Isäntä palasi onnistuneelta kaappausmatkaltaan paria tuntia myöhemmin.
Mutta hän ei viipynyt kauan satamassa. Meren tyrskyjen keskellä oleva
komea hylky ei suonut hänelle hetkenkään rauhaa.
Vanhus ja Jan pantiin purkamaan suolalastia. Itse hän sijoitti
kallisarvoisen saaliin ranta-aittoihin eikä malttanut kertaakaan käydä
talossa asti. Ja niin pian kuin isovene oli tyhjennetty, purjehti hän
takaisin laivahylylle vanhus kumppaninaan.
Jan jäi kotiin, nyrpeänä ja jurona.
Henrika lähti askareilleen.
Niin kului päivä. Seuraavana aamuna Kristoffer souti yksinään
tuohon vihreään saareen. Hän aikoi kaataa kuivia runkoja, sanoi hän
lähtiessään, ja sahata ne ja kuljettaa puita kotiin. Hän veti siis
ruuhensa maihin pähkinälahden pohjukkaan, ahersi metsässä pari tuntia,
rakensi rannalle pinon, lastasi aluksen, kunnes keveistä, kuivista
puista kohosi ruuhen perään ikäänkuin pieni torni.
Mutta kun työ oli suoritettu, piilotti hän kirveen ja sahan etutuhdon
alle ja kulki pyssy olalla kukkuloiden yli ja tuon latvotun koivikon
halki etelään, Renatan lahteen.
Myrsky oli poiminut orjanruusut. Niiden terälehdet peittivät maata
kuin kalpeanpunainen matto. Rannan keltaiset alvet ja punaiset laukat
olivat kukkimaisillaan loppuun, mutta meriasteri reunusti sen sijaan
tummanruskeaa leväkerrosta siroilla, punasinervillä vasuillaan.
Kristoffer huomasi ruohikolla tuon pienen, kirkkaan kangaspalasen. Hän
ei koskenut siihen.
Hän heittäytyi maahan ruusupensaan kupeelle ja otti taskustaan pienen
vihkosen, jossa oli sinisenvihreät pahvikannet.
Se oli Renatan päiväkirja.
— Henrika sanoo, että Renata oli hänen kasvinsisarensa ja että hän
hukuttautui, mietti Kristoffer pitäen kirjaa kädessään avaamattomana.
Miten ihmiset ovatkaan julmia, kun he rankaisevat ja häpäisevät
itsemurhaajaa, sen sijaan että lieventäisivät kohtalon kovuutta ja
tekisivät tuon poloisen hautauksen kauniiksi! Miten sydämettömästi he
ovatkaan menetelleet Renataa kohtaan!
Isäntä pakottaa tuon häijyn, juopporatin miehen kuljettamaan hänen
kuollutta kasvattitytärtään kirkkorantaan! Renata tekee viimeisen
matkansa noiden ihanien selkien yli talon huonoimmassa veneessä,
homeisen purjeen kuljettamana! Joku outo laskee ainoan seppelen hänen
halvalle, rumalle arkulleen! Hänen täytyy maatua vihkimättömässä
maassa! Hänen hautakumpunsa on kertyvä kivistä, joita ihmiset heittävät
itsemurhaajaa kohden kiiruhtaessaan ohi hänen hautapaikkansa, joka on
kalmiston harmaan muurin pohjoispuolella!
Näitä synkkiä asioita miettien Kristoffer istui orjantappurapensaan
luona poukaman rannalla, jota hän nimitti Renatan lahdeksi. Meri oli
hänen edessään aurinkoisena ja kimmeltävänä, kohisten niemenkärjissä
pitkin, tasaisin tahdein.
Lopulta hän avasi ensimmäisen sivun ja alkoi lukea.
Minä olen Renata ja kirjoitan nimeni Renata Paulintytär, mutta
talollinen Paul Vraköstä ei ole minun isäni. Hän löysi minut
hylätystä laivasta, kun minä olin pieni lapsi. Pappi kirjoitti minut
kirkonkirjaan tämän hylyn nimellä.
