1.
— Pidä suunta valkoista kiviristiä kohti!
— Mikä on saaren nimi?
— Sama kuin selän: Gullkrona. [Gullkrona = Kultakruunu.]
— Gullkrona?
— Niin, se kuuluu omituiselta. Miten selittäisit sellaisen nimityksen?
— Selittäisin! Mitäpä hyödyttäisi nyhtää selityksin hajalle kaikkea
kaunista?
— Luulen, että nimen on aiheuttanut jokin kirjoitusvirhe, joka — —
— Sinä olet sietämätön paikannimenjohtoinesi. Minä sanon Gullkronan
selkä ja iloitsen siitä. Etkö voi kuulla, että nimi laulaa? Etkö voi
nähdä, että se loistaa?
— En, kautta Jupiterin, sitä en voi, etkä sinäkään, Kolumbus.
Vuoden pisin päivä alkoi vähitellen iltaantua. Luoteinen oli peräti
masentunut. Se puhalsi suoraan peränpuolelta, mutta jaksoi töin
tuskin täyttää puoliksi katetun purren korkeita purjeita, jotka oli
tiukoitettu kummallekin laidalle. Vanaveden kohiseva laahus jäi
peräsimen taakse suurin, välkkyvin kuplin ja mastonhuippuun sidotun
juhannuslehvän vihreä kuva murtuili aaltojen mutkikkaissa kuvastimissa
suojanpuolella.
Tummasilmäinen, solakka ylioppilas, joka totteli toverinimeä Kolumbus,
retkotti peräsimen varressa musta tukka otsalle valuneena ja sääret
ojennettuina yli laidan. Ruskettuneet jalat olivat isonpurjeen
jalusnuoralla ja kastuivat aaltoihin purren kallistuessa. Hänen
riitakumppaninsa, juris studiosus jo runsaasti toista vuosikymmentä
ja toverien kesken Pykäläksi nimitetty, seisoi tähystämässä kannella
maston edessä. Se työ olikin hänen mieluisinta askarteluaan. Hän
näytti hiukan liikaa lukeneelta ja hajamieliseltä sarvisankaisine
silmälaseineen, mutta itseasiassa hän oli mestari tähyämään etäisiä
kivirasteja ja vilkkuvaloja ja erottamaan väijyviä salakareja.
— Laskemmeko lahteen?
Pykälä ei vastannut.
— Onko tämä Gullkronan valkama?
Pykälä pysyi itsepintaisesti vaiti.
— Tiukalle isonpurjeen jalusnuora, komensi hän tuimasti. Pidä kiirettä,
piru soikoon!
Valkoinen pursi liukui hitaasti leveään lahteen.
Pykälä laski ankkurin.
Pienet, poikamaiset uneksijankasvot pistivät esiin kajuutanovesta.
— Missä olemme?
— Voiko se kiinnostaa Klopstockia?
— Olin kuulevinani ketjujen kitinää.
— Häiritsikö se filosoofia?
— Missä olemme, kysyn minä!
— Lukekoon hän rauhassa Wertheriään! »Und Lotte sah gegen Himmel und
auf mich; ich sah ihr Auge thränenvoll, sie legte ihre Hand auf die
meinige, und sagte: Klopstock!»
— Olet inhottava, Kolumbus!
— Olen tuskastunut Pykälään.
— Ja purat sisuasi muihin.
— Kestä se tyynesti, kultaseni! Olemme Gullkronan valkamassa ja nyt me
juomme! Avaa muutamia punssipulloja, hae esiin sokeria ja sitruunia,
herätä Kevätesikko ja käske hänen sekoittaa kelpo malja! Ja katso
tarkoin, miten hän menettelee, niin opit kerrankin jotain hyödyllistä!
Geschwind, kultaseni!
Kolumbus otti esiin tupakkakukkaron ja täytti englantilaisen
merenvahapiippunsa. Sitten hän etsi käsiinsä tulukset, iski teräksen
piikiveä vasten, sytytti taulan ja sai tulta piippuunsa.
Pykälä kääri kokoon keula- ja viistopurjeen. Kolumbus kävi käsiksi
isoonpurjeeseen. Saatuaan työnsä valmiiksi Pykälä laskeutui
peränpuolelle auttamaan toveriaan. Kolumbus katseli häntä alta
kulmiensa hänen siinä ääneti ja jurona kähmiessään sidenuorien
selvittelyssä.
— Täytyykö sinun välttämättä laittautua kummituksen näköiseksi noita
surkeita kakkuloita käyttämällä? Sinä muistutat pöllöä.
— Parempi muistuttaa Minervan viisasta lintua kuin olla erään tietyn
löytäjän näköinen.
— Va-i niin! Mitä linnunnäkoä sinä siinä herrassa huomaat?
— Hän tuo minun mieleeni korppikotkan.
Nämä olivat ensimmäiset kiivaat sanat, mitkä Kolumbuksen oli onnistunut
pusertaa täsmällisen Pykälän suusta. Hän sai heti kyliänsä torailusta.
— Kuuleppas, Pykälä, Bengt Rabbe, miksi me oikeastaan kinastelemme?
— En siedä sitä, että joka toinen lauseeni keskeytetään. Ja sitäpaitsi
alan väsyä sinun kehnoon purjehdustaitoosi.
— No, lupaan tehdä parannuksen.
— Annahan minun sanoa sinulle pari asiaa, Kristoffer! Sinua sanotaan
Kolumbukseksi, mutta sinä purjehdit kuin maamarriainen, etkä ota oppia
varteen sitä saadessasi. Purjehtiminen, näetkös, merkitsee sitä, että
pidät silmät ja korvat auki etkä jätä huomaamatta vähäpätöisintäkään
yksityisseikkaa, mutta et liioin takerru mihinkään yksityiskohtaan.
Se vaatii ennen kaikkea perinpohjaisuutta. Muuten se muuttuu
hutiloimiseksi — vaaralliseksi hutiloimiseksi.
