— Mitä väkeä sinä luulit meidän olevan?
— Etkö pidä siitä, että saat vieraita? kysyi Kolumbus.
— En minä osaa pitää sellaisesta, mitä en ole ennen ensinkään kokenut.
— Eikö täällä milloinkaan käy vieraisilla keitään ystäviä muilta
saarilta?
— Ei.
— Mutta totta kai aina joku poikkeaa kuitenkin tänne katsomaan?
— Kyllä. Ihmiset, jotka myyvät meille tai ostavat meiltä.
— No, eikö tunnu hyvältä tässä yksinäisyydessä, jos joku tulee maihin
teidän luoksenne?
— Siitä on enemmän pahaa kuin hyvää, koska ne enimmäkseen ovat
vihamielistä väkeä kaikki tyynni.
Klopstock kuunteli tätä keskustelua hämmästyneenä. Hän muisti heidän
äskeisen hilpeän tulonsa, aivankuin muistetaan tahdittomuus, johon
joudutaan syypääksi jollakin tärkeällä hetkellä ja jota ei voida
myöhemmin ottaa puheeksi.
Pykälä istui ääneti ja mietteissään.
— Kaikki on täällä suurenmoista, hän ajatteli. Mutta hirvittävän karua!
Ihmiset ovat jollakin tavoin lähellä petoja. Jokainen ahdistaa muita.
Yksityiset perheet ovat toistensa vihollisia, ne tuntevat olevansa eri
verta. Ja kuitenkin ne ovat toisistaan riippuvaisia hädän tullen.
— No, miksi tällaisia painoja nimitetään kalastajakielellä? kysyi
Kolumbus.
— Ne ovat kiveksiä, mutta hailiverkoissa niitä sanotaan partsoiksi.
— Entä nämä karkeat langat?
— Ainoja.
— Ja tuohikohot?
— Ne ovat kohoja, tietääkseni.
Kevätesikko rakensi penkille tornin sinisistä lippalakeista ja
lauleskeli omia aikojaan: Tuuli kiitää yli maan — käki kukkuu
lehdossaan.
Henrikan katse siirtyi Kristofferista Kevätesikkoon ja taas
Kristofferiin takaisin.
— Tiedätkö, minä olen kuullut käen kukkuvan.
Pieni hymy kulki läpi ylioppilaiden rivin. Mutta Kristoffer nauroi
kohti kurkkuaan.
— Miksi sinä naurat?
— Koska sinä puhut hulluja.
— Se on totta, Kristoffer. Se on heittiö, tuo lintu, koska se munii
toisten pesään. Mutta minä kuuntelin mielelläni sen kukuntaa metsässä
sinä kesänä, jolloin minä asuin Isossa-Nauvossa ja kävin rippikoulua.
Käki osaa ennustaa, sanotaan. Se on toivottu lintu keväällä, mutta
syksyllä siitä tulee haukka.
— Ettekö te täällä koskaan kuule käkeä?
— Mitä tyhmyyksiä sinä kyselet? Täällähän on paljasta kalliota, ja käki
on metsälintu.
Kolumbus nousi. Erästä alasänkyä kaihtavat uutimet siirtyivät
äänettömästi syrjään, ja valtava mieshahmo tuli näkyviin. Tuossa
tuokiossa mies seisoi lattialla ojentuen täyteen mittaansa, mikä sai
uljaan Kolumbuksenkin näyttämään varsin pieneltä.
Henrika katsahti ylös verkostaan.
— Oletteko nyt nukkunut tarpeeksi, isä? hän kysyi välinpitämättömällä
äänellä.
Mies astui horjuen keinuvien siltapalkkien yli ja vaipui istumaan
kunniapaikalle pitkän pöydän ääreen. Nyt voivat ylioppilaat katsella
Vrakön isäntää. Hänen karkeat, punakarvaiset kouransa olivat vakaina
tammisella pöydänkannella, hänen leveä selkänsä nojasi hirsiseinään,
hänen punapartaiset kasvonsa olivat kääntyneet vieraisiin päin. Katse —
luja ja välkkyvä kuin Henrikan — siirtyi tutkivana toisesta toiseen.
— Hyvää päivää, isäntä, sanoi Pykälä.
— Hyvää päivää, toistivat toverit.
— Jumalan rauha, vastasi isäntä.
Pykälä meni hänen luokseen. Toiset istuutuivat penkille.
