_Neiti Hemming_. Minä en voi ihailla valoa sen tähden, että se
kuukausia on kuolematon ja sitten häviää. Minun tunteeni ei suostu
siihen, minä olen pimeänarka, en viihdy synkässä yössä. Rakastammehan
juuri siitä syystä tähtiä ja valkoista lunta, että ne vastustavat
syysyötä. Oh, noita tähdettömiä, lumettomia lokakuun öitä! _Silloinhan_
me olemme kytketyt tomukomeroomme, emmekä kuitenkaan ole niin
äärellisyyteen kahlehdittuja, ettemme ojentaisi käsiämme
iankaikkisuutta kohti, emmekä myöskään ole niin ikuisia, ettemme
värjöttäisi ajassa!
Minä en voi antaa anteeksi runoilijoille, että he ovat tehneet kuun
naurunalaiseksi. Katselkaa sitä kauniina elokuun iltana! Pimeä tulee
niin lempeästi, ei synkkänä eikä hirvittävänä kuin etelässä, missä
leppymätön yö yht'äkkiä yllättää. Meillä viivähtää päivän katse vielä
kauan sen jälkeen, kun sen säteilevä silmä on vaipunut näköpiirin taa,
ja kun se rauhallisesti uinahtaa, ilahduttaa vaeltajaa taivaan kuvun
ensimmäinen tähti. Silloin keltainen elokuun kuu nousee metsän reunaan
välkkyen lehvien välitse ja katselee meitä kuin rakas silmä yön
hiljaisuudessa. Älä sure, sanoo se meille; pimeys ei ole muuta kuin
valon kehys, jonka Luoja on ihmeteltävän taitavasti asettanut
enentämään sen kauneutta. Luonnossa ei ole mitään ruikutusta
tuommoisena elokuun iltana, jolloin keskikesän valo sulkee silmän ja
syksy levittää yöksi loistavan tähtihuntunsa. Siinä on raikkautta ja
suoruutta, mutta myöskin ihmeteltävää hellyyttä, joten tuntuu, kuin
katsoisi matkalle lähtevän äidin silmään hänen sanoessaan jäähyväisiä
lapsilleen. Nyt minä lähden, sanoo suvi; mutta se ei lähdekään, vaan
palaa yhä uudelleen seuraavan päivän tullen vielä kerran sanomaan
jäähyväisiä, entistään rakkaampana sen tähden, että se oli piillyt
pimeässä ja ilmestyy jälleen vihannuuksineen ja satoineen. Vaikka se on
komeampi kuin milloinkaan ennen kuninkaanlevätti yllään, niin aavistaa
jo kuitenkin, ettei sen aika enää ole pitkä. Elokuun illan salaisuus
on, että luonnon suloisuus on jäljellä vielä syksyn kynnyksellä. Mitä
se on muuta kuin kuolemalle hymyilevä elämä? Yhä uudestaan suvi sanoo
meille: nyt minä lähden. Mitä vielä, vastaamme me, kyllä sinä vielä
palaat! Silloin liikkuvat haapojen lehdet kuin liehuvat siivet
iltatuulessa, ja me ymmärrämme, että ne levittäytyvät lentoon.
Ei, minä en voi rakastaa pimeyttä. Juuri sen tähden, että se ei ole
mitään, hävittää se kaiken elämän. Mikä minä olen pimeässä? Ruumiiton
henki. Mihin minä menen? En tiedä. Mihin kosken? En tiedä. Jotakin
varjonkaltaista vilahtaa ohitseni. Onko se ystävä? Vaiko vihollinen? Ei
kukaan vastaa. Se saattaa olla uskollinen koirani, mutta se saattaa
myöskin olla verenhimoinen susi. Minä voin astua kohti seinää, vaikka
luulen kulkevani sileällä kadulla. Edessäni oleva tuntematon saattaa
olla viaton ruohokenttä, mutta myöskin pyörryttävä kuilu.
Myöntäkää, että syksyn pimeys on haudattu maailma. Mutta kun sitä
katsomme päivänvalossa, on hetkiä, jolloin annamme sille anteeksi
kaikki, mitä se meiltä riistää. Syyskuun loppu ja lokakuun alku ovat
viehättäviä, milloin sattuvat sille päälle. Ilma on lauha, puhdas ja
virkistävä: tuntuu aivan omituiselta, sellaiselta kuin kauniin
vanhuksen läheisyydessä. Semmoiset päivät ovat luonnon kultahäitä.