— Olet oikeassa, Bengt Rabbe! Minä koetan tehdä parannuksen. — Oliko
jotain muutakin?
— Oli kyllä — paljonkin!
— Tässä keväällä kerran lupasitkin, muistathan sen, antaa minulle
perinpohjaisen läksytyksen. Anna sen nyt tulla!
— Mitä sinä haluaisit minun sanovan? Sinä olet kiihkeä luonne,
Kristoffer, tulisielu, oikea runoilija. Mutta sinulta puuttuu
suhteellisuudentajua. Sinä sekoitat hullulla tavalla runon ja elämän.
Olet mielestäni samalla kertaa voimakas ja heikko: oikullinen ja
puuskikas kuin luodetuuli, mutta vailla kestävyyttä.
— Arvelet, että en olisi uskollinen!
— Ystävyyteesi minä luotan.
— Mutta et luota minuun rakkaudessa?
— Ehkäpä en.
— Uskoin sinulle eilen, että en ole koskaan rakastanutkaan, ja se on
totta.
— Kuinka voit sanoa mitään noin todellisuudenvastaista?
— Tiedän sen.
Kareilta ja kalliorannoilta kuuluva aaltojen kohina täytti ilman
saaristomeren kuvaamattomilla säveljaksoilla. Lokit liitelivät kirkuen
purren ympärillä. Tiirat kiertelivät pehmein kaarroksin pienen,
punakukkaisen hiekkasärkän yläpuolella ja syöksyivät läiskähtäen alas
kimmeltäviin hyökyihin.
Kristoffer istuutui perämiehen tuhdolle toverin viereen ja pani kätensä
hänen olalleen.
— Niin, tiedän sen, veli.
— Mistä lähtien, Kristoffer?
— Muutamasta eilispäivän määrätystä hetkestä asti.
— Kerrohan!
— Kerron alusta pitäen.
Me soudimme Aurajokea alas. Synkkä matka! Sinä istuit jurona peräsimen
ääressä, Kevätesikon kirkkaat silmät olivat kyynelissä ja pikku
Klopstock itki. — —
— Voi, Kristoffer, hävitetyn Turkumme näkeminen ei ole koskaan ennen
niin koskenut sydämeeni! Olin vähällä itkeä, minäkin, noita palaneita
tontteja, noita jäljellejääneitä surkeita savupiippuja, noita
hiiltyneitä, vanhoja pihapuita, jotka eivät enää koskaan viheriöi.
— Minäkin vuodatin eilen kyyneleitä, se minun täytyy tunnustaa sinulle.
Varhain aamulla seisoin suuren Porthanin haudalla. Edessäni kohosivat
hävitetyn tuomiokirkkomme nokiset muurit, takanani oli kaupunki sorana
ja tuhkana. Ja minä ajattelin sitä kaikkea, mikä oli ollut.
»Onneton syyskuukausi rangaistuksen vuonna 1827», puhelin väristen
itsekseni, »niin kauan kuin elän, olen muistava tulenloimun
yötaivaallasi. Sinä tuhosit iloisen nuoruutemme. Suomen Alma Mater on
kuollut; tuhka tupruaa sen hävitetyn linnan, vanhan kotimme, vaiheilla.
Ylioppiiasaikamme ei palaa koskaan! Ei koskaan! Minä tahdonkin lähteä
pois tältä kuoleman seudulta ja suunnata kulkuni yli selkien ja etsiä
itselleni olinpaikan jostakin etäisestä saaresta, missä meri kohisee ja
myrsky laulaa.»
— Sinä teit nopean päätöksen, Kristoffer!
— Niin tein. Ja me lähdimme purjehtimaan, jumalan kiitos. Linnanselkä
otti meidät vastaan keinuvin mastoin ja liehuvin viirein, linna
silmäili ystävällisesti alas meihin niinkuin kunnianarvoisa esi-isä
katselee jälkeläiseensä, ja sitten jäimme hetkiseksi tuulensuojaan
Ruissalon luokse — —
— Mikä sinusta oli varsin mieluista, uskallan otaksua.
— Ei, ei sillä lailla kuin sinä arvelet.
— Muisto elää, Kristoffer, ja toivo — —
— En voi enää sietää niitä paikkoja! Sinä kuulet sen nyt: en ole enää
koskaan näkevä häntä! En tahdo sitä.
— Sanotko tätä uskollisuudeksi?
— Ruissalossa viheriöitsi tammimetsä, ja meidän rakas rantapolkumme
pujottelihen siellä ryhmyisten runkojen lomitse. Mutta hän oli poissa
— niin sydämelle kuin katseellekin. Suljin silmäni koettaen nostattaa
hänen kuvaansa sieluni nähtäväksi. Mutta en nähnyt mitään. Ja silloin
ymmärsin, että en ollut koskaan rakastanut häntä, vaikka kerran
lupasinkin hänelle uskollisuutta valoin ja sormuksin.
— Kristoffer!
Bengt Rabbe hypähti pystyyn. Kristoffer oli vetänyt sormestaan ohuen
kultasormuksen, jota hän piti vasemmassa kädessään. Hän kurotti kätensä
veneen reunan yli. Kapeat, eloisat kasvot olivat kalpeat ja käsi vapisi.
— Kristoffer, sinä teet itsesi onnettomaksi! Ellet enää rakasta
kihlattuasi, niin lähetä tunnusmerkki takaisin hänelle!
Bengt Rabben puhuessa pudotti Kristoffer sormuksen. Se syöksähti alas
sinivihreään syvyyteen kuin pieni kullanvärinen vesihyönteinen.
— Voi, Kristoffer! Menettelit epäjalosti! Se on onnettomuudeksi, saatpa
nähdä!
— Minun täytyi tehdä niin. Kuule minua ja tuomitse sitten! Puhukaamme
rauhallisesti! Minä kerron edelleen.
— Mitä tässä on enää sanottavaa?
