1.
Nuo neljä ylioppilasta olivat nyt jättäneet Gullkronan selän taaksensa
utuisensiniseen kaukaisuuteen. Ulkosaaristo alkoi matalien, autioiden
kaiskujen, kuperien luotojen, somersärkkien ja vaahdon seppelöimien
riuttojen läpipääsemättöminä ryhminä. Siellä täällä kohotti pihlaja tai
räkämänty myrskyn tuivertaman, laakean latvansa näiden ankarien aavojen
yläpuolelle. Muuten oli kaikki karua ja äärettömän autiota.
Pykälä tunsi ulkosaariston vanhastaan. Mutta Kolumbus, Kevätesikko ja
Klopstock kokivat löytäjän hurmiota nähdessään nämä karut maisemat.
Kaikki oli ihmeellistä ja lumoavaa: suolankylläinen ilma, läpikuultava
vesi, hylkeiden mustat päät, keinunta tyrskyissä, ja lintuelämä
— rauhallisesti uivat haahkanpoikueet, kiislojen ja koskeloiden
liudat, jotka lehahtivat lentoon, hupaiset ruokit, jotka uteliaina
tulivat houkuttelevan lähelle purtta, punakoipiset rantaharakat ja
uljaat lokit, jotka laajoin kaarroksin liitelivät korkealla luotojen
yläpuolella.
Kolumbus sulki silmänsä ja kuunteli. Hän kuuli kolmenlaista kohinaa.
Epäsäännöllistä, kun laineet pieksivät keulaa, rytmikästä, kiihdyttävää
murtavilta kareilta ja tasaista, järeää, tummaa kohinaa, joka tulee
meren ääriltä, joka on saaristolaiselämän perussävelenä, joka yltyy
pauhuksi syyspuoleen ja joka ei koskaan täysin vaimene.
Pykälä seisoi etukannella kiikari kädessään. Väylä oli yhä työläämmin
löydettävissä. Valkoinen pursi liukui ahtaille vesille ja työntyi
vaivalloisesti eteenpäin kapeista aukoista.
— Me purjehdimme onnen kaupalla, totesi Kevätesikko, joka piti perää.
Nyt ei näkynyt enää mitään kulkureittiä. Viistopurjeen puomi osoitti
matalien pikkukarien, kallionnyppylöiden ja riuttojen rykelmää, joka
sulautui yhdeksi ainoaksi autioksi kalliomaisemaksi.
Pykälä oli suunnannut kiikarinsa tuulenpuolella olevaa
linnunkuvattajain kojua kohden.
— Katsokaa ampumakoloa! — Näettekö mitään? — Emme. — Kiviseinän
yläpuolella välkkyy kiväärinpiippu ja pyssymies tähtää meitä.
— Käännymmekö?
— Siitä ei ole apua. Tuolla näen aukon. Alemmaksi! Aivan niin.
Kevätesikko käänsi isonpurjeen toisaanne. Nyt saattoivat kaikki erottaa
ampumakolon matalalta, pieneltä saarelta. Mutta mitään epäilyttävää ei
ollut havaittavissa.
— Olet nähnyt näkyjä. Pykälä!
— En. Pidä jumala mielessäsi, Kolumbus! Nämä ovat Vrakön vesiä, ja sinä
olet merirosvon pyssynkantamissa.
Pursi liukui uhkaavan saaren ohi.
Samassa pamahti laukaus. Merilokki putosi siipiään räpyttäen ja
mäiskähti veteen juuri keulan edessä. Pykälä nosti kuolleen linnun
purteen. Kevätesikko käänsi tuuleen. — Tulkaa tänne! huusi Pykälä.
Tulkaa tänne hakemaan saalistanne!
— Hieno laukaus, kautta kunniani! Kolumbus huudahti.
— Mestarilaukaus, mutta missä on ampuja?
— Ampuja, hoi! huusivat ylioppilaat kuorossa. Hoi, mestariampuja, hoi!
Saarella ei näkynyt ketään ihmistä.
— Hän on kojussa.
— Hänellä ei ehkä ole venettä.
— Tietenkin on hänellä vene. Tuolla te näettekin sen.
Pykälä osoitti vedenrajassa olevaa mahtavaa siirtolohkaretta. Sen
varjossa oli pieni ruuhi, harmaa kuin luoto.
Alus sai entisen suuntansa.