Isäntä otti myös talteen nimilaudan, ja kaljuunakuvan hän varppasi
maihin ja asetti sen majakaksi muutamalle luodolle. Se esittää yhtä
pyhää naista. Kansa kutsuu häntä Pyhimykseksi. Minä olen uhrannut
hänelle rovon, vaikka ei kukaan tiedä siitä.
Ihmiset puhuvat, että Paul Vraköstä on houkutellut priki Renatan
turmioon harhavalkealla ja noituudella. Minä kysyin muutamana päivänä
meidän Papiltamme, tokko tämä voi olla mahdollista. Hän vastasi, ettei
kukaan Kristitty mies tee sellaista tihutyötä.
Minä olen käynyt lukemassa tämän saman Kirkkoherran edessä Nauvossa.
Minä olen asunut Pappilassa ja saanut oppia kirjoittamaan hänen
tyttärensä edessä, joka on vuosikumppani minun kanssani. Hänen nimensä
on Maria. Hän on yhtä pitkä kuin minä ja hänellä on yhtä musta tukka.
Maria on minun paras ystäväni Henrikan jälkeen, joka on minun
kasvinsisareni. Hän lahjoitti minulle tämän kirjan ja Pappi antoi
minulle Pyhän Kirjan rippilahjaksi. Se on niin kaunis Raamattu.
Mustalla kannella on kultaristi ja joka lehdessä on kullattu reuna.
Minä olen elänyt onnellisen aikani Nauvon Pappilassa.
Maria pitää päiväkirjaa. Mutta minä en voi pitää päiväkirjaa oikealla
tavalla, sillä minä uskallan niin harvoin kirjoittaa. Minä pidän
mustepulloa ja sulkakynää piilopaikassa, jonka vain Henrika tietää.
Ja jonkun harvan kerran, kun kukaan ei sitä näe, kirjoitan minä tähän
kirjaan.
_Vuonna 1824. Uudenvuoden-Päivänä_.
Meidän talossa pidetään pyhää.
Viikkoa ennen Joulua opetin minä Henrikaa paistamaan leipää uunissa.
Me leivoimme yhdessä joululeivät. Sitten me teimme kovin sievän
olkihimmelin, jonka ripustimme kattoon Jouluaattona.
Kello viisi meni isäntä ulos mäelle suuri hyljepyssy mukanaan ja
ampui laukauksen. Sen perästä me istuimme pöytään ja söimme tuoretta,
keitettyä haukea sekä ohraryynivelliä.
Atrian jälkeen viritimme Henrika ja minä jouluvirren. Isäntä veisasi
mukana. Häijy, kuuro vanhus makasi juopuneena oljilla kuorsaten eikä
tiennyt enää mitään Joulusta.
Minä luin ääneen Raamatustani. Ennen makuulle menoamme rukoili Henrika
iltarukouksen.
Tänään on niin kylmä, että naksahtelee nurkissa.
_Kolmantena Sunnuntaina Paastosta_.
Kaikki selät ovat paksussa jäässä Uudestavuodesta lähtien. Täällä on
käynyt kaksi isäntää Vänöstä. Ne tulivat hevosella ajaen ja olivat
yötä. Mennä vuonna ei Vrakössä käynyt yhtään vierasta koko talvena.
_Pitkänä-Perjantaina_.
Eilen sain ryijyn valmiiksi, jonka aloitin Pyhäinmiesten
päivänä. Siinä on vihreä pohja ja malli on enimmästä päästä
pihlajanmarjanpunainen. Minä en ikinä uskonut, että minä osaisin kutoa
ryijyä, niin vähän minä olen saanut oppia, mutta se meni hyvin ja
minä sain isännältä suuret kiitokset. Nyt en saa enää kutoa kangasta
talvella, vaan ainoastaan verkkoa.
Vuonna 1825. _Uudenvuoden-Päivänä_.
Rakas kirja! Minä kirjoitan sinuun siksi, että on Uusivuosi taas.
Mutta minun mieleni on niin surullinen. Täällä on niin vaikea elää
yksinäisyydessä. Kuinka käy keväällä, kun Henrika muuttaa Kirkonmäelle
käydäkseen Rippikoulua?