— Kas, me kuljimme Ruissalon ohi ja luovimme räiskyvässä
lounaistuulessa Airiston selälle. Silloin sinä, Rabbe, jätit peräsimen
ja jalusnuoran minun käsiini ja opetit minua ohjaamaan purtta. Aluksi
pidimme me molemmat kiinni peräsimen varresta, sinun kätesi ohjasi,
minun seurasi tahdottomasti mukana. Mutta äkkiä sinä hellitit otteesi,
hypähdit tähystyspaikallesi etukannelle, käännyit ympäri ja huusit:
Purjehdi, Kolumbus!
Tiedä, että kun jätit peräsimen minun käsiini, solui purjehtimisen
hekuma kuin kiitävä, ihmeellisesti vilvoittava virta hermoihini. Heti
sen jälkeen tein minä väärän ohjausliikkeen, sain vettä veneeseen, se
kasteli sinut, ja sinä riitelit hutiloimiseni vuoksi, mutta suolainen
pärske tuntui kasvoillani suloiselta hyväilyltä. Entisyys oli kuolleena
selkäni takana. Tulevaisuus kohosi kangastellen silmien eteen niinkuin
vihannat saaret aaltoilevalla taivaanrannalla.
Olin saanut kasteen. Meri kastoi minut. Olin kasvanut irti
entisyydestäni niinkuin perhonen kotelosta. Meren vapaa maailma avautui
katseelleni.
— Mutta — Kristoffer — älä suutu, jos sanon: et sinä kykene tulemaan
toimeen siinä maailmassa. Mitä oikeastaan tarkoitat meren vapaalla
maailmalla? Kun purjehditaan, niin ei olla laisinkaan vapaita
siinä mielessä kuin sinä ajattelet. Merenkulku ei ole suinkaan
mielikuvitustoimintaa.
Kristoffer istui kyyrysissään parraslaudoilla. Hän tarttui käsin
otsaansa ja katsoi avuttomasti Rabbeen:
— Luuletko minun koskaan oppivan purjehtimaan?
— Oh, kyllä sinä voit hyvinkin perehtyä siihen, sikäli kuin se on
opittavissa.
— Yhdentekevää, Rabbe! Haluan purjehtia niin kauan kuin kesää
riittää, ja elokuussa lähden jonkun kalastajan kanssa merelle
laskemaan hailiverkkoja. Siinä työsuunnitelmani! Sinä aiot laatia
taloudellis-maantieteellisen kuvauksen saaristosta, Kevätesikko
kuivattaa kaksisataa siemenkasvia ja viisikymmentä itiökasvia,
ja Klopstock istuu kajuutassa tutkistellen sumuisia saksalaisia
lyyrikoita. Mutta minä en jaksa laskea kukkien hedeponsia enkä saarten
taloja. Aion sen sijaan elellä talonpoikien parissa, milloin siellä,
milloin täällä.
— Siihen me kaikki suostumme.
— Vihdoinkin viisas sana, Pykälä! Tiedätkö, joka kerta kuin purjehdimme
tuollaisen pienen, punaisen, valkonurkkaisen saaristolaismökin ohi,
minut valtaa haikea halu hypätä maihin ja jäädä päiväksi tai pariksi
katsomaan, millaista elämää siinä tuvassa mahdettaneen elää.
Kristofferin kasvot elehtivät niinkuin kirkas vesi tuulen sitä
poimutellessa. Rabbe tahtoi vastata jotakin, mutta samassa sukelsivat
Klopstockin pienet, pyöreät kasvot jälleen esiin kajuutan ovesta.
Ystävien keskustelu taukosi.
Klopstock asetti perämiehen tuhdolle kolme hopeapikaria. Kristoffer
kävi pitkäkseen peräkannelle, vihelteli jotakin merimiessävelmää kerran
toisensa perästä, ikäänkuin olisi muistutellut sitä, ja sitten hän
alkoi kirjoittaa pieneen, punaiseen muistikirjaan.
— Kolumbus runoilee!
— Vaiti, Klopstock!
Kajuutassa lauloi täyteläinen, kirkas tenori:
On viiniä. Ja muusta viis,
mä käännän muulle selän.
Kun viinivirta tulvii siis,
mä kuninkaana elän.
Mies autuas, kun veressään,
hei, rypälneste laukkaa,
siis poika täyttää maljan tään
ja naukkaa, naukkaa, naukkaa.
Kevätesikko astui ulos kajuutasta peränpuolelle.
Hänen kasvonsa olivat punakat ja leppoisat ja loistivat aurinkoisen
mielen hilpeyttä. Kultasankaisten silmälasien takana hymyili
poikamaisen hilpeä silmäpari. Sininen lippalakki oli työnnetty
takaraivolle, ja hänen leveälle, kauniille otsalleen kähertyi vaaleita
hiussuortuvia kullalta vivahtavana seppelenä. Toinen ruskettunut
koura puristi täpötäyttä pikaria, toinen hoiteli hopeakauhaa,
maljansekoittajan muhkeaa työkalua.
— Mihin kerto jäi, pojat?
Pykälä ja Klopstock yhtyivät lauluun, ja Kevätesikko löi tahtia
kauhalla:
Mies autuas, kun veressään,
hei, rypälneste laukkaa,
siis poika täyttää maljan tään
ja naukkaa, naukkaa, naukkaa.
Klopstock pujahti alas kajuuttaan vikkelästi kuin pieni sisilisko ja
ryömi taas ulos kantaen tuoksuvaa, sakeaa, tummaa juomaa valtavassa
savimaljakossa, joka oli somistettu ruosteenruskealle pohjalle
maalatuin vihrein koristekuvioin. Kevätesikko liikuskeli maljakon
ympärillä, ammensi kullekin ja lauloi, niin että saaren kallioiset
rannat raikuivat:
Ei murhe mieltä paina, ei:
kas, viiniin tuska hukkuu.
Juon siksi, kunnes poika, hei,
Bakkuksen syliin nukkuu.