Kuollut lokki heitettiin mereen, ja se jäi uiskentelemaan
vanavesijuovaan siivet levällään ja vereytynyt, valkoinen kupu kelluen
aalloilla kuin pivollinen vaahtoa.
Laukaus oli säikyttänyt kaikki lähitienoon linnut siivilleen.
Ylioppilaiden huudot lisäsivät rauhattomuutta, ja ilma oli täynnä
kimeitä ääniä. Kirkuvan lokkiparven saattelemana solui pursi kapeaan
väylään, joka vähitellen avartui valkamaulapaksi ja lopulta johti
kahden koukertelevan salmen kautta avomerelle.
Näillä vesillä melu yltyi monin verroin. Pienen, harmaansinisen
valkaman yläpuolella vilisi tolkuttomasti kaikensukuisia valkeita
lintuja, erilaisia lokkeja, tiiroja, kirkuen, rääkyen ja huutaen
kaikissa sävellajeissa. Mutta tämän valkoisen pilven alta aukeni ranta
ja koko saari ahdistavan karun näköisenä. Harmaita veneitä, harmaita
laitureita, harmaita verkkotelineitä, harmaita ranta-aittoja laakeilia,
harmailla paasilla ja rykelmä harmaita rakennuksia alastoman vuoren
juurella, jonka huipulla upeili kiviröykkiö!
Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, ja ainoastaan asuinrakennuksen
savupiipusta kohoava ohut sauhu kieli ihmisten läsnäolosta.
Kolumbus jäi purteen, kun toverit lähtivät löytöretkelle. Hän katseli
ympärillään olevia valkaman nähtävyyksiä. Siinä oli venetalaita,
ranta-aittoja, luhteja, joiden tarkoitusta hän ei voinut käsittää,
ja uskomattomat määrät eripaksuisia puita järeistä hirsistä ohuihin
rimoihin saakka, kaikki neliskulmaisiin riittoihin pinottuina:
kokonainen pieni kaupunki, kun katseli satamakuvaa mereltä käsin.
Aluksia oli maissa, ja kaikenlaisia aluksia oli venetalaissa ja
laiturien vieressä, Kolumbuksen mielestä riittävästi kokonaisen
kylän tarpeiksi. Hän kurkisti muutamaan ranta-aittaan, luuli sitä
käytettävän nuottain ja kalastustarpeiden säilytyspaikkana, mutta
tapasikin kummakseen vain tyhjiä, pieniä laatikoita, arvatenkin
rusinalaatikoita, jotka täyttivät aitan permannosta kattoon saakka.
Ovelle oli naulattu jonkun haaksirikkoutuneen laivan nimilauta. Se oli
joskus ollut siniseksi maalattu, mutta ei nyt erottunut paljonkaan
harmaasta hirsiseinästä. Sirosti leikattujen kirjainten väristä ei
ollut hituistakaan jäljellä.
RENA, tavasi Kolumbus. Mutta sammalen syömää puuta tarkoin tutkittuaan
hän keksi vielä joitakin T:n ja A:n merkkejä. RENATA oli ollut sen
laivan nimi, jonka Itämeri oli näillä äärillään murskannut jonakin
syysyönä kauan, kauan aikaa sitten.
Tämä kummallinen ovenkoriste ei ollut ainoa lajiaan. Kaikissa aitoissa
oli nimilautoja, rantaan ajautuneita tai irrotettuja hylyistä, jotka
olivat ajautuneet avomerta vasten oleville luodoille. Haaksirikon
ikivanha murhenäytelmä kuvastui Kolumbuksen mieleen, kun hän kulki
siinä ovelta ovelle katsellen näitä muistoja menneiltä ajoilta ja
kaukaisista maista.
Vaalenneilla olkikatoilla oli raskaita kiviä. Kolumbus huomasi, että
myöskin vuoren juurella sijaitseva asuinrakennus oli samalla tavoin
suojattu myrskyltä. Ja hän alkoi aavistaa, miten valtavia olivat
rajuilmat ja miten katkeraa oli elämä täällä samaisen meren partaalla,
jota hän niin kiihkeästi rakasti ja niin vähän tunsi.
Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock kävivät katsomassa vuoren huipulla
olevaa kiviröykkiötä: pakanuuden aikaista hautakumpua, kuten
saaristontuntija olisi vakuuttanut. Sinne vievällä tiellä oli muutakin
merkillistä nähtävää: kivipeltoja ja jatulintarhoja ja notkelmassa
kummun juurella nuotion jätteitä. Pieni ei ollut tainnut ollakaan se
roihu, joka oli tältä paikalta kerran luonut punaista hohdettaan karien
täyttämän meren yli. Laajan ympyrän alalta oli kaikki kasvullisuus
palanut ja paljastuneen kallioperustan uurteissa näkyi hiilenjätteitä.
