Vuodenajat.
Rouva Rönnevall nousi, meni Biisamin luo ja ojensi hänelle kätensä
toistaen hänen omat sanansa:
-- Kiitoksia paljon, se tuli täydestä sydämestä.
-- Minä olen puhunut tyhjistä sydämistä, vastasi Biisami.
-- Älkää kieltäkö, teidän sydämenne oli täpö täysi! Tepä ette ollut
vaiti tuona iltana paroni H:n luona. Te juuri puhuitte. Miksi tahdotte
vetäytyä verhon taa? Meidän aikanamme tarvitaan yhtä paljon rohkeutta
kristinuskon tunnustamiseen kuin kaksisataa vuotta takaperin sen
kieltämiseen. Tiedätteköhän, että me naiset eniten kunnioitamme juuri
teidän miesten rohkeutta?
-- Nuorten miesten rohkeutta. Niin kyllä.
-- Sekä nuorten että vanhojen. Tunnustakaa suoraan, että te puolustitte
uskoanne.
-- En, hyvä rouva. Minä olin köyhä soitonopettaja, opetustunneista
riippuvainen; minä olin vaiti, milloin minulta ei kysytty. Sattumalta
minut muutaman päivän kuluttua psykografi-istunnosta pantiin
koetukselle. Paroni H. oli niin perinpohjin voitettu, ettei hän varsin
helposti sitä unohtanut. Seuraavalle tunnille tullessani hän vastoin
tapaansa istui salissa. Kun tunti loppui, tarjosi hän minulle sikarin.
-- Mitä te soitatitte tyttärelläni? kysyi hän. -- Moschelesia, sanoin
minä. -- Vai niin, se muistuttaa tuota katalaa Rödleriä. Myöntäkää,
että asessori B. on vanha kettu. Kaiken tuon hän kertoi keskiviikkona
vain ajaakseen minut ulos varustuksistani. Hän uskoo yhtä vähän kuin
minäkään Lutherin kolmeen pääkappaleeseen. Kaikki oli vain hienosti
harkittua asianajajan viekkautta, eikö niin? -- Minä vastasin, että
asessori B. kyllä lienee tarkoittanut, mitä sanoi. -- Se ei ole
mahdollista, jatkoi paroni H. Hänellä on tietoja, siis hänen täytyy
uskoa järkeen. Mitä mieltä te olette? -- Minä uskon Jumalaan, herra
paroni. -- No niin, kukapa ei usko Jumalaan? Mutta mitä muihin asioihin
tulee, ymmärrättehän? -- Minä vastasin, etten minä mistään hinnasta aio
luopua Kristuksesta enkä sielun kuolemattomuudesta. Paroni H. hymyili
ja rupesi puhumaan eilisestä konsertista. Seuraavana päivänä hän
lähetti minulle kohteliaan kirjelipun ja palkkion tunneista ilmoittaen
valinneensa toisen soitonopettajan.
-- Tunsitteko Homen? kysyi rouva Rönnevall hetkisen vaitiolon jälkeen.
-- En. Mutta minä olen sattumalta lukenut vähän spiritististä
kirjallisuutta. Minä tunnen Allan Kardecin, Hornungin ja muiden
kirjoitelmia sekä hurskasta Justinus Kerneriäkin. Minusta on koetettu
tehdä proselyyttiä ja siten saada uskomaan kuoleman jälkeiseen
olemassaoloon.
-- Ja mitä olette vastannut?
-- Olen vastannut, etten tarvitse sitä todistusta, koska minulla oli
parempia.
-- Pidättekö siis spiritismiä hullutuksena?
-- Kyllä, hyvä rouva; samassa merkityksessä kuin asessori B. Minusta
spiritismi on vallatonta ilvehtimistä salaperäisillä luonnonvoimilla.
Useimmiten herkkäuskoista kuvittelua, joskus petosta, jolla koetetaan
koota rahaa ja mainetta. Spiritismi on veltostuneen uteliaisuuden
julkean rohkeaa leikkiä:
Der Mensch versuche die Götter nicht
und begehre nimmer und nimmer zu schauen
was sie gnädig bedecken mit Nacht und Grauen.
-- Mutta olettakaamme, että muutamia spiritistejä todellakin ohjaa
totuuden kaipaus.
-- Mahdollisesti kyllä. He lukekoot silloin Luukkaan 16:nnen luvun.
"Elleivät he usko Moosesta ja profeettoja, eivät he myöskään usko,
vaikka kuolleet nousisivat haudoistaan."
-- Te esititte yhden todistuksen, että nuo luulotellut henget
valehtelivat. Tiedättekö useampia samanlaisia?
-- Montakin. Tunnolliset spiritistit tunnustavat itse, että nuo
valehenget tavallisesti "ovat hyvin alhaisella moraalisella asteella".
Ne saattavat olla poikamaisia, säädyttömiä, pilkallisia, jopa aivan
halpamaisiakin. Niiden tavallisin valhe on, että ne ottavat itselleen
kuuluisia historiallisia nimiä. Yhtä tavallisesti ne antautuvat
vahvistamaan kysyjäin tyhjiä kuvitteluja, enkä minä siitä niitä moiti,
sillä nehän suorastaan lienevätkin vain kysyjäin omia hourekuvia.
Muistan erään merkillisen todistuksen, joka on Zürichissä 1861
painetussa Maksimilian Pertyn kirjassa "Ueber die mystischen
Erscheinungen des menschlichen Lebens".
-- Jonkun tiedemiehenkö? Olkaa hyvä, kertokaa!
-- Niin, Perty on luonnontutkija, eikä siis tunnusta mitään muuta
mystiikkaa kuin sen, mikä on ihmisen hermoissa. Myönnän kyllä, että hän
olisi voinut laajahkoon teokseensa, joka käsittelee kaikkia aikakausia,
tarkempaa arvostelukykyä käyttäen koota tositapahtumia, sillä siinä on
myöskin paljon arvotonta taikauskoa. Mutta se etu kirjalla on, että
siinä koetetaan sovitella kaikki nuo tuhatlukuiset tapaukset varmojen
luonnonlakien alaisiksi ja tunnustetaan niiden kuuluvan vielä hyvin
vaillinaisesti tutkittuun alaan.
Perty kertoo näin:
Vanha herttuallinen Tübingenin linna oli 1850-luvun lopulla kuuluisa
meluavista kummituksistaan. Joukko ylhäisiä Berlinin spiritistejä otti
silloin kysyäkseen hengiltänsä -- varsinkin Heineltä, joka oli heidän
paras tietäjänsä -- kummittelun syytä. Henget vastasivat, että sen
aiheutti kummitteleva munkki, "der Pfaffe Konrad". Munkkia pyydettiin
esiintymään, ja hän tuli kuin tulikin ja kertoi kysymysten vastaukseksi
kokonaisen romaanin. Hän oli eläessään ollut hovipappina Baijerin ja
Saksin herttualla Henrik Leijonalla, joka kuoli 1195. Herttuan ollessa
ristiretkellä oli munkki rakastunut hänen puolisoonsa herttuatar
Matildaan, joka oli syntyjään Englannin prinsessa. Kun herttuatar
halveksien hylkäsi hänen epäpyhän rakkautensa, oli munkki surmannut
hänet, ettei itse olisi tullut ilmi. Mutta tämän rikoksensa tähden hän
ei saanut rauhaa kuolemansa jälkeen. Hengen kertomusta kummasteltiin ja
epäiltiin, sillä olisihan historian pitänyt tietää niin ylhäisen
henkilön murhasta, mutta se kertoi vain hänen kuolleen luonnollisen
kuoleman. Henki pysyi itsepäisesti selityksessään ja ilmoitti
herttuattaren haudan olevan määrätyssä paikassa linnan entisessä
hautakappelissa, jota tällöin käytettiin viinikellarina. Berlinistä
lähetettiin mies tutkimaan osoitettua paikkaa, mutta hän ei löytänyt
mitään. -- Etsikää tarkemmin, sanoi henki; siellä on sen ja sen
näköinen hautakivi, jonka henki piirusti lyijykynällä, ja kiveen on
hakattu, että herttuatar murhattiin. Berliniläiset lähettivät toisen
salalähetin, hän kaivatti koko kellarin perinpohjin aina vuoreen asti
ja löysi -- saman verran kuin ennenkin. Se oli toki liian paksua.