Kukapa ei tuntisi lehtimetsiämme syysauringon komeudessa? Punaisen,
keltaisen ja viheriän vivahdukset ovat niin moninaisia, niin
vaihtelevia, ettei minkään maalarin sivellin uskalla ryhtyä niitä
kuvaamaan. Sanottaisiin häntä epätodeksi ja hänen värejänsä räikeiksi,
vaikka hän olisi mitä uskollisimmin kopioinut lehtimetsän peruskuvan.
Miksi? Senkö tähden, etteivät värit ole sopusoinnussa keskenään?
Päinvastoin. Mitkään värit eivät niin luontevasti sula toisiinsa kuin
keltainen ja vihreä; punainen taas on vihreän täyteväri. Enpä ole vielä
kuullut kenenkään arvostelevan taivaankaarta. Maalarin taulu tulee
vasta silloin epätodeksi, kun yksityiskohdat nielevät sen, kun se
näyttää meille puita, vaan ei metsää. Siihen tarvitaan taustaksi taivas
ja pilviä, tummanvihreätä havumetsää ja -- mitä vain aavistuksen tavoin
saattaa esittää -- kuolevan maailman syysilmaa.
Kaikki lukuunottaen pidän parempana Keski-Euroopan syksyä, joka huokuu
lämpöisempää ilmaa, on vehreydeltään runsaampi ja tuntee vähemmän
syksyistä kaipausta. Valo ei ole ehtinyt siellä käydä niin rakkaaksi,
että sen häviäminen virittäisi mielen kaihoisaksi; kuihtuminen tulee
sääliväisemmin eikä riistä kaikkea paljaaksi. Viinin- ja hedelmänkorjuu
on iloisin kaikista vuodenajoista. Ollaan rikkaita, ollaan onnellisia;
ei ole edessä hirvittävän pitkä talvi. Me täällä pohjolassa olemme
kärsivällisiä siitä syystä, ettemme ole koskaan nähneet parempaa, mutta
ne meistä, jotka ovat viettäneet syksyn tai talven eteläisemmässä
ilmanalassa, eivät katso muuttolintuja epäisänmaallisiksi luopioiksi.
Antakaa minun vapaasti valita, niin minä teen niiden tavoin.
_Eversti Hemming_. On anteeksiannettavaa, että naiset eivät suosi
syksyä. Jos he viihtyisivät metsästyssaappaissa, ottaisivat hyvän
pyssyn olalleen ja päivän koittaessa lokakuussa päästäisivät irti
koiraparin, niin he saisivat toisenlaisen käsityksen tästä
vuodenajasta, joka nyt vain tekee heidän päivänvarjonsa tarpeettomiksi
ja turmelee heidän hameenhelmansa. Miksikä etsisimme reipasta rohkeutta
ja raitista mieltä muualta, kun löydämme sitä muutaman askelen päästä
omalta portiltamme? Kun seisoo sellaisena kirkkaana lokakuun aamuna,
jolloin on valkoista härmää ruohikossa, jossakin koivikossa sopivassa
väijymäpaikassa, mistä voi olettaa jäniksen kulkevan kierrosmatkallaan
koirien sitä ajaessa -- kun kuulee irti päästetyn koiraparin lähestyvän
ja selvästi erottaa kuin pianon askelmasta, milloin haukunta merkitsee
jälkiä, milloin ajoa, milloin paikallaan haukkumista -- kun
hiiskahtamatta jännittyneenä odottaa saalistaan -- kun yht'äkkiä saa
nostaa pyssyn olkapäätä vasten, laukaista, nähdä keveän savun
haihtuvan, huomata laukauksen vaikutuksen, ja sitten kun jänis tekee
kuperkeikan metsänreunassa, huutaa merkiksi "jo keikahti" ja sen
jälkeen viettää iloiset peijaiset -- hyvät naiset, minä surkuttelen,
ettette ole koskaan saaneet olla mukana moisella sotaretkellä; siitä
saisitte paremman käsityksen syksystä. Jos voisin edellyttää
metsästäjän onnellisen metsäelämän mieltänne edes aivan vähässä määrin
kiinnittävän, kertoisin erään metsästysretken Tammisaaren saaristosta,
missä yhtenä aamupäivänä ammuimme Hermanninsaaresta kahdeksankolmatta
jänistä, kaksi kettua, kahdeksan metsoa, lukuunottamatta suurta joukkoa
teeriä, pyitä, sorsia ja telkkiä... Vai niin, arvoisa sisareni
osoittaa, että naiset pyytävät päästä...