_päivänä Kesä-Kuuta_.
Minä olen saanut purjehtia isännän kanssa Kirkkoon. Me olimme sisällä
Pappilassa ja meitä kahviteltiin. Maria oli kovin hyvä minulle.
Henrika pääsi ripille Juhannuspäivänä. Kirkko oli koristettu
koivunlehvillä, ihan niin kuin silloinkin, kun minä pääsin edes.
Siellä seisoi kolmekymmentä rippilasta yhdellä kertaa ja kaunein
kaikista valkopukuisista tytöistä oli Henrika.
Sitten kävimme myöskin isäntä ja minä ehtoollisella. Se oli
juhlallista ja minä itkin, mutta minä luulen, että kyyneleet
pusertuivat esiin sen vuoksi, että minä ajattelin ensimmäistä
ripilläkäyntiäni.
Nyt me olemme kotona. Henrika laulaa lauluja, jotka hän on oppinut
Kirkonkylässä.
_Tuomio-Sunnuntaina_.
Nyt vallitsee taas pimeä syksy ja talvi on kovasti lähellä. Meillä
on renki talossa. Minä en laske mukaan vanhaa ilkiötä. Mutta
Pyhäinmiesten päivästä lähtien on meillä mies, jonka nimi on Jan,
ja tämä on nuori ja rohkea, vaikka minä en voi pitää hänestä hänen
ilkeiden silmiensä ja pahan kielensä takia.
Tuuli kovasti koko tämän Marraskuun ja viime viikolla kävi ankara
myrsky saaren yli. Minä rukoilin Jumalaa merimiesten puolesta, mutta
hän ei kuullutkaan minun rukoustani, vaan salli yhden laivan tuhoutua
saaristossa.
Ne kurjat, onnettomat raukat, jotka olivat laivassa, paiskautuivat
osalta mereen, mutta osalta ne paleltuivat kuoliaiksi laivahylyssä.
Vänön vuorelta kuuluu joku erottaneen öisin heidän soihtunsa. Mutta
viimeisenä myrsky-yönä ei väylällä loistanut enää mitään tulia.
Jumala olkoon sieluille armollinen!
Minä kirjoitan, mitä isäntä kertoi Henrikalle ja minulle tullessaan
kotia ensi matkaltaan hylyn tykö. Nyt hän on taas ulkona molemmat
miehet mukanaan kahdella veneellä korjaamassa saalista kilpaa Vänön ja
Jurmon miesten kanssa.
_Ensimmäisenä Sunnuntaina Adventista_.
Minä kirjoitin viikko takaperin ja nyt minä tahdon taas paljastaa
sydämeni sinulle, rakas kirja.
Kun meidän miehet viimeisen kerran palasivat hylyltä, olivat he kaikki
juopuneita.
Isäntä tuli ylös rannasta muiden edellä. Hän hoiperteli tupaan. Minä
istuin siellä yksinäni neulomassa uutta sinistä täkkiä itäisen kamarin
vierassänkyyn.
»Renata neuloo morsiustäkkiä», sanoi hän ja istui penkille minun
viereeni.
»Morsiustäkin pitää olla punainen», sanoin minä.
»Miksikäs niin?» kysyi isäntä.
»Että morsian tulisi onnelliseksi.»
»Ohoo! Ohoo! Jos vain sitä tarvitaan, niin lupaan minä ostaa Renatalle
punaisinta silkkiä, mitä Turussa on.»
»En minä ajattele kuuliaisia ja vielä vähemmän häitä.»
»Pian tulee se aika», sanoi hän ja samassa hän otti minua
vyötäryksestä.
Minä pääsin pakoon ja tuvasta ulos. Minä menin saunaan piiloon. Minä
en rohjennut mennä takaisin sisään, ennen kuin tuli pimeä.
Silloin nukkuivat kaikki.
Seuraavana aamuna sanoin minä isännälle:
»Te olette ollut minulle Isän sijassa tähän asti, ja jos Te ette enää
tahdo jatkaa, niin saatte Te päästää minut muuttamaan pois täältä.»