Spiritistit joutuivat mitä pahimpaan pulaan; ilmestys oli heidän
kirjoituksissaan komeasti julistettu historialliseksi löydöksi. Silloin
juolahti erään läsnäolijan, jonkun vanhan armollisen rouvan mieleen,
että hän oli nuoruudessaan lukenut jotakin "der Pfaffe Konradista".
Otettiin tarkastettavaksi kokonainen romuläjä tämän vuosisadan
alkupuolella kirjoitettuja romaaneja, ja kas, eräästä todellakin löytyi
herttuatar Matildan ja Konrad munkin historia melkein sanasta sanaan
sellaisena kuin henki oli sen kertonut! Selvästi kaikki oli vain
romaaninkirjoittajan mielikuvituksesta peräisin. Mutta merkillistä oli,
että "der Pfaffe Konradin" tarina oli romaanista puoleksi unohtuneena
siirtynyt vanhan rouvan mielikuviin ja niistä psykografiin, joka oli
apinoinut koko romaanin. Minä puolestani en katso siinä olevan mitään
ihmeellistä. Onhan psykografilla kutsuttu esiin _Tartuffenkin_ henki,
ja kun häneltä kysyttiin, mitenkä hänen ystävänsä Orgon voi toisessa
maailmassa, vastasi Tartuffe hyvin vakavasti, että vointi ei ollut niin
hyvä, kuin olisi ollut syytä toivoa.
Konsuli Rönnevall oli tämän keskustelun aikana tähystellyt merelle
päin, pyyhki kiikarinlaseja ja sanoi Itämeren jo seljenneen.
Helpotuksesta huokaisten matkustajat näkivät Hengistin esteettä täysin
höyryin kiiruhtavan päämääräänsä kohden. Eversti Hemming sanoi
muistelevansa vielä olevan jäljellä yhden onnettoman, jonka vaikeana
tehtävänä oli Hengistin matkustajain palauttaminen henkien maailmasta
arkipäiväiseen elämään.
-- Kymmenennen arvan sai mamselli Hedmansson, huomautti dosentti Sumu.
-- Minä pidätin itselleni oikeuden käyttää sijaista, väitti nuori tyttö
vastaan.
-- Aloitahan vain! sanoi rouva Rönnevall hymyillen. Jos takerrut
kertoessasi, kyllä minä kuiskaan.
-- Mutta minä en osaa muuta kuin lastensatuja.
-- Kertokaa sitten viaton satu! pyysi kanslianeuvos tohtori Rabe.
-- Minä kerron niin huonosti.
-- Se on totta, puuttui puheeseen rouva Rönnevall hyväntahtoisesti
hymyillen. -- Anna Hedmansson ei ole tottunut kertomaan sanoin, vaan
sävelin. Laula meille jokin laulu!
-- Tahdotteko, täti, säestää Rödlerin sitralla?
-- Hyi, manaatko pahoja henkiä esiin näin kauniina kevätiltana? Laula
meren-romanssisi; se, jonka itse olet säveltänyt.
-- Ja olenko silloin täyttänyt kymmenennestä arvasta johtuvan
velvollisuuden?
Seura oli niin kohtelias, että myöntyi siihen. Anna Hedmansson astui
muutamia askelia etäämmälle, nojautui laivan partaaseen ja katseli
vienosti värehtivälle merelle. Raikkaalla, metallinsointuisella äänellä
laulettuna helähti hänen huuliltaan:
Kehtolaulu merelle.
Meri ylväs, kaikkein tie,
orja yhdenkään et lie,
ääretönnä tavoitat
maan ja taivaan rantamat!
Olen nähnyt, kuinka laivat
Turman vaahtopäissäs' saivat,
kuullut, kuinka syksy-yöt
ukkospauhuin rantaan lyöt.
Nyt sa uinut hiljalleen
lailla lapsen viihtyneen
kätket kuohus' syvyyksiin,
kimmeltävän kristalliin.
Nuku, meri, armahasti
kotilahdelmalta asti
kanna sylin hellivin
meidät maihin outoihin!
Konsa heräät kohisten,
auringossa kylpien,
loiski lainein kirkkahin
sydämeni maahankin!
Riemut laula, surut liennä,
kummuille ja laaksoon riennä,
hopeoiden, suudellen
rantaa, maata isien!
Kaino laulaja oli uskonut sävelensä merelle, mutta ne herättivät
vastakaikua.
-- Mitä te puhutte tyhjistä sydämistä? sanoi tohtori Rabe Biisamille.
-- Ellei tuo pulpahtanut kuin lähteensuoni metsänrinteestä, niin
sanonpa olevani tuiki tyhjä musiikista.
-- Kyllä äänestä hyvä tulee, vastasi Biisami lämpimästi, taputtaen
kainoa tyttöä olkapäälle. -- Ääniaines on erinomainen, sisällä on hyvä
kajahtelu, ja mitä vielä koulutuksesta puuttuu, sen täydentävät
uutteruus ja hyvät opettajat. Minulla on muutamia ystäviä Parisissa;
jos sallitte, niin raivaan teille tien ensimmäisten tulikokeiden läpi.
Voi, neiti Hedmansson, miksi en minä ole saanut opettaa teille
ensi asteikkoja? Kun kerran kuulette konserttisalin kaikuvan
kättentaputuksista, soisin voivani sanoa: tuo pikku tyttö on ollut
minun oppilaani!
Anna Hedmansson katseli katselemistaan merelle eikä vastannut mitään.
Hän oli salon asukas, lapsi parka, hänen laulunsa oli todellakin kuin
jylhästä vuoresta kumpuava lähteensuoni, ja konserttisalin ajatus
peloitti häntä.
-- Luonto on kaunopuheinen, kun se vain saa sanat, huomautti neiti
Hemming. Eikö täällä ole ketään muuta, joka kastaisi siveltimensä
mereen?
Eversti Hemming nauroi:
-- Kasta sinä käsilaukkusi!
-- Se on mennyttä! Luonnon kolmesta valtakunnasta ei löydy pelastavaa
luutnanttia. Mutta dosentti Sumulla, joka maalasi silmiemme eteen
Hämeenkankaan, on arvattavasti useampiakin luonnonkuvauksia salkussaan?
-- Kapteeni Videstrand on meistä eniten painiskellut luonnonvoimien
kanssa, vastasi dosentti.
Kapteeni Videstrand oli huomaavinaan, että tohtori Rabella oli
jo valmiina jokin uusi luonnonihme, samanlaatuinen kuin
vedenkorkeusmerkki.
Rabe pyyhkäisi kädellään otsaansa ja sanoi nähneensä viime yönä unta.
Hän oli ollut alkuajan maailmassa ja nähnyt titaanien heittävän palloa
meidän aurinkokuntamme kiertotähdillä. Se oli tapahtunut niin
varomattomasti, että useimmat pallot olivat jääneet aurinkoon nähden
viistoon asemaan, ja siten oli niille kasaantunut kaikki se vaiva ja
puuha, joka johtuu vuodenajoista. Rabe oli kysynyt, eikö maapallo saata
päästä vapaaksi tuosta rasituksesta, ja hänelle oli vastattu maan
saaneen vuodenajat, jotta Hengistin matkustajat kerran keksisivät
sopivan keskusteluaineen.
-- Almanakka on ennättänyt meitä ennen, huokasi neiti Hemming.
-- Jättäkäämme almanakka omaan arvoonsa -- jatkoi tohtori -- ja
koettakaamme ennemmin saada esiin muutamia ääripiirteitä pohjolan
vuodenaikojen luonteesta ja vaikutelmista. Sananvalta on vapaa.
Alkakaamme siitä, mistä luontokin alkaa, keväästä. Äänestäkäämme!
Ehdotus hyväksyttiin. Vähän kursailtuaan oli eversti taipuvainen
aloittamaan.
