1.
Miten se oli tapahtunut, sitä ei Kristoffer käsittänyt, mutta
almanakan todistus oli epäämätön. Hän oli ollut Vrakössä kolme viikkoa,
vaikka ne tuntuivatkin hänestä vain muutamilta päiviltä.
Hän oli liikuskellut Janin kanssa ruuhella luotojen lomissa pyydystäen
haahkoja ja pilkkasiipiä ruoaksi, ja lokkeja hän oli ampunut
lennosta. Ja vihdoin hän oli pudottanut merikotkan kaukana autiolla
vierinkiviluodolla. Mutta siitä urotyöstä ei koitunut lainkaan iloa.
Kristoffer ei olisi milloinkaan ampunut tätä hienoa laukausta, jos
hän olisi tietänyt, että Jan oli koko kesän palavasti himoinnut samaa
kotkaa, jonka pesän hän oli löytänyt pesintäaikaan. Siitä päivästä
saakka, jolloin Kristoffer souti kotiin kuninkaallinen saalis keulassa,
oli heidän kahdenkeskinen yhdessäolonsa ollut lopussa. Viha säkenöi
Janin katseessa. Se vältteli kohtaamasta Kristofferin katsetta, ja kun
se joskus suuntautui ylioppilaaseen, se kävi häijyksi ja pistäväksi.
Henrika oli sen huomannut, vaikka pitikin sen omina tietoinaan. Myöskin
talollinen pani merkille, että hänen renkinsä joutui tavantakaa rajun
ja kiukkuisen luonteensa valtoihin. Muuten ei hän siitä välittänyt,
mutta hän pelkäsi Janin silmiä.
— Ole tirkistelemättä hyljepyssyä! hän tuhahti kerran ruoka-aikaan.
— Mitäpä vahinkoa voisi olla siitä, että vähän katsoo jotakin,
ihmetteli Jan sävyisästi.
— Paha silmä vaikuttaa sen, että alkaa tulla vahingonlaukauksia,
tahdoitpa aiheuttaa vahinkoa tahi olit tahtomatta.
Kristoffer oli maannut talollisen kanssa kaukana Itämerellä,
uloimmaisilla kareilla, hylkeitä huutelemassa. He olivat kahteen
mieheen raahanneet kotiin tarvepuita etäisiltä hietasärkiltä. Ja
vraköläinen oli näillä pitkillä retkillä kertonut haaksirikkotarinoita,
jotka olivat myrskystä ja pimeydestä ja hirveistä seikkailuista
kudottuja, ja hylkeenpyyntijuttuja ihmeellisiltä keväisiltä
ajojääviikoilta, jolloin saaristolainen kokee pyydystyksen korkeimman
jännityksen. Kristofferin mieleen johtuivat usein Pykälän viittaukset
väestön täällä meren äärillä harjoittamasta merirosvouksesta. Mutta
utelipa hän seuralaiseltaan miten ovelasti tahansa, ei hän huomannut
tämän kuvauksissa mitään epäilyttävää.
Olipa Kristoffer vielä oppinut hiomaan viikatettakin ja niittämään, ja
Henrikan kanssa hän oli kantanut kotiin useampia heinätaakkoja kuin
vraköläiset milloinkaan olivat korjanneet yhtenä kesänä. Saarella oli
tiukkaa rehuista: kaikista aitauksista yhteensä saatu sato riitti töin
tuskin talon ainoalle lehmälle.
Kristoffer eli nykyhetkessä. Entisestä elämästä oli hänen tajunnassaan
ainoastaan kalpeita muistoja jäljellä.
Etäällä, utuisessa kaukaisuudessa, jossakin laiturissa oli tuo
valkoinen pursi. Pykälä kartoitti saaria, Kevätesikko kuivasi kasveja,
Klopstock syventyi Schellingin panteistiseen maailmankatsomukseen
niinkuin hento, pieni varjo-olento hapuilee sinisessä pimeydessä.
Mutta vieläkin kaukaisemmilta tuntuivat palanut Turku ja hänen
omaisensa: isä ja äiti ja sisarukset, ahtautuneina kesäksi johonkin
talonpoikaistaloon maaseudulle.
Ja elämän lakkaamattoman kiertokulun ulkopuolella eli hänen entisen
rakkautensa muisto köyhää varjoelämäänsä. Tämä suuri tunne, jonka
pysyväisyyteen hän oli kerran luottanut kuin itseensä elämään, oli
tullut tyhjäksi; hän ei tietänyt, miksi ja miten. Hänen aistiensa
oli yhtä mahdotonta omistaa tuo nainen kuin käden tarttua punaiseen
aamu-usvaan. Hän oli väistynyt Kristofferin luota, paennut ikuisesti
ajan ja paikan taakse — se oli yhtä varmaa kuin sekin, ettei sormus,
jonka Kristoffer pudotti mereen, enää milloinkaan kimaltelisi hänen
sormessaan.
Huonoksi teoksi oli Pykälä sanonut tätä julmaa uhritoimitusta.
Kristoffer käsitti ystävänsä ajatuksenjuoksun. Omaa itseään hän ei
ymmärtänyt.
Hän ei voinut tuntea lainkaan katumusta.
Menneisyys oli kuolleita maita. Hän oli jättänyt ne taaksensa.
Nykyhetki oli aaltoilua ja raikkautta, myrskyä ja taistelua, rajatonta
kaipausta, siteetöntä vapautta. Nykyhetki oli säihkyvä kuin tähtitaivas
ja liekehtivä kuin auringonnousu.
Nyt tunsi Kristoffer rakkauden. Hän rakasti Henrikaa.
2.
Meri kohoeli kuvastinkirkkaana heinäkuisen aamupäivän väkevässä
auringonvalossa. Joku maininki imeytyi huomaamatta kallionkoloihin ja
peräytyi porehtien ja hiljaa kohisten. Ja sitten vallitsi taas valoisa,
juhlallinen sydänkesän hiljaisuus.
Kristoffer ei ollut koskaan ennen nähnyt merta tämän hartaan
hiljaisuuden vallassa, jota ei mikään soraääni häirinnyt: niin
käsittämättömän suurena, niin epätodellisen valoisana! Se toi
hänelle jollakin tavoin mieleen jouluyön taivaan majesteetillisine
linnunratoineen.
Hän oli uinut ja käynyt alastomana pitkäkseen auringonpaisteeseen
lämpöiselle, punaisenruskealle paadelle. Hän oli noussut ensi kerran
maihin täällä. Paikka oli kaukana, Vraköstä länteen, yksinäisillä
saaristovesillä, joilla arkioloissa harvoin liikuttiin. Kristoffer ei
tietänyt edes saaren nimeä.