Klopstock löysi rotkon, jonka alinomaiseen pimentoon ihmiskädet olivat
syytäneet suuria määriä nokista rojua. Hän kiskoi esiin kärventyneitä
ajopuunkappaleita: luunkovia järkäleitä, joihin kirves ei pystynyt ja
joita tuli ei kyennyt kuluttamaan.
— Miten muhkeita juhannuskokkoja täällä onkaan mahtanut palaa!
— Niiden kokkojen luonteen voimme päätellä ottamalla kaikki merkit
huomioon, lausui Pykälä. Kansansuussa on säilynyt muisto jostakin, jota
nimitetään harhavalkeaksi.
No niin, kuvitelkaahan sellainen nuotio roihuamassa täällä. Ei ollut
todellakaan ihme, jos merenkulkijat entisaikaan myrskyssä ja pimeässä
pitivät sitä Utön majakkavalona.
— Sinä uskottelet joutavia.
Pykälä ei vastannut. Hän tarkasteli kiikarilla näköalaa yli meren ja
saariston, joka idän puolella sulautui kivierämaiksi, joiden lomiin
vesijuovat kietoivat kapeita, sinisiä nauhoja. Kiikarin lasille
ilmestyi pieni saari siirtolohkareineen ja ampumakoloineen.
— Ruuhi on poissa.
— Onko se mitenkään merkillistä?
— Ei. Mutta minkätähden alkuasukas ei souda kotiin, kun hän kerran
saa isoisia vieraita? Ja minkätähden ei yksikään ihminen mene rantaan
katsomaan Kolumbusta, joka istuu ypöyksin kivilaiturilla syömässä
voileipää?
He juoksivat alas vuorelta ja menivät pihamaalle, jota suojasi matala
kivimuuri. Vanha, kukkiva pihlaja veräjän pielessä ja mustaseljapensas
eteisportaitten kupeella koristivat pihaa. Pykälä vetäisi ovea. Se oli
salvassa sisäpuolelta.
— Tämä on hävytöntä, Klopstock huudahti.
— Concilium abeundi, Pykälä totesi.
Kevätesikko katsoi sisään pirtin ainoan ikkunan himmeiden, pienten
ruutujen läpi. Pykälä kolkutti samaan aikaan ovea.
— Jätä tuo! tiuskasi Kevätesikko ryhtyen laulamaan kauniilla
tenorillaan:
Oi, Amaryllis! Herää jo, pieno!
Ilma on vieno,
vilpoinen.
Taivaalla häilyy
kaari, se päilyy,
metsissä säilyy
hohde sen.
— Oletko keksinyt jonkun tyttölapsen sieltä sisältä? kysyi Pykälä
myhäillen. Mutta Kevätesikko ei vastannut. Hän lauloi edelleen:
Amaryllis, siihen voit sä luottaa:
Neptunus sua sylin viivain vuottaa!
Morfeuksen unijuomin juottaa
silmiäs, huulias salli mä en.
Ylimmäinen ovenpuolisko raottui äkkiä. Nuoret naiskasvot olivat
näkyvissä juuri niin kauan, että kaikki kolme ylioppilasta ennättivät
huomata niiden tavattoman kauneuden. Seuraavassa tuokiossa ne
olivat poissa. Kaikki oli ollut kuin noituutta; ei kukaan ollut
huomannut, että oven yläosa voitiin avata työntöluukun tavoin, vaikka
sisäänkäytävä yhtäkaikki jäi suljetuksi.
— Avaa koko ovi, tyttölapsi! huusi Pykälä, mutta ihastunut Klopstock
katkaisi seljanoksan ja heitti nuo kermankeltaiset kukat eteiseen
kunnianosoituksena naiselle ja kauneudelle. — Minä nimitän hänet
Amaryllikseksi, hän sanoi, hän ansaitsee tuon kaikkien nimien nimen.
— Ei, Kevätesikko puuttui puheeseen, Amaryllis kimmeltää vaaleana kuin
juhannus, mutta hän on tumma kuin elokuun yö.
— Tuhkanvärinen, oikaisi Pykälä, ja naamalta ruskea kuin
mustalaisnainen.