A. Kevät.
_Eversti Hemming_. Minulla on ylläni tiukkaan napitettu univormu, minun
ammattiini kuuluu suoran rintaman, säntillisen, täsmällisen, hyvin
harjoitetun, sisältä ja ulkoa sääntöperäisen täydellisen, sanalla
sanoen supisuoran suosiminen. Katsokaa hyvin tehtyä naulaa. Miten
moitteeton muoto! Miten säännöllisen litteäpäinen! Miten veljiensä,
toisten naulojen kaltainen! Täytyy ihailla tuota ylevää naulan
luonnetta. Jos minä saisin määrätä, olisi yhteiskunnassa kaikki
taottava nauloiksi lännen arvoluokan nupinaulasta suureen neuvosherran
arvoiseen rautakaraan asti. Valssattaisiin pois kaikki liiallinen.
Kaikki muotoon sopimaton vannehdittaisiin, koputeltaisiin,
kiskotettaisiin. Siitä tulisi malliyhteiskunta. Viimeinkin saataisiin
lepoa.
Mutta mitä nähdään? Epäsäännöllisyyttä lakkaamatta. Ei mitään
siloitellun kunnioitusta, ei vähäistäkään tasamukaisuutta. Jok'ainoa
kananpoikakin uskaltaa pitää oman päänsä ja kaakotuksensa. Mikä
vallattomuus! Ei muotikaan voi tasoittaa kaikkea; ei palotarkastajakaan
voi valaa kaikkea kaavoihin; ei keikarikaan voi ajatella tai puhua
aivan samaa kuin kaikki muut keikarit. Ja kaikessa tässä on luonto
meillä verrattomana huolimattomuuden esimerkkinä. Siltä me juuri
olemmekin oppineet tuon turmiollisen pahan tavan. Milloinka se tottelee
almanakkaa? Milloinka se noudattaa laillisia vuodenaikoja, sateita ja
päivänpaistetta, pakkasta tai suojaa, joiden pitäisi sattua määrättyinä
päivinä, mutta kuitenkin aiheettomasti ovat tulematta? Kevät on kautta
kunniani pahin mellastelija kaikista joutilaista. Koetetaanpas sitten
maaliskuuta; vielä mitä, ei maksa vaivaa. Entä mitä on sanottava
huhtikuusta? Vielä vähemmin. Tai toukokuusta? Jäätä paikoittain,
lumiräntää, maa keltaisena, metsät paljaina, paleltuneita
sinivuokkoja... Onko mitään uppiniskaisempaa kuin tuo ylistelty kevät,
jolle runoilijat ovat tyhjään tuhlanneet kokonaisia mustejärviä? Ja
lumen sulaminen, jäänlähtö, lehtien puhkeaminen, nuppujen aukeaminen,
muuttolintujen palaaminen, hauen kuteminen, jäniksen turkin muuttuminen
harmaaksi, sammakoiden kurnutus, hyttysten tanssi, minä kysyn:
milloinka ne tapahtuvat juuri sinä päivänä tai siinä paikassa, missä
niiden ohjesääntöjen mukaisesti _pitäisi_ tapahtua. Me sotilaat
olisimme onnettomia, jos meidän olisi komennettava moisia
asevelvollisia. Minä olen purjehtinut avomerellä tammikuussa, mutta
olen myöskin ajanut Näsijärven jäätä kesäkuun keskipaikkeilla 1867.
Myöntäkäämme, että juhannuksen jälkeinen katsastelu onnistuu jonkin
verran paremmin päällikön mieliksi. Se ei ollenkaan estä, että kevät
olisi aina kahtena vuonna kolmesta vedettävä sotaoikeuteen. Älä
koukkuile, ole niin hyvä! Takki pois tai tottele rumpua!
_Neiti Hemming_. Kevät on liian urhoollinen sotilas sotaoikeuteen
vietäväksi. Ei mikään maailmanvalloittaja ole rynnännyt sellaisiin
linnoituksiin, ei mikään sotajoukko ole saavuttanut niin loistavia
voittoja. Mutta on opettavaista ... (rouva Rönnevall sivalsi kertojaa
keveästi päivänvarjollaan) ... tahdoin sanoa: on hupaista ihmiselämässä
katsella kevään heijastuksia. Miten se otetaan vastaan? Miltä se
näyttää alastomasta todellisuudesta, jolla ei ole aikaa eikä halua
uneksia?
Sydän täynnä satakieliä ja ruusuja lähdin eräänä toukokuun aamuna
katselemaan, miltä kevät näyttää. Kevyt sumu hälveni järven yläpuolelta
jättäen taivaan kirkkaansiniseksi. Aurinko paistoi, mutta oli viileätä.
Ilmassa tuntui terveyden ja nuoruuden tuulahdus. Ei yhtään perhosta, ei
ainoatakaan vihreää kortta näkynyt, mutta kyyhkysiä, varpusia ja
kasvihuoneen kasveja oli kauppatorilla. Siellä oli markkinat niinkuin
tavallisesti: ostajia, myyjiä, tinkijöitä, varsinkin naistinkijöitä.
Eräs rouva, jolla oli yllä musta silkkiviitta ja päässä punaisin
nauharuusukkein koristettu olkihattu, osti kuoreita ja pani kalat
nenäliinaansa. Puolihumalainen teurastajanrenki osti lehmän ja tarttui
omin käsin saaliiseensa. Eräs kalmukkiturkkinen ruokakauppias hieroi
härskiintyneen voin kauppaa. Kielevä matami riiteli vielä kielevämmän
juutalaisvaimon kanssa piparjuurileiviskästä. Alakuloinen hämäläinen
kaupitteli kuivuneita palvatun lihan palasia. Kookas virolainen, jolla
oli pitkä ruskea tukka ja yllä pitkä ruskea nuttu, laahasi suolasäkkiä
kauppapuodista. Eräs uusmaalainen oli latonut parikymmentä halkoa
heinäkuormalleen, pyysi niistä puolen sylen hintaa, mutta kun ei sitä
saanut, niin haihdutti mieliharmiaan juomalla kupillisen kuumaan veteen
sekoitettua siirappia. Venäläinen puutarharenki myyskenteli vähittäin
kaalinpäitä ja vaihtoi vaskirahoja. Kolme pohjalaista työtöntä
työmiestä seisoi hajasäärin, lyhyet mekot yllään, katselemassa maailman
menoa, kädet kintuissa olevien hajallisten housujen taskuissa.
Repaleinen tyttö oli saanut kiinni näpistelevän poikaviikarin ja huusi
poliisia. Siinä tunkeiltiin ja sysittiin toisia; näin kaatuneita
munakoreja, silakkain jätteitä, maahan viskattuja sipuleja ja
läikkyneitä maitopulloja, mutta kevättä vain minä en nähnyt.
Sattumalta kävi tieni sairashuoneen ohitse. Pitikö minun katsella
asuntoa, missä kevät _vähimmin_ saattaa ottaa valtoihinsa sykkivän
sydämen? Rohkeutta vain! Minä astuin sisään. Niin, siellä oli syksy,
siellä hierottiin kuoleman kanssa kauppaa vuosista, kuukausista,
viikoista ja päivistä. Potilaat makasivat kalpeina vihreiksi
maalatuissa sängyissä, ja heidän tautinsa oli kirjoitettu mustaan
tauluun, joka riippui päänalusen yläpuolella. Hoitajat toivat
heille kirkkaissa tinamaljoissa kauralientä, lääkärit seisoivat
salaperäisen näköisinä peitossa olevan vuoteen ympärillä, missä
yhdeksäntoistavuotias tyttö juuri oli päässyt kaikista sydämen
huolista, joihin tämä maailma ei tiedä mitään lääkettä. Ei, tänne ei
kevät voinut asettua. Ja _kuitenkin_ minä tapasin sen sieltä: se loisti
muutamista taudin puoleksi hivuttamista kasvoista, sairashuoneen
puutarhasta, missä laihat toipuvat sairaat, väljät sarkanutut yllään
hengittivät toivon ilmaa...
Etsisinkö kevättä virastosta? Miksikä en? Korkeista saleista löysin
raukean mätäkuun; vahtimestarin vaimo siirsi uunien tuhkan
lisätuloihinsa. Aurinko paahtoi polttavana puolitiehen laskettuja
rullakaihtimia; pöytäkirjurit hikoilivat, kuului kynien rapinaa,
mustetahrojen raaputtamista ja epäselvää kuiskailua. Päällikkö ilmestyi
sisemmän huoneen ovelle, otti vastaan vieraita, pyysi istumaan ja alkoi
puhella ... virka-asioistako? Ei, vaan viimeksi julkaistusta ritarien
nimityksestä. Missä oli kevät?
