Tyhjät sydämet.
Rouva Rönnevallin lopetettua kertomuksensa syntyi hetkisen äänettömyys.
Kuulijat katsoivat kummastuneina hänen hehkuvia kasvojaan ja hänen
loistavia silmiään. Ymmärrettiin, että hän oli taistellut sukupuolensa
oikeuksien puolesta ja samalla käsittänyt sen velvollisuudet. Hänellä,
tuolla viehättävällä pikku rouvalla oli herkkä sydän, joka ei tyytynyt
pelkästään keitettyyn loheen, ahtaihin hameenmiehustoihin ja miesten
itsekkyyttä vastaan käytäviin pieniin kahakkoihin.
-- Sellainen hän on, kuiskasi hänen miehensä konsuli naapurilleen
kapteeni Videstrandille.
Ei edes everstikään enää uskaltanut sanoa häntä opettavaiseksi, ja
nekin, jolla ehkä olisi ollut halua arvostella Briitta Skrifvarsia tai
hänen afrikkalaisvilliään, huomasivat parhaaksi olla vaiti.
Äänetön matkustaja, jota sanottiin vain Biisamiksi ja joka matkalla oli
vähitellen paljastunut vanhaksi musiikinopettajaksi, nousi silloin
paikaltaan, puristi kertojan kättä ja sanoi:
-- Se tuli täydestä sydämestä, rouva Rönnevall!
-- Jonkin kerranhan täytyy lähteen tulvia, virkkoi pikku rouva
ihmetellen tuota kohteliaisuutta, sillä vanha viluinen herra suvaitsi
vasta ensi kerran kunnioittaa peräkannen keskustelua aktiivisella
osanotolla.
-- On kuivuneita lähteitä, jos likaveden täyttämiäkin, huomautti
Biisami. On tyhjiäkin sydämiä, rouva Rönnevall!
-- On silloin, kun ne ovat lakanneet sykkimästä.
-- Jo paljon aikaisemmin. On sydämiä, jotka ovat niin täynnä omaa
itseään, ettei niissä ole tilaa millekään muulle. Mutta tuo _itse_ on
sisällyksetön, se pyörii lakkaamatta oman keskipisteensä ympäri. Ja on
toisia, jotka ovat täynnä lakkaamatta särkyviä ja kuolettavaksi
tyhjyydeksi haihtuvia ilmakuplia. On monta, joilla on kerran ollut
kiinteä ydin, mutta jotka ovat sen menettäneet. Paljon muutakin kuin
kasteen kuivattaa sydänpäivän aurinko.
-- Minä en tuota ymmärrä; olkaa hyvä, selittäkää tarkoituksenne! Mikäli
minä tiedän, on aina jotakin, jota haluaa, toivoo, pelkää, rakastaa tai
inhoaa, niin kauan kuin elää. Ainoastaan kuollut on kaikesta
välinpitämätön.
-- _Jos_ on. Mitä me siitä tiedämme? Mutta te olette oikeassa. _Niin_
tyhjä ei ole mikään sydän, ettei se _jotakin_ etsisi. Minä sanon niitä
tyhjiksi, jotka etsivät turhaan.
-- Suokaa anteeksi! puuttui siinä puheeseen tohtori Rabe. -- Minäkin
kuulunen tyhjäin joukkoon, sillä minäkin etsin jotakin turhaan. Minä
etsin sitä onnetonta, jonka arpa on määrännyt rouva Rönnevallin jälkeen
kertomaan.
-- Minä se olen, sanoi Biisami.
-- Kiitos siitä, te pelastatte minut, minä saatan nyt toivoa pääseväni
unohduksiin, sanoi edellinen kertoja päätään nyökäyttäen, voimatta
vieläkään saada mielestään opettavaisuuttaan.
Biisami pani huolellisesti matkareppuunsa nuottivihon, jota hän tähän
asti oli uskollisesti pitänyt kädessään, ja piirusti ajatuksiinsa
vaipuneena muutamia näkymättömiä piirtoja sateenvarjollaan peräkanteen.
-- En tiedä -- sanoi hän -- suvaitseeko tämä arvoisa seura ollenkaan
tarkata vanhaa soittotaituria, joka on koko ikänsä tutkinut sointuoppia
ja siitä saanut jonkin verran korvaa tajuamaan epäsointujakin. Kun
kuulin rouva Rönnevallin kuvailevan uskollisuuden ja itsenäisyyden
elämää, johtui mieleeni, miten harvinainen sellainen elämä on, joka
kuluu täydellisessä sopusoinnussa itsensä kanssa ja jota siitä syystä
saattaa sanoa todella ehjäksi. Kielisoittimen äänen puhtaus riippuu
siitä, ovatko tapit lujasti kiinni. Ihminen hankautuu ja kuluu meidän
päivinämme enemmän kuin ennen, päivän kysymykset pirstovat meitä,
mukavuus veltostuttaa meitä, uusien vaikutelmien lakkaamaton surina
korvissamme tekee meidät lopulta välinpitämättömiksi. Ja kuitenkin
tunnemme sydämessämme aina tukevan maaperän tarvetta, kiinnekohdan
tarvetta, joka ei petä meitä täällä meidän asuessamme pyörivällä
pallolla vaihtelujen maailmassa. Minä sanon tyhjiksi niitä sydämiä,
jotka eivät ole löytäneet semmoista kiinnekohtaa, ja pelkään niitä
olevan hyvinkin paljon. Saanko valaista käsitystäni parilla
esimerkillä?
Ei kellään ollut mitään vastaan sanomista. Oltiin uteliaita kuulemaan
musiikinopettajan puhuvan muusta kuin asteikoista, ja neiti Hemming
kuiskasi naapurilleen arvaillen, olikohan romanssi soitettava duurissa
vaiko mollissa.
-- Silloin minä pyydän teitä, arvoisat naiset ja herrat -- jatkoi
Biisami -- ajatuksissanne siirtymään keväästä ja Itämereltä marraskuun
iltaan ja Helsinkiin. Kuvitelkaamme, että tämä laivankansi on hieno,
hyvin valaistu sali. Lamppu palaa ja neljä kynttilää kruunussa, näkyy
jono kauniita huoneita, räiskyvä tuli palaa takassa, heijastuen
pystykuvastimista. Me istumme puoliympyrässä vähän matkan päässä
takkatulesta. Seitsemän, kahdeksan henkilöä, melkein niinkuin nyt
tässä. Tuossa istuu isäntä, paroni H., ylhäinen virkamies, jonka
lähimpään seurapiiriin minulla toisinaan oli kunnia tulla kutsutuksi,
koska minä opetin pianonsoittoa talon nuorille. Ehkä te, herra eversti,
tahdotte olla hänenä. Tuohon on vapaaherratar istuutunut mukavaan
patjakkoon: te, neiti Hemming, olette hän. Hänen vieressään istuu
sukkela rouva N. ... olkaa niin hyvä, rouva Rönnevall! Tässä on
talon lääkäri, tohtori C. ... ehkä te, tohtori Rabe? Tässä eräs
nuori neitonen, neiti F. -- aivan kuin tämä nuori neiti. Tässä asessori
B. ... kapteeni Videstrand. Tässä vielä eräs apukamreeri, dosentti
Sumu, ja viimein minun mitätön henkilöni.
Unohtakaamme edelleen tämä sumuinen meri ja ajatelkaamme, että valoisan
salin ulkopuolella on pilkkopimeää, riehuu myrsky ja ikkunoita pieksävä
rankkasade. Ettekö kuule aaltojen pauhua Viaporin rantoja vasten?
Napaseutujen voimat ovat valloillaan; onneton se, jolla ei nyt ole
valoa ja lämmintä ympärillään, valoa ja lämmintä sisällään, kattoa
päänsä päällä ja lujaa pohjaa jalkainsa alla!
Moinen luonto pakottaa ihmiset likemmäksi toisiaan; kaikki ovat
tuttavallisempia ja avomielisempiä; on sisäinen tarve, joka saattaa
toisen lähestymään toistaan ja laskemaan naamarit kasvoiltaan. Suuri,
musta pimeyden kehys enentää pienen taulun valoisuutta. Mielikuvitus
pääsee lentoon, ilmaisematon tapaa sanat; mielihyvin kuunnellaan
satuja, kerrotaan kummallisia menneen ajan tapahtumia tai hämäriä
tulevaisuuden aavistuksia.
Me olimme juuri nousseet teepöydästä ja istuutuneet puoliympyrään
suuren englantilaismallisen takan eteen. Äsken uudelleen sytytetyn
tulen ohuet liekit alkoivat leimuella koivuhaloissa, ja keskustelu
muuttui vähitellen toisen luontoiseksi. Nälänhädästä, Garibaldista,
sodasta ja politiikasta, Sheridanin Parjauskoulun Fredrik Delandista
puhe kääntyi aivan itsestään, en tiedä miten, kuuluisaan spiritistiin
Homeen ja hänen ihmeisiinsä, joista silloin kaikki puhuivat. Meidän
isäntämme paroni H. oli spiritisti; hän oli likeisessä yhteydessä
Amerikan koputushenkien kanssa ja sai kerran kuussa säännöllisesti
postissa lehdet "Journal de l'Ame", "Revue Spiritualiste de Paris",
"Licht, mehr Licht" ja "Banner of Light", jotka kaikki olivat
spiritualistisen romun kaatopaikkoja, sillä juuri pimeyden apostolithan
ne innokkaimmin nimittivät itseään valon sankareiksi. Vieläpä
enemmänkin: isäntämme oli Porista, joka oli jonkin aikaa Suomen
spiritismin kehtona ja keskuksena, tilannut "psykografin", vai mikä
"emanulektori" se lienee ollut tuo berliniläisen Hornungin tunnettu
keksintö, joka oli aiottu yksinkertaisemmaksi henkimaailman
välittäjäksi kuin hankalat koputuspöydät. Psykografin jälkeen
keksittiin vielä yksinkertaisempi lyijykynä, ja lopulta huomattiin
yksinkertaisimmaksi antaa henkien itsensä näyttäytyä. Me tiesimme
paroni H:n tehneen kokeita psykografilla ja pitäneen niistä tarkkaa
luetteloa. Niinpä ei ketään kummastuttanutkaan, että isäntämme,
pelkäämättä puolta kymmentä ilkeää hymyä, ryhtyi tapansa mukaan
rakastettavan suorasti puolustamaan Homea.