Pykälä avasi kultaisen nuuskarasiansa, tarjosi ja otti itsekin
hyppysellisen, istuutuen sitten jättiläismäisen isännän viereen.
— Kuka on näyttänyt sinulle tien tänne?
— Ei kukaan. Minulla on merikortti.
— En minä osaa lukea sinun korttiasi, mutta sen minä tiedän, ettei
minun vesilläni ole ikinä kuikkelehtinut mitään merenmittaaja-herroja.
— Sen kyllä uskon. Täällä on vaikea liikkua. Kortti pitää huonosti
paikkansa eikä tiedä veden syvyydestä kerrassaan mitään.
— Kuka on siis luotsannut sinua?
— Ei kukaan. Olen purjehtinut onnen kaupalla.
— Silloin sinulla on tärkeä asia.
— Ei minulla ole mitään erityisen tärkeää asiaa sinulle, Vrakön mies.
Minä tulen vain tervehtimään kolmen toverini kanssa, jotka kaikki
ovat ylioppilaita Turusta niinkuin minä itsekin ja kaikki halukkaita
näkemään, miten uloimmassa saaristossa kalastetaan ja elellään.
Talollinen pani kädet ristiin vatsalleen ja taivutti päätänsä
eteenpäin. Kasvot olivat ilmeettömät, mutta sieraimet liikahtelivat,
ikäänkuin hän olisi koettanut vainuta vieraiden aikomuksia. Hän kysyi
syrjään katsoen:
— Mitä väkeä te sitten olette?
— Ylioppilaita.
— Mitä sanot?
— Olemme ylioppilaita. Opiskelemme Turun akatemiassa, korkeakoulussa,
jossa luetaan papiksi.
— No, teidän koulutalonne on palanut poroksi muun kaupungin mukana.
— Olette oikeassa. Meidän kotimme ovat myöskin palaneet. Kestää kauan,
ennenkuin taas saamme oman katon päämme päälle. Tänä kesänä on pursi
kotinamme.
— Onko teillä rahaa, jotta voitte ostaa ruokaa?
— Kyllä meillä on.
— Minne aiotte sitten täältä purjehtia?
— Länteen Jurmoa ja Kökaria kohden, jos tahdotte tehdä minulle selkoa
reitistä ja sää on suotuisa. Ja sitten aiomme käydä Föglössä. Tuo
tuossa, jonka nimi on Nils Patrik, on sukua pappilaan.
Ukon katse tutki nopeasti Kevätesikkoa ja siirtyi Kolumbukseen.
— Ja hän tahtoo oppia verkkoa paikkaamaan.
Kolumbus siirtyi pöydän ääreen talollisen toiselle kupeelle.
— Niin, sitä todellakin haluan. Kutomaan verkkoja ja laskemaan
niitä, käsittelemään pyssyjä ja metsästämään, rakentamaan veneitä ja
purjehtimaan — se olisi minun mieleni mukaista elämää.
— Etkö sinä luekaan papiksi?
— Nyt olen saanut tarpeekseni lukemisesta. Haluan kerrankin elää
saaristolaisen elämää. Teistä se varmaan tuntuu uskomattomalta, mutta
ajatelkaahan omia nuoruusvuosianne, niin ymmärrätte minun haluni
saaristoon ja merelle. Eikö teille itsellenne tullut joskus halu
kokea toisenlaista elämää kuin se, missä olitte kasvanut — tuollaista
hiukaisevaa kaipausta, joka kirvelee rintaa.
Henrika ei enää käytellyt käpyä. Hän kuunteli.
Hänen kasvojensa yli hivui pilven tavoin tumma punastus.
— Purjehtikaa te, pojat, Föglöhön ja tulkaa takaisin syyspuoleen!
jatkoi Kolumbus. Minua ei lainkaan haluta vierailla pappiloissa. Minä
jään tänne.
Hän pani pöydälle talollisen eteen kiiltävän kultatukaatin.
Pykälä vihastui.
— Et sinä saa tuolla tavoin tuhlata rahojasi! Se on kernaasti suotu
hänelle, isännällemme, mutta sinulla ei ole varaa siihen! Muistappas,
että syksyyn on pitkä aika ja että sinä et saa kukkaroosi äyriäkään,
ennenkuin taas tapaat arvoisan isäsi.