Ja aamutuimaan, katsokaas,
jos päässä sepät paukkaa,
niin malja täyteen, poika taas
jo naukkaa, naukkaa, naukkaa.
— — — — — — — — — —
— Ojenna Kolumbukselle pikari.
— Kolumbus on sepittänyt runon.
— Anna kuulua!
Aurinko oli vaipumaisillaan luoteisen taivaanrannan korkeavuoristen
saarien taakse. Valkoinen pursi keinui pehmeissä mainingeissa. Kolumbus
seisoi peräkannella pikari kädessä ja luki ulkomuistista:
Kas, kukat kutsuu, lehdet kastehin
ja lehdot ruusuaartein salaisin.
Mut, meri raivokas ja rannaton,
sun aaltos tenho ihmeellinen on.
Ah, niityt tuoksuu, purot solisee
ja immet luhdeissansa vuottelee.
Mut laulain rientelemme ohi vaan,
oi meri, luokses, sua kohtaamaan!
Ja ranta jää. Sen kuvat lempeät
taa purjehtijan hiljaa häipyvät.
Kuin aurinko ja taivas kimmeltäin
vie meidät, meri; elämäämme päin!
Kolumbus kömpi alas peränpuolelle ja istuutui Pykälän viereen.
Kevätesikko joi maljan pohjaan pikku Klopstockin kanssa, veti tämän
taskusta jonkin kirjan ja alkoi selailla sitä. Hän myhäili löytäessään
kuivatun ruusunlehden ja samalta aukeamalta ystävänsä mielifilosoofien
ajatuksia. Hän selaili edelleen: uusia ruusunlehtiä, valkoisia,
helakanpunaisia, keltaisia, tummanpunaisia.
Ihmeellinen auringonlaskun hiljaisuus asusti peninkulmia laajan selän
yllä. Maininkien kohina imeytyi siihen. Kurmitsan alakuloinen laulu
vaikeni ikäänkuin sävelet olisivat säikkyneet tyhjiä, äänettömiä
aavoja. Ystävysten mielet valtasi äkkiä tunto muukalaisuudesta täällä
saariston autiudessa.
— Mikä on tuo kaunis kirja? kysyi Pykälä, jota pitkällinen äänettömyys
oli alkanut vaivata.
— Novaliksen Heinrich von Ofterdingen.
— Mitä se käsittelee, Klopstock?
— Kaiken olevaisen yhteyttä.
— Ylimalkaisesti sanottu.
— En voi esittää sen perusajatusta muulla tavoin. Mikäli et pidä
parempana, että sanon: jumaluutta.
— Maljasi, pikku teoloogi, puuttui Kolumbus hymyillen puheeseen.
Heinrich von Ofterdingen käsittelee ennen kaikkea salaperäistä
runotaidetta, jonka taikakuvastimessa asiain merkitykset iäti
vaihtelevat, uneksitusta tulee todellisuus ja todellisesta uni,
ikuisesta ajallinen ja ajallisesta ikuinen.
— Ja mykkä saa äänen: kivet, ruohot, puut, vuoret, tähdet. —
— Sinä rakastat Novalistasi. Maljasi, Markus!
— Katsokaas, sinä olet oppinut minun nimeni! Maljasi, Kristoffer!
— Hiljaa!
Kevätesikko nousi seisomaan.
— Kuulkaa!
— Mikä ääni se on? kuiskasi Klopstock Pykälälle.
— Kalkas huutaa.
— Mikä lintu se on?
— Koirashaahka, tietääkseni!
— Tosiaankin kummallista, että se laulaa näin myöhään kesällä!
Aurinko säteili sinimustan tornin alta, jonka pilvet olivat rakentaneet
luoteiselle taivaalle. Se ampui Gullkronan selän yli viimeisen
kimppunsa hohtavia nuoliaan ja vaipui sitten saaristomereen jonkun
etäisen saaren jyrkkien kallioiden taakse. Hulmuava väriloisto levisi
nopeasti yli koko taivaanlaen. Selkä vivahteli tumman burgundilaisen
väreissä, ja kaukaa punaisesta maininkien kuohusta kuului huutoja,
äänekkäitä, houkuttelevia, alakuloisia, ikäänkuin niissä olisi elänyt
ihmiskaipaus:
A-oo! A-oo! A-oo!
— Miten paljon niitä onkaan, ihmetteli Klopstock.
— Koirashaahkat keräytyvät nyt parviin, selitti Kevätesikko. Ja pian
ne suuntaavat kulkunsa etelää kohden, kauas, kauas Itämeren yli
Saksan hiekkasärkille ja Tanskan salmiin, jättäen naaraat ja poikaset
Gullkronan selälle.
Punainen hohde sammui. Tuulenpuuska kulki veden yli saattaen purren
liikkeeseen ja kääntäen Heinrich von Ofterdingenin lehteä.
— Mitä tekemistä sinulla on täällä, tuuli! kivahti hartaudessaan
häiritty Klopstock.
— Tuuli kääntyy vastapäivään, mietiskeli Pykälä. Ja tuolla nousee
Baabelin torni; saa nähdä, tuleeko ilmanmuutos.
Mutta tuulenpuuska asettui jälleen. Ja päivän suuri soihtu oli tuskin
ennättänyt sammua kaukaisen vuorenhuipun taakse, kun jo samalla
paikalla loimusi uljas nuotio.
— Mutta katsokaas, aurinkohan palaa takaisin! huudahti Klopstock
tyhjentäen kymmenennen maljansa.
— Tuo aurinko on ihmiskäsien sytyttämä ja sitä nimitetään
juhannuskokoksi, neuvoi Kevätesikko.
— Komea roihu! Se leimuaa kuin vainovalkea, niinkuin vartiotuli
sodassa, riemuitsi Kolumbus.
— Se palaakin Nauvossa eräällä vartiovuorella, jonka nimi on Voirasia,
lausui Pykälä.