Hän katseli kirkkaaseen veteen. Ruskolevä hohteli kaikissa
mahdollisissa vihreän ja ruskean vivahduksissa. Koreat levät
kurottuivat syvälle, syvälle alas merenpohjan tummiin seutuihin,
keinuen virtapaikoissa niinkuin latvat tammimetsässä, kun aurinko
kultaa niitä ja tuuli kulkee lehvien läpi.
Vedenrajassa, liki hänen jalkojaan parveili pikkukaloja. Jokainen
tuumanmittainen sintti heijastui kahta vertaa pidempänä laajalle,
hiljaiselle vedenalaiselle paadelle: sen pinnassa kävi kiitävien,
pienten varjojen kummallinen vilinä, herkeämätön ja sekava leikki.
Ja kun Kristoffer katsoi tarkemmin, oli koko paasi varjoleikkeineen
verkkaisessa ja pehmeässä keinunnassa.
— Se johtuu valon taittumisesta ja rantaveden lakkaamattomasta
liikkeestä, hän ajatteli. Mutta ihmeelliseltä se näyttää, tuo valon ja
pimeyden, todellisuuden ja harhanäyn sekoitus!
Ilmassa hänen päänsä päällä havisi. Yksinäinen kuikka pyrki pohjoista
kohden pitkin, valittavin äännähdyksin.
— Sinä lienet turmiolintu, sinä, ja sitäpaitsi myrskyn enne, kun sinä
lennät maata kohti!
Hän nousi seisomaan ja seurasi katseellaan kuikan lentoa rannan
yli. Silloin hän huomasi harvinaisen pienen merenlahden kahden
kallionkärjen lomassa, joiden äkkijyrkät rannat maininki oli
koristanut vaahtopäärmeellä. Aivan tämän jylhän lahdelman pohjukassa
oli rantaäyräs alava, ja kuivuneitten levien muodostaman ruskean
juovan takana kimalteli auringon hehkussa kukkivien alpien läikkä.
Tuonnempana, ylempänä saarella kasvoi kiiltoleppiä tuuheina metsikköinä.
Mutta Kristoffer ei ensi hetkenä huomannutkaan alpia eikä kiiltäviä
leppiä. Hän seisoi auringonpaisteessa lumottuna katsellen poukaman
kauneinta koristusta: runsaskukkaista orjantappurapensasta, elämän
lempeää tunnusmerkkiä tässä kuolleiden kallioiden ja aution meren
maailmassa.
Nyt olivat aavat suven-tyyninä, ikäänkuin säihkyvänä, sinisenä
kehyksenä tuolle ihanalle kuvalle. Mutta Kristoffer ajatteli myrskyä,
joka pian tuhoaisi ruusut. Ja hän muisti saariston autiuden, jossa
ainoastaan vaivaismännyt ja katajat kestivät kaiken muun vihreän elämän
tukahtuessa.
Hän pukeutui ja meni tuohon kauniiseen lahteen.
— Te ette saa kukkia kauan, poloiset, puheli Kristoffer ruusuille. Pian
tulee myrsky ottamaan teitä.
— Tehköön niin, Kristoffer kuvitteli orjantappuran vastaavan. Mutta
minä kukin uudestaan ja elän jatkuvasti, niinkuin näet.
— Sinun aikasi on lyhyt ja myrsky on ikuinen.
— Mikä on lyhytaikaista ja mikä on ikuista? Kukkiminen on yhtä ikuista
kuin myrsky.
Tuulenviri oli herännyt päivänkilon kujassa, haravoi lahtea ja
kiiti humisten rannan yrttien ja pensaiden yli. Nyt Kristoffer
huomasi kapean, harsonhienon silkkikaistaleen, joka riippui
orjantappurapensaasta ja liehui tuulessa kuin veripunainen viiri. Hän
sormeili tuota merkillistä pientä kangassuikaletta.
— Se on ilmeisesti revennyt silkkihunnusta, hän päätteli. Mutta
mistä se oli lähtöisin? Oliko myrsky kiidättänyt sen tänne vai lintu
kantanut nokassaan? Ei, Kristofferin täytyi hymyillä haaveellisille
ajatuksilleen, kun hän lopulta keksi yksinkertaisen selityksen: Henrika!
Lepikon läpi kulki polku. Kristoffer noudatti sitä, ja pian tuli
vastaan aukeama, jossa kasvoi mehevää ruohoa ja sinisiä ja keltaisia
kukkia. Polku kiemurteli eteenpäin, vuorenrinteitä ylös ja halki
kivikoiden ja jälleen alas pientä metsikköä kohden, missä kasvoi
tuuheita, kyhmyisiä koivuja. Täällä polku haarautui.
— Ihmeellisiä puita, mietti Kristoffer, ne kasvavat leveyttä ja
näyttävät pikkuvanhoilta, onkohan ihmiskäsi joskus mahtanut katkaista
kaikkien niiden latvat.
Hän kulki eteenpäin kepein askelin. Kaukaa lehdesniityltä, vaaleiden
koivunrunkojen takaa pilkoitti sammaltunut ladonseinä. Kristoffer
pysähtyi kuuntelemaan. Metsän syvässä hiljaisuudessa raikui karkea
hoilotus. Ääni oli Janin:
Pala, paloi Turkukin
suoloin, rasvoin räiskyvin.
Silmä se itkee ja nauraa suu,
surut korpehen karkoittuu.
Ukko kun kuolla kupsahtaa,
saamme me rauhassa suurustaa
ja nukkua puoleenpäivään.
Kristoffer hiipi varovasti lähemmäksi. Nyt hän huomasi Janin, joka
puolittain lojui valtavalla lehtikerppokasalla. Vähän kauempana seisoi
Henrika kassara kädessään.
Jan alkoi uudelleen mölytä:
Käki se kukkuu koivussa
ja sillä on kumma pilli.
Jos et tule leikkiin, vuota siis,
käy pian kämmenet haiveniis,
ja pyristelet maassa kuin silli.
Tuo räyhäävä ääni ärsytti Kristofferia.
— Oletpa aika vintiö, hän ajatteli, ja turhaan sinä koetat saada
Henrikaa pauloihisi.
Ja hän lauloi, niin että metsä raikui, ensimmäisen leikkilaulun, mikä
sattui tulemaan hänen kielelleen:
Virka vain, niin saat sa mun,
kun saat mun, niin kelpaa sun,
ja ellen liene mielees sun, niin anna olla mun,
jos niin on tahtos sun, niin katso ohi mun.