-- Onko tosiaankin totta -- sanoi pisteliäs rouva N. -- että eräs
keisarinna Eugenien hovineiti tunsi kylmän käden koskettavan kättään ja
vievän sen vielä kylmemmille huulille?
-- Totta se on -- sanoi paroni H. levollisesti -- mutta tuo käsi oli
hänen monta vuotta takaperin kuolleen sisarensa käsi, ja kun Homelta
pyydettiin todistuksia siitä, tuli marmorin valkoinen käsi taaskin
näkyviin ja veti hovineidin sormesta monien sormusten joukosta pois
juuri sen sormuksen, jonka hän oli saanut muistiksi kaivatulta
sisarvainajaltaan.
-- Onko totta -- kysyi taas rouva N. huonosti salaten hymyilyään --
että Tuileriain linnassa henkilöt kääntyivät tuoleillaan ympäri, että
keisarilta ja monelta muulta hävisi taskukellot ja että naisten puvut
joutuivat arveluttavaan epäjärjestykseen?
-- Totta on sekin, mutta siinä oli vain osa Homen läsnäollessa
tapahtuneista ilmiöistä. Käsiä tuntui liikkuvan pöytäliinojen alla,
näkymätön käsi nosteli pöytiä, tuntemattomat olennot poljeksivat
varpaille, seinäkellot pysähtyivät, kellot soivat ja nidos Voltairen
teoksia, jota joku hovinaisista oli juuri toivonut itselleen, lensi
hänen syliinsä. Viimein tuntui lattia huojuvan, ovet aukeilivat ja
sulkeutuivat, kynttilät sammuivat ja syttyivät itsestään, mutta
yhtäkkiä Home hävisi salaa, ja kaikki oli heti kuten luonnostaan piti
olla. Minun tulee lisätä, että kuuluisa silmänkääntäjä Moreau-Cirti,
joka silloin myöskin oli läsnä, sanoi kaiken sen menevän yli hänen
ymmärryksensä ja väitti, ettei sillä ollut mitään yhteyttä luonnollisen
magian kanssa.
-- Oikeinko totta, että hän katosi, tuo kunnon Home? virkkoi tohtori C.
-- Minä olen kuitenkin kuullut kerrottavan hänen toisella kertaa
osoittaneen vielä erinomaisempaa taitoa. Keisarin tuttavallisimmassa
seurapiirissä, johon paitsi häntä ja keisarinnaa kuului ainoastaan
herttua Montebello, näyttäytyi kerran Homen läsnäollessa hengen käsi,
joka tarttui kynään, kastoi sen säännölliseen tapaan musteeseen ja
kirjoitti paperille Napoleon I:n omakätisen nimikirjoituksen. Keisari
pyysi silloin saada suudella kummituskättä. Heti se siirtyi hänen ja
sitten keisarinnan huulille, ja keisarinna pyyhkäisi kiireimmiten
brysselinpitsisellä nenäliinallaan pois suutelon huudahtaen: "_Mais
c'est affreux, je me ressens des moustaches de mon mari_!"
Paroni H. odotti hetkisen noitten sanain synnyttämän yleisen naurun
asettumista ja virkkoi sitten sävyisästi:
-- Juttu ei ole huonoimpia, mutta suuresti epäilen, oliko keisarinna
Eugenie siinä tilaisuudessa sellaisella mielellä, että hän olisi voinut
tuntea miehensä viikset. Marraskuussa 1858 minä olin Pietarissa. Home
oli saapunut sinne nuoren rouvansa, lankonsa kreivi Kuselevin ja
kaikkialla hääräilevän Aleksander Dumas'n kanssa. Home oli päässyt
ylimpiin seurapiireihin ja saattoi koko Pietarin hämminkiin; neljään
viikkoon tuskin puhuttiinkaan muusta kuin Homesta. Tuhansien juttujen
joukossa oli myöskin eräs, jonka kuulin luotettavilta hovilaisilta ja
joka muistuttaa Tuileriain linnan kättä. Home kutsuttiin armossa
pienehköön iltaseuraan Talvipalatsiin, ja hän huvitti ensin seuraa
lennättämällä pientä kilisevää soittokelloa toiselta toiselle. Häneltä
kysyttiin sitten, eivätkö henget voisi näyttäytyä, ja hän vastasi käden
silloin tällöin tulevan näkyviin, mutta seura tällä kertaa oli muka
liian lukuisa, joten muutamien oli ensin poistuminen. Kirjoitettiin
aakkoset, eräs ylhäinen henkilö piti määrättyjä kirjaimia perättäin
osoittavaa kynää, ja siten huomattiin, että kreivi Adlerbergin ja
ruhtinatar Trubetskoin ja Bobrinskyn oli poistuttava. Heidän mentyään
kaikki läsnäolijat näkivät sinertävän käden kurottuvan kohti... Mutta
ehkäpä tiedättekin tapauksen? No niin, minulle vain vakuutettiin, ettei
kellään koko seurassa ollut halua leikinlaskuun, vaan että jokainen,
joka oli koskenut tuohon jääkylmään, kosteaan käteen, oli ollut
vakuutettu, ettei se ollut kenenkään elävän ihmisen käsi.
-- Minua se ei ollenkaan kummastuta, puuttui puheeseen tohtori C. Minun
ollessani Lontoossa 1860 Homekin oli siellä samaan aikaan kuuluisan
amerikkalaisen mediumin mr. Squiren kanssa. Herrat lienevät
erinomaisesti sopineet yhteen, missä suhteessa on kunnioitettava noita
kahta suurta miestä; onhan muuten _jalousie de metier_ niin tavallista
tässä maailmassa. Home ja Squire näet osoittivat mahtuvansa molemmat
saman katon alle. Eräänä iltana oli lordi Lyndhurstin luona koolla
täysverinen ja tietysti sangen ennakkoluuloton seurapiiri. Siinä
tilaisuudessa Home ja Squire nousivat molemmat yht'aikaa monta metriä
korkealle, lattiasta salin kattoon asti, ja Home, ollen laihempi ja
niinmuodoin kevyempi, pysyi tuossa asennossa niin kauan, että ehti
kirjoittaa nimensä kattoon. Minä en itse ollut läsnä, mutta kuulin
luotettavilta henkilöiltä, että hän tuossa korkeassa asemassaan ei
muistanut ottaa lukuun erästä pikku seikkaa, joka hyvin huvitti hienoa
seuraa. Huomattiin näet, että sillä arvon miehellä oli puolianturat
saappaissa...
-- Mutta, hyvä tohtori, virkkoi isäntä, tahdotteko kokonaan peloittaa
minut kertomasta pientä tapausta, jonka itse näin ja jota siis en
parhaalla tahdollakaan voi katsoa pelkän mielikuvituksen tuotteeksi?
-- En suinkaan, minä olisin hyvin pahoillani, jos olisin riistänyt
meiltä mielenkiintoisen seikkailun tuottaman huvin, joka kenties saa
meidät kaikki vakuutetuiksi. Siis teillä, herra paroni, on itsellänne
ollut tilaisuus tutustua...
-- Herra Homeen, niin on. Ja minä vakuutan, hyvä herrasväki, olleeni
ennen tuota tapausta yhtä jyrkkä epäilijä kuin kuka hyvänsä teistä.
Muuten minä en silloin ollut yksin; vaimoni oli myöskin läsnä
tilaisuudessa.
-- Mutta, hyvä ystävä -- sanoi vapaaherratar hieman hämillään --
lupasithan itse...
-- Ollako vaiti? Tosin lupasin; mutta vain teidän sukupuolennehan,
armollinen ystäväni, on anteliaalta luonnolta saanut salaisuuksien
säilyttämisen taidon. Minä siis tunnustan -- senkin uhalla, että joudun
teidän pistosanojenne koko tykistölle alttiiksi, hyvä herrasväki --
että käännyin jotenkin itsepintaisena ystäväni, Pietarin
komissariaatissa palvelevan eversti P:n puoleen pyytäen häntä
toimittamaan minulle tilaisuuden tutustua Homeen. P., ollen kaukaista
sukua Homen rouvalle, oli lopulta niin kohtelias, että kutsui minut ja
vaimoni luokseen eräänä iltana, jolloin hän varmasti odotti Homea
vieraakseen. Muistan sen kuin eilisen päivän; päivä oli marraskuun 4:s
1858; sohvapöydän ympärillä istui meitä kahdeksan, korkeintaan kymmenen
henkilöä, kun rouva P. äkkiä tunsi kädessään kylmän käden. Samassa
hänen silkkihameensa kohoili, kuului omituista suhinaa ja pöytä tuntui
huojuvan kuin laiva aallokossa. Mutta suuri pöytälamppu ei liikahtanut
paikaltaan vähääkään.