— Katsokaa, tuolla koillisessa palaa toinen tuli!
— Se liikkuu eteenpäin.
— Se palaa lautalla.
— Paraisten vesillä, päätteli Pykälä.
— Ja tuolla vielä yksi!
Pykälän kuulu paikallisvaisto pantiin todelliselle koetukselle.
— Antakaas, kun katson, tuumi hän ottaen silmälasit päästään.
Etelä-lounaiseen Gullkronasta! Siis Kirkkosalmenluodolla Kemiön
seurakunnassa.
Mutta toverit eivät kuulleet tätä viimeistä todistusta Pykälän
maantieteellisistä tiedoista. He nostivat ankkurin. Alkoivat soutaa
rantaa kohden ja törmäsivät karille.
Kevätesikko ja Klopstock ponnistelivat kumpikin airoineen irrottaakseen
purren, Pykälä seisoi peräsimessä.
— Missä on Kolumbus?
Ei vastausta.
— Herran nimessä, mitä olette tehneet Kolumbukselle?
— Kolumbus! Kolumbus! huutelivat toverukset yhteen ääneen.
— Täällä! kajahti niemeltä ääni.
Kolumbus oli riisunut vaatteet yltään, uinut maihin ja ryhtynyt
keräämään risuja juhannuskokkoa varten. Hän repi irti aikoja sitten
kaatuneiden ja lahonneiden mäntyjen juurimyhkyröitä. Hän löysi
hiiltyneitä kekäleitä muutamasta louhikosta, missä joskus oli
palanut rantatuli. Toverit tulivat raahaten mukanaan kuivia kuusia,
joita Pykälä oli kaatanut venekirveellä. Pian kohosikin autiolle
niemenkärjelle kokko, ja ylimmäinen puunlatvus upeili pari miehenmittaa
korkealla. Liekit kiitivät sihisten ja sähisten eteenpäin tuon hauraan
rakennelman sisustassa, työnsivät vihaisia, punaisia kieliään esiin
kuusenhakojen muodostamien rätisevien seinien läpi ja kiemurtelivat
kähisten ylös runkoja pitkin.
Kolumbus kiskoi ranta-ahteesta kuivia katajapehkoja ja työnsi ne
aukkokohtiin. Tuli loi heleänpunaista hohdettaan hänen valkoiselle
iholleen ja mustalle tukalleen.
Hän tuli toverien luokse, jotka olivat leiriytyneet kokon lähistölle.
— Tässä ovat vaatteesi.
— Kiitos, minä menen pian uudelleen mereen. Olen nokeentunut
rantasaaliistani.
Hän kietoutui peitteeseen, jonka toimekas Pykälä oli ottanut mukaan.
— Syö ja juo sitten lämpimiksesi!
Pykälä ojensi hänelle tuoreella, voimakkaalla maalaisjuustolla
päällystetyn hapanleipävoileivän.
Kevätesikon viinataskumatti kiersi miehestä mieheen. Mutta kokossa
lauloi tuli juhannusyön korkeaa veisua ja yhtäkkiä se otti vauhtia
suihkuttaen pilviä kohden ikäänkuin loistavan jättiläismainingin.
Punainen kajo kierteli hiljaisilla rannoilla ja tyynillä vesillä,
kipinät tanhusivat joka taholla tummansinisessä hämyssä.
Nuo kolme vierasta kokkoa paloivat vielä kukin tahollaan. Suuri
yksinäisyys ei enää painanut mieltä. Tuntui siltä kuin olisivat
hajallaan olevat pienet ihmisparvet tulleet lähemmäksi toisiaan ja
viittoilleet toisilleen palvellen yhdessä valon ja elämän voimia.
Jonkun aluksen varjokuva sukelsi äkkiä tulen valopiiriin. Kevätesikko
huomasi sen ensimmäisenä ja nykäisi Klopstockia käsivarresta.
— Näetkö, Kaaron tulee lauttoineen.
— Miksi juuri Kaaron?
— Siksi että hän soutaa äänettömästi. Ja miten voit selittää sen,
että hän on useita minuutteja puurtanut eteenpäin silmänkantamissa,
kenenkään sittenkään huomaamatta sitä.
— Yksinäinen soutaja ja raskas lasti, päätteli Pykälä.
— Me kutsumme ukon ryypylle, ehdotti Kolumbus.
Pankaa lauluksi, pojat:
Kuulkaapa pojat Bohusläänin,
teill’ on pelkkää kahvii,
paloviinaa, paloviinaa
Ruotsin kaarti latkii,
kiittää saa näin makeaa,
kalossit jalass’ on mukavaa,
kiittää saa näin makeaa,
mars, sekä parempi tahti!
Alus liukui eteenpäin äänettömin aironvedoin ja hitaasti kuin etana.
Paloviinaa, paloviinaa,
mars, sekä parempi tahti!
Ei kuulunut mitään vastausta. Veneen masto ja kumarassa istuvan
soutajan varjokuva hahmottui selvästi heikkenevässä tulenkajossa.
— Tännepäin! huusi Kevätesikko.
— Tännepäin! tännepäin! luikkasi Kolumbus.
— Tännepäin! yhtyi pikku Klopstock huutamaan ja kahlasi rantaveteen.
— Tännepäin, ruokki, tännepäin! kaikui Pykälän mörybasso.
— Tännepäin, ruokki, toisti Klopstock. Hän ei tietänyt, mitä ruokki
merkitsi, mutta otaksui sen joksikin murteelliseksi kohteliaisuudeksi.
Mutta alus mateli äänettömästi eteenpäin.
— Tuon laita ei ole oikein.
— Se on Ahti.
— Neptunus.
— Kaaron.
— Laittaudu maihin, Klopstock, ja viskaa kokkoon uutta polttopuuta!
Kolumbus oli heittänyt peitteen yltään ja kahlasi pikku teoloogin ohi.
Vesi ylti hänen lantioihinsa.
— Menetkö nyt taas uimaan?