Kristoffer näki Janin ryntäävän pystyyn ja Henrikan juoksevan hänen
luokseen. Syntyi sanakiista. Kristoffer ei voinut kuulla, mitä
sanottiin, mutta päätös oli kyllin selvä: Jan heitti tuohikontin
olalleen, otti kassaransa ja katosi ladonnurkan taakse.
Henrikan kasvot eivät ilmaisseet, oliko hän suuttunut vaiko hyvillään
Janin poistumisesta.
— Minun täytyy ottaa sinut apumieheksi Janin tilalla, sanoi hän
töykeästi Kristofferille.
— Sitä juuri halusinkin.
Hän otti kasasta ladon oven luota kerpon aikoen heittää sen latoon.
— Ei! Anna olla!
Henrika tarttui hänen käsivarteensa temmaten kerpon häneltä. Mutta hän
pudotti sen heti maahan. Kristoffer oli ottanut hänet syliinsä.
— Ei, Kristoffer!
— Henrika! Minä rakastan sinua!
Henrika seisoi nyppien lehtiä koivunvarvusta. Kristoffer puhui.
Henrika ei kuullut sanoja, mutta sävel soi hänen korvissaan laululta.
Kristoffer peitti hänen kasvonsa suudelmin. Tyttö salli sen tapahtua.
Äkkiä hän työnsi nuorukaisen luotaan, nosti kerpon maasta ja heitti sen
latoon.
— Sinä varmaankin ajattelit, että minä tahdoin riippua kiinni sinussa,
kun otin sinua äsken käsivarresta.
— En ajatellut mitään, Henrika!
— Minun täytyi estää sinut heittämästä kerppoa latoon.
— Mitä sinä hulluttelet!
Henrika nauroi.
— Se oli, näetkös, ensimmäinen tänä vuonna, ja naisen täytyy heittää
se latoon, sillä jos sen tekee mies, niin uuhet kantavat talvella vain
pässejä. Nyt minä menen latoon kerppoja latomaan ja sinä saat antaa
niin monta kerppoa kuin vain jaksat.
— Annan kaikki.
— Se ottaa koville, saatpa nähdä.
* * * * *
Kristoffer souti Henrikan ruuhellaan kotiin. Se oli hänen
partioretkensä ajan ollut vedettynä pieneen, pähkinäpuiden reunustamaan
piilopoukamaan saaren itärannalle. Kun tuo pähkinäpuiden lämpöiseltä
hohtava vehreys nyt peittyi niemien taakse, katosi Kristofferin
näköpiiristä viimeinenkin pilkahdus kesän kauneutta. Alkoi hämärtää ja
saaristo oli taas alastoman, harmaan autiona hänen silmiensä edessä.
Hänestä tuntui yhtäkkiä niin pelottavan kummalliselta, kuin olisivat
pahat voimat elämöineet tummien, jyrkkien luotojen ja synkkien,
pitkulaisten vedenpäällisten särkkien vaiheilla.
Olikohan hänen soudussaan jotain vikaa, koska ruuhi ei liikkunut
eteenpäin?
Henrika hymyili.
— Annahan toinen airo minulle!
Hän souti kaikin voimin ylähangan airolla, ja Henrika meloi perässä
toisella.
— Mitä noituutta tämä on?
³ — Ei ensinkään noituutta — vain vastavirtaa ja nousuvettä samalla
kertaa.
He olivat tovin ääneti. Hämärän huntu tiheni luotojen yllä.
— Tuuli kääntyy vastapäivään. Tulee paha ilma.
Kristoffer ei virkkanut mitään.
— Sinä, Kristoffer, et ehkä laisinkaan usko noituuteen!
Kristoffer ei vastannut. Hän souti nyt kuin henkensä edestä luoden
silloin tällöin aran katseen etelää kohden. Siellä olivat nyt ne
kauniit merenaukeamat, jotka hän oli nähnyt unessa ensimmäisenä
Vrakössä viettämänään yönä, ja niiden keskellä oli tuo pieni luoto ja
sen laelta hän erotti unen liikkumattoman naishahmon — Henrikan!
— Mikä sinun on, Kristoffer? Etkö ole ennen nähnyt Vrakön pyhimystä?
Pelkäätkö häntä?
— Kuka hän on?
— Kuka — sitä minä en tiedä, koska hän on vain kaljuunakuva.
— Minä en käsitä — —
— Kaljuunakuva laivasta, joka on joskus haaksirikkoutunut täällä.
— Mikä on kaljuunakuva?
— Puinen keulakoriste tietääkseni. Tämä on hieno, usko pois. Ei kukaan
meidän saaristossamme osaisi veistää sellaista kuvaa. Me nimitämme sitä
pyhimykseksi, koska sillä on niin kauniit kasvot ja sädekehä otsalla
niinkuin kirkkopyhimyksellä.
— Miksi te olette panneet sen autiolle luodolle?
— Siitä on hyötyä meriviittana.
Kristoffer souti ääneti. Vastavirta lakkasi, ruuhi kulki hyvää vauhtia.
— Mistä laivasta pyhimyksenne on peräisin? tiedusteli hän lopulta.
— Sitä olen monta kertaa tuuminut.
— Mistä maasta?
— Sitä on vielä vaikeampi saada selville.
— Niin, mutta voihan aina otaksua.
Henrika antoi kysymyksen raueta. Mutta Kristoffer oli itsepintainen.
— Kauanko tuo pyhimys on ollut paikoillaan.
— Sitä en tiedä.
— Isäsi on vanha ja muistaa pitkälti. Sanohan minulle, mitä olet
kuullut kerrottavan.
— Puhutaan, Henrika vastasi hiljaisella äänellä, ikäänkuin olisi
uskonut Kristofferille salaisuuden, — saaristossa puhutaan, että se
irtautui muutamana yönä syysmyöhällä prikistä, jonka nimi oli Renata.
— Eivätköhän ihmiskädet mahtaneet olla siinä avullisina.
— Ei kai ole luvatonta ottaa keulakoristetta jostakin laivahylystä.
— Ei, mutta jos kuva on pelastettua tavaraa, niin tietää joku sittenkin
jotain sen alkuperästä.
— Minä uskon, että isä tietää enemmän kuin puhuu, sanoi Henrika arasti.
Mutta hän ei pidä siitä, että häneltä kysellään.
3.
Heinäkuisen uudenkuun kaunis kaira riippui verenkarvaisena hämärän
pihamaan yllä. Kesäiset tähdet tuikkivat siellä täällä taivaanlaella
udunvalkoisina ja vailla valovoimaa. Kaakosta puhalsi yltyvä tuuli yli
saaren, vihaisena, epätasaisena, tuimin puuskin.