No hyvä. En huoli sitten vaivata myöskään syysmuistelmilla, jotka
koskevat siian ja nahkiaisten pyyntiä Kokemäenjoesta; enkä huoli edes
kehoittaa naisia ottamaan peloittavia korejaan ja täyttämään niitä
jonakin syyspäivänä herkkusienillä, karvikkailla, keltasienillä ja
lampaantateilla ja muilla herkuilla, joita metsät tähän vuodenaikaan
ovat tulvillaan ja jotka meille runsaastikin korvaavat oranssien ja
persikkain poimimisen sävyisän huvin. Minä vain panen vastalauseeni
kaikkia epäoikeutettuja syksyn hävitystä koskevia valituksia vastaan.
Olkaa hyvä ja huomatkaa, ettei suurin osa metsistämme ole sen
saaliinhimon saavutettavissa, että sen täytyy jättää koskematta, paitsi
havupuut, myöskin ilma, itse maisema, täysinäiset ladot, metsäin ja
maitten vapaa elämä...
_Neiti Hemming_. Pimeys syö ilman, sumu ahmaisee maiseman, veroihin
tyhjentyvät ladot, sade kahlehtii vapauden sateenvarjon alle...
_Eversti Hemming_. Mikä syytöskirja! Myöntäkää kuitenkin, että syksy
jättää jälkeensä oivallisen makkarainsyöntihalun! Mutta se saa aikaan
enemmänkin, panee seuraelämän liikekannalle. Se vetää sulkujanan
kaupunkien, kylien ja maakartanoiden ympärille, kirjoittaa
ihmismaailman sotaväkeen, osan ruotuihin, osan komppanioihin,
pataljooniin ja rykmentteihin; se panee toimeen katselmuksen
salongeissa ja johtaa ne tuleen...
_Neiti Hemming_. Missä korttikuninkaat taistelevat "kaadoista" ja
"kunniasta"!
_Eversti Hemming_. Ehkäpä ei ole pelkkä sattuma, että samalla kun
pelipöydät tulevat vanhanaikaisiksi ja valtio saa vähemmän tuloja
korttileimoista, maalarit myyvät useampia tauluja, kuvanveistäjät
useampia valaistuja kipsipäitä ja pianotehtaat useampia kidutuskoneita.
Pedagogit sanovat syksyä älykkyyden vuodenajaksi. Mahdollisesti koulut,
kirjakauppa, sanomalehdet ja salonkijuorut tunnustavat heidän olevan
oikeassa; metsästäjänä minulla on omat ajatukseni. Ehkäpä voidaan
syksyä myöskin sanoa politiikan, keisarinkohtausten, parlamenttien,
kumitehtaiden, kaasuyhtiöiden, sähkön, petrolin ja varkaiden
vuodenajaksi. Puhumattakaan luonnonvoimista... Kapteeni Videstrandilla
on puheenvuoro.
_Kapteeni Videstrand_. Kun en ota lukuun maata, joka on kevään ja
suven, luulen minä niinkuin eversti Hemmingkin tulen, ilman ja veden
vallitsevan syksyä. Takkaan sytytetään tuli, riihet lämpiävät, pajan
kipinät tuikahtelevat yön pimeydessä. Kuka ei ole matkustanut
syysiltana pimeätä metsätietä? Aukealla paikalla saattoi vielä erottaa
tien, sillat, aidat, puut, järven välkkymisen ja tuulimyllyn humisevat
siivet. Synkässä metsän varjossa ei näy enää mitään. Ohjakset juoksevat
käsistä kalpeina juovina yön pimeyteen. Näkymättömät hevoset vetävät
yhtä näkymättömiä vaunuja. Nopeammasta liikkeestä arvataan mentävän
alamäkeen: onko edessä vain matala kunnas vaiko mutkikas, huimaava
mäki? Siitä ei ole tietoa. Ollaan eläinten vaiston varassa, ja se
hairahtuu harvoin muulloin kuin kenties äkkijyrkässä tienkäänteessä tai
liian ahtaassa portissa. Tuon avuttoman riippuvaisuutensa tuntien ajaja
ajaa edelleen; mutta kun jälleen päästään aukealle, ovat raskaat
sadepilvet riistäneet ilmasta viimeisenkin valonkajastuksen. Silloin
näkyy kaukaa häikäisevä valo, joka liikkuu hitaasti. Tietämättään
matkustaja ajaa suuren järven rannalla olevaa harjua, ja tuo
yksinäinen, harhaileva loiste on järveltä näkyvä tuulastuli. Se
elähdyttää sokeata yötä, antaa tyhjälle pimeydelle sisällystä,
ilahduttaa silmää ja virkistää mieltä. Hän, tuo tuntematon järvellä
oleva kalastaja, ei tiedä olevansa eksyneelle matkustajalle
lohduttavana ystävänä.