— Minä uin Kaaronin luokse ja kutsun hänet voileiville ja ryypyille.
Kolumbus kahlasi eteenpäin tuota salaperäistä alusta kohden. Klopstock
totteli: riutuva kokko sai eloa ja pian väräjöi tulenvako taas selän
yllä, jonka punavärisistä mainingeista uimarin päälaki toisinaan kohosi
näkyviin niinkuin musta hylkeenpää. Mutta äkisti kajo kalpeni, liekit
hupenivat, kekäleet luhistuivat kokoon. Ei ollut mitään, millä pitää
tulta vireillä. Nuo kolme ylioppilasta juoksivat kilvan metsän läpi.
— Miksi me juoksemme?
— Kysy Pykälältä!
— Miksi sinä livistät niin vimmatusti? läähätti Kevätesikko.
— Siksi että pelkään Kolumbuksen joutuvan vaaraan.
— Mitä me voimme tehdä?
— Lähteä pursinemme liikkeelle.
He kulkivat sauvomalla matalikkojen lomitse, pääsivät vihdoin selville
vesille ja alkoivat soutaa molemmilla avopareilla. Kulku suunnattiin
vierasta alusta kohden.
— Pidä kokkaa maamerkkinä, hän komensi.
Seuraavana hetkenä kiiri hirveä ulina veden yli. Se kuulosti
kauhunhuudolta, se oli kuin jonkin suuren eläimen parahdus
kuolemanhädässä.
Nuo kolme purressaolijaa vaikenivat. Heidän kasvonsa valahtivat
kuolonkalpeiksi, heidän sydämensä pamppaili, heidän lihaksensa
jännittyivät äärimmilleen. Aironlavat taipuivat vedessä, keulan
ympärillä kohisi, raskas pursi eteni sellaista vauhtia kuin se olisi
kulkenut purjein pienoisessa tuulenpuuskassa.
Kolumbus oli sillävälin uinut selälle hiljalleen. Asiallahan ei
ollut kiirettä. Hän kääntyi selälleen levätäkseen ja nauttiakseen
hulmuavan kokon ja sinisen yön värisoinnuista. Mutta lopulta alkoi
vilu nipistellä ihoa, niin karaistunut kuin hän olikin. Hän pyrki nyt
eteenpäin voimiensa takaa, oli pian verkalleen etenevän päämääränsä
lähettyvillä ja pysähtyi vettä polkemaan koettaen samalla ottaa selvää
asemasta.
Vieras alus oli kömpelö verkkovene, jonka takimmainen masto oli
irrotettu. Keulassa istui soutaja: kyttyräselkäinen ukko, vanhojen
puuleikkausten Kaaronia suuresti muistuttava. Kolumbus päätteli vain
hahmosta. Kasvoista hän ei tietenkään saanut mitään käsitystä. Mutta
mitähän vanhus mahtoikaan kuljettaa? Kolumbus oli aistivinaan tuoreiden
kuusenhavujen tuoksua. Se tuntui jollakin tavoin vastenmieliseltä.
— Kaaron on laatinut lastinsa ylle kuusenhavukatoksen. Se suojaa
auringolta.
Hän päästi kaikuvan hoi-huudon ja ui lähemmäksi.
Ukko lakkasi soutamasta. Hän nousi seisomaan veneensä keulassa.
Kolumbus kuuli hänen puhelevan itsekseen marisevalla äänellä. Se oli
niinkuin katkismuksenlukua: loppumaton, keskeytymätön ladelma sanoja.
Kolumbus ui vieläkin lähemmäksi ja huusi. Vanhus tarttui airoon.
Kolumbus huusi vielä kerran. Vanhus kohotti airon lyödäkseen. Mutta ei
Kolumbusta kohden, vaan veneen peräpuoleen.
— Sinä mahtanet olla kuuro, arveli Kolumbus. Sinä vain jollakin tavoin
aavistat äänen. Mutta mitä pahuusta sinä vainuat omassa veneessäsi,
sen sijaan että katsoisit tänne tai ainakin silmäilisit eri tahoille
ympärillesi.
Kolumbus oli nyt aivan lähellä veneen reunaa. Vanhus seisoi
liikahtamatta airollaan perään päin uhaten ja ehtimistään mumisten:
Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman, Jeesus
Kristus Vapahtajamme on sinut viimeisenä päivänä herättävä ylös
kuolleista, maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman
— —.
— Laiva hoi!
Airo suhahti ilman halki kuin keihäs ja iski veteen aivan sukeltavan
Kolumbuksen kohdalla. Hän ei itsekään jälkeenpäin ymmärtänyt, miten
hän oikeastaan oli voinut pelastua. Lyöntiin nähden hän oli ollut
varuillaan, mutta tuo eläimellinen ulvonta yllätti ja jähmetytti hänet.
Kun hän jälleen sukelsi pinnalle, odotti hän viimeisen hetkensä
koittavan. Hänen voimansa olivat pettämäisillään.
Mutta vaara oli ohi. Tuon kummallisen vanhuksen huomio kiintyi purteen,
joka äkkiä liukui hänen näkyviinsä. Hän tarttui keksiin ja ryhtyi
haromaan airoaan veneeseen.
Pykälä ja Kevätesikko kiskoivat Kolumbuksen purteen ja panivat hänet
nukkumaan lämpöiseen komeroonsa.
2.
Kun Kolumbus seuraavana aamuna heräsi, oli aurinko korkealla
taivaanlaella. Ei lehtikään liikahtanut rantalepikoissa eikä
kuvastinkirkkaalla lahdella näkynyt värettäkään. Gullkronan selällä
kävivät hiljaiset, kirkkaat mainingit.
Pursi oli kiinnitetty itäiseen niemenkärkeen. Lahden pohjukkaan,
missä rannan kasvisto hohti punaisena ja punasinervänä, olivat
toverit virittäneet nuotion. Klopstock paistoi perunoita, ja kovalla,
kostealla santapohjalla liki vesirajaa tallusteli Pykälä ympäriinsä
paljain jaloin ja keppi kädessä. Hän huvittelihen kartoittamalla
ulkosaaristoa muistinsa mukaan mahdollisimman suuressa mittakaavassa.