Talollinen tarkasteli tukaattia, punnitsi sitä kädellään, hieroi sitä
peukalolla ja etusormella ja pudotti sen vihdoin pöydälle. Tuvassa
helähti.
— Mikä on sinun nimesi.
— Kristoffer.
— Sinulla on kuninkaan nimi.
— Meidän armollinen kuninkaamme ei ole aivan eilispäivänä ollut sen
niminen, Kevätesikko sutkautti.
— Toverien kesken minua sanotaan Kolumbukseksi, suuren kaimani
Kristoffer Kolumbuksen mukaan.
— Asuuko hän Turussa?
Kolumbus, ylioppilas, katsoi ihmeissään jättiläiskokoista Vrakön
valtiasta. Kevätesikko hymyili ja pikku Klopstock tokaisi jotain
Amerikan löydöstä. Mutta ukko ei enää kuunnellut. Hän pyyhkäisi rahan
pöydältä vasempaan käteensä. Sitten hän istui pitkän ajan ääneti
kyynärpäät tammisella pöydänkannella ja korvallistansa valtavaan
nyrkkiin varaten. Punapartaisten kasvojen ilme oli jännittynyt ja
kuunteleva, ikäänkuin tukaatilla olisi ollut ääni millä puhua. Ja
todellakin sillä oli ääni; ukko neuvotteli sen kanssa, vaikkakaan
kukaan läsnäolevista ei sitä oikein käsittänyt. Muutamassa lyhyessä
minuutissa oli harkittava ja aprikoitava kaikenlaista.
Pykälä oli siirtynyt Kolumbuksen viereen. He puhelivat hiljaa.
Talollinen tarkkasi heitä.
— Sinä, sarvisilmäinen, hän ajatteli, sinä näytät olevan heidän
johtajansa etkä sinä mielelläsi jättäisi yhtä miestä Vraköhön. Kunpa
tietäisin, mikä minulle on parasta.
Seuraavassa tuokiossa tapahtui jotain. Kolumbus pani kätensä talollisen
olalle. Sellaista ei kukaan ihminen ollut koskaan keksinyt tehdä. Tuon
karkean miehen tajuntaan ei mahtunut, että voitiin esiintyä sillä
tavalla, ja hän oli niin hämillään, kuin jos pappi olisi ottanut häntä
kädestä. Hän oli häpeissään, lannistettu, kykenemätön harkitsemaan,
mitä hänen etunsa vaati.
— Toverit aikovat nyt purjehtia ja ajattelevat tulla jonkun kuukauden
kuluttua tänne takaisin minua noutamaan. Saanko asua teidän luonanne
siihen saakka?
Kolumbus nousi. Talollinen vitkasteli. Tuo omituinen häpeän ja
riippuvaisuuden tunne katosi Kolumbuksen puristaessa hänen kättään,
mutta kultaraha oli jäljellä kourassa lämpöisenä ja raskaana.
— Henrika, käski hän yrmeästi, avaa kamarin ovi!
3.
Lintupilvi hälveni vähitellen sinenharmaan valkaman päältä. Niin kauan
kuin Kolumbus viipyi ranta-aittojen luona, kierteli vielä muutamia
suuria selkälokkeja tunkeilijan ympärillä nenäkkäinä ja äkäisesti
kirkuen, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet huutaa: mene matkoihisi! mene
matkoihisi! Mutta kun tuo tuntematon eläin vihdoinkin oli häädetty
pois, tuli suuri rauha myrskyn jälkeen. Pitkään riviin rantakallioille,
ranta-aittojen katoille ja kivilaitureille kiivenneinä nuo valkoiset
parvet torkkuivat päivänpaisteessa.
Tunnit valuivat tiehensä kirkkaan sydänkesän päivän tyvenessä. Pari
tiiraa pyydysti salakkaa matalikolta, missä meriruoho kasvoi karien
uurteista vihreänsinisinä juomuina. Ne pulahtivat veteen kuin putoavat
kivet, eivät onnistuneet, kimposivat takaisin ilmaan, pulahtivat ja
epäonnistuivat uudestaan, lukemattomia kertoja.
Valkaman suulta kuului airojen loisketta. Joku valpas, vanha lokki
lensi sinne ja kierteli pienin, tuttavallisin huudahduksin harmaan
ruuhen yläpuolella, joka lähestyi nopeasti satamaa.
