_Konsuli Rönnevall_. Sallikaa liikemiehen lausua arkipäiväinen
ajatuksensa siitä vuodenajasta, joka anastaa puolet koko meidän
olemassaolostamme täällä pohjolassa. Niinkuin sadeaika päättyy kuumassa
vyöhykkeessä kesän kuumuuteen, niin meidän lyhyt suvemme päättyy
vaiheaikoineen talveen. Minä saattaisin kauppiaana sanoa sitä
viholliseksi, koska se sulkee satamamme ja keskeyttää kauppaolojen
suuret järjestelijät, viennin ja tuonnin. Mutta minä olen tottunut
elämään tosioloissa ja käytännön miehenä käyttämään niitä hyväkseni.
Minä siis mieluummin sanon talvea ystäväksi, vieläpä liike- ja
kauppatuttavaksi. Mitä meistä tulisi, ellei _se_ rakentelisi siltojaan
järvien, jokien ja soiden yli, ellei se tekisi rautateitä tiettömille
nevoille ja täyttäisi varastojamme tavaroilla kauppalaivaston
tarpeiksi. Olematta meille mitenkään tuhoisa se on pikemmin
toimeliaisuuden aikaa, koska kerran luonto ja kohtalo ovat asettaneet
meidät ikuisen lumen rajalle. Meidän maamme tuottaa kesällä, mutta
kokoaa, järjestää ja panee kirjaan talvella. Puolet tätä maata on
kesällä erämaata, mutta elpyy ensi pakkasen, ensi lumen tultua.
Kummastuttaapa todella, miten hullunkurinen käsitys on
etelämaalaisilla, vieläpä monella viluisella pikku mamsellilla ja
turkkipukuisella kamarijunkkarillakin meidän talvestamme. Heidän
mielestään ei tuona vuodenaikana voi tehdä sen parempaa kuin värjötellä
takan edessä, juoruilla höyryävän kahvipannun vieressä taikka
politikoida totilasin ääressä. Minä tahtoisin noille naisille ja
herroille määrätä saman päiväkäskyn, jonka neiti Hemming huusi
kasarmiin: ulos, hyvä herrasväki! Nopea hevonen, kilisevät kulkuset,
kirkas jää tai liukas, sileäluminen maantie! Mitä silloin näemme?
Luulemme tapaavamme nukkuvan kansan, mutta ihmeeksemme tiet ovat täynnä
elämää, kirveet heiluvat, rukit surisevat, kangaspuut ja tehtaat
kalkkuvat. Entä nukkuminen? Niin, kyllä me nukummekin perinpohjin;
laiskuri ja ahkera nukkuvat kilpaa; mutta kun aurinko paistaa
häikäisevään lumeen, tulee kaikille kiire, kun pitäisi kuudessa
tunnissa ehtiä, mitä muuten ei ehditä kahdessatoista.
Oletteko nähneet kaupunkien toreja tai kylien markkinapaikkoja
tuommoisena tammikuun paukkuvana pakkasaamuna? Kaikki posket ovat
punaisina, kaikki silmät sirkeinä. Huurretta riippuu miesten parroista,
naisten villamekoista, hevosten harjoista, rekien valjaista, hirsistä,
tervatynnyreistä, pellavatukuista ja heinäkuormista. Ilma on täynnä
hienoja, välkkyviä jääneulasia; ei kuolemakseenkaan kukaan uskalla
paljain käsin koskea rautaan. Savu kohoaa piipuista pystysuoraan
taivasta kohti nousevan auringon punaamana. Kaikki torillaolijat
koputtavat jalkojaan ja huitovat käsiään. Luulisi näkevänsä raivoavan
väkijoukon valmiina hyökkäämään bastiljiin taikka kiihtyneen
teatteriyleisön valmiina viheltämään näytelmäntekijälle tai ajamaan
poliisin ulos pellolle. Erehdys. Ei milloinkaan kansa ole ollut
levollisempi, ei milloinkaan kiintyneempi päivän rauhallisiin
askareihin. Ostetaan ja myydään, puhellaan ja nauretaan, käydään
asioilla konttoreissa, niin että saappaista jää märkiä merkkejä
mattoihin, hiivitään ehkä hetkiseksi jonkin houkuttelevan lämpölähteen
turviin, palataan taas kärsivällisen hevosen luo, joka riputtelee
puolet heinistään lumelle, ja ollaan yhtä levollisia vielä auringon
laskiessakin.