»Mihinkä sitten?» kysyi hän ja katseli muualle.
»Palvelukseen», sanoin minä.
»Kenelle sitten?» kysyi hän.
»En minä tiedä niin tarkkaan», tuumin minä, »mutta Papilta saan
varmasti neuvoa ja apua.»
Enempää ei puhuttu meidän kesken. Minä voin nähdä, että hän tuli
synkäksi mieleltään, kun minä mainitsin Papin.
Se sinun tulee tietää, kirjani, että nyt on Renata onneton.
Vuonna 1826. _Uudenvuoden-Päivänä_.
Uudenvuoden uusikuu,
sano, kelle paidan neulon,
leivät leivon, jauhot seulon,
kelle tyttö kihlautuu?
_Kristuksen Taivaaseenastumis-Päivänä_.
Allit laulavat selällä. Ilma on lämmin ja ruoho viheriöitsee
pihamaallamme. Kallionkolot loistavat sinisinä ja kirjavina kukista,
joita Maria nimittää orvokeiksi.
Me olimme ulkona soutelemassa, Henrika ja minä, ja minä nousin
Lehtisaaressa maihin siinä merenlahdessa, jossa on se suuri
orjantappurapensas. Se lahti on minusta hyvin kaunis ja minä aion
viedä Marian sinne, kun hän tulee Vraköhön.
Nyt oli lunta jäljellä leppäin alla ja Henrika pusersi pallon ja
hieroi kasvojaan. Sanovat, että se, joka pesee itsensä toukokuisella
lumella, tulee valkoiseksi. Min’en usko sitä. Henrika ei tule koskaan
valkoiseksi eikä Renata koskaan ruskeaksi.
_Toisena Helluntai-Päivänä_.
Eilen, Helluntaipäivänä, purjehdimme me, Henrika ja minä ja Jan,
Jumalanpalvelukseen Jurmoon.
Jurmo on kummallinen saari. Se näyttää rumalta julmien
vierinkiviriuttojensa takia, jotka ulottuvat monta virstaa kauas
avomerelle. Se on matala ja autio eikä sillä ole minkäänlaista satamaa.
Jurmossa on oikea kirkko, vaikka se kyllä on vähäpätöisen näköinen,
niin, aivan erityisen pieneltä se näyttää suuren meren rinnalla.
Ikkunat on pantu lyijykehyksiin ja suojattu rautakaltereilla. Sisällä
vallitsee kylmyys ja hämärä, mutta kuitenkin tuntuu niin hyvältä olla.
Yhdellä pitkisseinällä riippuu kaljuunakuva, esittäen Jumalan Äitiä
Jeesuslapsi käsivarrellaan. Saarnastuoli on koristettu apostoleiden
Markuksen ja Johanneksen, Evankeliumien kirjoittajain, kuvilla. Liki
Saarnaajaa seisoo tiimalasi, sisällänsä valuvaa hiekkaa.
Sotalaivaa katossa täytyy minun myös kuvata. Se oli koreaksi maalattu
moninaisilla väreillä ja jaettu kahteen kanuunariviin ja vaatetettu
täyteen purjekoreuteensa. Sen mahtavaa ahteripeiliä kaunisti punainen
ja vihreä pinnasommitelma ja keulavantaassa prameili hirviön näköinen
aarnikotka ojennellen veripunaista kieltään.
Väkeä oli kertynyt monista saarista. Jumalanpalveluksen perästä
haudattiin kuoliaiksi paleltuneet merimiehet siitä laivasta, joka
tuhoutui tässä talvella.
Henrikalla on sukulaisia Jurmossa. Me olimme heidän luonaan vieraina
koko aamupäivän. Iltapäivällä kokoontui nuoriso keinun luo nummelle.
Me leikimme piiri leikkejä ja peuhasimme ja pidimme hauskaa, kunnes
Jan pakotti meidät sanomaan hyvästi.
Me tulimme kotia hämärissä hyvässä tuulessa.