Soutaja astui maihin, lennätti ammutun lokin rantakalliolle, tähysteli
joka taholle ja tallusti pehmein avojalka-askelin laiturille, johon
pursi oli kiinnitetty. Tänne hän jäi hievahtamatta seisomaan. Ei
milloinkaan, ennen tätä päivää hän ollut nähnyt valkoista venettä!
Hän oli nuori, voimakas mies, tämä lokinampuja. Mutta hänen olennossaan
oli jotain levotonta. Miehustan ja hyvinmuodostuneen yläruumiin
pituuteen verraten näyttivät sääret luonnottoman lyhyiltä, melkeinpä
kitukasvuisilta. Suuret soutajankädet eivät sopineet yhteen liian
pienen jalkaparin kanssa. Miehessä oli kahdenlaista ainesta, verta
kahdesta hyvin etäisestä lähteestä. Hän polveutui vankoin juurin
jostakin muusta rodusta kuin ruotsalaisen saariston.
Mies tarkasteli vierasta purtta vedenrajasta mastonhuippuun saakka.
Äkkiä hän pujahti alas sillanarkulle. Hämärässä laiturin alla sai hän
häiritsemättä sivellä sormillaan kyljen valkoista ja parraslautojen
sinistä maalausta. Hän otti veitsensä ja leikkasi irti valkoisen sirun,
niin että punaisenruskea pohjaväri tuli näkyviin. Sitten hän istui
hiljaa ja kuunteli. Kaikkialla oli aivan hiljaista; ainoastaan tiirat
rääkyivät matalikon ympärillä.
Hän'kapusi alukseen. Purressa oli paljon katseltavaa: niin monta komeaa
ja ihmeellistä esinettä, että hän olisi voinut viipyä koko päivän
saamatta sittenkään kyllin katselluksi. Miten hyvältä kajuutassa
tuoksuikaan: öljyltä, mausteilta, siirapilta! Hän löysi pussillisen
nekkuja; pisti yhden suuhunsa. Muuta hän ei uskaltanut ottaa mukaan.
Eipä silti, että mikään yllätys olisi suoranaisesti ollut uhkana!
Ranta-aitat olivat suojana laiturin ja talon välillä, ja jos joku
tulisi, niin lokit kyllä ilmoittaisivat siitä. Mutta yhtäkaikki
oli arveluttava asia koskea toisen omaisuuteen, kun omistaja oli
lähistöllä! Mitähän herroja ne nyt sitten olivat, nuo purjehtijat,
jotka kuljeksivat saaristossa rehentelemässä.
Hän lähti taloon.
Mutta kun hän nousi portaita ylös, aavisti hän pahaa. Kuistin penkillä
oli vieras pyssy ja toisella matka-arkku ja mytty vaatteita — tai mitä
lienee ollut — kiedottuina samanlaiseen öljytakkiin, jollaisia hän oli
kajuutassakin nähnyt.
Miksikähän nuo kuljeksijat kantoivat omaisuuttaan maihin täällä
Vrakössä?
Hän hiipi ikkunan luokse ja tirkisteli tupaan.
4.
Henrika pani itäistä kamaria kuntoon Kristofferia varten. Se oli
miellyttävä kesäasunto. Leveät, hohtavanvalkoiset permantopalkit
oli hiljattain pesty ja niille oli siroiteltu katajanoksia. Vuoteen
taivaansininen peite antoi pikku huoneelle lämpimän sävyn.
Henrika otti muhkeasta tammiarkusta pari reikäompelein koristettua
pellavaraitia. Kristoffer kävi vuoteelle pitkäkseen ja upposi kuin
suureen, pehmeään maininkiin.
— Mitä sinulla on patjantäytteenä? hän kysyi.
— Tietenkin haahkan untuvia.
Henrika nauroi:
— Minä olen ne nyppinyt ja kyninyt ja keittänyt ja kuivannut ja sitten
olen täyttänyt koko patjan, jos sinua huvittaa se tietää.
Siniseksi maalattu ovi vei läntiseen kamariin. Se oli lukossa.
Kristoffer yritti katsoa avaimenreiästä. Siellä sisällä näytti olevan
hämärää. Hän ei voinut erottaa lainkaan eri esineitä.
— Mitä sinä tirkistelet? kysyi Henrika töykeästi.
— Kuka siellä asuu?
— Ei kukaan.
— Mihin huonetta sitten käytetään?
Henrika ei vastannut. Hän kohenteli vuodetta seisoen selin
Kristofferiin.