Isäntä istui kuistin penkillä vedellen iltahaikujaan. Jan loikoi
selällään asuinrakennuksen seinustalla imeskellen tupakkamällistä
viimeisenkin mehun samalla kuin hänen kätensä tekivät tuhojaan
kukkivassa taskuheinässä, nykivät varsia poikki ja kiskoivat maasta
juuria.
Henrika tuli rannasta Kristoffer seurassaan. Ripustaessaan kassaraansa
puukoukkuun hirsiseinälle hän huomasi Janin puuhan.
— Mitä tuo hyödyttää? Sinähän turmelet pihan.
Jan vastasi raastamalla irti keisarinkruunun, ainoan, joka kukki siinä
pitkässä rivissä, minkä Henrika oli syksyllä istuttanut.
— Oletko sinä vimmattu? kirkui Henrika.
— Varo itseäsi! ärjyi isäntä.
Kristoffer hyökkäsi Janin kimppuun -tarttuen hänen käsivarsiinsa.
Jan ähkyi Kristofferin käsissä, tempoili, kieriskeli, kiemurteli,
mutta Kristoffer ei hellittänyt kelpo otettaan. — Keisarinkruunu oli
runneltuna ruohikolla.
— Päästä irti minut, Jan mylvi. Mitä pahaa olen sinulle tehnyt?
— Pieksä häntä! huusi isäntä.
—- Pahalle pahan palkka, arveli Henrika.
— Minä päästän sinut, kunhan vain lupaat olla vastedes kiukuttelematta.
Jan pääsi vapaaksi. Hän seisoi hievahtamatta samalla paikalla kyräillen
Kristofferia kulmainsa alta, pienet silmät hehkuivat kuin keltaiset
kypenet ja leuka vapisi.
— Miksi herran nimessä sinä raastit maasta Henrikan keisarinkruunun?
Jos olet ilkeällä tuulella, niin ei sinun silti tarvitse runnella maan
kukkia!
— Kuulkaas pappia!
— Sinä olet heittiö.
— Minkä Henrika on istuttanut, sen täytyy saada kasvaa, lisäsi isäntä.
— Sinä vahingoitat minua kaikin mahdollisin tavoin, puuskahti Henrika.
— Jokaisella on pirunsa ja muutamilla on kaksi.
Veri syöksähti Kristofferin päähän.
— Sinä olet heittiö! hän huusi.
— Älä levittele leukojasi noin kovin, vaikka voltitkin, kun satuin
olemaan maassa pitkänäni!
— Va-i niin?
— Luulet olevasi Goljat, mutta Vrakön Jan heittää sinut tantereeseen,
jos vain viitsii.
Kristoffer ja renki painiskelivat kartanolla. Jan oli väkevämpi,
Kristoffer suurempi ja notkeampi. Kamppailu kävi rajuksi.
— Pidä puoliasi, Kristoffer! huusi Henrika.
Samassa sai Kristoffer syliotteen ja paiskasi Janin selälleen
ruohikkoon. Hän jäi siihen makaamaan, kasvot kuolonkalpeina, silmät
ummessa.
Kristoffer kumartui hänen puoleensa.
— Oletko satuttanut itsesi? hän huolestuneena kysyi. Älä ole vihainen.
Tämän kerran voitin minä ja ensi kerralla voitat sinä.
Jan ei hievahtanutkaan.
• — Anna hänen olla rauhassa! sanoi isäntä, joka istui vielä kuistissa
imien piipustaan viimeisiä sauhuja.
Kristoffer kääntyi. Silloin säntäsi Jan pystyyn. Puukko välähti hänen
kädessään, hän tavoitteli iskeäkseen ylioppilasta selkään. Mutta
Henrika kirkaisi, Kristoffer hypähti syrjään ja veitsenkärki viilsi
ainoastaan naarmun hänen takinhihaansa.
Isäntä tölmäsi pihamaalle. Hän kähisi kiukkua. Häntä halutti pieksää
renkiä, rutistaa häntä, niin että kylkiluut rusahtelisivat. Mutta
viisaus hillitsi vihan. Hän puristi valtavan kouransa nyrkiksi ja
heristi sitä Janin kalpeiden kasvojen edessä, niin että rystyset
viistivät suuta.
— Sinä valmistat helvetin minulle.
— Kiukusta helvetti tulee!
— Ole vaiti ja häpeä! Sinä saatat itsesi onnettomuuteen; kiivailet,
kunnes istut Turun linnassa kruunun raudoissa. Olkoon se sinun oma
asiasi. Mutta ole puukottamatta ihmisiä minun pihamaallani!
Kristofferilla oli vyöllään puukko, terävämpi ase kuin Janin! Hän piti
kättään sen kahvalla.
— Toinenkaan ei ole sen parempi, mutisi Jan.
— Ei, sanoi Kristoffer singoten puukon ilmaan.
Se lensi kauniissa kaaressa yli pihamaan ja jäi seisomaan kärki maahan
uponneena.
— Minäkin osaan käyttää puukkoa, niinkuin näet, mutta minä en paljasta
sitä koskaan lähimmäistäni vastaan. Se ei sovi ylioppilaalle.
4.
Ensimmäisen myrskypäivän ilta-aurinko laski viljavan verivirran
kaltaisena mailleen, läntisen taivaan pilvimaiseman taakse. Siellä
syntyi lakkaamatta uusia myrskypilviä: laajoja kuin manteret;
kukkulaisia kuin vuorijonot; kapeita, rikinkeltaisia kaistaleita ja
repaleisia, mustia tukkoja, jotka levisivät pitkin taivaanlakea yhtä
huimasti kuin vihurit yli meren.
Kristoffer istui keinutuolissa ikkunapöydän ääressä lukien Ovidiusta,
Muodonvaihdosten runoilijaa. Pihamaalla hänen ikkunansa edessä
huojui korkea honkariuku niinkuin varpa myrskyssä. IImansuuntanuoli
sen huipussa värisi lakkaamatta ja kuparinen tuuliviiri heittelehti
kirahdellen sinne tänne.
Tämä ikivanha viiri oli komea taideteos. Se esitti jotakin tarunomaista
merihirviötä, jonka kypärään selkään tekijä oli kuvannut nuoren,
torvea toitottavan naisen notkean hahmon. Tämän hulmuava hame ja
hirviön kohotettu käärmeenpyrstö loihtivat Kristofferin mieleen saman
myrskyn ja sadun tunnelman, minkä suuri Ossian oli hänessä herättänyt.
Mutta vertauskuvallisen perusajatuksen perille hän ei päässyt. Viirin
kuparityttö oli hänen haaveissaan kuva Henrikasta sellaisena kuin hän
kuvitteli tämän jonakin myrskyisenä vapunpäivän aamuna seisovan navetan
katolla toitottamassa kesää tervetulleeksi.