Ehkäpä sen tapaa nuoren kaupunkilaisneitosen luota suljettujen ikkunain
ja alas laskettujen verhojen takaa. Aamua oli jo pitkälti kulunut; hän
oli vielä unessa. Hän oli nukkunut aamulla kello kolmelta; kynttilät
olivat palaneet loppuun hopeajaloissaan, yöpöydällä oli eräs Zolan
romaani. Ikkunakomerossa oli kaksi tuoksuvaa hyasinttia, joita
ensimmäinen vastasyntynyt kärpänen ihaili. Onnettomat kasvihuoneen
lapsiraukat, ne tuhlasivat tuoksuaan verhojen puolihämärään ja
tuntuivat huokaavan: valoa, lisää valoa!
Missä on kevät, ellei siellä, missä nuoria on? Minä kiiruhdin etsimään
sitä ahkeran ylioppilaan kamarista, jonka ovesta otettu avain näytti
varoittavan: pois kaikki häiritsevä! Huone oli viisi askelta pitkä ja
kaksi askelta leveä. Sisäikkunat olivat vielä paikoillaan talven
jäljeltä, mutta uunissa ei ollut tulta; halot ja kukkaro olivat
molemmat ottaneet eron palveluksestaan. Millainen ilma -- ummehtunut ja
kalsea, täynnä kuukausien vanhaa tupakansavua, joka oli imeytynyt
kiinni jokaiseen pienellä maalaamattomalla puuhyllyllä olevaan kirjaan
ja tomuttamattomana naulassa riippuvan takin joka poimuun! Yskivä,
kumarainen, kokoon luhistunut nuori mies, jonka silmät olivat sumean
loistavat ja jonka laihtuneilla poskilla oli petollinen puna, istui
kirja kädessä kovalla tuolilla kuluneen pöydän ääressä. Äiti, missä
olet? Lähetä poikasi vuorille, havumetsiin, järville! Isä, etkö tiedä,
että voimakas sielu tarvitsee terveen ruumiin, tee pojastasi mies!...
Voi, he eivät kuule, he ovat kahlinneet poikansa jo lapsesta pitäen
kiinni kirjaan, yksinomaan kirjaan; hän on kunnianhimoinen niinkuin
hekin, hän tekee viisitoista tuntia vuorokaudessa työtä, hänestä on
tuleva vanhempiensa tuki ja paljon enemmänkin ... oppinut mies, suuri
mies ... eikä hän elä viidenkolmattakaan ikäiseksi!
Mistä minun oli etsittävä kevättä? Minä menin kasarmiin. Tuhatkunta
urhoollista miestä oli koottu pelloilta ja metsistä ja suljettu
kivivankilaan. Kivetyllä pihalla nostelivat rekryytit tahdissa milloin
oikeata, milloin vasenta jalkaansa vaakasuoraan asentoon. Korvia
särkevä melu kajahteli muureista, tullen musiikkisalista, missä
kolmekymmentä soittajaa yht'aikaa kiusasi epäsointuja vastahakoisista
torvisoittimista. Pitkissä, ikävissä saleissa istui tai venyi
vuoteillaan harmaasinellisiä sotamiehiä, kiväärejään puhdistellen.
Oletteko kuulleet puhuttavan bakteereista ... noista näkymättömistä
madoista, joita sopii miljoona peukalon kynnen alle? Auki ikkunat,
miehet ulos! Kyllä tiedän, että torvien epäsoinnuista kerran kehittyy
kauniita sopusointuja, ja että nämä muurien saartamat vangit kerran
marssivat voimakkain rivein taistelemaan maansa ja ruhtinaansa
puolesta. Mutta ulos nyt, ulos, vaikkapa myrskyyn ja rankkasateeseen!
Täällä ei ole kevättä, eikä ilman kevättä ole rohkeutta, ei toivoa, ei
terveyttä, ei voimaa ... ulos, miehet!
Mihinkä minun on mentävä kevättä etsimään? Kauppapuotiinko? Turha
vaiva. Toisella puolen katua on saippuan ja venäjänlehtien hajua,
toisella hajuveden tuoksua, joka tulee naisten lempikaupasta, missä
päivät päästään valehdellaan ja imarrellaan puotipöydän takana.
Menisinköhän äsken maalattuun höyryveneeseen, joka savuaa tuossa
satamalaiturissa? Mutta kenpä ei tunne sen meritautisia hyttejä ja
keittiöstä tulevaa uudelleen lämmitetyn vasikanpaistin käryä? Vai
lähdenkö äsken lumesta paljastuneeseen puistoon? Niin puistoon,
sieltähän ainakin tapaa kevään!... Ah, eipä sitä ollut sielläkään,
vaikka se viserteli joka puun lehdettömiltä oksilta. Se taisteli
henkensä puolesta nuhaa ja yskää, kalosseja ja nahkaturkkeja, öistä
valvontaa ja elämäänkyllästymistä vastaan; se tirkisti sisään
ravintolan portista, missä vahtimestari otti sen vastaan punssitarjotin
kädessä. Kevättä oli ilmassa, vuokoissa, muutamissa vapaissa
hengähdyksissä, mutta sitä ei ollut ihmisten sydämissä ... sitä
maanpakolaista!
Missä se oli? Jos voisin aamutuulen mukana siirtyä syrjäiseen metsään,
vuoren päivänpuoleiselle rinteelle, puron rannalle, joka ei vielä ole
taipunut myllyn ikeeseen, niin minä sen löytäisin. Mutta en pääse
sinne, minä olen kytketty kaupunkiin. Enkö sitten mistään löydä
kevättä? Noin suuri ihmisvirta ja niin vähäinen, ehtynyt puronen
luontoa!
Itseeni ja maailmaan tyytymättömänä palasin asuntooni. Piha oli aidattu
ja kolmelta taholta rakennusten saartama, mutta neljänneltä puolelta
oli toukokuun auringon juuri silloin kadehdittavan sopiva tirkistää
sisään. Niukatpa siinä nähtävyydet olivat: pienoinen ruohokenttä, kaksi
lehmusta, hiekkaläjä ja lautatapuli. Pari hamppuvarpusta piipersi
lehmuksessa, kaksi pientä tyttöä leikki hiekkaläjässä, neljä poikaa oli
pallonlyönnissä ruohokentällä. Huoneiden varjo oli käytännöllisen
hyödyllinen: varjossa pallon lento näkyi paremmin ja ikkunoita oli
helpompi varoa. Mutta miten viehättäväksi kaikki muuttuikaan, kun
aurinko pilkisti pihaan! Lintujen viserrys näytti vain odottaneen tuota
merkkiä ja alkoi samassa äänekkäänä soida lehmuksista; tyttöset panivat
hiekkakasalla toimeen pidot, ja poikaset ryhtyivät ryntäilemään siihen
asti rauhassa ollutta lautatapulia vastaan ja toiset puolustamaan sitä.
Mitä urotekoja! Mikä suuri riemu! Viimeinkin löysin kevään, vieläpä
juuri sieltä, mistä en suinkaan uskonut sitä löytäväni.
Semmoinen se veitikka on: sitä ei näy, ellei sitä ole katsojan
omassa silmässä. Mutta jos sitä on siinä, silloin tapaa sen
kaikkialta: kauppatorilta, virastoista, neitosten kamareista ja
ylioppilaan lukuhuoneesta, kasarmista ja kauppapuodista, niin, jopa
sairashuoneestakin ja viheriöivältä haudalta. Se on kaikkialla, missä
se vain tapaa elämää, ja kaikkihan tahtoo elää! Olenko oikeassa,
mamselli Hedmansson? Te näitte kevättä meressä; olen varma, että te
olette nähnyt sen myöskin vuorilla, aamuruskossa, sammuvassa tähdessä,
niinkuin me kaikki olemme tunteneet sen huokuvan maailman ilmassa.