-- Antakaa anteeksi, keskeytti rouva N., siinä ei ole mitään
merkillistä, jos on totta, että Home Firenzessä huvikseen asetteli
munia seinälle. Munat eivät vierähtäneet alas, lamppu ei kaatunut;
sellaisia ovat herra Homen luonnonlait.
-- Itse Kolumbus ei osaisi suorittaa tuota paremmin, puuttui puheeseen
tohtori. Mutta olkaa hyvä, jatkakaa, herra paroni; kertomuksesta tuntuu
tulevan hyvin romanttinen.
-- Se ei ole pitkä, jatkoi paroni H. hyväntahtoisesti. Vaimoni voi
todistaa...
-- Minä en todista mitään! huudahti vapaaherratar.
-- Kyllä todistat, siitä olen varma, sillä kun me kummastellen
katselimme pöydän liikkeitä, huomasimme kaikki pöytinemme ja
tuoleinemme siirtyneemme huoneen päinvastaiseen nurkkaan kenenkään
käsittämättä, miten se oli tapahtunut. Me katsoimme hymyillen toisiamme
-- aivan niinkuin te, hyvät naiset ja herrat, juuri nyt. Me tahdoimme
vakuuttaa toinen toisillemme, että olimme vaihtaneet paikkoja, sillä
huone näytti siltä kuin olisi kymmenkunta lasta leikkinyt siinä
rautatietä sohvilla.
-- Home istui pöydän alla; siinä koko salaisuus! nauroi vapaaherratar.
-- Varmasti, virkahti rouva N.
-- Suokaa anteeksi -- jatkoi isäntämme. -- Home ei ensinkään ollut
pöydän alla. Minäkin olin niin lapsellinen, että uskoin jotakin sen
tapaista ja kumarruin katsomaan, mitenkä asia oikeastaan oli. Mitä
huomasin? Aivan tavallisen mahongista tai pähkinäpuusta, en muista,
kummastako, tehdyn pöydän, joka sitä paitsi oli melkoisen suuri ja
hyvin raskas. Minä en olisi jaksanut sitä liikuttaa paikaltaan. Sangen
kummastuneena katsoin silloin ympärilleni ja näin Homen hyvin
välinpitämättömän näköisenä istuvan ikkunan ääressä puhelemassa erään
naisen kanssa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
-- Minkä näköinen hän on? kysyi apukamreeri salatakseen liian
hillitöntä naurunhaluaan.
-- Aivan musta, sarvet päässä ja jalassa kaviot, ellei hän ennemmin ole
kuuluisan harmaapaperinaaman tapainen, vastasi heti rouva N.
Mutta paroni H. jatkoi horjumattoman maltillisena.
-- Home on nuori mies; hän on syntynyt Edinburgissa 1835; hän on
keskikokoinen, hoikka, vaaleaverinen, kalpea, sairaan näköinen,
yksinkertainen ja teeskentelemätön koko olemukseltaan. On tunnettu
asia, ettei hän koskaan näytä salaperäistä taitoaan julkisesti eikä
mielellään suurissa seuroissakaan. Hän myöntää itse, ettei hän milloin
hyvänsä voi kutsua esiin henkiä; se riippuu enemmän heidän kuin hänen
tahdostaan, ja kun hän Roomassa kääntyi katoliseen uskoon 1856,
ilmoittivat henget hänelle kohta sen jälkeen Napolissa pysyvänsä
poissa koko vuoden, mikä todella tapahtuikin. Suostumuksensa tai
kieltäytymisensä he ilmoittavat nakutuksilla; kolme nakutusta merkitsee
myöntymystä, yksi kieltoa. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että kaikki,
jotka ovat kuulleet noita nakutuksia, varmasti huomaavat, mistä ne ovat
peräisin. Niillä on hyvin omituinen ääni, minä en voi verrata niitä
muuhun kuin siihen ääneen, joka syntyy, kun suuri lintu nokallaan
hakkaa puunkuorta, tai pikemmin nastan nakutukseen, kun sähköttäjä
lähettää sähkösanomaa.
-- Sallitteko, herra paroni, minun kysyä yhtä asiaa? virkkoi tohtori.
-- Sangen mielelläni, hyvä herra tohtori. Huomaatte, että minä olen
valmis puolustautumaan. Teidän miekkailupistojenne varalle on minulla
rautahaarniska, ja se on oma vakaumukseni, josta ette ole löytävä
yhtään rakoa.
-- Minä muistelen, että te, herra paroni, olitte jonkin verran
vapaa-ajattelija.
-- Oikein! Ja luenpa ansiokseni, että olen vielä tänä päivänäkin.
-- Siis katkismuksemme tavalliset uskonkappaleet...
-- Ovat olleet hyviä aikanaan; mutta ehkä päästätte minut lausumasta
ajatustani siitä, mikä merkitys niillä on yhdeksännellätoista
vuosisadalla.
-- Siis korkein olento, kuoleman jälkeinen elämä, arveletteko, että...?
-- Johan te käytte pahasti kimppuuni. Tuo ei ole rehellinen isku, vaan
salapaula. Mutta koska tahdotte, no -- miksikä en uskoisi yleistä
järkeä, maailmanainetta ja kuoleman jälkeistä olemassaoloa tuossa
aineessa, jossa persoonallisuus häviää, sen jälkeen kun -- mitenkä
sanoisinkaan?
-- Sen jälkeen kun se on lyhyemmän tai pitemmän aikaa pyristellyt
jonkinlaisessa henkimaailmassa, mikä ei kuitenkaan ole muuta kuin
aineellisen elämän jatkoa hermoaineen avulla, joka elämän aikana
muodostaa sielumme, mutta kuoleman jälkeen vähitellen haihtuu ja hajoaa
yleiseen maailmanaineeseen.
-- Hieman sinne päin, mutta ei aivan niin, hyvä tohtori. Minä olen
todellakin oikeauskoisempi kuin te, sillä minä uskon, että meidän
kiertotähteämme ympäröi sille ominainen kolmas aine, ikäänkuin
näkymätön ilmakehä, joka on kuolemankin jälkeen ravintona
hermoaineelle. Siten on mahdollista henkien elää, niin kauan kuin
maapallommekin elää; ei kauempaa, sen myönnän. Mutta muutenhan ei
voitaisi selittää ammoisina aikoina eläneitten henkien olemassaoloa ja
tervehdyskäyntejä.
-- Niin todellakin, puuttui taaskin rouva N. puheeseen. Minä tunsin
erään neidin, joka oli kotiopettajana kenraali R:llä. Häntä huvitti
suuresti henkien kanssa puhuminen, tuota kunnon mamselli A:ta, ja hänen
onnistui viimein saada ompelupöytänsä nakuttamaan. Kerran hän kääntyi
Sokrateen puoleen, pyytäen häntä olemaan kohtelias ja sanomaan jonkin
kauniin ja nerokkaan ajatelman. Hänen suureksi ilokseen viisas mies
kohteliaasti suostuikin pyyntöön, ja neiti kirjoitti vastauksen kirjain
kirjaimelta sellaisella mielenkiinnolla, jota aina ehdottomasti tuntee
ollessaan keskustelussa niin kuuluisan henkilön kanssa. Vastaus oli:
_Vous êtes une folle_, te olette hupsu! Minä olen itse nähnyt
kirjoituksen ja voin siis vakuuttaa, että siinä oli nuo sanat.
Ainoastaan oikeinkirjoituksessa oli muutamia pikku virheitä.
-- Ja kummastuttaako se teitä, hyvä herrasväki? huomautti tohtori
hymyillen. Minä tunnustan, että siitä pitäen, kun minä pari vuotta
takaperin luin kuningas Dareioksen puhuneen saksaa Zürichissä, ei minua
ollenkaan kummastuta, että Sokrates puhui ranskaa Helsingissä!
-- Niin, sanoi paroni, mitä minun pitäisi sitten vastata tähän? Minä
näen, että tässä on kaksi puoluetta; toinen uskoo henkiä, toinen ei
usko mitään. Ja koska minä olen ensinmainitun puolueen kannattaja, niin
mielihyvikseni saan kerran vaihteen vuoksi lukea itseni oikeauskoisiin.
-- Antakaa anteeksi, herra paroni, on vielä kolmaskin puolue, virkkoi
silloin lempeä ääni, joka ei siihen asti vielä ollut sekaantunut
vilkkaaseen keskusteluun.
Meitä oli ollut kolme äänetöntä kuulijaa: minä ja nuori tyttö, joka oli
edellisenä keväänä päässyt ripille ja jonka läsnäolon kaikki näyttivät
unohtaneen. Lapsi raukka istui vaiti työnsä ääressä, neuvottomana ja
hämmästyksissään kaikesta, mitä oli saanut kuulla, ja oikein
tietämättä, mitä oli ajateltava siitä. Kolmas äänetön kuulija oli
asessori B. Hän se nyt pani vastalauseen molempia toisia puolueita
vastaan.