— Sinun mielestäsi minä varmaankin kyselen liian paljon!
— Ei, mutta ei voi vastata kaikkeen.
Kristoffer pani merkille, että Henrikan ääni oli muuttunut. Siihen
oli tullut kova soinnahdus. Hänestä tuntui kummalliselta, että tyttö
pahastui näin viattoman kysymyksen vuoksi.
Hän katsahti ikkunaan. Silloin hän näki oudot kasvot painuneina ruutua
vasten. Ilkeät, kiukkuiset kasvot, kaksi pistävää, likaisenkeltaista
silmää, jotka katselivat häntä.
— Henrika!
Hän hypähti ikkunan ääreen. Mutta ulkona ei näkynyt enää mitään.
Pihamaa oli tyhjä.
Henrika pudotti patjan käsistään. Hänen kasvonsa ilmaisivat pidätettyä
pelkoa, mutta Kristoffer ei sitä huomannut.
— Minä näin jonkun kasvot ruudun takaa.
— Kenen kasvot?
Henrikan ääni värisi.
— Ilkeät miehenkasvot.
— Voi, miten sinä säikytit minua! Se oli Jan, ymmärtääkseni.
— Kuka on Jan?
— Renki.
— Miksi hän maleksii nurkkien takana?
— Sitä en tiedä.
— Ja miksi hän oli näöltään kuin itse paholainen? Hän katsoo vieraita
karsaalla silmällä, siltä tuntui, jumala nähköön.
Yhtäkkiä pisti Kristofferin silmiin, että Henrikan suloisten
tytönkasvojen ilme oli muuttunut samaten kuin hänen äänensäkin. Se
tuntui hänestä kovalta ja vanhalta.
Kulkiko renki tyttöä vakoilemassa? Oliko tämä ehkä hänen mielitiettynsä?
— Pidätkö sinä paljon Janista? hän tokaisi.
— On pitäminen toinen toisestaan.
Enempää he eivät puhelleet keskenään tänä ensimmäisenä päivänä, minkä
Kristoffer vietti Vrakössä.
5.
Kristoffer uneksi.
Hän näki taivaan, helakansinisen, ja sen laella purjehtivan
pilvenhattaren, valkoisen kuin vastasatanut lumi. Samassa oli
pilvenhattaroita lukemattomia, kaikki yhtä lumivalkoisia ja ihmeellisen
kauniita katsoa kiitäessään siinä huimaavan nopeasti pakoon lähestyvän
myrskyn tieltä, josta Kristoffer itse ei tuntenut pienintäkään
tuulahdusta.
Yhtäkkiä olivat taivas ja pilvet kadonneet. Hän lepäsi ruohikolla,
rajattomalla vihreällä kedolla, jolla ei ollut alkua eikä loppua,
ja hänen lähellään käyskeli valkoinen lammas laitumella. Samassa
lampaita olikin monta tuhatta, ne liikkuivat nopeasti eteenpäin kohti
taivaanrantaa, jota ei ollut, ne lähtivät laukkaamaan jonkin äänettömän
rajuilman ahdistamina. Kristoffer ymmärsi, että hänen täytyi hakea
suojaa. Mutta hän ei kyennyt nousemaan. Sydän takoi kuin pajamoukari,
rinta jännittyi palkeitten tavoin, jäsenet olivat lyijynraskaat. Hän ei
päässyt paikaltaan.
Mutta hän ei maannut enää ruohikolla, vaan jollakin kallioisella
rannalla. Verkkovene, tuo kehno kuvatus ruumisarkkuineen, oli
kiinnitetty ruostuneeseen rautarenkaaseen johonkin lähelle. Vene tahtoi
paeta, perävannas osoitti rannatonta merta kohden, kokkanuora oli
kiristynyt kuin soittimen kieli, katkeamaisilleen, tuntui uneksijasta.
Mutta se ei mennyt poikki, se oli ikuisesti kiinnitetty tuohon
kalliossa olevaan valtavaan renkaaseen.
Kristoffer tahtoi kiiruhtaa avuksi ja katkaista köyden veitsellään.
Mutta hän ei kyennyt liikuttamaan sormeaankaan. Hän värisi tuskasta.
Hän tiesi, että vanhus saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä, ja silloin
oli kaikki hukassa.