Tuli yö. Tumma kohina kulki yli saariston. Seuraavana päivänä kohu
yltyi pauhinaksi. Mutta kun Kristoffer heräsi kolmannen myrskypäivän
sarastaessa, oli pauhina muuttunut ukkosenkaltaiseksi jylinäksi.
Hän lähti kukkulalle. Ponnistellen polkua pitkin, myrskyn vinkuva laulu
korvissaan, pääsi hän lopulta kukkulan laelle.
Aurinko pilkisti pilvien lomasta. Kristoffer katseli kuohuvalle
merelle, jossa vaahtoavat aallonharjat hohtelivat kuin lukemattomat
valkoiset kyyhkyset heleänvihreällä lakeudella. Mutta etelän puolella,
kukkulan juurella, syöksyivät jättiläisaallot kauas maalle. Rajuilman
vastustamattoman painon puristamana hukutti meri helmoihinsa koko tuon
matalan rannikon kauliten mielettömine tyrskyineen sen laakeita paasia,
jymiseviä kivijoukkioita ja kyyhöttäviä siirtolohkareita.
Ei missään hohtanut valkolinnun siipeä aamun pilvistä taivasta vasten.
Ei kuulunut ainuttakaan ihmisen tai eläimen ääntä. Kaikki elollinen
lymysi myrskyn tieltä, kyyristyi, niinkuin rinteen katajat ja männyt
olivat kyyristelleet tuhansia vuosia ryömiessään nöyrästi kivien
lomassa aina siitä päivin kuin tämä saari syntyi ja vihreä elämä työnsi
juurensa sen köyhiin koloihin.
Kristoffer istuutui tuulensuojaan kiviröykkiön juurelle. Hän ihmetteli,
mistä johtui, ettei hän voinut täysin nauttia vyöryvien aaltojen
värileikistä ja kuohuvien tyrskyjen upeudesta. Hän aavisteli hämärästi,
että tässä näköpiirissä tapahtui jotain, jota silmä ei erottanut eikä
korva kuullut pauhulta ja jylinältä.
Missä oli Henrika? Hän keitti tuvassa ruokaa. — Jan? Hän paikkasi
verkkoa. — Isäntä? Kristoffer ei ollut nähnyt häntä tänä aamuna. Eikä
eilenkään, jolloin myrsky yltyi hirmumyrskyksi ja erään ranta-aitan
katto lensi mereen ja rojut oli korjattava maihin.
Kristofferille tuli se lievästi vastenmielinen tunne, joka valtaa
meidät aavistaessamme, että joku katselee meitä takaapäin. Hän kääntyi.
Nyt hän huomasi suuren, pyöreän lasisilmän mulkoilevan kivien lomasta
röykkiön huipulta, aukosta, joka oli koverrettu kummun keskelle, niin
että se muistutti pientä tulivuorenaukkoa. Vraköläisisäntä lojui
siellä tähystelemässä. Itse hän oli suojattuna niinkuin sotilas
juoksuhaudassa, mutta kaukoputkellaan hän havaitsi kaiken, mitä
monipeninkulmaisessa näköpiirissä tapahtui.
Kristoffer katsoi kiikariin.
— Mitä näet?
— Hyökyjä, torninkorkuisia.
— Mitä muuta näet?
— Meren ja taivaan.
— Mitä muuta näet?
Kristoffer värisi. Etäältä hän oli erottanut mustan esineen, joka
vaappui aalloilla. Hän loi kysyvän katseen isäntään.
Tuon jättiläismäisen miehen vakavat kasvot hymyilivät.
— Onko se laivahylky? kysyi Kristoffer kiihtyneenä.
Punapartainen pää myhäili ja nyökkäsi.
— Onko laivassa ihmisiä?
— Ei, he ovat menneet veneisiin.
— Onko heillä mahdollisuuksia pelastua?
— Ei, veneet ovat kadonneet miehineen päivineen.
— Näitkö heidän hukkuvan?
— Näinpä näin.
— Kuinka sinä saatat hymyillä sellaiselle? Sinun pitäisi itkeä!
— Ei kukaan ihminen iloinne toisten onnettomuudesta. Mutta tuntuu
mieluisalta, kun Jumala siunaa rantoja.
Kristoffer ei voinut virkkaa sanaakaan vastaukseksi. Mutta ukko kävi
puheliaaksi.
— Siellä kulkee paljon rahaa vesilastissa. Komeampaa laivahylkyä en ole
nähnyt moneen pikku vuoteen.
— Mitä on raha ihmishenkiin verrattuna?
— Ihminen kuolee, kun on kuollakseen. Se on alusta säädetty. Voit
kyllä luottaa siihen, että nuo poloiset ovat lukeneet monta isämeitää
— tietenkin omalla kielellään — ja luvanneet kirkkoihin sekä
kynttiläkruunuja että ehtoollismaljoja lunnaiksi pelastuksestaan.
Merihädässä kukin muistaa Jumalansa.
Kristoffer ei virkkanut sanaakaan. Hän kulki surullisena kukkulaa alas
ja riensi omaan huoneeseensa puhuttelematta Henrikaa.
Hän istui Ovidiuksensa ääressä ja hänen ajatuksensa kiitivät runon
mukana maailmasta toiseen. Myrsky vihellytti savupeltiä. Viiri
heittelehti sinne tänne, mutta aamun kuluessa se kääntyi vähitellen
myötäpäivään. Tyttö torvineen käänsi selkänsä kamarin ikkunan ääressä
istuvalle ylioppilaalle ja toitotteli merta kohden.
Kristoffer ei sitä tarkannut. Hän ei huomannut, että ilma kävi
kauniimmaksi, ennenkuin tuulen tohina äkkiä vaimeni rakennuksen
ympäriltä ja outo hiljaisuus havahdutti hänet syvistä ajatuksista.
Hän katsoi tupaan. Se oli tyhjä. Mutta kun hän astui kuistiin, näki hän
isännän ja Janin lähtevän satamasta suurella, jahdiksi köysitetyllä
aluksella.
Merellä kävi vielä myrsky. Pursi kulki purjeet reivattuina. Ja sillä
aikaa kuin Kristoffer kiipesi kukkulalle, tuli hirmumyrskyn kaltainen
vihuri kiidättäen mukanaan kohisevaa rankkasadetta. Mutta pian tulvi
taas auringonpaistetta seestyvältä taivaalta, meri kävi siniseksi, ja
Kristoffer huomasi nyt, ettei tuo autio ulappa ollut yhtä eloton kuin
tavallisesti. Lounaisessa saaristossa hohti silloin tällöin valkoinen
purje aallonharjalla, hiukan etelämpänä toinen, idässä kolmas, kaakossa
neljäs, ja tuolla mustien vihureiden keskellä, lähellä rantaa,
purjehtivat Vrakön jättiläinen ja hänen miehensä merta kohden.
