ihmeellisen kaunis!" kirjoittaa hän veljelleen. "Yksin Suomenkin
ihanimmissa paikoissa lienee semmoinen harvinaista. Ei ole tosin mitään
varsinaisia vuoria, vaan ainoastaan suuria, jyrkkiä, vihreitä
kukkuloita, joiden välissä on järviä laaksojen pohjassa." Kun hän nyt
on siinä asemassa, että voi hankkia itselleen kaikki tarpeelliset
maalauskalut, antautuu hän innolla tätä lempihaluaan tyydyttämään.
Uutta intoa oli hänelle antanut maalaukseen sekin, että oli Pietarissa
saanut tutustua maalari Godenhjelmiin. "Kohta tuli meistä hyvät
ystävät", kirjoittaa hän veljelleen. "Olin kerran hänen luonaan, hän
maalasi pitkän aikaa minun nähteni ja näytteli minulle taulujaan ja
lupasi auttaa minua, kun aioin ruveta koettelemaan öijymaalausta -- oli
niin ihmeen hyväntahtoinen -- niin, sinä tunnet hänet. Ja hän näkyy
sitäpaitse olevan oikein kunnon suomalainen." Kaikki joutohetkensä
näyttää Soldan tämän jälkeen käyttäneen maalaukseen öljyväreillä, jota
ei ennen ollut harjoittanut eikä edes nähnytkään harjoitettavan.
Godenhjelmin kanssa tutustuminen oli hänelle niin muodoin merkkitapaus.
Erittäin mielissään on hän, kun maalaus rupee onnistumaan. Kaikista
näistä tuumistaan tekee hän tarkkaa selkoa veljelleen, joka oli hänkin
aikonut taiteilijaksi ja jonkun aikaa harjoittanutkin piirustusta juuri
Godenhjelmin johdolla. Erään kerran kertoo hän taidenäyttelystä
Pietarin taideakatemiassa. Hän on tavannut "suuren joukon varsin
mainioita teoksia, joista kertomalla voisi täyttää monet arkit." Erään
toisen kerran v. 1839 ovat hänen huomiotaan herättäneet Daguerren
valokuvat, joka keksintö silloin vasta oli vuoden vanha. "Ei niissä ole
mitään elävää, mutta sen sijaan erinomainen siisteys hienommissa
osissa, jota ei kädellä tehden voi koskaan saavuttaa. Mutta eivät ne
kokonaisuudessaan ole kauniita" -- sattuva arvostelu, joka osoittaa,
ett'ei hän ole antanut valokuvauksen lumota taideaistiaan ja viedä sitä
harhaan.
Kemia se kuitenkin on se, joka hänen mieltään eniten kiinnittää. Vielä
useammin kuin kokeistaan taulutelineen ääressä kertoo hän kokeistaan
laboratorion pöydällä. Samoin kuin maalauksestaan kertoo hän
kemiastaankin veljelleen, kysyen häneltä neuvoja ja lausuen omia
mielipiteitään siitä sekä tiedustelee tuon tuostakin teoksia kemiassa.
Ennenkun hän saa luvan käyttää opiston laboratoriota, harjoittelee hän
ainettaan yhdessä erään apteekkiproviisorin kanssa ja innostuu siihen
niin, että alkaa kyllästyä kaikkiin muihin "ruunun lukuihin",
matematiikkaan, mekaniikkaan, linnoitustieteesen ja rakennusoppiin
y.m.s., jotka estävät häntä mielensä mukaan kemiaa harrastamasta. Hän
ei sano sen enää olevan "mikään hetkellinen lempiaate, vaan semmoinen,
jonka kanssa hän aikoo totisesti toimia, niinpiankun vaan saa siihen
tilaisuutta." Millä valppaudella hän seuraa edistystä tällä alalla,
sitä osoittaa hänen (6.2.38) veljelleen kertoma uutinen, että
Gay-Lussac'n Pariisissa olisi onnistunut sähkön avulla erittää eräitä
metalleja, kultaa, hopea, lyijyä ja kuparia erityisiin alkuaineihin.