Nyt hän oli siinä! Kristoffer kuuli hylkeennahkaisten tallukoiden
pehmeät askelet kallioilta. Nyt hän yllätti heidät! He tahtoivat paeta
yhdessä, Kristoffer ja vene, mutta ei kukaan auttanut heitä. He olivat
molemmat voimattomia.
Henrika seisoi autiolla luodolla odottaen häntä. Se oli pitkulainen ja
pieni niinkuin sekin harmaa luoto, jolla sijaitsevaan linnunkuvattajan
suojukseen lokinampuja oli kätkeytynyt, mutta se ei kuitenkaan
ollut sama, koska se oli toisen reitin varrella. Kristofferista
tuntui, että hän oli kulkenut joskus sitä pitkin. Se oli hänestä
kuin lähinnä valkamaa oleva väylä, mutta kuitenkin erilainen, koska
täällä avautui merta kohden sininen aukeama toisensa jälkeen. Ja
muutamalla luodolla, aivan tuollaisen aukeaman edessä, seisoi nyt
Henrika, ja Kristoffer meloi ruuhtaan sitä kohden, meloi voimiensa
takaa päästäkseen pelastamaan tyttöä. Mutta miten ponnistelikin, ei
hän päässyt lähemmäksi, ja Henrika jäi seisomaan paikalleen, luodon
korkeimmalle kohdalle, vaikka hänen olisi pitänyt rientää rantaan. Hän
oli liikkumaton: kankea kuin patsas. Hän tiesi, että tämä naiskuva oli
Henrika, mutta sen kasvoja hän ei saattanut erottaa.
Nyt hän näki ne. Ne olivat aivan lähellä, ne painautuivat Kristofferin
ikkunaa vasten ja katselivat häntä suurin, surullisin silmin. Mutta
ne eivät olleetkaan enää Henrikan kasvot, ne olivat pienemmät ja
piirteiltään hennommat ja kuolonkalpeat.
Kristoffer heräsi. Aurinko paistoi ikkunasta täyttäen kamarin
kultaisella valollaan.
Kristoffer makasi ajatellen unta: tuttujen ja tuntemattomien seikkojen
vilinää. Hän ajatteli luotoa, jolla Henrika oli seisonut odottamassa.
Nuo pienet merelle päin olevat aukeamat! — kuinka saattoi kaikki
tuntua hänestä niin tutulta, vaikkei hän koskaan ollut ruumiillisin
silmin nähnyt tuota paikkaa? Entä kalpeat naiskasvot? Kristoffer haki
muististaan. Ei, ne eivät muistuttaneet ketään hänen tuntemaansa
henkilöä. Ei ketään! Ei Henrikaa ja vielä vähemmän sitä naista, jonka
sormusta hän oli pitänyt.
Kuka hän oli?
Kristofferille tuli ikäänkuin selittämätön, mutta yhtäkaikki
järkkymätön varmuus siitä, että tuo nainen oli joskus tulevaisuudessa
osuva hänen tielleen. Tuo surullinen katse oli sanonut sen hänelle, se
oli pyytänyt häneltä jotakin. Ja vielä myöhemminkin, kun hän muisteli
unta, valui siitä hänen sydämeensä hiljaisen surumielisyyden virta.
Pukeutuessaan hän muisti ystävänsä Klopstockin ja hänen uusimman
romaanisankarinsa, Heinrich von Ofterdingenin. Erakko, romaanin
salaperäinen vanhus, antaa Heinrichille harvinaisen provencelaisen
kirjan, joka on peräisin ammoisilta ajoilta. Tietämättä edes, millä
kielellä teos on kirjoitettu, Heinrich silmäilee sitä umpimähkään.
Ihmeekseen hän kohtaa kirjan kuvien joukosta tutut kasvot, jotka
kuuluvat muutamalle hänen seuralaiselleen. Hän selailee edelleen,
löytää taaskin kasvot, jotka hän tuntee, kolmannet, neljännet ja
lopulta — oman kuvansa. Tuonnempana ovat kaikki kuvatut ihmiset
hänelle tuntemattomia, mutta eivät vieraita, sille he kaikki tulevat
vaikuttamaan Heinrichin elämään. Hän on tutustuva siihen jaloon
runoilijaan, josta tulee hänen isällinen ystävänsä, ja siihen nuoreen,
suloiseen naiseen, josta tulee hänen puolisonsa.
— Erakon kirja oli unielämän vertauskuva, ajatteli Kristoffer.