Asessori oli mitättömän näköinen ukko, seitsenkymmenvuotias tai hiukan
vanhempikin ja harmaahapsinen; kasvoiltaan hän oli jokseenkin
tavallisen näköinen, mutta hänen harmaat silmänsä olivat eloisat ja
viisaat; muuten hän oli hyvin säädyllinen ja käytöksessään melkoisen
siro; hänellä oli aina hännystakki ja kaulassa valkoinen liina.
Hän veti niin vähän huomiota puoleensa, että hänen läsnäoloaan
tuskin huomattiin, semminkin koska hän harvoin puhui muusta kuin
virka-asioista. Olipa kuitenkin joskus sattunut, että hän luopui
noista tavoistaan, kun oli puolustettavana jokin asia, jonka hän
tunsi läheiseksi, ja silloin hän saattoi olla puhelias, jopa
kaunopuheinenkin; hänen kasvoilleen tuli ilme, joka muutti ne melkeinpä
kauniiksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpöä, ja koko hänen
vartalonsa näytti kasvavan. Häntä pidettiin hieman omituisena ja
kummallisena vanhuksena, mutta koska häntä yleensä kunnioitettiin hänen
rehellisyytensä ja oikeudentuntonsa tähden, niin oltiin kernaasti
huomaamatta hänen omituisuuksiaan ja suvaittiin häntä niissä harvoissa
seurustelupiireissä, joissa hän toisinaan vietti iltansa enemmän
tottumuksesta kuin harrastuksesta ja joista hän aina hattuunsa tarttuen
lähti täsmälleen kello kymmeneltä.
Kaikki kääntyivät heti pieneen mieheen päin, joka jatkoi minuun ja
nuoreen tyttöön katsahtaen:
-- Täällä on muutamia, jotka eivät usko herra Homeen, vaan pitävät
hänen henkiään pilana.
-- Ahaa, huudahti tohtori, me saamme apua.
-- Mutta -- jatkoi asessori -- kun emme usko herra Homeen, niin olemme
uskomatta siitä syystä, että vielä vähemmän olemme samaa mieltä niiden
kanssa, jotka eivät sano uskovansa mitään, mikä on mahdotonta.
Paroni H. nyökäytti ystävällisesti päätään.
-- Jatkakaa vain, sanoi hän. Saammepahan nähdä, että viimein kuitenkin
olemme yksimielisiä pääasiasta.
-- Sallikaa minun kysyä erästä asiaa. Jos oikein ymmärsin, olitte te,
herra paroni, vapaa-ajattelija ja epäilitte kaikkea, kunnes herra Home
sai teidät vakuutetuksi henkien olemassaolosta.
-- En tahdo sitä kieltää. Mitä omin silmin näkee, sitä ei käy
tinkiminen olemattomaksi. Täytyy vain koettaa keksiä sille järjellinen
selitys.
-- Maailmanaine tai oikeammin kolme ainetta; kyllä ymmärrän. Mutta
sielun kuolemattomuus on kuitenkin kaikitenkin lasten tarina, eikö
niin?
-- Hyvä asessori, te olette liitossa tohtorin kanssa ja tahdotte
karkoittaa minut varustuksistani. Mutta se ei onnistu; siitä syystä
minä en huoli tehdä pitempää tunnustusta.
-- Ellen pelkäisi väsyttäväni, saattaisin kertoa tapauksen omasta
elämästäni.
-- Ilahduttaisitte sillä suuresti mieltäni. On harvinaista kuulla
teidän puhuvan muusta kuin oikeusasioista... Lundqvist, tuo lisää puita
ja pane takkaan!
-- Olkaa kaikin mokomin niin kohtelias ja kertokaa! kehoittivat
vapaaherratar ja rouva N. yht'aikaa. -- Älkää säästäkö ollenkaan
hermojamme, me kyllä olemme valmiit kestämään.
-- Sitäkin suuremmalla syyllä, kun nyt juuri elämme mitä
hirvittävimmässä kummitusajassa, virkahti tohtori C.
-- No niin -- jatkoi asessori kääntyen isäntämme puoleen -- minulla oli
nuorena kunnia olla teidän setä vainajanne, salaneuvos vapaaherra H:n
tuttava. Hän asui tässä talossa, jonka hän oli rakennuttanut, ja koska
hän minulle osoitti niin suurta luottamusta, että käytti minua
oikeudenkäyntiapulaisenaan, kävin minä usein hänen luonaan tässä
huoneessa, joka silloin oli hänen vastaanottohuoneenaan. Te, herra
paroni, ette ehkä muista häntä? Hän kuoli jo 1826.
-- Minä olin silloin tuskin kymmenen vuoden ikäinen, mutta muistan
hänet kuitenkin vallan hyvin ... reipas ukko ikäisekseen, Kustaan
aikalainen ... ylevä ryhti hänellä oli, ja kuten kerrotaan, omisti hän
sen hienon seurustelutavan, joka nyt jo on kadonnut meidän saleistamme.
Meidän lasten tuli säännöllisesti käydä häntä tervehtimässä joka
sunnuntaiaamupäivä ja silloin kunkin vuorostaan hyvin juhlallisesti
ikänsä ja arvonsa mukaan suudella hänen kättään. Mutta te, asessori,
ette ole koskaan ennen maininnut tuosta tuttavuudesta...
-- Se keskeytyi aikaisin, mutta siitä jäi mieleeni vaikutelma, joka ei
haihdu. Salaneuvos H. vainaja ei ollut ainoastaan vanha hovimies ja
diplomaatti; hän edusti kaikessa aikaansa niin täydellisesti kuin
suinkin mahdollista, sen jälkeen kun oli luovuttu tekotukasta ja
ateismi tullut kuin hiukan vanhanaikaiseksi. Minun tuskin tarvinnee
lisätä, että hänellä oli samanlaiset mielipiteet kuin teillä, herra
paroni.
-- Kuitenkin ottamatta lukuun henkioppia, luullakseni.
-- Ei, päinvastoin... Kustaan aika ei juuri uskonut Jumalaan, mutta
sitä enemmän Cagliostroon ja Björnramiin. Katkismusta halveksittiin,
mutta teeskentelemättä kunnioitettiin mamselli Arfvidssonin kortteja.
Ihmissydämen laita on sama kuin luonnonkin: _abhorret a vacuo_. Tyhjää
paikkaa ei voi olla, ja niinkuin ilma syöksähtää laukauksen jälkeen
tyhjään pyssynpiippuun, yhtä varmasti kummitukset ja järjettömyys
majoittuvat siihen sieluun, jonka uskonto on jättänyt autioksi. Mutta
antakaa anteeksi poikkeamiseni asiasta. Minä aioin vain sanoa, että
teidän setänne niiden mitättömäin palvelusten tähden, joita minulla oli
onni tehdä hänelle, osoitti minulle suurta suosiota ja ryhtyi
useastikin puhumaan sellaisista aineista, jotka eivät koskeneet
oikeudenkäyntiasioita. Eräänä sunnuntaina, kun minä lähdin kirkosta
yht'aikaa hänen kanssaan, pyysi hän minua vaunuihinsa istumaan ja
kutsui päivälliselle luokseen. Matkalla hän sanoi: Te olette
ymmärtäväinen nuorukainen, te käytte kirkossa ja teette siinä oikein.
Täytyy mukautua joukkojen ennakkoluuloihin, jotta toiste voisitte niitä
menestyksellä vastustaa. Meidän ajattelevien täytyy uhrata itsemme,
mutta me pidämme uskomme itseksemme ja nauramme salaa narreille, jotka
etsivät taivasta ja helvettiä muualta kuin omasta rinnastaan. Ei, hyvä
B., etsikäämme Jumalaamme omasta järjestämme, niin on meillä ainoa
johtotähti, joka ei petä! -- Ennenkuin minä, hieman kaino kun olin
luonteeltani, ehdin vastata, olimme jo perillä -- tämän talon edessä --
ja vanha vapaaherra nousi ylös portaita. Mutta eteisen ovelle hän
pysähtyi ja huusi palvelijaansa. -- Katsos tuota, kuhnus, torui hän;
mitenkä olet lakaissut tänään? -- Silloin huomasin oven edessä kaksi
oljenkortta ristissä, ja hän, jonka korkeimpana johtotähtenä oli
ihmisjärki, ei uskaltanut astua noiden oljenkorsien yli, koska hän
pelkäsi siitä aiheutuvan jonkin äkillisen onnettomuuden.
-- Heikkoutta, lapsellisuutta, jota olette huomaava monessakin
ajattelevassa ja valistuneessa miehessä! huudahti nuorempi
vapaaherra H.
-- Mahdollista kyllä. Salaneuvos H. vainajalla, joka oli leski, oli
yksi ainoa lapsi, nuori ja rakastettava tytär...
-- Matilda serkkuni!
-- Hän oli saanut hyvin huolellisen, mutta hieman yksipuolisen
kasvatuksen. Hänen isänsä käytti melkein kaikki joutohetkensä tämän
rakkaan lapsen hyväksi ja oli tehnyt kaiken voitavansa suojellakseen
häntä noilta mainitsemiltaan joukkojen ennakkoluuloilta. Hän oli
valinnut hänelle kotiopettajattaren oman mielensä mukaan; hän oli mitä
huolellisimmin valvonut, mitä kirjoja tyttö luki; ja jo aikaisin hän
teroitti hänen mieleensä tuota maailmanfilosofiaa, jota hän piti
kaikkien tietojen helmenä. Ja Matilda neidillä oli erinomaisen hyvä
pää, hän käsitti kaikki hyvin helposti; jos hän olisi ollut Ruotsin
valtaistuimella, olisi hänestä tullut toinen Kristiina. Sitä paitsi hän
oli nuori, kaunis, rikas, ja hänellä oli loistava yhteiskunnallinen
asema; siksipä hänellä olikin niin paljon ihailijoita, ja hänen isänsä
koti tuli kaiken sen kokouspaikaksi, mitä Suomessa siihen aikaan oli
sukkelaa ja sivistynyttä siinä mielessä kuin salaneuvos H. ja monet
muut tahtoivat.