"Jos tämä on totta, niin tapahtuu suuri vallankumous kemian alalla."
Vähitellen on hän hankkinut itselleen oman pienen laboratorion ja
saanut aikaan "varsin kauniin kokoelman suoloja ja kristalleja (50
lajia) sekä useita kivennäisiä." Harrastuksensa kemiaan saattavat hänet
tuttavuuteen kemianprofessorin sota-akatemiassa Solovieffin kanssa,
josta sittemmin tulee hänen suosijansa ja hyväntekijänsä. Muista
tuttavuuksista tältä ajalta mainittakoon akateemikko A.J. Sjögren,
jonka hän tapasi Toksovan pappilassa.
Aivan vähän näyttää Soldan muuten seurustelleen pietarilaisten kanssa
tai ottaneen osaa suuren kaupungin elämään, josta varattomuuskin häntä
pidätti. Vuotuisissa paraateissa ja keisarillisissa juhlissa täytyi
hänen kuitenkin olla läsnä. Ensimmäisestä näkemästään suuresta
paraatista antaa hän seuraavan kuvauksen: "Viime maanantaina toukokuun
5 p:nä (1838) oli tuo jokavuotinen, kautta maailman kuulu toukokuun
paraati Marskentällä. Minäkin olin siellä mutta ainoastaan katsojana,
ja oli minulla niinkuin muillakin kadeteilla keisarin läheisyydessä
paljoa parempi paikka kuin lukemattomiin nousevalla väkijoukolla, joka
aitauksen ulkopuolella sai kalliisti maksaa jonkun ikkunan tai rahin.
Arviolta lienee sotajoukko, joka kulki keisarin ja keisarinnan ohi,
noussut enempään kuin 60,000 mieheen, joista ehkä noin 20,000
ratsuväkeä ja tykistöä. Klo 10-1/2 5 kesti kulku. Kaikki joukot
kulkivat ensin hitaasti ja toisistaan eroitetuissa riveissä; sitten
toisen kerran paljoa nopeammin, jolloin jalkaväki noin 40:ssä
pataljoonakolonnissa kulki ohi ja ratsuväki, tykistö ja pionieerit
vaunuineen ja kärryineen milloin laukaten, milloin jousten riensivät
ohitse, aina vaan keisarin oman komennon mukaan. Hänellä on aivan
erinomaisen selvä ja kaunis ja voimakas ääni, jommoista en ole kuullut
kenelläkään muulla. Kunkin rykmentin oma musiikki soitti. Se oli
sanalla sanoen niin komeata ja loistoisaa, ett'en tuota kuvata voi."
Toisen kerran joutuu hän Talvipalatsissa (29.4.40) keisarinsa
läheisyyteen, tuon keisari Nikolain, joka sittemmin niin voimakkaasti
vaikutti hänen kohtaloonsa ja joka unessakin häntä painajaisena seurasi
aina Ameriikkaan saakka. "Olin Pääsiäisyönä hovissa -- sinne kokoontuu
tässä tilaisuudessa kaupungin kaikki upseerit -- noin 1000:n paikoilla
-- kaikki mitä komeimmissa ja moninaisimmissa juhlapuvuissa. Siellä
näin myöskin ruhtinas Menschikoffin, sotaministeri Tchernischeffin y.m.
y.m. sekä myöskin kreivi Rehbinderin, joka oli kuin kultaan ommeltu.
Heidät järjestettiin noin klo 12 aikaan yöllä rykmenttien iän mukaan
ja me muodostimme mitä kirjavimman ja mahtavimman käytävän 'läpi
Aleksanterin salin' joka on hurmaavan komea valkoinen marmorisali.