Sitten tulee pitkä, kylmä yö, joka tyhjentää torin ja täyttää tuvat.
Älkää luulkokaan, että kaikki pimeys on yötä! Aikaisin aamun tähtien
himmeässä valossa ja myöhään iltaisin revontulien loisteessa astelee
kuormamies paksussa lumessa tienlaitaa, korjailee valjaita, tukee
kaatuvaa kuormaansa, pitää vastaan alamäessä, auttaa ylämäessä,
taivaltaen vitkaan jäät ja oikotiet, kunnes viimein päätyy yksinäiseen
taloon, missä hän ja hevonen saavat tuiki tarpeellista lepoa. Talvi ei
häntä vähääkään peloita, hän päinvastoin paljon iloisempana tervehtii
sen tuloa marraskuussa kuin huhtikuussa näkee suosiltansa pettävän ja
kauniin jäätikkötiensä muuttuvan pehmeäksi sohjoksi. Aavikkojen
karavaani ei astu niin turvallisena päämääräänsä kohti poluttomassa
hiekassa kuin tämä pohjoismaalainen askel askelelta sitkeänä kaalaa
monet penikulmat talven lumessa.
Aavikoilla on hietamyrskyt, merellä lounaistuulet, pohjolassa
lumimyrskyt. Mitä lumituisku on muuta kuin jäätynyt merenlaine? Miehen
ilona on luonnonvoimia vastaan taisteleminen; mutta luuletteko kansan
naisten ja lastenkaan arastelevan lumikinoksia? Tiet tukkeutuvat, ilma
muuttuu liehuvaksi lakanaksi, metsä kummituksen kaltaiseksi, sekavaksi
kaupungiksi, missä on viheriäreunaisia valkoisia torneja, meri
aaltoilevaksi puuvillavanuksi, missä hieno harso lentää pitkin
laineiden harjoja muutellen alinomaa niiden muotoa. Pohjoismaiden
karavaani raivaa pelottomana tietä miehenkorkuisten kinosten halki.
Miehet tallaavat lunta, hevoset astuvat ajajatta jäljestä. Monesti on
nainenkin mukana auttamassa kuormaa, ja kuusi- tai seitsenvuotias
poikanen tarttuu topakkana ja miehekkäänä riippuviin ohjaksiin.
Ellei lumen kuvaaminen olisi niin vaikea pulma maalarille, näkisimme
useammin noita oivallisia laatukuvia tauluina. Mutta lumi on ilman
heijastusten mukaan milloin sinertävän, milloin punertavan valkoinen,
milloin sinipunervalta tai viheriältä vivahtava ja näyttää maalattuna
helposti piimältä. Lumen värivivahdukset ovat niin vaihtelevia ja
hienoja, että tottunut silmä voi niistä lukea pakkasasteet katsomatta
lämpömittariin. Tiedetään sen narisevan jalkain alla kahdentoista
asteen pakkasella ja kahdenkymmenen asteen pakkasella helisevän
metallin lailla.
Mutta yrittäkäähän, hyvä herra maalari, niin löydätte varmasti mitä
kiitollisimpia aiheita. Maalatkaa kelkkamäki; maalatkaa hiihtäjä sutta
ajamassa; kirkas sininen jää notkeitten luistelijain jättämiä
kiemurtelevin urin; maalatkaa kilpa-ajot, hevoset juoksemaan täyttä
ravia, ajajat ohjiin, utelias ihmisjoukko katsomaan ja viitoitettu
valkoinen kenttä satamain jäälle. Maalatkaa Ahvenanmaan postinkuljetus,
miehet työntämään venettään jäätä myöten ja pysähtymään sulan railon
reunalle. Maalatkaa höyryävä meri, kun se jähmettyy jääksi, taikka
kosken mustat, lannistumattomat laineet, kun ne kuohuen vierivät
lumisten rantojensa välitse.