-- Niin, olen kuullut setäni vierassalin olleen suosituimman koko
maassa.
-- Matilda neiti oli kahdeksantoista ikäinen, kun minun apuani
tarvittiin sotkuisessa riita-asiassa. Minä näin hänet joka päivä: hän
oli viehättävä...
-- Ja te, asessori, olitte silloin kolmeakymmentä vuotta nuorempi.
Kyllä ymmärrän: eihän kukaan ole kivestä.
-- Hän oli viehättävä, milloin tahtoi olla, mutta myöskin äärettömän
oikullinen ja epävakainen. Monia ihailijoitaan hän kohteli niin
välinpitämättömästi kuin ainoastaan hän rohkeni kohdella. Huomattuaan
jonkun uskaltavan rahtusenkaan toivoa, kukisti hän heti hänet jollakin
purevan ivallisella päähänpistolla. Isä kuitenkin tahtoi häntä
valitsemaan ja näytti taipuvaiselta suosimaan nuorta ruotsalaista
kreivi R:ää, joka oli heille kaukaista sukua. Matilda neiti kohteli
häntä niinkuin kaikkia muitakin, ei paremmin eikä pahemmin, ja kun oli
kerran totuttu hänen oikkuihinsa, ei niitä otettu huomioon, vaan
toivottiin nuoren neidin viimeinkin taipuvan rakastajan
hellittämättömyydestä.
-- Kertokaa edelleen. Minä tiedän jonkin verran serkkuni vaiheista.
-- Mutta minä en tahdo millään tavalla menetellä epähienosti. Jos se
vaivaa teitä, herra paroni...
-- Ei suinkaan. Onhan tuo historia kyllin tunnettu, eikä totuus teidän
kertomananne voi kuulua läheskään niin säälimättömältä kuin muitten
kulkupuheet.
-- Olkoon menneeksi sitten. Rakkaudentunnustuksia kuuntelematta Matilda
kiintyi koko luonteensa vilkkaudella milloin mihinkin työhön. Kaksi
viikkoa hän maalasi intohimoisesti, hylkäsi sitten siveltimen ja ryhtyi
tutkimaan kasvitiedettä. Tuskin hän oli ennättänyt penkoa ties kuinka
monta kasvikokoelmaa, ennenkuin heitti ne kaikki romukoppaan ja joutui
ratsastamisinnon valtaan. Siihen kyllästyttyään hän ryhtyi kääntämään
Frithiofin satua englannin kielelle. Tällä välin hän mieltyi Byronin
kirjoituksiin ja alkoi kääntää niitä ranskaksi. Ennenkuin mikään
noista töistä valmistui, Matilda neiti kiintyi musiikkiin, osti
kamariurut, ja hänen päähänsä pälkähti ruveta transponoimaan Mozartin
Don Juania tuolle harvinaiselle soittokoneelle. Muistaakseni hän
ehti valmistaa ensimmäisen näytöksen, kun hän eräänä päivänä näki
hydro-oxygeni-mikroskoopin ja äkkiä tunsi vastustamatonta halua
mikroskoopillisiin tutkimuksiin. Tämä kiihko johti hänet anatomiaan.
Hän leikkeli pienen marsun, joka oli kuollut hänen häkissään, ja väitti
löytäneensä eläinsielun hermoista. Siitähän oli vain askel
fysiologiaan. Hän tutki kaikkea, mitä sillä alalla kohtasi; hän sanoi
tahtovansa tietää, mikä on sielun kokoomus, sillä materiaa sen täytyi
välttämättömästi olla. Huomattuaan oppineitten olevan asiasta hyvin
erimielisiä hän sisustutti itselleen pienen laboratorion ja alkoi
tutkia kemiaa. Hän tahtoi keksiä maailmanaineen.
-- Hyvä Jumala, mitä kaikkia hullutuksia!
-- Sanokaa ennemmin: mitkä runsaat, ihanat lahjat siinä tuhlautuivat
ilman pohjaa ja perustaa! Miksi tuo haparoiva henki ei löytänyt
päämäärää? Miksi tuon rikaslahjaisen ymmärryksen piti hioa kärkeään
tyhjää pimeää lävistääkseen? Näettekö tuota kipinää, joka lentää yön
myrskyssä tietä ja tarkoitusta vailla ja sammuu muutaman sekunnin
kuluttua autioon avaruuteen? Se kipinä on Matilda H:n sielu.
-- Olkaa hyvä, jatkakaa!
-- Se riita-asia, jossa minun apuani tarvittiin, koski sangen suurta
velkavaatimusta, jonka kruunu oli pannut vireille salaneuvos H:ta
vastaan. Hänellä oli 1808 vuoden sodan aikana ollut hallussaan
isonlainen yleinen rahasto, ja hän oli luovuttanut sen jollekulle
ylemmälle virkamiehelle, joka vähän aikaa takaperin oli kuollut ja
jättänyt jälkeensä suuren vaillingin. Kruunu pani toimeen ankaran
tutkimuksen, ja salaneuvos sotkeutui tuohon onnettomaan juttuun, joka
uhkasi koko hänen omaisuuttaan tai ainakin suurinta osaa sekä hänen
virkamieskunniaansa ja kansalaismainettaan, mikä oli vielä pahempi.
Kaikki riippui siitä, voitiinko näyttää kuitti, jonka vainaja oli
antanut vastaanottamastaan summasta. Mutta se kuitti oli kadonnut
johonkin löytymättömiin. Kaikki piilopaikat ja paperitukut etsittiin,
koko talo mullisteltiin ylösalaisin, mutta turhaan; kuitti pysyi
poissa, ja minun puolustettavani oli mitä kiusallisimmassa asemassa.
Melkein samoihin aikoihin tapahtui neiti Matildassa muutos. Hänestä
tuli yhtä lempeä ja nöyrä kuin hän ennen oli ollut kiivas ja
uhkamielinen. Hän hylkäsi laboratorionsa; ei tiedetty, mitä hän
toimitti, mutta usein nähtiin hänet ajatuksiin vaipuneena ja
haaveksivana. Kun häntä puhuteltiin, ei hän kuullut, taikka hän
säpsähti niinkuin hänet olisi tavattu jostakin, mitä hän tahtoi salata
kaikilta. Hän kävi edelleenkin seurahuveissa, mutta oli enimmäkseen
välinpitämätön ja väsynyt, niinkuin nuoruus olisi häneen nähden
kadottanut ruusunsa ja ilo viehätysvoimansa. Kuitenkin hän saattoi
milloin punastua, milloin kalveta, eikä kukaan tietänyt, mistä se
johtui; jos viereisestä huoneesta kuului kuiskaus, voi se värisyttää
koko hänen hermostoaan, ja oven narahdus saattoi koko hänen ruumiinsa
vapisemaan.
Tuo muutos ei jäänyt isältä huomaamatta, ja se lisäsi suuresti hänen
muita huoliaan. Hän tunsi maailmaa liian hyvin voidakseen erehtyä
tyttärensä ajatuksissaanolon syystä, ja hän pääsikin siitä viimein
selville. Hän, lapsi parka, rakasti, mutta ei suosittua miestä, joka
oli aiottu hänelle puolisoksi, eikä edes ketään muutakaan tuohon
hienoon seurapiiriin kuuluvaa, joka tavallisesti oli koolla hänen
isänsä kodissa, vaan nuorta lääkäriä, jolta oli kysytty neuvoa hänen
fysiologisissa opinnoissaan -- miestä, jolla ei ollut loistavaa nimeä
eikä rikkautta, mutta joka oli vakava, henkevä ja älykäs ja
olemukseltaan ylpeä ja itseensä sulkeutunut. Vanha tarina uudistui:
Matilda neiti lahjoitti rakkautensa sille ainoalle, joka ei näyttänyt
sitä pyytävän, joka ei ollut koskaan sanonut hänelle kohteliasta sanaa
eikä kertaakaan taipunut hänen oikkuihinsa. Ja hänen valintansa oli
arvokas: tuosta miehestä tuli sittemmin maamme etevimpiä lääkäreitä,
hän hankki itselleen nimen, joka saattoi vetää vertoja mille sukuperän
mainehikkuudelle tahansa. Teidän sukunne, herra paroni, ei olisi
tarvinnut hävetä häntä.
-- Te olette oikeassa; luulen tuntevani tuon nimen. Mikä onnettomuus,
ettei serkkuni kohtalo yhtynyt hänen kohtaloonsa. Matilda olisi kyennyt
seuraamaan häntä hänen loistavalla tieteellisellä urallaan; he olisivat
yhdessä tunkeutuneet kaikkiin tieteen salaisuuksiin. He olisivat
tulleet hyvin onnellisiksi!