Sitten tulivat heidän majesteettinsa ystävällisesti tervehtien
oikealle ja vasemmalle ja menivät linnan kirkkoon suurruhtinasten,
suurruhtinatarten ynnä muiden seuraamina. Kun kulkue oli käynyt ohi,
meni kaikki sekaisin salissa. Kaikki huoneet tässä osassa linnaa olivat
avoinna ja paitsi muuta aistikasta komeutta oli siellä vielä tällä
kertaa kaikki Eremitaasin taulut. Käyskentelin Furuhjelmin
[arvattavasti översti Juliana Otto Furuhjelm, joka v. 1839 oli tullut
vänrikiksi Semenoffin kaartiin] ja muiden suomalaisten kanssa
huoneissa, kunnes keisarilliset taas parin tunnin kuluttua tulivat
takaisin kirkosta samalla tavalla."
Ett'ei tämä komeus ja yleensä sotilaallinen elämä ja henki jättänyt
kovinkaan syviä jälkiä Soldanin luonteesen ja katsantotapoihin, siitä
voinee olla varma. Jotain tyydytystä, ehkä ylpeyttäkin näyttää hän
kuitenkin tunteneen siitä, että kantoi olkalappuja, jotka soivat niin
monellaisia etuja ja oikeuksia siihen aikaan vielä enemmän kuin
muulloin. Kirjoittaessaan veljelleen, joka kesällä 1840 oli
kotiopettajana parooni Ramsayn luona Björkbodassa ja joka näyttää
epäilleen ylpeän herrasväen ystävällistä vastaanottoa siinä
tapauksessa, että Soldan tulisi häntä tervehtimään, vetoo hän
olkapoletteihinsa, jotka kyllä tulevat hänelle suojelusta hankkimaan.
Tähän vastaa veli ivallisesti: "Sanoit jotain olkapoleteistasi -- niin,
ne ovat pääsölippuja, suosituskortteja ja täydellisiä anekirjoja tähän
aikaan, ja naisten silmissä ovat ne enemmän kuin gloria ja enkelin
siivet -- -- oi, nyt nähdään jaloja tähtiä säteilevän kaikellaisista
tsinovnikoista -- kaikista, jotka ovat päässeet ihmisten rankiin --
minä tarkoitan tähtiä ja säteitä jaloista metalleista, kullasta tai
hopeasta -- sillä usein on se ainoa jalous, mitä on koko ihmisessä --
siitä koko tämä univormukiihko ja tittelitauti. Tiedätkö, J...sta
[postimestari, jota Soldanit epäilivät kirjeiden avaamisesta] L...ssa
on tehty nimineuvos! -- Minun mielestäni olisi kaikista parhain ja
sopivin arvonosoitus sellainen taulu, joka klinikassa pystytetään
jokaisen sairaan vuoteen päähän --" osoittamaan, mitä tautia heistä
mikin potee.
Arvostelu oli epäilemättä aikaansa kuvaava, muutaman valistuneen miehen
vastalause silloisia oloja vastaan.
Vielä enemmän sen aikuista käsityskantaa kuvaavia ovat ne tehtävät,
joita Soldan sai isältään suorittaakseen Pietarissa. Tämän raha-asiat
olivat kyllä huonolla kannalla, mutta oudolta tuntuu, ainakin nykyisiin
katsantotapoihin nähden, kun hän poikansa avulla koetti saada
keisarilta korottomia lainoja ei ainoastaan ministerivaltiosihteerin,
vaan myöskin ruhtinas Menschikoffin, jopa hänen kansliatirehtöörinsä
Fischerinkin välityksellä. Soldankin kutsuu sen aikuisissa kirjeissään
Pietaria "pääkaupungiksi", niinkuin muidenkin itäsuomalaisten tapana
siihen aikaan näyttää olleen.