Unemme eivät ole ainoastaan katsahduksia menneisyyteen, vaan myöskin
tulevaisuuden enteitä. Uni on muisto, mutta myöskin ilmestys. Ja mitä
minä uneksin ensimmäisenä yönä jossakin vieraassa talossa, käy aina
jollakin tavoin toteen.
Kristoffer oli valmis. Hän avasi tupaan vievän oven. Tupa oli tyhjä.
Pihamaalta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kaikki oli hiljaisuutta ja
rauhaa.
Hän lähti ulos partioretkelle. Ei ainuttakaan kulkijaa saattanut
havaita laajassa näköpiirissä, ei ainuttakaan purjehtijaa, ainuttakaan
soutajaa. Hän palasi taloon. Kun se nyt oli siinä hänen edessään
harmaan yksinäisenä, turvekaton ja raskaiden kivien painamana, tuntui
se taaskin yhtä salaperäiseltä kuin eilen, heidän saapuessaan.
— Jos olisit minun, Kristoffer ajatteli, niin sivelisin sinut
punamullalla, naulaisin valkoiset laudat nurkkiin ja ikkunoiden
ympärille ja istuttaisin ruusupensaita seinäviereen. Villiruusu,
orjantappura, saariston suloinen tunnus, tahtoisin nähdä sinun kukkivan
Henrikan kodin ympärillä!
Vasemmanpuoleisessa pitkisseinässä oli yksi ainoa räppänänkaltainen
ikkuna. Se kuului tuohon suljettuun kamariin; Kristoffer ei ollut
huomannut sitä ennen.
— Se on varmaankin romuloukko, koska kukaan ei asu siinä, hän ajatteli
ja koetti katsoa sisään raosta, joka jäi ikkunankehyksen ja uutimen
virkaa toimittavan valkoisen rievun väliin. Mutta hän ei voinut erottaa
huoneesta muita esineitä kuin nurin käännetyn matalaselkäisen tuolin.
— Täytyy kai minun tarkastella lähintä ympäristöäni, ajatteli Kolumbus
edelleen, meni huoneeseensa, otti avaimen tupaan vievästä ovesta ja
koetti avata sinisen oven lukkoa.
Se onnistuikin. Kristoffer astui sievään kamariin, joka oli ahdas kuin
kajuutta, mutta hauska ja houkutteleva kuin pappilanmamsselin siisti
neitsytkammio.
— Täällä tuoksuu kuusenhavuilta, oli hänen ensimmäinen aistimuksensa.
Mutta sen täytyi johtua hänen hajuaistinsa hairahduksesta, sillä
vastapestylle permannolle oli siroiteltu katajanvarpuja.
Seinillä oli siniset tapetit, ylellisyys, mitä ei ollut suotu
Kristofferin kamarille. Muutamassa nurkassa oli kauniilla
kupariheloilla somistettu arkku, jonka kaarevaan kanteen oli maalattu
sinisiä ruusuja. Pitkisseinän viereen oli pantu riviin kolme
matalaselustaista tuolia, kaikki nurin käännettyinä. Ja Kristoffer
huomasi kukkivan myrtin, joka oli pienellä sinisellä pöydällä ikkunan
ääressä.
— Tämän täytyy olla Henrikan talvihuone, hän ajatteli, ja noiden
Henrikan arkku ja Henrikan myrtti. Jokaisella nuorella tytöllä on
sellainen, tämä on Henrikan, mutta miksi hän on kätkenyt onnenkukkansa
puolipimeään huoneeseen? Tahtoiko hän sen kuolevan? Oliko hänellä
salainen suru? Oliko isä luvannut hänet jollekulle, josta hän ei voinut
pitää?
Vaikutelmat hyökkäsivät Kristofferin kimppuun.
— Ei kukaan tyttö tapa vapaaehtoisesti myrttiään, jota hän on
hoitanut hääpäiväänsä varten. Sellainen olisi synti, joka kostaa
itsensä — kuolemansynti. Nuoren naisen morsiusmyrtti on kasvanut
kiinni hänen elämäänsä yhtä varmasti kuin köynnös, josta saamme pyhän
ehtoollisviinin, on salaperäisesti yhdistynyt Vapahtajamme vereen.
Kristoffer tunnusteli ruukussa olevaa multaa. Se oli kuivaa. Hän
tarttui käsin otsaansa. — Ei, tässä talossa eivät asiat ole oikein!