»Toinen purjehtii pakosta», sanoi vanhus Gullkronan selällä! Mikähän
pakko nyt oli? Mikä mahti saattoi äkkiä kaikki nämä purret meren tuimaa
tuulta uhmaamaan?
— Mahtavatkohan ne mennä hylyn luokse? ajatteli Kristoffer. Siellä on
kelpo lailla saalista niille kaikille: puuaineita, köysiä, purjeita,
rautapultteja, kuparinauloja ja lopuksi tietenkin lasti. Mutta eiväthän
ne ennätä kulkea sinne ja takaisin ennen pimeän tuloa! Ja kaikkien
väylän särkkien ja riuttojen yli vyöryvät meren tuimat aallot. Eikä
missään ole satamapaikkaa. Onpahan yksi! Nyt muisti Kristoffer
kuulleensa puhuttavan Vrakbådanista, pelätyn Vrakön etuvartijasta,
näiden merenäärten perimmäisestä satamapaikasta ja maatuesta, missä oli
vanha metsästysmaja, notkossa kukkuloiden keskellä.
Kristoffer arvioi tilanteen aivan oikein. Hän ymmärsi yhtä ja toista,
niin vieras kuin olikin. Mutta tapahtumain tausta ja niiden kiertokulun
sisäinen yhteys jäi kuitenkin tunkeilijalle käsittämättömäksi,
Hän ei tietänyt, että tuon vieraan laivan kamppailua ja tuhoa oli
katseltu monilla kiikareilla monilta kummuilta kautta koko saariston,
että myrskypäivät olivat jännittävän odotuksen päiviä, että isot
veneet, joita muuten käytettiin vasta syyskalastukseen, varustettiin
nyt nopeasti köysityksellä, että kiväärit taiottiin, valtaushaat
teroitettiin ja ruokalippaat odottivat valmiiksi täytettyinä otollista
hetkeä. Eikä hän liioin ymmärtänyt, että noiden viiden veneen merimatka
oli kilpapurjehdusta, että ensimmäinen, joka valtasi hylyn, oli saava
parhaimman osan ja tarpeen tullen puolustava oikeuttaan pyssyllä ja
puukolla. Ja vihdoin oli hän täysin tietämätön siitä, että näytelmä,
mikä tapahtui hänen silmiensä edessä, oli vain pieni rengas tapahtumien
loppumattomassa ketjussa, vähäpätöinen kahakka tuhatvuotisessa
sodassa, jota kauppias ja ryöstäjä kävivät, edellinen taistellen
valtion ja kirkon turvissa, jälkimmäinen myrskyn, hyökyjen, pimeyden,
harhavalkean, noituuden ja loitsujen liittolaisena. Kristofferilla
ei ollut aavistustakaan vanhojen saaristolaissukujen salaisesta
yksituumaisuudesta meren ja liitosta paholaisen kanssa. Jos hän olisi
pitänyt silmällä vraköläisisännän puuhia illalla, sen jälkeen kuin hän
oli paininut Janin kanssa, niin olisi hän nähnyt hänen raaputtavan
veitsenkärjellä venetalaan seinää mumisten samalla pitkiä liutoja
käsittämättömiä sanoja. Hän auttoi myrskyä ja rukoili paholaiselta
hyvää merensaalista mainitsematta hänen pelättyä nimeään. Mutta kun
rukous oli kuultu ja laiva tuhoutui ja kansilastia alkoi ajelehtia
aalloilla, sanoi vraköläisisäntä ja koko saaristolaisväestö, että
Jumala siunasi rantoja.
Hänen hyvä saalistusonnensa oli hänelle taaskin uskollinen. Hän valtasi
oman onnensa nojaan jätetyn hylyn ensimmäisenä, täytti isonveneensä
ruhvin jäljellejääneillä arvoesineillä, vaatteilla, ruokatavaroilla,
viinipulloilla, ja lastasi peräruumaan hienointa espanjalaista suolaa.
Ja ensimmäisenä laski hän Vrakbådanin satamaan. Kun myöhemmin tulleet
saaristolaistalonpojat astuivat tuohon rappeutuneeseen metsästysmajaan,
olivat vraköläinen ja hänen miehensä jo ottaneet makuulavat haltuunsa.
5.
Mutta kotona Vrakössä kahlasivat Kristoffer ja Henrika aallokossa
keräillen lankkuja, jotka olivat kuuluneet johonkin mereen
huuhtoutuneeseen kansilastiin. Illan hämärtyessä oli rannalla valmiina
komea pinkka.
He menivät taloon. He söivät iltaista — ensi kertaa yhdessä. Ja
kun iltatähdet puhkesivat himmeänsiniselle taivaanlaelle niinkuin
kalpeankeltaiset ruusut ja kiiltomadot hohtivat ruohikolla, Kristoffer
seurasi Henrikaa hänen luhtiinsa. Meren juhlallinen kohina soi saaren
ympärillä syvänä ja tummana kuin urkujen sävelmä, mutta sirkat
sirittivät luhdin hämärässä ja katon koivunlehvät tuoksuivat kesältä,
ja Kristofferin tietoisuudesta haihtuivat kaikki myrskypäivien
vaikutelmat.
Kuun paiste siivilöity! luhtiin ikkunan läpi: kalpea, lumottu,
päihdyttävä utu. Henrika avasi pitkät palmikkonsa. Hän seisoi keskellä
valkoista juovaa ja pehmeät hiukset valuivat hentojen olkapäiden yli
kuin aaltoilevat, tummat virrat.
Yön tunnit kulkivat sarastusta kohden. Henrikan luhdissa tikitti kaksi
kelloa: Kristofferin kultakello ja kuolemankello seinähirressä. Ne
ahersivat turhaan. Aika oli pysähtynyt kulustaan näille kahdelle,
joiden olisi pitänyt kuunnella kellojen ilmoitusta.
Aamuaurinko kohosi saaren ylle. Se kääri ensin kylmän valonsa kukkulan
kiviröykkiön ylle, sitten asuinrakennuksen ja sen kuistin, viimeiseksi
luhdin ja luhdinsolan ylle. Se kohosi kohoamistaan ja paistoi luhtiin
pienestä, avoimesta ikkunasta.
Kristoffer heräsi ja pukeutui.
Hän katseli Henrikaa. Tämä nukkui. Hänen kasvonsa olivat nuoret ja
onnelliset.