Suuret saariryhmät merkittiin kukilla, jotka oli pistetty hiekkaan
niinkuin eriväriset liput. Rosala: punasinervä ranta-asteri,
Vänö: kullankeltainen alpi, Nötö: valkea matara, Kökar: punainen
rantalaukka. Utön majakka oli runsaskukkainen kuismaheinä, Aspön kirkko
päivänkakkara ja Jurmon kirkko suuri, syvänsininen kellokukka.
— Missä Kevätesikko on? Kolumbus kysyi.
— Kaaronin puheilla.
— Onko ukko vielä täällä?
— Hänen verkkoveneensä on kiinnitettynä niemen taakse.
Pykälä piirsi samalla kuin vastaili Kolumbukselle.
— Vrakö! huusi hän Klopstockille. Anna tänne ohdake!
— Miksi juuri ohdake?
— Koska sen pitäisi olla kaikin tavoin karu ja luoksepääsemätön.
Läpipääsemätön joukko kareja ja hurjia ihmisiä.
— Sinne minä menen.
— Kolumbus, seikkailun mies, sinä uit kuin hai, mutta et vältä
merirosvoja, jos niitä haluttaa siepata sinut!
— Onko Suomessa merirosvoja? ihmetteli Klopstock.
— Niin sanotaan. Ja että täällä entisaikaan on harjoitettu
merirosvoutta, siitä voi jokainen saaristolaislapsi kertoa teille.
Mutta miten nykyisin oikeastaan on laita — niin — en luule, että kukaan
meistä voisi saada mitään varmaa tietoa siitä asiasta.
— Minä aion ottaa siitä selvää, sanoi Kolumbus mennen menojaan.
Kuuron vanhuksen alus oli nyt kiinnitettynä ruostuneeseen
rautarenkaaseen, joka joskus menneinä aikoina oli niitattu ruskeaan
rantakallioon. Kolumbus ei ollut ikinä voinut kuvitella, että
verkkovene olisi niin tympeän ruma: muodoltaan kömpelö, ravistanut,
huonosti hoidettu. Keulan varpapurje oli homeenharmaa. Lasti
täytti ilmeisesti koko peräruuman ja sitä suojasi todellakin tiheä
kuusenhavukatos.
Kevätesikko oli sitomassa seppeltä rantakukista. Hän oli niin
syventynyt tähän naiselliseen tehtävään, ettei hän edes luonut
katsettaan ylös, kun Kolumbus istahti hänen viereensä.
— Oletko löytänyt isä Kaaronin?
— En, mutta kyllä savun hänen nuotiostaan.
Kevätesikko osoitti etelää kohden. Lähimmän pienen mäennyppylän takaa
kohosi sininen sauhu.
— Kumma mies! Minkähän tähden hän leiriytyy niin kauas veneestään?
— Minä voin sanoa sen sinulle.
Kevätesikon ääni kuulosti jollakin tavoin juhlalliselta. Kolumbus
katseli häntä sivulta ja hämmästyi yhtäkkiä huomatessaan hänen
omituisen puuhansa.
— Olen käynyt tuossa veneessä.
— Entä sitten?
— Voitko arvata, Kolumbus, millaista lastia hän kuljettaa?
— En.
— Ruumisarkkua.
Kevätesikko nousi pystyyn.
— Köyhää, kehnoa, kurjaa, höyläämättömistä laudoista häthätää kyhättyä
ruumisarkkua.
Kolumbus istui yhä ääneti ja mietteissään.
— Nyt minä ymmärrän sen kamalan parahduksen, joka säikytti meitä,
jatkoi Kevätesikko. Kun ukko kuuli selällä sinun huutosi, niin hän
tietysti uskoi kuolleen kummittelevan.
Kolumbus hypähti pystyyn. Hän tarttui toverinsa olkapäihin.
— Veli! Aavistan jotain kauheaa. Tuo huuto ilmaisi huonoa omaatuntoa.
— Kuvittelua, Kolumbus! Kun ajattelemme alhaisen rahvaan tunnettua
taikauskoisuutta, on kaikki selitettävissä. Ihmiset ovat täällä
saaristossa puolittain pakanoita. Usko aaveisiin ja kummituksiin mahtaa
olla juurtunut ukon mieleen lujemmin kuin meihin usko viisaaseen
kaitselmukseen. Siksi oli hänen tuskansa suuri ja hätähuutonsa kamala.
Kevätesikko ja Kolumbus menivät veneeseen ja siirsivät kuusenhavut
syrjään, niin että arkun yläosa tuli näkyviin. He paljastivat päänsä.
Kevätesikko laski kannelle seppelen. Kolumbus korjasi vihreän
havupeitteen entiselleen, niin ettei tästä kummallisesta vierailusta
Kaaronin lautalle jäänyt mitään ulospäin näkyvää merkkiä.
Ruumiinsoutajan nuotio roihusi samassa rantalouhikossa, josta Kolumbus
oli yöllä löytänyt joitakin poroksi palaneiden rantatulien nokisia
jäännöksiä. Vanhus itse istui päivällistään syömässä. Hän perkasi
vastapyydystetyn hauen, joka vielä pyristeli veitsen alla, siroitti
suolaa sisuksiin ja söi sormin raa’an kalan. Sitten hän kopeloi tuhasta
naurispaistikkaan ja ahmi suuhunsa tämän höyryävän juurikkaan.
Kevätesikko ja Kolumbus seisoivat vieressä katselemassa. Vanhus ei
ollut vastannut heidän tervehdyksiinsä, mutta ei liioin ilmaissut
olevansa pahoillaan vierailusta.