Mutta pian oli hänelle selviävä, mikä oli hänen oikea pääkaupunkinsa ja
missä hänen olentonsa oikeat juuret olivat etsittävät. Suoritettuaan
lopullisen päästötutkintonsa insinöörikoulusta ja tultuaan samalla
korotetuksi insinööriluutnantin arvoon, pääsee hän kesällä samana
vuonna (1840) käymään Helsingissä ja olemaan läsnä noissa suurissa
promotsiooneissa, joita vietettiin yliopiston perustamisen
kaksisatais-juhlan johdosta. Vuoden 1840:n juhlat olivat ehkä kaikkia
Suomessa sitä ennen vietetyitä tällaisia juhlia merkillisemmät sekä
suuruudeltaan että seurauksiltaan. Paitse sitä, että tilaisuus oli
harvinainen muistojuhla: kaksisataa vuotta kulunut yliopisto-äidin
syntymisestä, oli se samalla myöskin kansan uudistuksen aamukoin
tervehtimistä. Uusi aika oli kyllä enemmän aavistusta ja kaipausta kuin
varmuutta. Ei ollut Snellman vielä huutanut kansaa hereille, mutta
kohta oli hän sen tekevä. Kalevala ja Kanteletar olivat ilmestyneet,
Runeberg oli jo kuuluisa runoilija, Hirvenhiihtäjät ja Hanna olivat,
muita mainitsematta, jo olemassa. Helsingissä oli koolla kaikki Suomen
parhaat miehet, siellä oli eteviä vieraitakin sekä lännestä että idästä
(m.m. Franzén), ja luonnollista on, että mielipiteitä vaihdettiin ja
aatteita saatiin ja annettiin. Itse juhlatkin, varsinkin promotsiooni
Nikolainkirkossa, olivat mitä komeimmat päivällisineen, tanssineen,
huviretkineen. Koko sivistyneen Suomen sydän sykki entistä
voimakkaammin. Tietysti täytyi kaiken tämän vaikuttaa valtavasti nuoren
miehen mieleen, joka oli juuri päässyt omaksi miehekseen, joka tuli
tänne melkein kuin suoraan koulunpenkiltä. Epäilemätöntä on, että
isänmaa nyt vasta avautui hänen eteensä, että se suureni maakunnasta
maaksi, laajeni Helylästä ja Lappeen kihlakunnasta suureksi Suomeksi.
Kun hän tapasi Helsingissä sukulaisensa, ainakin yhden sisaristaan ja
veljensä, joka vihittiin maisteriksi, ei näiltä päiviltä ole mitään
kirjeitä eikä muitakaan muistoonpanoja, jotka ilmaseisivat hänen
saamiaan vaikutuksia. Mutta epäilemättä puhuu hänen muistosanainsa
kirjoittaja "Helsingfors Dagbladissa" Soldanin itsensä kertomia
mainitessaan, että hän yliopiston kaksisatavuotisessa riemujuhlassa
vastaanotti syviä vaikutuksia siihen aikaan leimahtaneista uusista
henkisistä ja kansallisista harrastuksista -- vaikutuksia, jotka sitten
kestivät kautta koko elämän, samoinkuin myöskin ne herätykset
filosoofiseen mietiskelyyn, jotka pääsivät tällä matkalla hänessä
kehittymään hänen tutustuessaan täällä yksin vallitsevaan Hegelin
filosoofiseen järjestelmään ja sen moniin oppilaihin.
Palattuaan Pietariin kirjoittaa Soldan isälleen kirjeen, jossa kiittää
häntä siitä, että oli rahaa lähettämällä tehnyt tämän matkan
mahdolliseksi. Hän ei tahtoisi kymmenen kertaa 150 ruplasta tätä matkaa
tekemättömäksi. "Kyllähän se maksoi aika lailla, mutta jos milloinkaan
elämässä tahtoo uhrata jotain itsensä ja omaistensa hyväksi, niin totta
tämmöisessä tilaisuudessa."