— Hän on tuleva minun vaimokseni, ajatteli Kristoffer. Minua tullaan
pitämään hulluna. Isä joutuu vihan vimmoihin ja äiti itkee silmänsä
punaisiksi. Edessäni on pitkä ja vaikea tie, mutta minä aion kulkea sen
loppuun saakka. Henrika on tuleva vaimokseni.
Hän katsahti ikkunaan. Silloin hän huomasi jotain hyvin kummallista.
Aurinko pisti hänen kasvojaan — ensin hän luuli näkevänsä väärin —
mutta kun hän varjosti kädellä silmiään, huomasi hän, että pöydällä
oleva suuri ruukkukasvi oli todellakin rehevä, kukkiva myrtti.
Henrikan, tietystikin! Mutta kenen oli siinä tapauksessa tuo toinen
myrtti, jonka Henrika jostakin käsittämättömästä syystä oli jättänyt
suljettuun kamariin kuihtumaan hoidon puutteessa?
Nurkassa oli arkku. Se muistutti erehdyttävästi sitä kaunista arkkua,
minkä Kristoffer oli nähnyt salakäynnillään tuossa merkillisessä,
lukitussa huoneessa. Mutta sen kanteen maalatut ruusut olivat sinisiä,
ja nämä olivat punaisia. Siniruusuin koristettu arkku, jota Kristoffer
oli ihaillut, ei ehkä ollutkaan Henrikan? Tuo sininen kamari ei kenties
ollut Henrikan talvihuone?
Kristoffer ei voinut pidättää näitä hapuilevia ajatuksiaan, vaikka
terve järki sanoikin hänelle, ettei kukaan muu kuin Henrika saattanut
omistaa toista enempää kuin toistakaan. Hänhän oli ainoa nainen
talossa, Vrakön emäntä siitä saakka kuin hän tuli täysikasvuiseksi.
Äiti oli kuollut hänen lapsena ollessaan.
Henrika avasi silmänsä.
Kristoffer suuteli häntä:
— Henrika, sinullahan on kaksi myrttiä ja kaksi morsiusarkkua.
— Myrttiä? Tuossa on minun myrttini!
— Sinulla on sitäpaitsi toinenkin. Läntisessä kamarissa.
Henrika katseli häntä tutkivasti. Hänen kasvonsa muuttuivat. Ne kävivät
vanhemmiksi, kovemmiksi, rumemmiksi.
— Minä kävin siellä varhain ensimmäisenä päivänä. Minun avaimeni sopi
lukkoon. Olin utelias, ymmärräthän.
— Silloinpa sinä petyit, Kristoffer! Eihän siellä ole mitään erikoista
nähtävää.
— Vain myrtti.
— Entä sitten?
— Komea ruukkukasvi, jonka hoidon olet unohtanut.
— Se ei ole minun.
— Kenen se sitten on?
— Erään toisen, tietääkseni.
— Miksi annat jonkun toisen omistaman myrtin kuolla?
— Koska minun täytyy. Sinä et saa kysyä enempää.
— Kuka on se toinen?
Henrika purskahti itkuun.
— Vastaahan toki!
— Kasvinsisareni, Henrika kuiskasi nyyhkytysten lomassa.
— Mikä hänen nimensä on?
— Renata.
— Missä hän on?
— Hän on kuollut.
Henrika istui vuoteellaan kasvot käsiin kätkettyinä. Hänen paljaat
olkapäänsä vavahtelivat.
Kristofferin tajuntaan nousi synkkä aavistus.
— Onko hän saanut väkivaltaisen lopun?
Heidän katseensa yhtyivät. Henrikan kasvot ilmaisivat pidätettyä tuskaa.
— Kukaan ei ole milloinkaan virkkanut sanaakaan Renatasta, lisäsi
Kristoffer. Mutta minä aavistan pahaa. Olen nähnyt hänet unessa.
— Hän kummittelee, poloinen.
— Sano minulle, kuinka hän kuoli!
— Hän hukuttautui.
— Miten se tapahtui?
— En tiedä, Kristoffer!
— Tietääkö isäsi jotakin, luuletko?
— Ei.
— Jan?
— Ei.
— Sinä kai aavistat syyn siihen, että hän pakeni elämästä?
Henrika oli vaiti.
— Miksi käännät kasvosi pois?
— Minä en pidä sinun kysymyksistäsi.
Miten kummallista! Kristofferista tuntui, että joku katseli häntä.
Etäällä, etäällä ajan ja paikan takana olivat kalpeat kasvot, ja ne
olivat unen naiskasvot surullisine silmineen — se oli Renata. Ja hänen
katseensa kerjäsi jotakin Kristofferilta, vaikkei hän koskaan ollut
tuntenut tätä elämässä.
Kristoffer oli vain säälinyt hänen myrtti rukkaansa. Nähnyt hänen
tyhjän huoneensa ja ihmetellen kosketellut punaista silkkiä, mitä
hän oli kerran käyttänyt. Se nuoren naisen hunnusta revennyt pieni
kaistale, jonka Kristoffer löysi eräänä aamuna harhaillessaan tuolla
vihannalla saarella, ei ollutkaan Henrikan. Se oli muisto Renatasta —
siitä ei Kristoffer voinut erehtyä!
Hän nimitti ajatuksissaan tuon yksinäisen lahden Renatan lahdeksi
ja orjanruusun kukat rannalla Renatan ruusuiksi. Hän liitti tämän
paikan, jonka kauneutta hän ei koskaan unohtaisi, Renatan salaperäiseen
kohtaloon.
— Mitä tahdot, Renata? kysyi Kristofferin harhaileva ajatus.
— Rauhaa, vastasivat kasvot.
— Mitä vaaditaan sinun rauhaasi varten?
— Vanhurskautta.
Henrika oli lakannut itkemästä. Hän istui Kristofferia katsellen.
— Hän ei ota minua koskaan avioksi, hän ajatteli. Renata olisi sopinut
hänelle paremmin kuin minä.
Kristofferin silmät täyttyivät kyynelillä.
— Onko joku tuottanut Renatalle niin raskaan surun, että hänen täytyi
etsiä kuolemaa?
— Niin on hyvinkin saattanut tapahtua.
— Etkö sinä voinut auttaa häntä?
Henrikan kasvot punehtuivat.
— Minä en koskaan tehnyt Renatalle mitään pahaa, hän vastasi kovalla
äänellä.
— Mutta annoit pahan tapahtua.
Henrikan katseessa leimahti.
— Sinä kyselet ja tutkit, ikäänkuin et välittäisi mistään muusta kuin
Renataa koskevien tietojen saannista.
— Henrika?
— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut!
— Henrika, et tiedä, niitä puhut!