— Miksi herran nimessä hän ei paista haukea hiilillä? ihmetteli
Kolumbus. Onkohan hän mahtanut virittää tulen vain nauriita
hauduttaakseen?
Kevätesikko istuutui maahan vanhuksen viereen ja huusi tämän korvaan:
— Hyvää päivää!
Hän ei saanut mitään vastausta.
— Mikä hänen nimensä on?
Ukko oli vaiti. Mutta hän kohotti katseensa ja tarkasteli ensi kerran
uteliasta ylioppilasta.
Kevätesikko värisi. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi katsellut siinä
eläintä. Kuuron ukon otsaa peitti kulunut, pyöreä hylkeennahkainen
lakki, hänen kasvonsa olivat hiusten ja parransängen muodostamain,
likaisenharmaitten nahkaisten kaltaiset ja niistä katseli pari
tihruista porsaansilmää.
— Mistä hän tulee?
Näytti siltä, ettei vanhus kuullut mitään.
— Minne hän on matkalla?
Vanhus tirkisteli sinistä juhannustaivasta.
— Saanko tarjota hiukan väkevää?
Silmissä välähti ja pienet, punoittavat luomet alkoivat vilkkua.
Kevätesikko otti esille kauniin, kristallisen viinataskumattinsa.
Samassa oli vanhus jaloillaan. Hän kaiveli molemmin käsin harmaaksi
maalattua pärekoria ja otti siitä komean hopeapikarin.
Kevätesikko tavoitti kallisarvoista juoma-astiaa täyttääkseen sen.
Mutta vanhus puristi kalleutensa lujasti kouraansa ikäänkuin olisi
pelännyt hymyilevän ylioppilaan ryöstävän sen häneltä. Hänen kätensä
oli luiseva ja karvainen, sormet paksut ja päistä leveät, kynnet
olivat lapioiden näköiset. Kevätesikko pani kaiken tämän merkille ensi
silmäyksellä. Mutta Kolumbus tuijotti hämmästyneenä hopeapikaria, tätä
kulttuurin merkkiä repaleiden, lian ja köyhyyden keskellä.
Ukko siemaisi tarjotun kalliin kostukkeen.
— Mikä hänen nimensä on? kysyi Kevätesikko jälleen.
— Samantekevää, miksi häntä sanovat! Onko sitten sinulla jokin nimi?
— Minun nimeni on Nils.
— Eikö mitään muuta?
— Patrik.
— Entä isäsi nimi?
— Nils niinkuin minunkin.
— Sinä olet sitten Nils Patrik Nilsson. Mistä sinä tulet?
— Turusta.
— Turku on palanut poroksi, sanovat.
— Se on totta se.
— Onko sekin totta, että siellä on palanut hirveän suuri kirkkokin?
— On, tuomiokirkko. Eikö hän ole koskaan ollut Turussa?
— Ei.
— Entä Tukholmassa?
— Ei.
— Voi, eikö hän ole milloinkaan nähnyt kaupunkia?
Pienet porsaansilmät vilkuilivat ikävöivän näköisinä ruohikolla
olevaan kristalliseen taskumattiin, mutta Kevätesikko ei ollut sitä
huomaavinaankaan.
— Mitä sinä täällä saarella teet? vanhus yhtäkkiä murahti.
— Minä purjehdin huvin vuoksi yltympäri tovereineni.
— Toinen purjehtii pakosta.
— Mekin teemme sitä osittain pakosta. Olemme turkulaispoikia,
kaikki neljä, ja kotimme ovat palaneet. Perheemme asuvat maalla
talonpoikaistaloissa ja elävät ahtaasti, senhän hän voi ymmärtää. Siksi
me olemme päättäneet elää tämän kesän purressa, omiksi mielihyviksemme
eikä kenenkään vahingoksi.
Kevätesikko oli huutanut äänensä käheäksi. Eikä vanhus enää laisinkaan
kuunnellut. Puoliksi tyhjennetty taskumatti teki hänet perin
levottomaksi.
— Ryyppy on sika poikaa ruoan päälle, hän yritti sanoa.
— Hän saa useampia ryyppyjä, kunhan hän kertoo, mistä tulee.
Vanhus tyhjensi toisen maljallisen, maiskutti hyvillään ja lipoi
kielenkärjellä suloisen kosteuden huuliltaan.
— No, nyt hän puhuu siitä meille, Kevätesikko huusi.
— Minä tulen kaukaa, aina Vänöstä saakka, ja sieltä minä olen
syntyjänikin.
— Minä luulen, että hän tulee Vraköstä, kirkui Kolumbus vanhuksen
toiseen korvaan.
— Minä kuulen niin huonosti.
— Vraköstä.
— Ei, ei, siellä minä en ole koskaan ollut maissa.
— Ukko valehtelee, virkkoi Kolumbus hiljaa.
— Varmasti, Kevätesikko vastasi.
— Huono omatunto, kuiskasi Kolumbus.
— Tai yleistä vihamielisyyltä parempia ihmisiä kohtaan.
Vanhus kurotti taas maljansa esiin. Kevätesikko tyhjensi taskumatin.
— Hänellä on oikein kaunis hopeamalja, Kolumbus huusi.
— Mitä sanot?
— Että hänellä on korea malja.
— Malja on minun.
— Se on harvinaisen kaunis eikä voi olla tehty näillä main, Kolumbus
kirkui.
Tuulenpuuska kulki yli rannan. Vanhus pani kalleutensa koriin. Hän otti
esiin kipon ja valoi vettä kytevään tuhkaan. Ja sitten hän tallusteli
tiehensä, nopeasti, ketterästi ja äänettömästi leveissä, pehmeissä
hylkeennahkatallukoissaan.
Kevätesikko ja Kolumbus seurasivat hitaasti jäljessä. Hän ei ollut
suonut heille edes nyökkäystä jäähyväisiksi. Kun he saapuivat hänen
valkamalleen, kulki verkkovene kuusenhavuilla peitettyine lasteineen jo
selällä myötätuuleen.