Taaskin näkyy kirkas tuli ja paljon lähempää. Tien varrella on
yksinäinen torppa. Sen matalista ikkunoista leviää loimuavan
takkavalkean loiste kolkkoon iltaan. Matkustaja ajaa hiljalleen ohitse:
takkatulen valossa hän voi tuvasta erottaa vaimon, joka valmistaa
illallista, päreitä kiskovan miehen ja kaksi leikkivää lasta, jotka
ovat tehneet lastuista kaulavyön koiralle. Päivän valossa hän ei olisi
huomannut niin jokapäiväisiä asioita. Mutta pimeys, yksinäisyys ja
ylt'ympärillä oleva erämaa tekevät köyhän torpan viehättävän
miellyttäväksi. Onhan siinä kuitenkin ihmisasunto, koti, kotoinen
perhekunta, rakastavia sydämiä ja hiljaista tyytyväisyyttä. Ei mikään
rikkauden ylellisyys eikä mikään loistava koruasumus ole koskaan voinut
herättää mielessä niin rauhallisen suloista, niin puoleensavetävää
inhimillisen osanoton vaikutelmaa. Miksi ajajan matka käy niin nopeasti
sen ohitse? Miksi hän ei voi viivähtää tuon ystävällisen valon ääressä?
Miksi hänen on jälleen painuttava autioon korpeen?
Merimies seisoo pimeänä syysyönä peräsimessä. Olettakaamme hänen
lähestyvän meidän maamme rannikkoa. Tyynenmeren korallisärkkien ja New
Foundlannin riuttojen jälkeen ei ole monta niin vaarallista väylää kuin
Suomenlahden pohjoisrannikko vedenalaisine kallionkärkineen ja
Pohjanlahti yksikivisine kareineen. Maamyyrät pitävät myrskyä meren
pelättävimpänä ja pahimpana vihollisena, mutta mitä on avoimen meren
myrsky näiden karien rinnalla, jotka vuosikymmenen kuluessa taas
muuttuvat ja tekevät merikartat epäluotettaviksi! Merimies katsoo
silmiään siirtämättä valoisaan kompassiin. Hän on lokannut vauhdin
nopeuden ja laskenut, missä hän on, mutta hän ei saata yhtä tarkkaan
laskea virtaa, joka alusta joka hetki siirtää pois oikeasta suunnasta.
Ei mikään merenkulkutiede voi varmasti sanoa, missä purjehtija
milloinkin on aaltoilevalla merellä, mutta ei mitään miehuutonta pelkoa
näy hänen tuimissa, ahavoituneissa kasvoissaan, kun hän jäykkänä seisoo
rankkasateessa, joka huuhtelee hänen kulunutta öljylakkiaan ja
melkeinpä on sokaista hänen silmänsä. Silloin kaukaa taivaanrannan
takaa sukeltaa esiin valo; vihdoinkin, viimeinkin on kauan kaivattu
majakka näkyvissä! Liian harvoin kohtaa häntä tuo toivottu opas Suomen
syksynpimeillä rannikoilla. Nyt se näkyy, nyt hän tietää täsmälleen,
missä on, nyt hän vakavasti muuttaa suuntansa majakan mukaan; hän
kiittää Jumalaa ja on pelastettu.
Niin lämmittää, lohduttaa ja opastaa meitä tuli pohjolan syksyisenä
aikana. Ilmasta ei merimies voi antaa yhtä hyvää arvolausetta.