Henrika ei tahdo näyttää minulle huonettaan. Hän pelkää, että minä saan
vihiä hänen synkistä salaisuuksistaan.
— Täällä on tukahduttavaa, tuumi Kristoffer edelleen, eikä se
todellakaan ole ihme. Mutta minkätähden minua vaivaa kuusenhavujen
tuoksu, vaikka lattialla on katajanvarpuja?
Kristofferin tajuntaan nousivat kaikki mahdolliset synkät muistot:
maahanpaniaiset, joissa hän oli ollut läsnä, kuusenhavuilla peitetty
arkku verkkoveneessä ja vastenmielinen vanhus, joka oli kadonnut hänen
näkyvistään Gullkronan selälle. Hän muisteli yön unennäkyjä: valtavaa
rautarengasta kalliossa ja verkkovenettä, joka jännitti kokkanuoraansa
päästäkseen irti. Tuo kaikki muistutti jollakin tavoin piilokuvaa,
josta näkee tilanteen tai maiseman mahdollisimman selvästi, kykenemättä
huomaamaan pääasiaa. On arvattava, missä laiva keinuu aalloilla, missä
matkamies on tiellä, missä kohdassa jylhien kallioiden keskellä rosvo
piileskelee!
— Missä se kuuro vanhus oli minun unessani? ihmetteli Kristoffer.
Missään ei häntä näkynyt, mutta kaikkialla hän oli läsnä. Hänestä lähti
se kauhu, mikä esti minut katkaisemasta verkkoveneen kokkanuoraa. Hän
aiheutti sen salaperäisen vastustuksen, mikä kahlehti ruuheni veteen,
kun tahdoin meloa Henrikan luokse luodolle. Hän oli se näkymätön
rajuilma, joka hätyytti lammaslaumoja, se äänetön myrsky, joka ajoi
valkoisia pilviä edellään. Ja hänellä oli myöskin jokin mystillinen
yhteys noiden kalpeiden, surullisten naiskasvojen kanssa.
— Ei, Kristoffer ajatteli, minun aivoni keksivät mielettömyyksiä! Kun
kaikki käy ympäri, niin kummallista on ainoastaan Henrikan suhde tähän
poloiseen, kuolemaantuomittuun myrttiin; ja se on todella selittämätön.
Mutta uneni oli arvattavastikin vain sarja ilvekuvia ja vanhus pelkkä
veijari ja juoppolalli, Vänöstä kotoisin, kuten hän itse ilmoitti.
Kristoffer lähti sinisestä kamarista. Taivaanlaella säteili aurinko,
ja merituuli puhalsi saariston yli voimakkaana ja vapauttavana. Lokit
ja tiirat melusivat etelän puolella, vihreän-läikkyvällä lahdella,
joka työntyi kallioiden väliin. Kristoffer kulki sitä kohden päätyen
tuokion kuluttua suojaisaan lahden poukamaan. Täällä hän sai nähdä
uuden sataman ja huomasi talonväen olevan kivilaitureiden luona
valmistautumassa nuotanvetoon.
— Hyvää huomenta, huusi Kristoffer.
— Sinä näytätkin olevan aamunvirkku, vaikka olet herrasmies, sanoi
Henrika, kun Kristoffer tuli hänen luokseen. Minä aioin juuri juosta
sinua herättämään, sillä sinun täytyy olla mukana tässä työssä.
Henrika puhui taas tuolla pehmeällä, laulavalla äänellä, josta
Kristoffer piti. Tyttö seisoi avojaloin kivilaiturilla pitäen naaraa
kädessään, kookkaana ja notkeana, tuulenviiman puhaltaessa hänen
ruskeisiin tytönkasvoihinsa, jotka säteilivät raikkautta ja elämänhalua.
— Henrika menee Janin veneeseen, ja sinä seuraat minua, määräsi
talollinen.
— Mutta minä en ole koskaan ennen vetänyt nuottaa!
— Saat heti ryhtyä opettelemaan. Siinä on monta mutkaa matkassa, tiedä
se, mutta sitä tietä sinä voit tulla kuninkaaksi niinkuin kaimasikin.
Kristoffer hymyili. Hän ei käsittänyt tuon taivaallista.
— Nuottakuninkaaksi, ymmärräthän, nauroi Henrika nousten Janin
veneeseen.