-- Luuletteko? Kenties; minä en tiedä. Onpa kuitenkin vanha sääntö,
joka ei yksinomaan koske sähköoppia, että vastakohdat pyrkivät yhteen,
yhdenkaltaiset hylkivät toisiaan. Ainakin lienee hyvin harvinaista,
että oppineet miehet rakastavat oppineita naisia, eikä niin tapahtunut
tässäkään. Minä tahdon kohdella setäänne oikeudenmukaisesti ja kertoa,
että hän, vaikka hänen tyttärensä rakkaus olikin aivan vastoin
hänen aikeitaan, kuitenkin tässä tapauksessa todella oli niin
ennakkoluuloton, että oli valmis uhraamaan kaikki tyttärensä onneksi.
Hän kutsui nuoren lääkärin luokseen, mieltyi häneen, otti asian
ylhäisen luontevasti ja puhui melkein näin: Hyvä herra, te olette
nuori, hyväpäinen ja lujaluonteinen mies, köyhä tosin, mutta mitäpä
siitä, teillä on loistava tulevaisuus edessänne, minun tyttäreni
rakastaa teitä, ja te otaksuttavasti olette aivan hullaantunut häneen
niinkuin kaikki muutkin. Minä puolestani en ole mikään Lafontainen
romaanien raakalainen, minun mielestäni pitää päinvastoin kaikkien
komediain päättyä avioliittoon; siis, ottakaa hänet, herra, koska
kerran niin täytyy käydä, ja luvatkaa vain tehdä hänet onnelliseksi! --
Nuori lääkäri näytti neuvottomalta ja tavoitteli sanoja. -- No, piru
vieköön, sanoi salaneuvos H., joka kyllä osasi, milloin tahtoi, puhua
yhtä suoraan kuin vanha husaari: en minä pyydä kiitoksia edeltäpäin, se
on väärää rahaa, herra; ottakaa tyttö ja kiittäkää vasta sitten, kun
näette, mihin hän kelpaa! -- Nuori mies vastasi: Sallikaa minun nyt
heti lausua kiitokseni; tulkoon Matilda neiti onnelliseksi -- toisen
kanssa; minä olen jo valintani tehnyt, olen ollut kihloissa jo kaksi
vuotta.
Paroni H. kohautti olkapäitään.
Asessori jatkoi:
-- On psykologisia ilmiöitä, jotka voi matemaattisen varmasti laskea
edeltäpäin. Jos astuu vanhan armollisen rouvan liikavarpaalle, ei sen
vaikutus voi olla jyrkempi kuin rakkauden hylkäämisen vaikutus Matilda
neidin kaltaiseen intohimoiseen luonteeseen. Onnettomuudeksi isä oli
ollut liian varma jalomielisen tarjouksensa onnistumisesta ja
ilmoittanut siitä tyttärelleen. Oli niin muodoin pakko ilmoittaa
hänelle vastauskin. Hänen sanotaan ottaneen sen vastaan tyynesti,
melkeinpä halveksivasti; mutta muutaman päivän kuluttua hän oli
julkisesti kihloissa kreivi R:n kanssa.
Tähän aikaan synkistyi yhä enemmän se ukkospilvi, joka uhkasi purkautua
salaneuvos H:n niskaan. Minä olin kaikin luvallisin keinoin hankkinut
lykkäystä yhä uudelleen tuossa onnettomassa jutussa, mutta
lähestymistään lähestyi aika, jota kauemmaksi lopullista ratkaisua ei
millään tavoin voitu saada siirretyksi. Salaneuvos H. muuttui yhä
synkemmän näköiseksi; häntä ei enää nähty missään seuroissa, hän
sulkeutui työhuoneeseensa, valvoi myöhäiseen yöhön asti eikä ottanut
vastaan ketään vierasta. Ainoastaan minun oli lupa ilmoittamatta mennä
hänen luokseen mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä neuvottelemaan
yhteisestä asiastamme, joka uhkasi kääntyä aivan epätoivoiseksi.
Eräänä iltana minä tapasin vanhuksen hyvin innokkaana pasianssin
ääressä.
-- Näettekös, sanoi hän minulle, nyt se on jo onnistunut seitsemän
kertaa yhdeksästä. Minä povaan saadakseni tietoa kuitista,
ymmärrättehän; meidän pitää löytää se!
-- Mutta sen täytyy löytyä ennen ensi maanantaita, huomautin minä; se
on viimeinen määräpäivä, ja sen jälkeen oikeus julistaa päätöksensä.
-- Mitä! huudahti hän. Joko maanantaina? No niin, näettehän, että minä
olen levollinen. Jokin ääni sanoo sydämessäni, että me löydämme kuitin.
Tuo jokin ääni oli, että pasianssi oli onnistunut seitsemän kertaa
yhdeksästä. Hän ei kuitenkaan ollut toimeton. Keskiviikkona minä olin
käynyt hänen luonaan. Torstaina hän kutsutti erään pohjalaisen, joka
osasi käyttää velhovapaa ja jonka luultiin voivan löytää salattuja
esineitä. Perjantaina hänen luonaan oli muuan arkangelilainen lukemassa
loitsuja, joilla hän muka osasi hankkia takaisin varastettuja
tavaroita. Lauantaina haettiin lappalainen noita-akka, jota kehuttiin
oikeaksi ihmeidentekijäksi. Ei kenenkään noista kolmesta kuitenkaan
onnistunut löytää tärkeätä paperia; ainoastaan lappalaisakka ennusti,
että vaaleatukkainen herra oli sen toimittava takaisin. Minulla oli
vaalea tukka; minua katseltiin kysyvästi, mutta minussa ei ollut
kansamme avuja, en osannut taikoja enkä siis pystynyt voittamaan
mahdottomia vaikeuksia.
Sunnuntai saapui. Minä tulin aamupäivällä salaneuvoksen luo tarkemmin
neuvottelemaan muutamista loppuselityksen kohdista ja tapasin hänet
lukemasta Lehnbergin saarnaa. Tunnettehan Lehnbergin; saarnoissa on
korea, kaunopuheinen kuori, eikö niin? Juuri sille soveliasta
luettavaa, joka ajattelee jotakin muuta. Matilda neiti oli isänsä
luona. Hän oli välinpitämätön ja umpimielinen, niinkuin hän oli ollut
aina siitä asti, kun meni kihloihin kreivi R:n kanssa. Ei mikään saanut
enää hymyä hänen huulilleen eikä kyyneltä hänen silmäänsä. Hän istui
tuossa vasemmalla ikkunan luona; hänen isänsä istui kirjoituspöytänsä
ääressä, joka oli keskellä lattiaa tuon pyöreän pöydän paikalla; sohva
oli tuossa oikealla puolella, vanhat muotokuvat riippuivat niinkuin
nytkin vasemmalla seinällä.
-- Minun isoisäni ja isoäitini muotokuvat, huomautti nuorempi paroni H.
-- Ainoastaan seinäpaperit ovat uudet. Minä olen vielä aivan näkevinäni
heidät: diplomaattivanhuksen tuossa hengettömine postilloineen, josta
hänen väsynyt sielunsa turhaan etsi rauhaa ja nöyrtymystä -- tuossa
nuoren, jo puoleksi kuihtuneen tytön, jonka sydän oli tyhjä,
valekuollut, joten se tuskin enää näytti sykkivänkään, se kun ei
löytänyt mitään vastakaikua taivaasta eikä maan päältä. Ah, olisinpa
antanut mitä hyvänsä, jos olisin tuona hetkenä voinut tarjota heille
edes pisarankaan iankaikkisen elämän sanaa, sitä ainoata, joka yksin
sammuttaa polttavan janomme ja kykenee täyttämään epätoivoisen
ihmissydämen rajattoman, aution avaruuden. Mutta minulla ei ollut sitä
riittävästi muille antaa, ja vaikkapa olisi ollutkin, en olisi
uskaltanut sitä tarjota. Minä epäröin ... oikea hetki meni ohitse, ja
kummitukset syöksyivät tyhjään avaruuteen.
Salaneuvos nousi, tarttui käteeni ja sanoi hyvin arvokkaasti:
-- Ei ole enää mitään toivoa!
Mitä minun olisi pitänyt vastata? Luulen sanoneeni jotakin siihen
suuntaan, että Jumala ei salli niin ilmeisen vääryyden tapahtua.
Hän virkkoi jälleen:
-- Hyvä ystävä, te olette oikeassa: on olemassa sallimus!
Matilda neiti kohotti silloin kylmän, loistottoman katseensa ja lausui
melkein halveksivasti:
-- Se on kohtalon tahto!
Hän oli astunut Kristiina kuningattaren kolme kuuluisaa porrasta:
Jumalasta sallimukseen ja siitä kohtaloon, mutta hän ei pysähtynyt
siihen. Nainen menee aina pitkälle sydämen asioissa, ja usko on sydämen
asia.
Hän istui vielä ja nojasi kättään tummia, tuuheita hiuksiaan ja
ajattelevaa otsaansa vasten, kun yht'äkkiä hänen ruskeat silmänsä
saivat osan entistä loistoaan ja uhmaileva hymy alkoi väikkyä hänen
kauniilla huulillaan. Uskalias, uhkarohkea ajatus leimahti hänen
mielikuvitukseensa ja antoi hänen sielulleen takaisin sen synnynnäisen
joustavuuden.
-- Isä, huudahti hän, kutsukaamme tänne Rödler!