Maalatkaa talvipukuinen metsä ja Ilmarisen kuu riippumaan
kuusen oksiin, revontulien vaaleanvihreät hulmuavat säteet
kohoilemaan keskitaivaalle asti ja iltatähti välkkymään hongan latvan
yläpuolelle. Lumen heijastuksista saatte voimakkaampia valoja kuin
syksyisestä kuuvaloisesta maisemasta. Ja maalatkaa vihdoin, mitä varsin
harvoin siveltimin on yritetty, mutta mikä kuitenkin on aito
kansanomaista ja aito pohjoismaalaista: maalatkaa jouluaamu kirkkaasti
valaistussa kirkossa ja harras seurakunta penkkeihin, niistettävien
talikynttilöiden keskelle, uteliaat, ihmettelevät lapset, pappi
alttarille, suntio haaveineen, jäätyneet ikkunat, talvi-ilma tupruamaan
kuin savu avonaisesta ovesta ja hengitys kohoamaan joka suusta
ruumiillistuneen hengen tavoin, silmälle näkyväisenä siunatun
aamuhetken kiitosuhrina!
Menkää männikköön, viluinen herrasväki, surumielisine
talvihuokauksinenne! Missä on reipasta rohkeutta, missä raitista iloa,
missä avointa, vapaata mieltä elämän taistelussa, ellei talven
elämässä? Ja tämä luonto, jonka te valheellisesti moititte nukkuvan ja
joka kuitenkin aina valvoo, se se juuri on teidän voimanne kehto ja
teidän ujostelemattoman ilonne tyhjentymätön lähde. Me elämme kuin
valaskala, meidän tarvitsee silloin tällöin sukeltaa suven lämpimään,
vehreyteen ja päivänvaloon täyttämään keuhkojamme ilmalla, mutta talvi
on se alkuaine, mihin olemme syntyneet ja missä me liikumme kuin kala
vedessä.
Jos meiltä riistettäisiin talvi, niin me emme enää tuntisi omaa
itseämme, meistä tulisi juurettomia väliolentoja, etelän kansaa, jolla
ei ole etelää, ja pohjolan kansaa, jolla ei ole pohjolaa. Siirrettäköön
meidät Afrikkaan tai Intiaan, niin tunnustaa täytyy, että me,
paahdettuamme itseämme kylliksi päivänpaisteessa, hikoiltuamme kylliksi
ja saatuamme kyllämme kookospähkinöistä ja taateleista, kuumeista ja
skorppiooneista, mielellämme antaisimme kaikki etelän herkut
kourallisesta lunta? Miksikä etsisimme järjellisyyttä muualta kuin
todellisuudesta? Metsän eläimillä on turkkinsa kylmää vastaan, pohjolan
kansoilla on hirret, polttopuut ja reipas rohkeus. Jos luonto on nuija,
on meillä sen sijaan rautaiset pääkallot. Niin on oleva. Kova kovaa
vastaan ja päivänpaistetta lumelle!
_Biisami_. Arvelenpa, ettei naisten vaitiolo merkitse ehdotonta
suostumusta konsuli Rönnevallin talvenkuvaukseen, ja ehkäpä sen vain
voi katsoa aiheutuvan siitä, että he pelkäävät joutuvansa viluisten
mamsellien lukuun. Minun puolestani täytyy panna vastalause, vaikkapa
siten joutuisinkin kamarijunkkarien jonon jatkoksi. Minä en aina ole
istunut lämmin yönuttu yllä hyvän takkavalkean ääressä tukevasta
päivällisestä hyvilläni ja höyryävä teekuppi edessä turvana
odotettavissa olevaa iltakylmää vastaan. Luulenpa, että vähemmin
onnellisissa olosuhteissa voidaan kärsiä vilua varsin perusteellisesti
täällä pohjolassakin ja että mielellään otettaisiin vastaan jokin
eksynyt tuulahdus kuuman vyöhykkeen lämmintä. Luulenpa, ettei
maanviljelijämme aivan huolettomana katsele lähestyvän talven
enteitten ilmenemistä jo elokuun iltana, kun pohjoinen taivas käy
kalpeanviheriäksi, joka välistä vivahtaa sinipunervalta, ja ettei hän
yhtä hyvällä mielellä näe kuuran hopeoivan puolikypsiä rukiintähkiä,
kuin tammikuussa katselee sen koristamaa lehdetöntä koivikkoa. Vaikka
olenkin varsin kokematon ja epäkäytännöllinen liikeasioissa, uskallan
kuitenkin epäillä, ottaako kauppiaskaan ilolla vastaan sähkösanomaa,
että laiva, jonka piti tuoda hänen odoteltu lastinsa, on jäätynyt
kiinni rannoillemme, tai että höyrylaiva peruuttaa säännölliset
kulkuvuoronsa tavallisella selityksellään: "luonnonesteiden tähden". Ja
muistaakseni myöskin ihmistunteiden heijastuksia, luulen köyhän,
surullisen ja huolestuneen useinkin sanovan talvelle: miksi suurennat
taakkaa? Miksi riistät lämmön vuoteestani, rohkeuden sydämestäni ja
lohduttavan kukan rakkaalta haudalta?