Hengistin matkustajat ovat kokeneet pienoisen viattoman näytteen siitä,
mitä sumu merkitsee. Se voi virtavedessä tehdä meille paljon pahemmat
kolttoset kuin nyt. Ja ehkäpä joku teistä, arvoisat läsnäolijat, on
koettanut viatonta veneellä sumussa soutamisen huvia. Vakuutan, että on
oleva hyvinkin mieluinen hämmästys, kun puolen päivän aikaan ahkerasti
soudettuaan huomaa tulleensa samaan laituripaikkaan, josta aamulla
lähti. Usein kolahduttaa silloin karille, vaikka luulee olevansa
keskellä aukeata selkää. Edessä näkyy tuiki tuntematon ranta
jättiläisesineineen, jotka lähemmin tarkastaessa huomaa lepänpahasiksi,
ja suunnattomilta näyttävät vuoret paljastuvat tavallisiksi
rantakallioiksi. Uteliaana soutaja nousee maalle tuohon uuteen,
tuntemattomaan seutuun, näkee tornimaisen palatsin, menee lähemmäksi,
tuntee sen ladoksi, jonka luota poimittiin elokuussa marjoja, ja on
omalla rakkaalla rannallaan parin kivenheiton päässä omasta
kesäasunnostaan.
Entä myrsky? Entä aallot? Älkää pyytäkö merimiestä moittimaan vanhoja
uskottujaan. Minä tunnustan rehellisesti, etten huoli joutua mihinkään
tekemisiin kuuman vyöhykkeen tyfoonien kanssa. Mitä merkitsevät mastot
ja purjeet jättiläisluudan lakaistessa, joka parissa minuutissa
pyyhkäisee kokonaisia kaupunkeja kuin korttihuoneita? Samasta syystä
jätän myöskin lukuunottamatta maanjäristyksen aikaansaamat aallot. Minä
näin sellaisen kulkevan Liman rannikolla kolmatta penikulmaa rannasta
maalle ja heittelevän puhki laivoja kuin pähkinänkuoria lähimpäin
vuorten huippuihin. Se soveltuu vertailuksi, kun ihmetellään valtameren
laineita. Myönnän kyllä, ettei Great Easterninkään matkustajain
onnistunut tuon kuuluisan jättiläisen ensi matkalla Atlantin yli
heittää keilaa laivan kannella ja että toisella matkalla sonnit
suistuivat kannelta tallistaan suin päin etusalonkiin. Mutta Atlantin
laineet ovat tuskin korkeammat tavallisia taloja, ja Itämeren aallot
voidaan aukealla paikalla meren hurjimmillaan ollessa mitata melkeinpä
tavallisella sylimitalla. Vähimmin huvittavia ovat rantakuohut täällä
ja jäävuoret Atlantilla; mutta ellei tuhoudu, niin tottuu kyllä
kaikkeen. Pahempi on Itämeren aalto, kun se marras-, joulu- ja
tammikuussa jäädyttää laivan. Rautalankavantit polttavat merimiehen
kouria, kun on noustava taklaukseen. Kannella voit vaikka luistella;
kajuutan portaat ovat kuin kelkkamäki, miesten nutut kuin jäätynyt
pohjanahka. Keulalaitaa painavat yhä syvempään alinomaa kasvavat
jääkimpaleet; jokaisesta hyökyaallosta jää uutta taakkaa, jota turhaan
koetetaan kolistella irti kangilla ja kekseillä. Laiva kulkee yhä
raskaammin ja hitaammin; jos on laitatuuli oikealta puolen, kallistelee
oikea puoli yhä arveluttavammin, jos tuulee alihangan puolelta, käy
sillä puolen samoin. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että semmoisen
purjehduksen jälkeen mielellään laskee satamaan. Mutta se, mikä täällä
Itämerellä tuottaa merimiehelle vastusta, se uhkaa henkeä Mustalla
merellä. Kylminä talvina laivat sattuvat siellä joskus jäätymään,
kunnes niitä on mahdotonta ohjata, ja silloin ne painuvat pohjaan yhtä
varmasti kuin jos niissä olisi kaksinverroin liian suuri kuorma
rautatiekiskoja.
Meren syksy ei tiedä kuihtuvista kukista, ei putoilevista lehdistä;
sillä ei ole mitään surtavaa, sen alla on sama suvinen laine, vähän
tummempana, vähän kylmempänä, mutta uskollisena kuolemaan, se on
jäätymiseen asti. Vaara on rannikolla; mutta jos rannikot ovat kotimaan
rantoja, kasvaa rohkeus rinnan vaaran kanssa. Märssymies tervehtii
vanhaa harmaata kariaan; siitä voi tulla hänen hautansa, mutta se on
kodin ja ystävien portinpieli, niiden luo hän pyrkii talvilepoon,
unohtamaan seuraavaan kevääseen asti, että hänen elämänsä on keinuva
aalto.