Heränneitä isänmaallisia tunteita vahvisti matka, jonka Soldan saatuaan
virkalomaa syksyllä 1840 teki Petäjävedelle, missä eräs hänen
sisaristaan oli naimisissa pastori Handolinin kanssa. Matka kulki
Lappeenrannasta Lahteen ja sieltä Padasjoen kautta Petäjävedelle sekä
takaisin Jyväskylän ja Mikkelin kautta. Nähtävästi olivat sekä luonto
että kansa tällä matkalla tehneet Soldaniin syvän vaikutuksen, koska
hän teki tarkkoja muistiinpanoja kaikesta mitä näki sekä kirjoitellen
että piirustellen. Kun matka muutenkin on silloisia oloja ja
matkustustapoja kuvaava, tehtäköön siitä tarkempaa selkoa erään hänen
kirjeensä mukaan, jonka hän siitä veljelleen kirjoitti.
Matka alkoi Lappeenrannasta lokakuun 3 p:nä ja kulki Kaipiaisten
kautta Uttiin, josta seuraavana aamuna jatkui Kymijoen yli Kouvolan
kohdalla Anjalaan. Siellä oli pappilassa kappalaisen Enckellin
virkaanastumisjuhla, "Rob. Enckell esitti minulle rouvansa, kälynsä,
hauskan Adolf Lyran, Nikolai Åbergin, setä Fabian Wreden y.m. Pieni
aamiainen ja sitten kirkkoon, jossa Lyra ja Åberg vihkivät Enckellin
virkaansa ja jossa Enckell piti liikutettuna aika kauniin suomalaisen
saarnan. Siellä näin myöskin Wredebyn Wredet sekä Emelie Wreden ja
Rabben siviilifrakissa ja kapteeni Ridderstålen. Päivällisen jälkeen
olivat herrat aika hauskoja (naisia ei ollut saapuvilla), enin kaikista
kuidenkin uusi veljeni, tuo juttuja pohjattomasti pulppuileva Lyra,
Elimäen kappalainen, sekä Åberg, -- Seuraavana aamuna, kun oli saatu
kahvit, kahviryypyt, aamiaiset ja taas kahvit, lähdimme kaikki herrat
klo l:n aikaan kapteeni Ridderstålen luo Anjalan kartanoon, jossa
kahvia ja viiniä, ja sieltä klo 4 Ummeljoelle sahanhoitajan luo, hauska
mies, mutta en muista enää hänen nimeään, jossa kahvia ja totia. Tässä
voin kuitenkin kerta kaikkiaan sanoa, että mitä toteihin tulee, niin
tein minä niiden kanssa niinkuin hyväksi ja sopivaksi katsoin. -- Mutta
totia kaikkialla vaan tarjottiin. Piirustin kiireimmittäin kosken ja
myllyn y.m. Ja klo 5 lähdettiin edelleen Rabbelugniin. -- Herrasväki
istui yläkerran vierashuoneessa. Takassa paloi tuli -- paroonitar istui
sohvassa -- ja tyttäret (Fredrique, Julie, Mathilda, Lovisa, Miia,
kaikki Wredejä, sekä Charlotte Hornborg) työnsä kanssa sohvapöydän
ympärillä. Tunsin, että suhde heidän ja minun välillä oli jäykkä ja
vieraanlainen -- Rabbe oli teeskennellyn ystävällinen ja minusta tuntui
kuin olisi minulla ollut kahta vertaa hauskempi, jos hän olisi ollut
poissa: en tiedä oikein miksi. Jäin kuitenkin sinne yöksi Lyran kanssa
ja lähdin sieltä seuraavana aamuna -- kylmempänä noita jumalallisen
kauniita tyttöjä kohtaan kuin koskaan ennen."
Seuraavana päivänä kulki matka Vilppulan, Kausalan ja Uudenkylän kautta
Villähteen ja sitten edelleen Lahteen, Vesalaan ja Parinpeltoon.