_Anna Hedmansson_. Minä muistelen lukeneeni Matteuksen kuudennesta
luvusta jotakin silmäämme koskevaa. Jos se on turmeltumaton, näemme
valon. Mutta mitä merkitsee tuo "_sisäinen_ valkeus", joka voi
muuttua pimeydeksi? Onko meidän sielullamme muitakin ikkunoita kuin
silmät? Kaiketi niin lienee, koska välistä sisimmässämme näyttää
pilkkopimeältä, vaikka ulkona on valoisaa, ja toisinaan taas on
sydämessämme kirkkaan valoisaa, vaikka ulkona on synkkä pimeys.
Muistanpa erään hyvin surullisen kotiseutuni kevään. Valoa oli yltä
kyllin ympärillämme, mutta ei sisimmässämme. Se oli kylmää valoa;
luonto nukkui kuin kuolleena. Ei ainoatakaan kukkaa, ei yhtään
perhosta. Lehdettömät puut olivat kuin rakkautta vailla olevat sydämet;
järvi oli jääkatteensa peitossa kuin elinkautinen vankilansa muuriin
kiinni taottu vanki.
Ah, miten me ikävöimme! Paistoipa päivä ja säteilipä yö kuinka tahansa,
sisimmässämme oli kuitenkin pimeätä. Me ajattelimme: tänä vuonna ei
tule kevättä ollenkaan! En voi kuvailla, miten raskas se ajatus oli:
kadotettu taivas, pettynyt toive. Me tunsimme kuin kuihtuvamme. Viisas
tätini nauroi ja sanoi meille: odottakaa! Niin, me odotimme, mutta
kevättä ei tullut! Sen sijaan tuli tauteja, sen sijaan tuli surua. Joka
päivä kirkonkellot soivat kuolleille: kuoli rinnan nuoria ja vanhoja,
hyviä ja pahoja, katkerasti kaivattuja ja toisia, jotka helposti
unohdettiin. Ystävä, joka tänään vielä hymyili, oli jo huomenna
surupukuinen. Mitenkä me olisimme voineet kärsivällisinä odottaa? Sitä
ei tullut ... ei tullut kevättä, joka korvaa kaikki, lohduttaa kaikki,
uudistaa ja nuorentaa kaikki, sitä ei kuulunut! Kuoleman usvat
kohosivat meristä ja verhosivat maan.
Mutta lopulta se tuli kuitenkin, kun toivomme jo oli sammunut. Eräänä
aamuna, kun vedimme syrjään kaihtimet, oli maailma uusi. Aamusade oli
kylvettänyt luonnon kohmettuneita kasvoja; kevät oli kylvänyt kyyneliä
ja tahtoi nyt niittää iloa. Oli suloista hengittää uutta ilmaa, nähdä
puiden puhkeavan silmikkoihin ja ruohokentän vihertyvän, mutta vielä
paljon kauniimpaa oli huomata, miten sumut hälvenivät sisäistä
silmäämme peittämästä. Ympärillämme oleva elämä heräsi kuolleista ja
voitti kuoleman; sisimmässämme oleva elämä heräsi kuolleista ja voitti
tuskan. Kellot taukosivat soimasta hautaan ja soivat sen sijaan Jumalan
ylistystä. Vehreys peitti uudet haudat; puna kohosi taas kalpeille
poskille, ja uusi toivo virisi toivottomiin sydämiin. Kevät, kevät!
Niin, milloin se tulee yht'aikaa luontoon ja ihmiseen, silloin menettää
tuska okansa ja suru käärinliinansa. Ehkäpä ne eivät katoa jättämättä
huomattavia jälkiä. En tiedä; sanotaan, että ihmisen kauan elettyä on
sielu kuin arpia täynnä. Mutta eiväthän hyvät surut ole vihollisia, ne
palaavat väärin ymmärrettyjen ystävien tavoin, ja keskellä elämän onnea
sattuu toisinaan, että me kutsumme ne esiin menneisyydestä,
heittäydymme niiden rinnoille ja itkemme sydämemme lievikkeeksi niiden
sylissä...
_Dosentti Sumu_. Minä olen lukenut monta kevään ihanuudesta
kirjoitettua kaunista runoa, ja useimmista niistä heijastuu ihmissydän.
Mutta sisäisen silmämme kevään syvyyttä olen huomannut ainoastaan ani
harvalla. Kevät ja suru rinnan, siinä on jotakin niin valtavaa, että
sitä voi verrata vain haudan partaalla olevaan lapseen. Se on
lausuttuna Franzénin "Kevään kaipuussa":
Aurinkos', luonto, nousullaan
kaikk' usvat karkoittaa,
kaikk' elpyy, kaikk' käy kasvamaan,
uudistuu taivas, maa.
Mä yksin riudun, toivoton,
ei koskaan nouse aurinkon'.
Mikä vahinko, että niin kauniit säkeet ovat niin toivottomia! Se on
selityksenä Raamatun sanoihin: "Jos nyt valkeus, joka sinussa on, on
pimeyttä, kuinka suuri onkaan silloin pimeys!" Eikö ole kummallista,
että juuri se runoilija, josta loistaa suurempi sisäinen valkeus kuin
kestään muusta, esittää toivotonta pimeyttä ja yötä, minkä aamu ei
koskaan koita? Ehkä ymmärrämme tuon selvittämättömän kysymyksen
vastauksen, jos etsimme sitä sen valkeuden laadusta, joka täyttää
Franzénin runot. Se asettaa aamun haudan tuolle puolen. Harmaapäällä on
vielä rohkeutta laulaa:
Saavu, talvi! Toivon sentään
kevättä.
On kummallista, että Franzénin viattomalla runottarella on kuin
sinipunerva nauha yksinpä valkoisessa morsiuspuvussaankin. Hänen
viheriässä myrttiseppeleessään on aina jokin kellastunut lehti. Niin,
miten hänen kaltaisensa suomalainen sydän saattoikaan laulaa muulla
tavoin kuin maansa luonnon ja kansansa elämän syvyydestä. Vieläpä hänen
samppanjalasinsakin pohjassa on ilon haihtuvaisuuden varjo:
Vankina nuorten toivehen kuuman,
äärestä viinin mi helmeilee,
tai suloneitosen huulien huuman
kotiin se pilvien taa pakenee.
Se on suomalaista tuo, en voi sitä muuksi saada. Semmoisia me olemme,
aina muuttamassa. Kauneinkin kukoistus, hurmaavinkin onni on edessämme
aina siivet valmiiksi levitettyinä lentämään "kotiinsa pilvien taa".
Myönnän kyllä, että se olisi raskasmielistä, ellei se olisi
inhimillistä. Me rakastamme kyllä iloa, me niinkuin muutkin; me
tahtoisimme hyvin mielellämme kerran torjua luotamme kaikki kuoleman ja
kuihtumisen ajatukset, irroittua tomun orjuudesta ja elää
ajattelemattomain lasten tavoin särkyvien kuplien hetkellisessä
maailmassa. Mutta sitäpä me emme voi. Ei auta edes rakkauskaan, ei
humalaan juominen. Yksistään lapset vain saattavat unohtaa kaikki.
Meillä muilla, kun ehdimme neljännen- tai kuudennentoista ikävuotemme
ohi, on jo auttamattomasti keltainen lehti seppeleessämme. Se on
perinnöllistä, se kummittelee yhä uudestaan. Olkaa hyvä, älkää pitäkö
meitä liian mietiskelevinä tai liian sävyisinä! Mekin osaamme nauraa;
mekin osaamme laskea leikkiä, hullutella, olla hurjia ja mielettömiä ja
varsinkin osaamme olla pisteliäitä lähimmäistämme kohtaan, milloin se
päähämme pälkähtää. Mutta kuitenkin kaikitenkin olemme aina muuttoa
tekemässä, aina katselemme pois päin, milloin entisyyteen, milloin
tulevaisuuteen, milloin hautaa, milloin pilviä kohti, aina, aina vain
olemme samoja kaukomieliä Lemminkäisiä, joka ei unohda häihinkään
lähtiessään hioa miekkaansa eikä jättää verta vuotavaa sukaa surmansa
merkiksi.