— Minä en ole lainkaan syyllinen siihen. Ei kukaan muu kuin itse Renata
voi sanoa sinulle, miksi hän meni järveen. Mutta jos tahdot kuulla
hänen kertovan, niin saattanen auttaa sinua silloin.
— Mitä tarkoitat?
— Saat nähdä. Nyt sinun pitää mennä tiehesi, Kristoffer!
Henrika hervahti itkien vuoteelleen.
— Henrika, olenko tehnyt sinulle pahaa?
Henrika kätki kasvot käsiinsä.
— Olet minulle rakas, Henrika!
— Anna minun olla rauhassa!
Kristoffer yritti tarttua hänen käsiinsä. Hän veti ne irti.
— Itketkö sinä Renatan tähden?
— Siksi että kaikki on niin raskasta! Minä olen ottanut talteen Renatan
päiväkirjan. Mutta en saa siitä selvää. Minä olen oppimaton raukka ja
voin tuskin lukea kirjoitusta.
— Luota minuun, Henrika!
Tyttö ei vastannut. Hänen hiljainen itkunsa muuttui äänekkäiksi
valittaviksi nyyhkytyksiksi.
— Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet ja minä tahdon mennä kanssasi
naimisiin.
— Sitä et saa tehdä.
— Minä tahdon niin.
— Ei, ei.
— Henrika!
— Minä olen vain oppimaton maalaistyttö, Kristoffer. Sinun pitää jättää
minut rauhaan ja sinun pitää lähteä täältä!
Kristoffer sulki oven jälkeensä astuessaan ulos luhdinsolaan. Tuuli
puhalsi mereltä aamunraikkaana ja lokit parveilivat kirkuen sataman
yllä. Suuren laiturin vieressä oli hiljan saapunut verkkovene.
Kristofferin katse hipaisi sekunnin ajan mastoa, mutta hän oli niin
kiihottunut, että kaikki vaikutelmat myllersivät hänen aivoissaan
sekavana vilinänä. Henrikan itku viilsi hänen sydäntään. Kun hän
laskeutui alas luhdin jyrkkiä portaita, tuntui hänestä siltä kuin hän
olisi suistunut kadotetusta taivaasta kurjaan maahan.
Mutta yhtäkkiä hän huomasi kyttyräselkäisen olennon, joka oli aivan
Henrikan luhdin edustalla kavunnut aidan jalkaportaalle kuin jokin
variksenpelätin. Kristoffer peräytyi, aivankuin olisi nähnyt näkyjä:
siinä oli vanhus Gullkronan selältä!
6.
Henrika tuli Kristofferin luokse hänen kamariinsa.
— Oletko nähnyt hänet? hän kysyi.
— Olen. Katsoin häntä ja hän minua, kun laskeuduin luhdinportaita alas.
— Hän saattaa meidät onnettomuuteen. Hän sanoo kaiken isälle ja Janille.
— Puhun itse isällesi eikä meillä ole mitään tekemistä Janin kanssa.
— Jan on julmuri ja hän on ollut hulluna mustasukkaisuudesta koko kesän.
— Hänellä ei ole mitään oikeutta sinuun.
— Hän ei tiedä, mitä oikeus on — —
Henrika puhui nopeasti ja kiihdyksissään. Kristoffer keskeytti.
— Missä vanhus on?
— Hän nukkuu.
— Mikä on hänen nimensä?
— Hänellä on monta nimeä, äijä raadolla. Me nimitämme häntä vanhukseksi
niinkuin sinäkin.
- Mistä hän on kotoisin?
— Täältä, tietääkseni. Hän on meidän miehemme.
Kristoffer säpsähti.
— Omituista, ettet ole koskaan maininnut, että talossa on sellainen
palkollinen!
— Olenko puhunut sinulle siitäkään, että meillä on metsäkissa, joka
kuljeksii yltympäri ja syö linnunpoikasia, mutta jota isä ei raski
ampua. Vanhus taas maleksii pitkin saaristoa, mutta Vraköstä hän on
ollut kotoisin pienestä pitäen.
— Sinä puhut totta, mutta et sano koko totuutta.
— Mitä sillä tarkoitat?
— Isäsi on pyytänyt sinua olemaan puhumatta minun kanssani siitä
miehestä!
Henrika nyökkäsi.
— Mielipaha kuvastuu kauniilla kasvoillasi! ajatteli Kristoffer. Sinä
elät pahojen ihmisten parissa. Miten säälinkään sinua ja miten pidän
sinusta!
Henrika syleili häntä.
— Nyt täytyy sinun paeta, Kristoffer! Saat ottaa vanhuksen veneen, joka
on purjehduskunnossa.
— Mahdotonta, Henrika!
— Kokoa tavarasi! Kiiruhda! Minä olen ollut kukkulalla tähystelemässä.
Isä ja Jan ovat kotimatkalla. Ja minä olen ollut aitassa ja täyttänyt
sinulle eväslippaan.
Kristoffer purskahti itkuun.
Henrika ei ollut koskaan nähnyt miehen vuodattavan kyyneliä. Hän ei
ollut milloinkaan uneksinutkaan kokevansa sellaista hetkeä.
— Totta on, että hän pitää minusta, hänen sydämensä riemuitsi.
Mutta samalla hän kuuli omantuntonsa äänen yhtä selvästi kuin puhutut
sanat:
Sinun, Henrika, sinun täytyy pelastaa hänet! Sinun täytyy saada hänet
pois, ennenkuin isä ja Jan tulevat kotiin. Ja sinun täytyy luopua
hänestä ainaiseksi. Se asia on ennakolta määrätty eikä sitä voida
muuttaa.
— Mitä teet sinä, kun minä lähden pois?
— Menen kukkulalle ja katselen purjettasi, kunnes se häipyy.
— Ja kun se häipyy?
— Niin muistan sinua, Kristoffer, viime hetkeeni saakka.
— Mutta minunko, tuskaili Kristoffer, minunko pitäisi paeta Jania!
— Ei, mutta sinun täytyy paeta isää.
— Hänhän pitää minusta.
— Voi, et tunne häntä!
Henrika veti hänet kädestä ulos kuistiin. Verkkovene homeenharmaine
purjeineen oli vielä laiturin vieressä. Mutta vanhus oli herännyt ja
mennyt veneeseen ryhtyen purkamaan köysitystä.
Kristofferin täytyi hymyillä. Henrikan pelko oli tarttunut häneenkin,
mutta nyt hän oli taas oma itsensä.
— Näetkö, Henrika, kohtalo pitää minun puoltani! Minun ei ole enää
mitenkään mahdollistakaan noudattaa sinun mieltäsi.