Villähdestä Lahteen oli tie hauskaa ja kaunista, suuria mäkiä ja
laaksoja, viljeltyjä ja viljelemättömiä, pieniä järviä y.m. Lahdesta
näkyi tielle Vesijärvi korkeine ja kauniine, nyt keltaisine saarineen
ja Vesalasta lähti tie pohjoiseen ja kosketti taas paikotellen ihanaa
Vesijärveä vähää ennen Manskiven majataloa. Kurhilan majatalosta sai
Soldan hevosen, jolla pääsi vaan puoli peninkulmaa Ylä-äiniön myllylle,
missä hevosta ei miesvoimallakaan saatu tuttua pysähdyspaikkaa
sivuuttamaan, vaan täytyi hankkia uusi. Sitä odotettaessa piirustettiin
kaunis myllynpaikka. Ennen Padasjoen rajalle tuloa oli kaunis paikka,
kuin mikä pieni Punkaharju. "Nystölän ja Kauratun väli oli kauneimpia
taipalia koko matkalla. Saha ja mylly ja muita pienempiä myllyjä tien
varrella -- kaikki hauskoja paikkoja. Padasjoen kappalaisen virkatalo
jylhän metsämaan rinteellä oli ihana nähdä. Kauratussa piirustin sen
muistiini muutamilla kynän vedoilla. Saksala, Fieandt'in maatila, joka
yli peltojen ja niittyjen näkyy eräältä Päijänteen niemeltä, oli
ystävällisen näköinen; kun näin sen ja kirkon ja niityt ja järven
saarineen, niin muistui mieleeni Stenbrohult. [Linnén syntymäpitäjä.]
Olin aivan erinomaisella tuulella koko päivän, -- olin itse ohjaksissa
koko ajan -- kyytimies usein seisoi kiessien takana -- matka kulki
allegretto, sormet vaan tahtoivat olla hiukan mollassa. -- Kaurattu on
ihanalla paikalla lammen rannalla. Oli jo pimeä ja alkoi sataa hiukan;
jäin sinne yöksi ja pyysin emännän keittämään maanomenia, mutta niitä
ei ollut; ei ollut potattiakaan eikä myöskään kartohvelia ja minä jo
pelkäsin jääväni illallisetta, kun emäntä kysyi enkö pitäisi
perunoista, ja sitten keitti niitä. Kauhean suuri vadillinen potaattia
ynnä suolakala, maito, yösija ja kahvi maksoi -- 50 kopeekkaa. Puhun
tästä, kun Lappeenrannan majatalossa saa maksaa annoksesta pesuvettä 75
kopeekkaa. Vähän matkaa Kauratusta eteenpäin oli komea paikka oikealla
puolen tietä: kohtisuoria korkeita kallioseiniä, jotka kuvastuivat
tyyneen veteen. -- Sitten kulettiin Kuhmoisten kautta. Kirkko on
likasella paikalla. Valkialan majatalossa valjastettiin kaksi hevosta
vaikealle taipaleelle. Jos tahdot kuvailla mieleesi tarkkaavaisuuden
perikuvaa, niin piirusta mies istumassa rattailla ja ohjaamassa
kiristetyin ohjaksin reippaita hevosia pitkässä mutkaisessa mäessä,
jonka viettäväisyys on 45 astetta. Hämmästyin hiukan Linnanmäessä,
mutta sitten laskin täyttä laukkaa ylös kahta muuta jättiläisvuorta ja
saavuin 1 tunnin ja 25 minuutin kuluttua onnellisesti Puukkoisiin, joka
on kauniilla paikalla Pärämänjärven rannalla." -- Puolen päivän aikaan
samana päivänä oli matkamies saapunut Jämsään ja yöpynyt, ajettuaan
ohitse komean Jämsänkosken, Tervalan taloon herrastuomari Elias
Tervalan luo.