Kuka oli Rödler? Seikkailija, soittoniekka, jonka silloisena ammattina
oli sellon soittaminen sen saksalaisen oopperan orkesterissa, joka
siihen aikaan luullakseni ensi kertaa ihastutti Helsinkiä. Hän ei ollut
tavallinen henkilö, tuo mies, ja hän oli luultavasti kokenut hyvinkin
kirjavia vaiheita, vaikka niistä ei paljon tiedetty. Kuiskailtiin hänen
olevan ylhäinen puolalainen aatelismies, joka oli palvellut Napoleonin
riveissä, mutta jonka oli täytynyt kaksintaistelun tähden tai ehkä
muista vielä arveluttavammista syistä lähteä maanpakoon ja sitten
harhailla paikasta toiseen vierain nimin. Hän oli kauan oleskellut
itämailla ja puhui sujuvasti ties kuinka monta elävää kieltä. Muuten
hän oli noin neljänkymmenen ikäinen mies, hänen silmäinsä alustat
olivat mustat, vartalonsa komea, ja hänen kasvoissaan oli vielä vähin
villiintynyttä miehekästä kauneutta ja ryhdissään hienoutta. Vaikka hän
ei enää ollutkaan nuori ja vaikka hänen maineensa oli sangen
epäilyttävä, oli hänessä silti kuitenkin paljon, mikä viehätti naisia,
ja sitä vaikutusta lisäsi melkoisessa määrin se, että hänen luultiin
voivan manata esiin henkiä.
Rödleristä kerrottiin melkein yhtä kummallisia asioita kuin nykyjään
Homesta. Hän juopotteli melkoisesti, ja juuri sen tähden hän ehkä
olikin joutunut pieneen oopperaorkesteriin, vaikka toiset sanoivat
hänen häviönsä syyksi onnetonta rakkautta. Milloin hän oli juonut
paljon, muisti hän aina vetää pienen kultaisen taskukellonsa, joka oli
hänen entisen rikkautensa jäännös. Silloin, niin kerrottiin, kello
soitti tuntemattoman, surumielisen sävelen, ja soiton aikana Rödler
joutui pariksi minuutiksi synkän alakuloisuuden valtaan, ja sen jälkeen
hän oli taas yhtä selväpäinen kuin olisi ollut kolme vuorokautta mitään
maistamatta. Vielä kummempaa kerrottiin hänen soitostaan. Hän oli
mestari soittamaan selloa, mutta vielä taitavampi sitransoittaja.
Tuosta tuntehikkaasta ja surumielisestä soittimesta hän osasi loihtia
mitä ihmeellisimpiä säveliä, ja niiden säestyksellä hän lauloi hurjaa,
kummallista säveltä vieraalla kielellä. Silloin, kerrottiin, kuului
joka puolelta salaperäistä kaikua; seinät näyttivät heräävän eloon ja
huokaavan; huonekalut liikkuivat ja kolkuttivat tahtia; ikkunaruudut
helisivät kuin särkymäisillään; ovet sulkeutuivat ja avautuivat
itsestään; ruumiittomia varjoja häilyi seinäpapereissa, ja kalman
kalpeita kasvoja katseli ikkunaverhojen takaa. Näitä ja muita ilmiöitä
kerrottiin usein nähdyn Rödlerin yöllisissä juomingeissa, jotka
tavallisesti päättyivät niin, että juomaveikot äkkiä selviten pakenivat
kuullen koko kotimatkan takanaan pimeitten katujen yhä hornamaista
naurua. Siitä huolimatta he saivat seuraavana päivänä maksaa
juomalaskun.
Sellainen oli se mies, jota Matilda neiti ehdotti liittolaiseksi
taisteltaessa sitä vastaan, mitä hän nimitti kohtalon tahdoksi. Minä en
moittinut hänen isäänsä siitä, että hän hyväksyi ehdotuksen. Juureton
levä ajelehtii meren aaltojen mukana, kunnes löytää hukkuneen laivan
sirpaleen, joka on yhtä avuton kuin se itsekin, ja tarttuu kiinni
siihen. Salaneuvos H. turvautui Rödleriin kuin viime keinoon; hänen
tyttärensä sen sijaan valitsi hänet ainoastaan uhmailusta. Kohtalo oli
rautakourin repinyt ensi oraan hänen sydämensä keväästä; hän tahtoi
kostaa tuolle hirmuvallalle; sen tähden hän kutsui aaveet avukseen.
Minä lähdin aikoen olla palaamatta, ennenkuin arpa on
heitetty ja riita-asia päättynyt. Mutta saman päivän iltana sain
Hämeenlinnasta kirjeessä odottamattoman ilmoituksen, että sikäläisestä
lääninkansliasta oli löytynyt vanha kantokirja, johon edellämainittu
virkamies vainaja oli merkinnyt salaneuvos H:lta Venäjän hopearahana
vastaan ottamansa rahaerän, noin puolet siitä summasta, jota kruunu
velkoi (toinen puoli rahastosta oli ollut Ruotsin rahaa). Tuota iloista
sanomaa viemään riensin heti salaneuvoksen luo.
Kello kävi jo yhtätoista illalla. Minut päästettiin etuhuoneeseen,
mutta vastaanottohuoneen ovi oli sisäpuolelta lukittu, ja minun täytyi
odottaa. Minä kuulin ääniä ja arvasin Rödlerin olevan sisällä. Hetkisen
kuluttua hän alkoi soittaa. Minä olin kuullut hänen sellonsoittoaan,
mutta en koskaan hänen sitraansa. Tuon soittimen sävelet eivät alussa
olleet lainkaan erikoiset. Koska hienotuntoisuus esti minua
kolkuttamasta, istuuduin sohvaan ja päätin kärsivällisesti odottaa,
mitä oli tuleva. Yksi ainoa lamppu paloi etuhuoneessa ja valaisi
himmeästi Kustaa III:n tuttua kuvaa, joka riippui vastakkaisella
seinällä.
Vastoin tahtoani täytyi minun kuunnella joka ainoata sisemmästä
huoneesta tulevaa ääntä. Sitran sointu vahvistui vähitellen, ja viimein
sen ohella alkoi kuulua jonkinlaista laulun tapaista tai pikemmin
lausuntalaulua, jonka outoja sanoja minä en käsittänyt. Sävel oli
kummallisen hurja, enkä ole koskaan aikaisemmin enkä myöhemmin kuullut
sen kaltaista; milloin se oli uhmaileva ja rohkea, milloin lempeä ja
rukoileva, mutta koko ajan kuitenkin yksitoikkoinen, niinkuin ne
laulut, joilla venäläinen sotamies ilmaisee sielunsa epämääräiset
huokaukset ja kaipuun. Yö, hiljaisuus, yksinäisyys, himmeä lampunvalo
ja se salaperäinen askartelu, jota paraikaa harjoitettiin viereisessä
huoneessa, kaikki tuo yhdessä enensi laulun tehoa ja vaikutti
kuvitteluun. Kohta alkoi minunkin mielikuvitukseni tehdä ilkeitä
kepposiaan.
Minusta tuntui, kuin olisi sisältä kuulunut noita selittämättömiä
huokausten kaikuja, joita huhu oli kertonut syntyvän Rödlerin laulaessa
ja jotka olivat usein kauhistuttaneet hänen juomaveikkojaan.
Minä muistelin kaikkia noita mystillisiä kertomuksia, ja mieleni
virisi jännitykseen, jota on mahdoton kuvailla. Joka hetki
odottelin ovien aukeavan tai ikkunain kilisevän. Minusta tuntui, kuin
huonekalut olisivat todellakin ruvenneet liikkumaan ja kolkuttamaan
soiton tahtiin, ja kun katsahdin Kustaa III:n kuvaan, näin sen
kasvonpiirteitten elostuvan, sen huulten vetäytyvän hymyyn ja sen
suurten, nerokkaiden silmien katselevan minua kummallisen elävästi,
tuttavallisesti, melkeinpä veitikkamaisesti. Näköhäiriö tuli niin
suureksi, että silmiäni huikaisi; kaikki seinät ja nurkat kaikuivat,
haamuja vilahti ohitse, ja ne tavoittelivat minua tukasta, käsiä
kurottautui tarttumaan minun käteeni, kalman kalpeita kasvoja
kurkisteli ikkunaverhojen takaa, ja ne katselivat minua pilkallisin
silmäyksin. Minä hypähdin seisomaan, tuskin enää tiesin, mitä tein,
kuvaamaton kauhun tunne valtasi minut; minä aioin paeta, mutta en
jaksanut, seisoin keskilattialla pääsemättä paikaltani liikahtamaan;
jääkylmät väristykset karmivat koko ruumistani.
Samassa aukaistiin sisemmän huoneen ovi, ja Matilda neiti tuli ulos
hyvin kalpeana, mutta muuten aivan pelottomana.
-- Vettä! huudahti hän; isäni voi pahoin.
Minä toinnuin heti kokonaan ja riensin sisään. Vanhus oli pyörtynyt; se
oli vain nopeasti ohimenevää heikkoutta, josta hän pian virkosi. Hänen
vieressään, aivan tässä, missä minä nyt istun, istui Rödler
jonkinlaiseen horrostilaan vaipuneena, tuijottaen avoimin silmin ja
oikea käsi kuin turtuneena sitran kielille. Hänen kellonsa soitti
vielä; sävelmänkin saattoi erottaa, aivan kuin se olisi kuulunut
kätkössä olevasta soittorasiasta, saman sävelmän, jonka hän oli
soittanut sitralla. Minä katselin huonetta: pöydällä oli kaksi
samppanjapulloa ja yksi ainoa lasi; muuten oli kaikki entisellään.