Jurmossa huhuillaan haaksirikosta jos jotakin. Utön majakkatuli lienee
sammunut monta kertaa tuon hirmuisen myrskyn aikana. Puhutaan myöskin
niin kauheita, että yhdestä kajuutan kojusta olisi valunut verta. Onko
se totta vai eikö, ei tule milloinkaan ilmi, koska hylky on uponnut.
Henrika ei tiedä tästä mitään.
_Viimeisenä Sunnuntaina Kesä-Kuussa_.
Minä en ole koskaan ennen saanut retkeillä ympäriinsä niin paljon kuin
tänä kesänä.
Eilen, Johannes Kastajan Päivänä, olimme me taas yhdessä Nauvon
kirkossa. Kirkkoherra saarnasi. Hän on vanha ja pieni ja valkohapsinen
mies, ja hänellä on heikko ääni, mutta hän puhui niin sydämeenkäyvästi
rippilapsille, että kaikki kansa itki.
Jumalanpalveluksen perästä seisoimme me, isäntä ja Henrika ja minä,
Kirkonmäellä. Kirkkoherra kulki ohitse. Kun hän näki meidät, jätti hän
seuransa ja tuli ja kätteli meitä kaikkia kolmea. Ja sitten hän pyysi
isä Paulia sallimaan minun oleskella Marian tykönä muutamia päiviä
tuonnempana kesällä. Minä tulin niin iloiseksi että olin vähällä itkeä.
_Nauvon Pappilassa toisena Sunnuntaina Heinä-Kuussa_.
Olen ollut täällä viikon.
Maria ei ole koskaan ollut niin kaunis kuin tänä kesänä. Hän käy
valkoisessa tyllileningissä ja hänellä on sievä valkoinen olkihattu,
jota sanotaan lierihatuksi. Siinä on sininen silkkinauha. Minä
olen saanut Marialta punaisen silkkihunnun. Hänellä on itsellään
samanlainen, joka on keltainen kuin aurinko.
Vanhus toi minut tänne purjeveneellä. Nyt on hän taas täällä
noutamassa minua.
Minä olin heinäniityllä Marian kanssa ja me erotimme yhtä aikaa hänen
veneensä lahdelta. Huomenna anivarhain täytyy minun lähteä.
Kun me menimme kotiin niityltä, kysyin minä, eikö Kirkkoherra tänä
kesänä vihdoinkin tulisi Vraköhön turskaa pyytämään, niinkuin hän on
monena vuonna aikonut. Silloin voisi Maria seurata mukana ja olla
kerrankin minun luonani.
»En luule sen käyvän päinsä», vastasi Maria.
»Silloin minun pitää odottaa ensi kesään», arvelin minä.
Marialle tulivat vedet silmiin.
»Ensi kesänä en minä ole enää Nauvossa», sanoi hän ja tarttui käteeni.
»Isä on saanut Papinpaikan mannermaalta ja me kai joudumme muuttamaan
ennen Pyhäinmiesten päivää.»
Se uutinen koski minuun niin kovasti, että rintaan teki kipeää.
Täälläolosta ei ole minulle enää mitään iloa, sillä minä ajattelen
koko ajan vain sitä, että minun täytyy erota Mariasta ainiaaksi. Hän
sanoo, että me vielä tapaamme joskus elämässä, mutta minä tiedän,
ettei sitä tapahdu.
Vuonna 1827. _Uudenvuoden-Päivänä_.
On kulunut puoli vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin Kirjaani.
Kun minä kesällä tulin takaisin Pappilasta, käski isäntä minun käydä
katsomassa läntistä kamaria.
Minä tein niin. Ja minä hämmästyin, sillä tämä pieni huone oli ihan
muuttunut.
Isäntä oli pannut siniset tapetit seinille. Hän oli antanut Henrikan
ripustaa ikkunoihin valkoiset uutimet. Ne somat, valkoiset tuolit,
jotka ennen olivat itäisessä kamarissa, olivat nyt muutetut tänne.
Minä menin niin hämilleni, etten saanut sanaa suustani.
»Pidätkö kamarista?» kysyi isäntä.
»Kyllä se on soma», täytyi minun vastata.