Lähtemättömästi painui tämän kansan miehen kuva hänen mieleensä,
varsinkin erään pienen tapauksen johdosta. Ajettuaan taloon pyysi hän
isäntää toimittamaan tavaroitaan katon alle. "Mitäpä noista", vastasi
isäntä, "eihän nyt tule sadetta yöksi." Se, ett'ei isäntä tullut edes
ajatelleeksikaan, että pyyntö ehkä oli tehty varkaiden pelossa, oli
Soldanin mielestä aivan suuremmoista, ja kertoi hän tapauksen
osoitteeksi kansansa rehellisyydestä, joka kerta kun ulkomaalaisten
kanssa tuli puhe Suomesta.
Tervalasta lähdettiin seuraavana aamuna kello 3 mitä ihanimmassa
kuutamossa ja saavuttiin vasta rakennettua tietä myöten Virtalan taloon
Salosen järven rannalla, johon maantie päättyi. Kahden kauniin tytön
soutamana kulettiin nyt järven yli Koskelan kylän rantaan, joka taas
piirustettiin. Kun oli astuttu kannaksen poikki toisen veden rantaan,
soudettu sen yli ja taas kulettu maisin, saavuttiin Taipaleen taloon
Petäjäveden kappelissa, josta matkan määrään, pappilaan, oli enää
jälellä vaan kaksi neljännestä. "Soudin itse mukana viimeisen selän yli
lahden pohjaan, ett'eivät tuntisi rannalta, ukko Soldanin harmaa takki
kultanappeineen oli minulla ylläni ja Neiglickin vanha vilttihattu
päässä."
"Laskin maihin kellotapulin luona, jätin saattajani matkalaukkuni
kanssa venheesen ja astuin, ollakseni oikein talonpojan näköinen,
piippu kourassa pappilaan. Pihalla tuli vastaan piika kantaen palavia
hiiliä päreiden välissä ja aikoi juosta sisään, mutta minä keskeytin
hänet. Astuin saliin. Karoliina istui keittokirjaa tutkien, sukan
neule vieressään. Hän ei nostanut päätään. Minä lähdin menemään
kyökkikammariin päin. Hän luuli minua Handoliniksi, mutta katsahti
kuitenkin taakseen; nyt tarvitsi hän puoli minuuttia selvitäkseen
siitä, ett'ei nähnyt, mutta -- sitten nousi hän ylös ja juoksi
kaulaani. Sellainen oli kohtauksemme, kyyneleet eivät päässeet kurkkua
ylemmä, sillä minä aloin heti soittaa suutani tavallista enemmän.
Handolin tuli sitten riihestä -- sain ruokaa -- kello oli 1 -- illalla
sain saunaa."
"Sunnuntaina olin kirkossa ja näin ne ihmeelliset Herran enkelit, jotka
leijailevat saarnastuolin ympärillä (Medusan päätä sen alla en
nähnyt)."
Soldan viipyi Petäjävedellä kymmenen päivää ja piirusti kirkon
vesivärillä ja muutamia "ukkoja nuttuineen ja sortuutteineen ja erään
morsiamen Handolinin vihkiessä."
Paluumatka tapahtui jyväskylän kautta. Tie Petäjävedeltä Jyväskylään
oli ihmeen kaunis ja mäkinen. "Näin tällä välillä pari kertaa noita
kirkkaan sinisiä metsiä horisontissa, joita niin usein näkee tauluissa
(Claude Lorrain) ja niin harvoin todellisuudessa. Useita kertoja näin
lampia syvällä korkeiden metsämäkien välissä, jotka näyttivät kuin
paistirasvalta padan pohjassa; taivaan kauniin värin sijasta kuvastui
niihin synkkää kuusimetsää; mutta oli se maukasta silmälle sekin."
