Sulo-Liza on illassa Tonavan
Magyarin kelmistä helein.
Ja rakkaus pustan poikaisen
soi kuumin, vetävin pelein.
Mut ilkkua immen on mieli:
»Niin kaukana lempi kuin aamun koi,
sitä mustalainen ei vallata voi,
ei kerjäävä viulun kieli.»
»En ikinä almuja, anonut,
en, en minä kerjää nytkään,
ma vaikkakin sinusta lämpenin
ja sinä et lämmennytkään:
ain' annan ma ruhtinaan lailla.
Soi soitto! Niin rikas on lauluni maa,
että valtakuntia lahjoittaa
voin vasta-anteja vailla!»
Sanoi heitukka, hattua heitti ja läks.
Nyt varjoaan Liza kaulaa
ja aalloilla yöllisen Tonavan
hän sandoliinissa laulaa:
»Mies ylväin, maa mitä kantaa,
oi palaa, niin rikas on lempeni mun,
että suudelman suulle rakastetun
voin vastalahjatta antaa...»