Onneksi ei meillä yksin ole tuota onnen ja ilon Akilleenkantapäätä,
ettemme voi kiintyä haihtuvaan nykyhetkeen. Sama arka kohta on koko
ihmiskunnan, varsinkin pohjoismaitten kansojen tunnusomaisena
piirteenä. Katsokaa kansanlauluja! Ruotsalaiset ja norjalaiset ovat
kuin ovatkin saaneet _oman_ osansa salaperäisestä kaipuusta, joka vetää
mieltämme pois; tanskalainen luullakseni voi helpommin unohtaa.
Bellmanin hurjimpia lauluja on sanottu "ruusunpunaiseksi suruksi";
Wilhelm von Braun lopetti erään vallattomimman runonsa "neljän laudan"
ajatuksella, mikä ei suinkaan ole iloisimpia. Erotus on vain siinä,
että kun meidän skandinaavisilla veljillämme on hieman kiinanmustaa
tunnelmassa, on suomalaisilla sen sijasta maiseman varjo. Heissä on
mystiikkaa, mystiikka on heidän syntymämerkkinsä.
Voisinpa kertoa monta kansamme piirrettä, jotka kaikki osoittavat
jotakin kauempana olevaa kohtaa avointa syliä, jotakin, jota etsitään
ja odotetaan nykyhetken ahdasten rajojen ulkopuolelta. Tyyniluontoinen
suomalainenkin voi kiivastua ja levollisesta muuttua kiihkoilijaksi;
mutta sinä hetkenä, jolloin hän antautuu materialistiksi, ateistiksi
tai nihilistiksi, silloin hän on ryöminyt ulos omasta itsestään.
Mistä sitten on peräisin tuo alinomainen epäilys, joka ei koskaan voi
kokonaan antautua hetken vaikutelmien valtaan ajattelematta, mitä
seuraa jäljestä tai piilee sen takana? Minä vastaan Saarnaajan
sanoilla, että ihmisen kasvoista kajastava surumielisyys johtuu kaiken
katoavaisuudesta; mutta mikäli se on pohjoismaista, se johtuu pohjolan
luonnosta, ja mikäli se on suomalaista, se johtuu luonnon ja
kasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Mitä on tuo valo, jota me rakastamme
niin suuresti, tuo luonnon kauneus, joka meitä viehättää, tuo kevät,
joka ihastuttaa silmäämme ja elvyttää sieluamme? Tuohan kaikki on vain
pakeneva päivä, katoava kuukausi, minuutti olemassaoloamme. Valkeutta
seuraa pimeys, kukoistusta kuihtumus, kevättä syksy. Katso ruohoa, joka
"tänään kasvaa ja huomenna heitetään pätsiin"! Miten olisi moisessa
luonnossa eläen mahdollista antautua kokonaan hetken syleilyyn ja
sanoa: tässä on rauha! Kukapa ei tahtoisi kevätaamuna jollakin niemellä
tai vuorella nähdä koko elämänsä kukoistuksen sulavan nykyhetkeen
mitään muuta ajattelematta ja tuntematta -- noihin kimaltaviin
laineihin, nuoreen kasteiseen ruohoon, noihin vaihtuvan värisiin
metsiin ja ihastuttavaan, nuorentavaan ilmaan, josta juomme terveyttä?
Niin, me ihailemme, itkemme, hymyilemme, onni virtaa läpi koko
olemuksemme, me voimme syleillä toinen toistamme sydämemme hurmiossa,
ja kuitenkin on aina, aina jotakin sen kaiken peitossa. Mikä on tuo
tuntematon, joka jakaa kahtia tunteemme ja pimentää ihastuksemme?
Tuleva pimeys se levittää varjonsa melkein kuolemattoman valon yli,
lähestyvä syksy se siroittelee keltaisia lehtiään aina kevään
riemuisampaan vehreyteen asti. Jos ne jo yllättäisivät meidät,
painostaisivat ne meitä vähemmän, sillä me tuntisimme vanhat tuttumme
yön ja kuoleman, ja meidän olisi helpompi ne kestää. Mutta juuri koska
ne kaukaa uhkaavat meidän onnellista iloamme, ne näyttävät
peloittavilta ja saattavat salaa kaihomieltä "maan mullassa kasvavain
riemun kukkien keskeen". Kun tähän vielä lisäät erämaitten
yksinäisyyden Suomeen nähden, talviyöt, toimeentulontaistelun, meren
aaltojen ja sisäjärvien yksitoikkoisen kohinan sekä lopuksi historian
koettelemukset, niin luullakseni ymmärrämme, miksi emme koskaan voi
täydellisesti luottaa nykyhetkeen tai siitä löytää suurinta iloamme.
Niin on laitamme, vaikka sitä koettaisimme kuinka itsepäisesti tahansa
kieltää. Luonto on värittänyt meidät sellaisiksi. Mutta jos tämä luonto
onkin pannut kaipuun pysyväiseksi meidän sydämiimme ja antanut
kauneimpien laulujemme itää surusta, niin se on meille korvaukseksi
antanut syvemmät vaikutelmat. Kaikki ihmiskäsitys tarvitsee rajansa.
Meidän maallinen olemassaolomme on rajoitettu, se liikkuu alinomaisten
vaihtelujen maailmassa; me voimme aavistaa, toivoa, jumaloida ikuista
kauneutta ja ikuista iloa, mutta me emme voi käsittää, emme pidättää
niitä. Kauneus ei meistä enää olisikaan kauneutta, ellei se joka hetki
olisi kuihtumisen rinnalla; ilo meitä kyllästyttäisi ja uuvuttaisi,
ellei se niin tuulennopeana aina haihtuisi. Sen tähden piilee kaunein
ja iloisin juuri siinä, että kaikki on niin silmänräpäyksen lyhyttä.
Jos ihmishenki voisi olla alinomaisessa valossa, ei se koskaan yhtä
rakkaasti, yhtä kaivaten kuin nyt ihailisi nousevaa aurinkoa. Ja
etelämaalaisella, joka mukavasti loikoilee alinomaisen kukoistuksen
ympäröimänä, luuletteko hänellä olevan mitään käsitystä siitä, mitä me
sanomme kevääksi? Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu. Mitä
vaarallisempi taistelu, sitä loistavampi voitto. Mitä autiompaan
yksinäisyyteen, mitä edemmäksi pohjolaan kohtalo on meidät saattanut,
sitä ihanammalta näyttää meistä, kun elämä virkoaa talvien haudasta.
Miten tuo pian kalpeneva pohjoismaiden kevät kokookaan elämän, valon ja
kauneuden täydellisyyden muutamien viikkojen, päivien, tuntien
kehykseen! Me tiedämme sen olevan olemassa vielä tänään, mutta ei
huomenna enää. Meidän täytyy korjata kaikki silmänräpäyksessä, ja kun
sylimme vielä on avoinna, vaipuu aurinko, värit himmenevät, kaste
laskeutuu, päivän valjetessa ehkä muuttuakseen härmäksi. Älä
ihmettelekään, että tuossa silmänräpäyksessä on yhtaikaa
surumielisyyden sävyä ja mitä voimakkainta loistoa. Mitä Amalia von
Imhoff sanoo rakkauden kauneimmasta kukasta, että se on tuskansekaista
riemua -- se soveltuu kaikkiin suloisimpiin tunteihin, mitä
ihmissydämessä voi olla. Ei Andromache ollut koskaan niin kaunis kuin
"hymyillessään kyynelten läpi" Hektorin jättäessä jäähyväisiä, ja
Raamattukin aina yhdistää ilon niittämisen kyynelten kylvöön.
No niin, vertauskuvallisuuttahan siinä on, sen olemme sen
seitsemästikin kuulleet: ihminen kuvastaa luontoa. Mutta ihmeellistä
on, että joka kerta, kun kevät tulee, se tulee, kuin se tulisi ensi
kerran. Se on kaikesta kauniista katoavaisin ja kuitenkin
kuihtumattomin; se ei kuollessaan kuole eikä kulu koskaan. Jos elämme
kahdeksankymmenen ikään, niin katselemme kevättä aina samalla lailla
lapsen tavoin ihmetellen. Merkillistä, miten päivät ovat pitkiä! Näin
vehreä ei tämä nurmi ole ollut koskaan ennen: ei, ei koskaan ole koivu
ennen pukeutunut niin hienoon pukuun, ja katso, miten ihmeellisenä
aurinko laskee! Ympärillämme herännyt elämäpä se samaan aikaan herää
meissä itsessämme ja vastustaa kuolemaa. Mikä sokeus, että kiellämme
kuolemattomuuden olemassaolon, vaikka silmäimme edessä on tuo iäti
uudistuva vastalause!