Sen aikuisesta Jyväskylästä, tuosta silloin vasta kolmen vuoden
vanhasta kaupungista kirjoittaa Soldan:
"Tiistaina lokakuun 20 p:nä klo 6 illalla saavuin sinne. Jo pimeässä
tunsi paikan kaupungiksi. Kaikista ikkunoista loistavat tulet
todistivat, että siellä oli jonkunlaista vilkkautta. Pukeuduin ja
seurasin lankoani apteekkari Ingmanniile. Siellä 'totattiin' täydessä
touhussa: isäntä, pastori Kekoni ja provisori Amilon. Soitettiin suuta
ja ilta kului. Huoneet ovat melkein kaikki uuden uutukaisia,
pienenlaisia, mutta somasti rakennettuja. Kirkko on Petäjäveden kirkon
sisar ja tapuli myös; -- paikka on kaunis, tasangolla, ja jyrkkä mäki
menee itäisimmästä kadusta suoraan Päijänteesen. Soma maatalo luoteesen
olevalla niemellä näyttää kauniilta."
Jyväskylästä lähti Soldan Mikkeliä kohti ja saapui yöksi Ruuhimäen
majataloon. "Kuuluu asiaan, että majatalo on neljänneksen päässä
maantieltä -- sinne pääsee vaan lentämällä. Ei mitään tietä! (oletko
kuullut kummempaa?) -- ja täytyy pysähtyä torppaan tien varressa.
Siellä annettiin minua varten paras huone. Ensimmäinen, minkä täällä
kohtasin, oli ilkeä höyry paristakymmenestä maitopytystä, joita oli
asetettu lattialle happanemaan. Ensimmäinen, jonka täällä tunsin, oli
niinikään ilkeä veto ikkunaruudusta, jonka kissa 2 1/2 vuotta sitten
oli särkenyt. Reikä paikattiin paperilla ja villanyytillä, jonka
Karoliina lähetti kotiin. Annoin sitten tehdä tulen -- ja kysyin:
'onkos teillä sokeria?' -- 'Onha sitä, mutt' on vähä.' Pitkän puuhan
perästä sain sen nähdäkseni; sitä oli yhdeksi lasiksi riittävä palanen.
Mutta kahvipannua ei ollut eikä kuulunut olevan sen enemmän
kestikievarissakaan, -- vesi keitettiin padassa ja minä heitin siihen
teelehtiä -- eukko kuori nuorimman pytyn puulusikalla lautaselle --
mutta nyt ei ollut lasia eikä kuppia -- posliininen ryyppypokaali
ammennettiin täyteen pienellä jalattomalla ryyppylasilla -- ja juuri
kun minä tyhjensin toista pokaalia ja lämmitin uudelleen pataa, tuli
emäntä ja toi vielä yhden sokeripalasen, jonka hän sattumalta oli
löytänyt jostain toisesta piilosta ja niin jatkoin minä teenjuontiani
iloisin mielin -- evästä oli minulla itselläni: teeleipää ja maitoa ja
lintua. Syötyäni heittäysin Herran huomaan ja nousin ylös klo 3."
"Oli vielä aivan pimeä ja minä tahdoin käyttää tarkasti aikaani -- oli
vielä 12 peninkulmaa Mikkeliin. Suurella päresoihdulla valaistiin minut
rattaille -- ja nyt olisi sinun pitänyt nähdä retkeni kivistä tietä
myöten maantielle: pitkä mies kulki edelläni kauhean suuri päresoihtu
kädessä ja talutti hevosta ja minä istuin varsin tyytyväisenä
romantillisesta retkestäni ja kuskasin. Sitten seisoi hän vielä vähän
aikaa maantiellä ja heilutti soihtua 'hoch in seiner Linken' [korkealla
vasemmassa kädessään]. Puhelimme sitten puheliaan kyytimiehen kanssa
tähtitieteestä; hän kertoi m.m. sen hauskan uutisen, että auringon ja
kuun pimennykset syntyvät siitä, että jonkunlaiset elukat, kun niille
tulee nälkä, matelevat esiin noiden taivaankappalten sisästä, alkavat
niitä nakertaa ja peittävät ne niin, ett'eivät ne voi valaista. Mutta
hän kummasteli, mistä alnakantekijät saavat tietonsa."