— Minä voisin rakastaa häntä, tunnusti pikku Klopstock. Mutta tämän
liikuttavan tunnustuksen hämmensi Kevätesikon raikuva ylistys:
Maan aarteet jospa joku mulle tois,
Selinda, ah, sa saisit kaiken multa!
Mull’ aukoa jos vöitäs lupa ois,
sun ruumiis kietois monen käädyn kulta.
Niin, keisari jos öisin, syleilys
jok’ainoon palkkio ois läänitys,
jos vyössäni ois tähdet taivahalta,
niin tähden saisit joka suudelmalta.
Sillä aikaa kuin Kevätesikko vuodatti laulajasydäntään säveliin, pisti
yritteliäs Pykälä päänsä aukosta ja huomasi, että tyttö oli työntänyt
oven raskaan salvan syrjään. Tie oli vapaa. Pykälä tunkeutui rohkeasti
eteenpäin pikku Klopstock aivan kintereillään; Kevätesikko tuli
jäljessä viimeisenä miehenä.
Tunkeilijat hämmästyivät vraköläisen talonpoikaistuvan tilavuutta ja
yksinkertaista upeutta. Avoin, valkoiseksi kalkittu takka; leveät,
seinään kiinnitetyt penkit; ikivanha taalalaiskello; kaksikerroksiset
seinäsängyt, joiden osittain syrjäänvedettyjen uudinten lomasta
patjavuoteet hohtivat houkuttelevan valkoisina. Peräseinän korkea
astiakaappi oli täynnä tinalautasia ja -vateja. Hämärästä kattoparrujen
alta häämöittivät pitkät reikäleipärivit, ja puhtaaksi pesty lattia oli
koristettu tuoreilla kuusenhavuilla.
Pykälä pani heti merkille lukuisat pyssyt, joita riippui seinillä
siellä täällä: haulipyssyjä, luodikkoja, vanhoja musketteja, jotka
toivat mieleen kuvitelmia kolmikymmenvuotisesta sodasta. Mutta
pieniruutuinen ikkuna veti väkisinkin puoleensa Klopstockin katseen.
Siellä upeili hilpeästi hohtavan eteläauringon valossa komea rivi
huolellisesti hoidettuja verenpisaroita täynnä sinertävänpunaisia
kukkia.
Amaryllis-Selinda oli verkkoa paikkaamassa eikä näyttänyt piittaavan
muusta kuin kävystä ja langasta ja ratkenneista silmukoista.
Ylioppilaat koettivat hieroa tuttavuutta. He kyselivät minkä mitäkin,
mutta saivat ainoastaan tyhjänpäiväisiä ja vältteleviä vastauksia.
Lopulta puhelias Kevätesikkokin luopui yrityksestä, ja nuo kolme
vierasta istuivat tuppisuina rivissä penkillä.
— Soisinpa olevani taiteilija, ajatteli Kevätesikko. Silloin maalaisin
hänet tuolla kuningattaren-tuolillaan istuvana, käpy kapeassa kädessään.
— Katsohan, hän sanoi Klopstockille puoliääneen, oletko ennen nähnyt
tuollaista tuolia. Katsoppas selkämystän koruleikkauksia!
— Sydämiä, huomasi Klopstock.
— Ja neliapilaita.
Kolumbus astui huoneeseen. Nyökkäsi tovereille ja meni tytön luokse.
— Hyvää päivää, sanoi hän ottaen tyttöä kädestä. Minun nimeni on
Kristoffer. Mikä on sinun nimesi?
— Henrika.
— Tahtoisitko opettaa tuota minullekin, Henrika?
— Verkon paikkaamistako?
— Niin.
— Ei sinulle ole mitään hyötyä siitä opista.
— Onhan toki! Sekä hyötyä että hupia.
— Se on vaikeaa eikä ensinkään hauskaa.
— Kaikki vaikea on hauskaa.
Kolumbus kävi polvilleen permannolle ja tarkasteli verkkoa. Tunnusteli
kiveksiä.
— Eikö verkossa ole mitään muita painoja kuin nämä?
Tyttö purskahti nauruun.
— Sinä olet hupsu. Etkö ole koskaan kalastanut verkolla?
Kevätesikko tuli heidän luokseen.
— Sanohan minulle, Henrika, miksi sinä oikeastaan pelkäsit meitä?
Tyttö katseli häntä. Se oli ihmeellinen katse — arka ja kuuma.