B. Kesä.
_Tohtori Rabe_. Vahinko, ettei vuodenaikojen sinfonia miellytä herroja
Seiffeä ja Dattelbaumia. Mikä meistä pohjoismaalaisista on varsin
tuttua, se voisi tarjota heille jotakin uutta. Minä ilmoittaisin
heille, että he erehtyvät luullessaan meillä olevan "yhdeksän kuukautta
talvea ja kolme kuukautta olematonta kesää". Minä olen viettänyt neljä
kesää Saksassa ja voin todistaa, että se vuodenaika tosin meillä on
kuukautta lyhempi, mutta yhtä lämmin kuin heillä ja valoisien öittensä
tähden paljon kauniimpi. Ellei meidän vihannuutemme olekaan aivan yhtä
mehevä eikä kasvikuntamme yhtä monilajinen, niin on koko meidän
luontomme sitä vastoin lujempi luonteeltaan. Minä häpeisin, jos minun
pitäisi niinkuin ystäväimme saksalaisten olla noin etelän ja pohjoisen
keskivälillä. Sanokaa, jos mielenne tekee, Würtembergiä eteläksi ja
Pommeria pohjolaksi; onhan sekin tavallaan sukkelaa, sillä viiniköynnös
menestyy Würtembergissä, jota vastoin Pommeriin tuodaan väkijuomat
Rein-joelta ja Champagnesta. Muuten ei luonnon erotus edes ole
likimainkaan niin huomattava kuin ero Pohjois- ja Etelä-Suomen luonnon
välillä. Ennemmin kuin matelijan lailla liikun milloin vedessä, milloin
maalla, tahdon olla toisessa tai toisessa; silloin ainakin tiedän,
missä olen.
Meidän kesämme varsinaisena pohjoismaalaisuutena on osaksi
kasvikuntamme, missä koivu, honka, kuusi ja sammal ovat yleisimpinä,
mutta paljon enemmän vielä vuodenaikojen jyrkkä ero. Jotakin
suurenmoista on niin valtavassa luonnonkamppailussa. Talvi ja suvi
eivät täällä sotkeudu toisiinsa niinkuin Euroopan mantereen suurimmassa
osassa ja Englannissa. Tosinhan ne voivat vaihdekohdissa juonitella
varsin kauan, mutta viimein ne kuitenkin kohoavat korkeiksi kylmän ja
lämmön, pimeyden ja valon, kuoleman ja elämän huipuiksi. Ne eivät ole
pehmeitä etanoita, jotka matelevat toinen toisensa päällä, vaan
vahvakäsivartisia, taistelukuntoisia jättiläisiä, jotka painiskelevat
jonkin aikaa rusentavin ottein ja sitten hallitsevat aikansa
itsevaltiaasti valtakuntaansa.
Jos jompikumpi näistä kuningastovereista pääsisi yksin ainiaaksi
vallitsemaan, niin heidän vapaasukuinen vasallinsa ihminen joko
nukkuisi kesän kuumuuteen tai paleltuisi talven pakkaseen. Tosin meitä
puristetaan lujasti kilpien väliin, mutta on meillä kuitenkin ilmaa
parhaiksi sen verran, kuin tarvitsemme hengittääksemme, me kasvamme
kahden jättiläisen taistelua käydessä ja vartumme vahvoiksi. Edellinen
puhuja sanoi kevään vertauskuvallisesti merkitsevän kuolemattomuutta;
minä lisään, että kevät on myöskin vapauden viirinkantaja. Syyttäkää
historiaa, jos tahdotte, siitä, että pohjolassa on kansoja, jotka ovat
nukkuneet vapautensa ajan, ja toisia, jotka ovat suojelleet vapautensa
loukkaamattomana aikojen halki. Minä sanon, että pohjolan kevät, joka
katkoo summattoman raskaat kahleet ja pystyttää elämän lipun mitä
voittamattomimmillekin valleille, pontevammin kuin mikään muu kehoittaa
taistelemaan vapauden puolesta. Katsokaa jokiamme huhtikuun
keskipalkoilta toukokuun alkuun ja arvostelkaa, voivatko ne virrata
orjuutettujen maitten halki! Toisinaan ne puolustavat vapauttaan mitä
jättiläismäisimmässä taistelussa, toisinaan ne irroittavat kahleensa
niin huomaamattoman rauhallisesti, kuin kristinusko ja sivistys
vapauttavat kansoja. Sitä minä sanon luonnon maailmanhistoriaksi, ja
jos vapaus täällä voittaakin vain lyhyeksi aikaa ja joutuu uudestaan
seuraavan talven kahleihin, niin moiset vaihdokset merkitsevät vain,
että aikakausi kuolee ja jättää taistelunsa ja voittonsa perinnöksi
tulevalle aikakaudelle. Lopputuloksena on, niinkuin historiassakin,
kahleeton vapaus. Kylmänarat herrat luonnonkeinottelijat -- kunnia
oikeille luonnontutkijoille! -- koettakoot vain todistaa meille omine
tämänpäiväisine viisauksineen, mikä on huomenna hulluus, että maa muka
on miljoonan vuoden kuluttua paleltuva kuoliaaksi -- nuo herrat ovat
aina miljoonain omistajia blankoluotolla. Minä yhdyn ennemmin
vanhempaan ennustukseen, joka sanoo, että maa on kerran räjähtävä
liekkeihin -- ainoa arvokas loppu, mikä vastaa sen lämminsydämistä
alkua.
Mitä on vielä herroille Seiffelle ja Dattelbaumille kertomatta
pohjoisesta suvestamme? Eikö joku naisista olisi hyvä ja huomauttaisi
heille muuraimistamme ja mesimarjoistamme korvaukseksi siitä, ettei
keväänkuvauksessa mainittu mämmiä eikä mahlaa?
_Rouva Rönnevall_. Minä otan vastaan haasteen ja rohkenen luvallanne
lähteä ulommaksi keittiö-osastoa, joka kanslianeuvos tohtori Rabesta
tuntuu olevan meidän luonnollinen rajamme. Minun mielestäni tohtori
Rabe esitti hyvin suven ja talven vastakohdat niiden vuodenaikojen
selväpiirteisimmäksi pohjoismaiseksi ominaisuudeksi, mutta unohti
mainita, missä nämä vastakohdat kärjistyvät huippuunsa. Ei riitä
valosta ja pimeydestä puhuminen; luulenpa koko maailman tietävän
kokemuksesta, mitä on yö ja päivä. Jos taas tarkkaamme lämpimän ja
kylmän vastakohtaa, niin ovathan ne paljon lähempänä toisiaan kuumien
maiden vuoristoissa kuin meillä missään. Niinkään pitkälle etenemättä
oletan jonkun meistä nousseen Alpeille. Sielläkin ilmenevät molemmat
vastakohdat: kylmä ja lämmin, mutta olemmeko silti pohjolassa? Emme,
hyvä tohtori, siitä puuttuu vielä jotakin: siinä on vaihtelua,
ajattelen lähinnä valoa. Mitä puuttuu mahtavalta Alppien maailmalta,
kun se ei loista pohjolan kauneutta? Valon kuolemattomuus, päiväksi
muuttunut yö.
Älkää kauhistuko, hyvä herrasväki, minä en aio puhua Aavasaksasta. Minä
olen syntynyt seudussa, missä kolme kuukautta vuodessa näkee
esteettömästi lukea hienointakin _nonparellia_ keskellä yötä
päivänvalossa, mutta minä en uskalla edes yrittääkään kuvailla niin
yleisesti tunnettua kuin kesäkuun päivänä kello kymmenen aikaan illalla
tuntemamme tunteet ovat. Sallikaa minun vain muistuttaa mieleen
jotakin, mikä meiltä monelta jää huomaamatta noina valoisina kesäöinä,
kun joko ikkunasta taikka kävelyllä, veneretkellä tai muulla matkalla
katselemme pohjolan maisemaa.