Näillä edellytyksillä tunnustan talven auringossa olevan jotakin
virkistävän iloista. Mutta minusta sen syy on aivan päinvastainen kuin
se luulo, että talvi on muka meidän pohjoisen olemassaolomme
säännöllinen ja määräävä puoli. Talvi on yhtä vähän kuin pimeys,
kuolema tai hävitys mitään itsessään itsenäistä, jota voisi ajatella
muusta riippumattomaksi. Talvi ei ole mitään muuta kuin kesälle
tunnusomaisten perusmuotojen, nimittäin valon, lämmön ja elimellisen
elämän epuu, siis sellaista, mitä ei voida ymmärtää ja mitä ei ole
olemassakaan ilman noita sen vastakohtia. Jos siis talvikin voi olla
iloinen, toimelias ja elähdyttävä, niin on laita niin juuri niissä
muodoissa ja vaikutelmissa, missä se kieltää itsensä, toisin sanoen:
tavalla tai toisella muuttuu oman itsensä vastakohdaksi.
Miksi sen päivänpaiste on niin iloinen? Sen tähden, että se on niin
synkän pimeydenkehyksen ympäröimä ja muistuttaa kesän valoa.
Miksi sen takkavalkea on niin kodikas? Sen tähden, että sen liekit
leimuvat kylmässä ilmassa, pimeässä varjossa ja muistuttavat suven
lämpöä.
Miksi siloinen jäätie on niin mieluinen? Siitä syystä, että se sallii
meidän vapaasti liikkua, kun kaikkialla ympärillämme on voittamattomia
vastuksia.
Miksi sen lakastumaton havumetsä on niin viehättävän vihreä? Sen
tähden, että se muistuttaa kesän vihreyttä silloinkin, kun kaikki muu
ympärillämme on lakastunutta ja kuollutta.
Miksi tarmokas toimeliaisuus on mahdollista ja aika-ajoin tuntuvaakin
tuona vuodenaikana, ellei juuri sen tähden, että elämä tarvitsee
toimintaa, jotta se ei kokonaan nukkuisi noina pitkinä kuukausina,
jotka luonto on määrännyt unta ja horroksissaoloa varten?
Ja lopuksi, minkä tähden ihmiset lähestyvät lähemmäksi toisiaan, miksi
seuraelämä joutuu liikekannalle, miksi tunnemme entistä suurempaa
mielihyvää tuttavallisesta yhdessäolosta? Yksinkertaisesti juuri sen
tähden, että kaikki ympärillämme on yksinäisyyttä, äänettömyyttä,
liikkumattomuutta, erämaata ja että me tarvitsemme tuota vastalausetta
talven kolkkoutta vastaan.
Tarkatkaa talven iloisia ja elvyttäviä vaikutelmia, niin huomaatte
niiden kaikkien olevan vastalauseita sitä itseään vastaan.
