On napamaan yö.
Ja revontuli loimuaa ulon taivaan alla,
se tyhjyytehen lyö,
se hämärtää ja hivuttaa kuin hulluus, nälkävyö,
enemmän hyytää elämän kuin pakkanen ja halla,
myös avunhuutoon auennehet huulet kulkijalla.
Vain Akhran koirat ne ulvoo.
Ens' yks, sitten toinen, ja molemmat vuoroon,
kunis kaikki yhtyvät loputtomaan kuoroon:
susikoiraa sata ja sata koirasutta
päin kuonot kuoloa, kaikkeutta,
päin äänettömyyttä, päin äärettömyyttä,
vuoks ikuisen tuskan kärsityn syyttä.
Viel' elää Sitka.
Mut niinkuin koira koirain kera ujuttelee kaulaa
ja tahtoo laulaa,
ja äänensä on koriseva, nuotti on vitka...
— Hän peskipomo matkaan pinkoi vetovaljakolla,
on pulkassansa kassapäille kultaa, korupaulaa. —
Nyt yksi hän hurtista taitaa jo olla.
Kuin Akhran koirat hän ulvoo:
»Me ulvomme edestä einehemme niukan,
me huudamme hädässä pakkotyömme tiukan,
tylyn kovuuden kourissa pitkään, pitkään,
kun meitä ei armahda jumalat mitkään,
kun meillä ei sielua ajatella, surra,
vain raataa ja vinkua, ulista ja purra.»
Hän haukkuu kuuta
kera koirain ja menee, suo susille suuta.
Mut ne pyytävät muuta,
ne muistavat kädet, jotka ruoskivat ja löivät,
ne tahtovat lihaa ja luuta
ja nähdä kerta
sen miehen hurmeen, mi itse iski verta.
Ne Sitkan elävältä söivät.
On napamaan yö.
Alaston taivas loimuaa Akhran aukeoilla,
ja veriläikät, ruusut ainoot jänki-iljangoilla
lain vanhan toistaa: haavoitetun susi suden syö.
Mut ruoskijasta Sitkasta, mi lauloi sutten mukaan,
ei tiedä kukaan.
Vain Akhran koirat ne ulvoo.