Auringon laskettua lyhyeen lepoonsa muuttuu maisema omituisen
salaperäiseksi tunnelmaltaan, mitä emme koetakaan selittää, koska se on
meille kaikille niin tuttu. Häikäisevä valonlähde, mistä olemme saaneet
valkeutta, on poissa, useimmat linnut ovat vaienneet, kaikki työt
pysähtyvät, lapsen silmää raukaisee uni, vaikka se ei tahdo nukkua,
väsynyt työmies kaipaa lepoa eikä kuitenkaan lepää; me tiedämme, miten
talven unikeot silloin osaavat valvoa! Yöhän on tulossa eikä kuitenkaan
tule. Sen sijaan leviää omituinen ihmeellinen kirkkaus järville,
rannoille, yli metsäin ja vuorten -- se ei ole auringon, ei kuun eikä
tähtien valoa eikä hämärääkään -- ajattelen tällöin Pohjois-Suomea,
sillä etelärannikolla jo vähäinenkin pilvi luo yön harsomaisen haamun.
Tunnustakaamme, että tuo valaistus on ihmeen kaunis! Se on
ylimaailmallinen kirkkaus, jolla tuskin on vertaista meidän
aistillisten ilmiöiden piiriin kuuluvassa kokemuksessamme. Mutta sen
kaltaista en tiedä muuta kuin iltaloiston, kun se heijastuu jonkin
autioksi jääneen talon ikkunoista, missä ennen on asunut rakkaitamme,
taikka kyynelkiillon silmässä, joka kuvaamattoman rakkaasti meitä
katselee. Semmoinen yön hiljainen, unelmainen maailma on olemassa vain
aavistuksessamme: sellaiseksi lienevät kreikkalaiset kuvitelleet
Elysionin kenttiä.
Eräänä tuollaisena yönä olin kerran Punkaharjulla. Oli keskiyö, taivas
pilvetön, pohjan puolella voimakas kirkkaus, etelän puolella heikompi.
Siitä syystä oli harjun eteläpuoli synkässä varjossa kuusien ja
koivujen takana, mutta pohjoisesta valui valovirtoja yli tyynten
selkien. Puruveden ulapoilla välkkyi hohtavia juomuja tummempien
välillä, muutellen muotoaan, kadoten ja ilmestyen taas kimaltelemaan
virtapaikkoihin. Kaikki rannat loistivat, kaikki kukkulat sädehtivät;
yksin honkain latvatkin näyttivät kullalta. Kirkkaus tunkeutui koivun
lehvien lomitse harjun pohjoispuolelta, niin että ne näyttivät
läpikuultavilta; kuusen havut muuttuivat hopeaneuloiksi. Silmää ei
häikäissyt, sydän ei sykkinyt nopeammin; kummallinen lempeys levisi yli
koko tuon vaihtelevan väriloiston. Ruoho oli pehmoinen kuin sametti ja
kostea kasteesta; punahiekkaisella tiellä ei ollut elävän olennon
jälkeäkään; kaikki oli yksinäistä, äänetöntä ja hiljaa miettiväistä;
kaukaa kuului vain laulurastaan sointuva ääni, joka oli kirkas kuin yö,
jolle se lauloi.
Toisena samanlaisena yönä lipui veneemme erästä Pohjois-Suomen jokea
pitkin. Korkeat, lehväin seppelöimät rannat olivat alhaalta varjossa,
ylempää valossa, mutta paljon kauniimpi oli niiden kuvastus vedessä.
Siinä oli ihanne todellisuuden rinnalla, runous tyhjentymättömän
lähteensä luonnon rinnalla. Kaikki puiden latvat, kaikki lehvät, kaikki
varjo- ja valokohdat näyttivät hienommilta, pehmeämmiltä ja
miellyttävämmiltä vedessä kuin rannalla. Ja kun ranta veden alla
ikäänkuin kääntyi syvemmälle, kauemmaksi meistä, näytti vanha, harmaa
lato äsken maalatulta, kalastajan verkot hopealangoista kudotuilta ja
rosoinen rannan kallio hienosta kiilteestä välkkyvältä.
Me liu'uimme virran vieminä merelle ja saaristoon. Uutta kirkkautta ja
uusia värien vaihteluja. Yön taivas kaartui loistavana allamme niinkuin
se kupuili päällämmekin. Puruveden näyt uudistuivat, mutta toisissa
kehyksissä. Airoista valui hopeaa; pienet vesihyönteiset juoksentelivat
nuolennopeina tyyntä lahden pintaa milloin minkinlaisissa välkkyvissä
kaarissa; uiva sorsaparvi jätti jälkeensä kultajuovia, ja kaukana
salmen suussa vierivät mainingin leveät, kirkkaat harjat kuin sulat
lasivuoret mereltä päin.
Näin siinä tapauksessa, että yötaivas on kirkas. Mutta minä olen nähnyt
yön kirkkauden myöskin paljon salaperäisempänä. Pitkään aikaan en
ymmärtänyt, miksi jokin tuttu maisema minusta toisinaan näytti niin
tuntemattomalta kuin en olisi sitä koskaan nähnyt yön valossa. Joka
esine -- aita, puu, riihi, laitumella käyskentelevä hevonen näytti
minusta kuin säteilevän omaa valoa, olevan yksinään eikä tarvitsevan
mitään taustaa. Minä luulin uneksivani. Se oli vastoin kaikkia
maalaustaiteen sääntöjä tehty maisemakuva, erillisiksi ryhmiksi
hajonnut ja kuitenkin niin sopusointuisen kokonainen, äärettömän pehmeä
ja täynnä suloutta. Mikä oli syynä siihen? Mikä haltijatar oli
taikasauvallaan vapauttanut kahlehditun luonnon ja tehnyt kaikki sen
muodot itsenäisiksi?
Syy oli vain se, että pohjoinen taivas oli pilvessä, eteläinen
vienommin valaistu. Ilmakehä levitti heijastuksineen kaikkialle
tasaista valoaan, ja sen tähden maisemassa ei ollut mitään varjoja eikä
valoisampia kohtia. Me olemme niin tottuneet näkemään valon tulevan
jostakin määrätystä kohdasta tai määrätyltä alalta, toisten
vastakkaisten, kätkössä olevain puolten esineistä ollessa varjossa,
että meidän on vaikea ajatella kaikkea joka taholta yhdellä lailla
valaistuksi. Mutta juuri siitä syystä, että kaikki esineet ovat samalla
tavoin valaistut, näyttävät ne itse loistavan. En tiedä, onko optikko
tai maalari olettanut mitään tuollaista, mitä niin harvoin sattuu
jokapäiväisessä kokemuspiirissämme. Tuossa valossa tarkkaan kuvattu
maisema näyttäisi taidokkaasta arvostelijasta koulupojan naurettavalta
ja oppimattomalta eri yritykseltä. Ilman varjoja ja valoja maalaaminen,
mikä hulluus! Mutta tällöinkö arvostelijat ensi kerran pilkaten
nauraisivat taiteen tekniikalle?
Antakaa anteeksi, herra tohtori, minun mielestäni pohjolan kesän
ominaisimpana piirteenä ovat juuri sen yöt. Kaiken muun -- sääsket,
muuraimet ja mesimarjatkin -- voimme sivuuttaa vain taulun sisäkuvina.
Etelässä mitataan valoa vuorokausittain, meillä vuodenajoittain. Etelä
elää vain päiväkseen; meillä on pitkät muistot ja pitkä toivo. Koko
elämämme liikkuu entisyyden muistelon ja sen kaipaamisen välillä, mitä
kerran on tuleva. Johan on huomautettu, että meissä itsessämme
oikeastaan kaikki käy _poispäin_. Emme koskaan voi olla oikein itseemme
tyytyväisiä, emmekä oikein juurtua turpeeseemme. Lakkaamatta kuuluu
sisimmässämme salainen ääni: tule, tule pois! Sanokaa sitä
surulliseksi, jos mielitte; minusta se on kristillisen iloista. Miten
omituista ja aavistuksellista onkaan, että luontomme suurin kauneus on
valoisa yö!