Auringonvalo, kuutamo, revontulet, lamput, tähtikirkas taivas ja
loistava lumi ovat kukin puolestaan pimeyden vastalauseita. Takkavalkea
vastustaa pakkasta, havumetsä kuihtumista, suksi, kelkka, luistin ja
juoksija liikkumattomuutta, seuraelämä yksinäisyyttä. Voiko mikään
luonnonesine tai -muoto täydellisemmin kieltää itsensä?
Ja kuitenkin on talvessa jotakin tosiperäistä, ei tosin itsessään, vaan
heijastuessaan ihmisestä. Juuri tekemällä ulkomaailman autioksi se avaa
meissä toisen korkeamman maailman. Kun ulkomaailma meitä viihdyttää ja
ikäänkuin nielee meidät, on tuo sisäinen, korkeampi maailmamme verhon
kätkössä. Vasta sitten, kun päivän aurinko laskeutuu ja maa peittyy
pimeään, väistyy silmiemme edestä taivaan verho ja me havaitsemme
siihen asti näkymättömiä välkkyvien tähtien maailmoita. Se on enemmän
kuin symboliikkaa, enemmän kuin luonnonlaki, se on korkeampi
maailmanjärjestys. Kukaan ei enää epäile, että äärettömässä
luomakunnassa on lukemattomia maailmoita, ja kuitenkin etsitään
äärettömyyden mittapuuta niin rajoitetuista aistimista, että niillä
ilman pimeyden apua ei saisi aavistustakaan luomakunnan suuruudesta.
Pohjolan talvi on vain siinä normaali, että se avaa eteemme korkeamman
olemassaolon. Kesän yöttömänä päivänä me elämme vain maata varten; se
kahlitsee meidät itseensä, me unohdamme kiinnikkeemme olevan
äärettömyyden ketjussa. Talvi työntää meidät takaisin omaan itseemme,
näyttää, miten olemme luonnonlakien pakon vankeja, ja pakottaa meidät
etsimään vapautusta itsestämme, yläpuoleltamme.
Tätä pidän talven arvokkaimpana puolena. Mutta minä annan sille
anteeksi ja rakastan sitä myöskin sen tähden, että se alinomaa osoittaa
kevättä. Se kulkee sitä kohti yhtä varmasti kuin jäätynyt lähdekin
kaipaa saada rientää rinnettä myöten mereen. Niin liittyvät kaikki
vuodenajat toisiinsa: ovat keinuvia laineita harjoineen ja notkoineen,
lakkaamatonta muuttelua, näennäisesti ilman muuta tarkoitusta kuin
juuri vaihtelu, ja kuitenkin ne kaikki virtaavat ääretöntä valtamerta
kohti, mihin tieto hukkuu ja mistä ainoastaan usko löytää iankaikkisen
kiinnekohdan.
Menkää keväällä lehdittyvään metsään ja uskokaa ylösnousemiseen! Menkää
suven vehreyteen ja uskokaa elämään! Menkää syksyn luontoon älkääkä
etsikö kuolemaa sen putoilevista lehdistä, sillä sitä ei ole siellä, se
on vain jyvä, jonka on maaduttava, jotta se voisi kerran versoa vielä
korkeampaan täydellisyyteen. Ja sinä, joka vielä epäilet, mene
ujostelematta talven lumiin ja katsele pohjolan voimakasta
jättiläislasta, kookasta honkaa! Kuule lumituiskun kohinaa sen oksissa
sen vastustaessa katoamista ja kuule sen kehoitusta: _Katso, minä elän;
ja sinä olet elävä kauemmin kuin minä!_
* * * * *
Kun Hengist kauniina kevätpäivänä liehuvin lipuin laski Travemünden
väylälle ja iloisesti vastasi rannan lipputervehdyksiin, nähtiin tuulen
mukana pienen käärömäisen esineen lentävän laivan peräkannelta ja
uiskentelevan myötävirtaan Itämerta kohti.
-- Mikä se oli? kysyi tohtori Rabe. Putosiko teiltä, hyvät naiset,
jokin harso tai silkkihuivi?
-- Ei, vastasi neiti Hemming seuraten katseellaan karkulaista. -- Se
oli vain minun käsilaukkuni. Uskollinen luutnantti oli pelkkä taru,
häntä ei ole koskaan ollut olemassa!