen
mahdollisuus päästä täydellä todella työskentelemään olentoni paremman
puolen kehittämiseksi; mutta voinetkohan sinä kanssani pitää oikeana
esim. sitä, että minä jätän lukuunottamatta erään lajin asianhaaroja,
jotka ehdottomasti seuraavat siitä, että minä heitän nämä proosalliset
linnoitustyöt ruvetakseni lukemaan, -- sisarieni aseman! -- Eikö se
näytä pahalta? -- Ei, rakas Kalle, kaikkea tätä olen ajatellut -- mutta
myöskin muutamia muita asioita olen ajatellut ja nämä ovat aivojeni
vaa'assa päässeet voitolle. Ylimpänä seisoo tietysti itse tarkoitus
pyhän kunniansa kehä ympärillään -- oikealla puolen on varma toivo
siitä, että minä myöskin tässä uudessa asemassa voin saada kohtuullisen
toimeentulon; vasemmalla on taas tuo ruma juttu siitä, että olen
täydessä haarniskassa päällikköäni, everstiluutnantti Feodoroffia
vastaan, jonka kanssa en tahdo olla missään tekemisissä. (Tässä olisi
minulla varsin valaiseva juttu kerrottavana, mutta kirjoittaa siitä en
voi.) Sitäpaitse loistavat koko tässä tuumassa, niinkuin aina silloin,
kun mieli jotain ikävöi, kaikki aiheet ihmeen voimakkaassa valossa. --
Minä pääsen nyt aivan toiseen maailmaan -- saan tekemistä lempiaineeni
kanssa ex professo -- joudun piiriin, jossa tapaan sivistystä, elämää
ja liikettä -- pääsen monenmoisten lähteiden ääreen; riippuu vaan
siitä, mikä luonteeni lapsista janoaa; saan myöskin soittaa viulua,
ehkä myöskin maalata, antaa yksityistunteja, kuunnella julkisia
luennoita -- -- saan nähdä omaisiani silloin tällöin -- saan nähdä
Suomen taas -- -- ja -- ja -- -- polttaa Geflen vaappenia."
Se oli sinne kuin häntä veti vastustamattomalla voimalla -- kotiinpäin
-- Suomeen -- joka houkutteli häntä varsinkin sen isänmaallisen hengen
vuoksi, joka siellä oli alkanut puhaltaa ja jonka voimistavaa ja
virkistävää hengittämistä hän kaipaa.
Nuo toiveet toteutuivatkin. Suomeen ei hän tosin päässyt, vaikka kyllä
näkyy ajatelleen pyrkiä vuorihallitukseen (bergscorpsen) tai johonkin
muuhun toimeen -- ei päässyt sinne, ennenkun oli tehnyt tuon
monimutkaisen retkensä Ameriikkaan -- mutta pääsi kuitenkin Pietariin
ja sai siellä haluamansa kemian ja fysikan apuopettajan viran
sota-akatemiassa.
4.
Apuopettajana Sota-akatemiassa.
_Keltussa. "Koko maailma näkyy hymyilevän minulle." -- Toimet
Sota-akatemiassa. -- Ystäväpiiri: Soldan, Cygnæus, Löfström, Kommonen.
-- Isän kuolema ja hautaus. -- Koti Lappeenrannassa. -- Ilo ulkomaan
matkasta. -- Vapautus suuresta vankilasta. -- Onnetonta rakkautta_.
Muutamia kuukausia myöhemmin eli heinäkuussa 1843 tapaamme sankarimme
maalla, luonnon helmassa, lähellä Keltun kirkkoa, Pietarin tienoilla,
lepäämässä selällään -- hieno sikari hampaissa -- päivän puoleisella
rinteellä, tuuhean koivun alla ja lukemassa jotain kaunista romaania.
Hän nukahtaa ja sitten herää hän voimistuneena ja virkistyneenä, nousee
kuninkaalliselta vuoteeltaan kukkulalla ja rinta paisuu niinkuin
tahtoisi hän nielaista koko maailman, joka ihanana aukeaa hänen
ympärillään. Pään päällä vaan taivasta, tuulista taivasta kiitävine ja
maata varjostavine päivineen ja jalkain alla vaan merta -- vihreää
ruohomerta -- kukkulat ovat aaltoja, joiden harjoilla koivulehdot
vaahtona tuulessa kuohuvat. Ihmiset ovat kuin kaloja tuossa meressä.
Etäämpänä lännessä loistaa Pietarin kaupunki auringon paisteessa.
Etualalla näkyy talonpoikia pesemässä hevosiaan talon kaivolla.
Olot ovatkin melkoisesti muuttuneet, synkkämielinen itsensä tutkija ja
huoliensa hautelija on muuttunut tyytyväiseksi taiteilijaksi, joka taas
maalarin silmillä maailmaa katselee.
Hänen elämänsä on tehnyt kokokäänteen. Hän on päässyt oikealle alalle,
noiden lähteidensä ääreen -- lähelle isänmaataan ja kotiaan, joskaan ei
siellä vaikuttamaan, niin siellä kuitenkin vaikuttimia vastaanottamaan.
Hän on Keltun suomalaisessa pitäjässä 20 km Pietarista johtamassa
kesäleirissä olevan insinöörikoulun upseeriluokan töitä. Hän on myöskin
tavannut veljensä, tyhjentänyt sydämmensä, saanut muitakin ystäviä,
saanut luottamusta itseensä ja päässyt mieleiseensä työhön, "Koko
maailma näkyy hymyilevän minulle!" sanoo hän.
Toimi, jonka hän on saanut, antaa hänelle jotakuinkin hyvän
toimeentulon, mutta ei kuitenkaan vie aikaa omilta luvuilta ja omilta
harrastuksilta. Hänen tulee olla 10-12 tuntia viikossa luokalla
kuuntelemassa prof. Solovjeffin luennoita kemiassa ja fysikassa, sekä
valmistaa samoja aineita kotona, voidakseen astua katederiin, jos
tarvis niin vaatisi. Tutkintojen aikana touko- ja kesäkuussa on hänen
oltava apuna oppilaita tutkittaessa. Kesän aikana saa hän seurata
insinööreiksi aikovia jonnekin maalle. Muita velvollisuuksia ei hänellä
ole.
Ja hän käyttää aikaansa jo ensimmäisenä kesänä tehdäkseen suuria
suunnitelmia lukujansa varten. Kuinka perinpohjaisesti hän aikoo käydä
käsiksi asiaan, se näkyy "lukujärjestyksestä", jonka hän laatii ja
hyväksyy, jota hän sitten osaksi seuraakin läpi koko elämänsä ja josta
ovat tuloksena lukemattomat muistikirjat, vihkot ja paksut nidokset.
Siinä on m.m. määrätty muistiinpanojen tekemistä varten eri vihkonen
filosofialle, toinen runoilijoille, kolmas historioitsijoille j.n.e.
Estetiikka, fysiikka, kemia, geognosia, kielet j.n.e. saavat kukin eri
vihkonsa, -- onpa yksi määrätty sukkeluuksia ja laulunpätkiäkin varten.
Maalauskin pääsee taas vauhtiin. Tältä ajalta on useita hauskoja
piirustuksia ja päiväkirjassa vähäväliä selontekoja aiheista. Maalaus,
soitto, kirjat -- ja suomenkielen kuuleminen -- tuottavat hänelle aivan
erikoista hauskuutta. Hän seurustelee ahkerasti talonpoikain kanssa,
ottaa osaa heidän pitoihinsa, nauttii heidän sukkeluuksistaan, tanssii
ja soittaa tanssimusiikkia.