Huonekalut olivat paikoillaan, vanhat muotokuvat liikkumattomina
kehyksissään, ei mitään epäilyttävää näkynyt ikkunaverhojen takana.
Hetkisen kuluttua Rödler heräsi kuin unesta, siveli kädellään otsaansa
ja pyysi luontevasti anteeksi hetken kestänyttä hajamielisyyttään,
joksi hän sitä nimitti. Salaneuvos näytti olevan hämillään, Matilda
neiti kiihdyksissä; läsnäoloni tuntui vaivaavan heitä. Ei puhuttu
sanaakaan Rödlerin myöhäisen vierailun syistä, ja pitkä tumma
muukalainen poistui kohta sen jälkeen niin huolettomasti kumartaen ja
ryhdiltään täydellisenä seuramiehenä, että minä itsekseni tuumin, miten
se oli mahdollista niin tärisyttävän kohtauksen jälkeen kuin äskettäin
huoneessa tapahtunut varmasti oli ollut.
Minä kerroin heti Hämeenlinnasta saamani tiedon, ja vanhus tuli hyvin
liikutetuksi.
-- Hyvä ystävä -- sanoi hän puristaen kättäni -- te tuotte minulle
takaisin puolen omaisuuttani ja koko kansalaiskunniani, kuten toivon.
Älkää kysykö, mitä täällä on tapahtunut; riittäköön teille, kun sanon
nyt olevani aivan varma siitä, ettei kuittia voi löytyä. Vieläpä
lisäksi tiedän, ettei tuota kuittia koskaan ole kirjoitettukaan;
se on luvattu minulle, mutta minut petettiin. Venäjän hopeaa ei ole
voitu jättää merkitsemättä kantokirjaan, mutta Ruotsin raha jäi
näkymättömiin. Kunniani tämä todistus kaikissa tapauksissa pelastaa;
minä maksan vajauksen. Minä toivoin voivani jättää tyttärelleni
melkoisen omaisuuden; mutta sekin, mitä nyt jää jäljelle, riittää vielä
hankkimaan hänelle riippumattoman aseman, ja hän on tuleva onnelliseksi
tulevan puolisonsa rinnalla.
Näissä sanoissa oli hellyyttä, arvokkuutta, joka olisi kyllä ansainnut
paremmankin kohtalon.
Matilda neiti ei ollut tunnoton eikä kiittämätön tytär, mutta hän
tarvitsi jotakin sydämensä tyhjyyden täytteeksi, ja onnettomuudeksi ei
hänen isänsä eikä kreivi R:kään kyennyt täyttämään tuon syvän,
tarmokkaan ja lahjakkaan, mutta harhaan suuntautuneen naisensydämen
autiutta. Hän vastasi hajamielisenä:
-- Niin, niin, isä hyvä!
Ja minä lähdin pois, miettien itsekseni, missä hänen ajatuksensa tuona
hetkenä lienevät olleet.
Seuraavana päivänä lykättiin riita-asia vielä kerran tuon kantokirjan
tähden, ja juttu päättyi jonkin ajan kuluttua niin, että salaneuvos H.
tuomittiin maksamaan puuttuva summa sen Ruotsin rahan kurssin mukaan,
joka oli voimassa sodan lopussa. Koska tuo kurssi oli tavattoman
alhainen, ei vahinko tullutkaan niin suureksi kuin oli pelätty, ja
siveellinen voitto oli kokonaan meidän puolellamme, koskapa kaikki
näytti, ettei salaneuvos ollut kavaltanut summaa, vaan tuo mainittu
virkamies vainaja. Mitä itse kuittiin tulee, en pitkään aikaan saanut
tietää, mitkä todistukset tuona merkillisenä sunnuntai-iltana olivat
vakuuttaneet salaneuvokselle, ettei kuittia ollut koskaan ollutkaan
olemassa, mikä ei minusta näyttänyt lainkaan luultavalta. Vasta monen
vuoden kuluttua kuulin Rödlerin kerran, kun viini oli kirvoittanut
hänen kielensä kannan, kertoneen mananneensa salaneuvos H:n luona esiin
hengen. Tuo henki lienee sitten ollut se virkamies vainaja, joka oli
tunnustanut petoksensa ja kieltänyt kuitin olemassaolon. Rödlerin
kutsuminen, kummitusilmiöt ja vanhuksen pyörtyminen olivat siten
välittömästi olleet yhteydessä tuon tunnustuksen kanssa.
Paljon enemmän kuin kummitusjuttu kiinnitti mieltäni toinen tapaus,
joka läheisesti liittyi näihin tapahtumiin. Minä näin enää vain harvoin
Matilda neitiä, mutta tiesin hänen suostuttaneen isänsä siirtämään
tuonnemmaksi häät, joiden päiväkin oli jo ollut määrätty. Luonto näytti
tuossa tavattomassa tytössä yhdistäneen miehen uupumatta tutkivan
hengen naisen yhtä uupumattoman levottomaan, hylättyyn sydämeen. Hän
syventyi koko sielunsa tarmolla mystillisiin tieteisiin, tutkiskeli
Albertus Magnusta, Kabbalaa ja Cagliostron historiaa vuoron perään ja
samalla hurskaan Jungin kuuluisaa henkioppia. Rödler oli hänen
opettajansa tai paremmin hengenheimolaisensa, eikä heikolla isällä,
joka ei voinut olla huomaamatta siitä koituvaa vaaraa, ollut rohkeutta
eikä voimaa sitä vastustaa. Matildan hyvä maine alkoi kärsiä Rödlerin
tapaisen ja säätyisen miehen seurasta. Kauan ei pysynyt salassa, että
mystillisiä opintoja harjoitettiin öiseen aikaan lukittujen ovien
takana; ja kun vielä tämän lisäksi Rödler oopperan lähdettyä
kaupungista yhä jäi kaupunkiin, alettiin kohta kuiskailla kummallisia
juttuja, jotka viimein tulivat salaneuvoksenkin korviin. Huolestunut
isä päätti kerrassaan lopettaa panettelun, kutsui luokseen kreivi R:n
Ruotsista ja määräsi peruuttamattomasti häät 15. päiväksi lokakuuta.
Kerron tapahtumat lyhyesti, sillä asia on luultavasti kaikille varsin
tunnettu. Illalla lokakuun 14. päivänä neiti Matilda H. katosi eikä
häntä tavattu enää mistään, ennenkuin jonkin ajan kuluttua saatiin
kuulla, että hän oli yhdessä Rödlerin kanssa purjehtinut avonaisessa
virolaisveneessä Tallinnaan ja sieltä englantilaisessa laivassa
Kanadaan. Isälleen hän jätti lähtiessään lyhytsisältöisen kirjelipun,
jossa hän pyysi anteeksi pakollista pakoaan. Hän kirjoitti tietävänsä,
ettei isä olisi koskaan sallinut hänen liittyä siihen ainoaan mieheen,
joka häntä ymmärsi ja joka saattoi tehdä hänet onnelliseksi; nyt
hänellä muka oli vallassaan voima, joka koroitti hänet korkeammalle
kaikkia kohtalon oikkuja, ja niin edelleen. Kreivi R:stä hän ei
maininnut sanaakaan.
Salaneuvos H. ei kestänyt tuota perhesurua. Hän kuoli horjumatta
uskoen järjen johtotähteen, vähää ennen käskettyään kamaripalvelijaa
ottamaan talikynttilästä pois höylänlastun tapaisen muodostuksen, sillä
se muka merkitsi, että joku kuolee. Hänen tyttärensä kuuluu Amerikassa
jonkin aikaa loistaneen nerollaan, kauneudellaan ja tavattomilla
tiedoillaan. Hänen avioliittonsa oli lapseton ja onneton; hänen
miehensä hylkäsi hänet, ja sen jälkeen hän elätti itseään muutaman ajan
toimittamalla sanomalehteä New Orleansissa ja hukkui viimein
höyrylaivaonnettomuudessa Mississippillä. Rödleristä tiedetään vain sen
verran, että hän oli edelleenkin kuulu henkien manaamisesta, ja hän on
luultavasti ollut Homen edelläkävijä, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä
kaatumasta taistelussa Floridan intiaaneja vastaan. Helsinkiin hänestä
jäi omituinen muisto. Täällä soitettiin harvoin sitraa, mutta sitä
useammin kitaraa, ja vielä kymmenen, jopa viisitoistakin vuotta sen
jälkeen, kun Rödlerin sitra herätti niin suurta huomiota, olivat täällä
kaikki, jotka tahtoivat kuulua hienostoon, kiihkeitä kitaransoiton
harrastajia.
* * * * *
Tähän asessori B. lopetti kertomuksensa. Tuskin enää saattoi tuntea
häntä entiseksi kuivaksi, kankean ja siron näköiseksi pikku ukoksi,
joka aina oli äänetön, jäykkä ja syrjään vetäytynyt. Häntä nähtävästi
elähdytti jokin suuri aate, joka piili hänen kertomuksensa pohjalla ja
luultavasti oli koko hänen elämänsä periaatteena. Hänen sanoihinsa tuli
toisinaan terävyyttä, mitä hänen tavalliseen vaiteliaisuuteensa
tottuneet eivät olisi odottaneet, toisinaan taas hellyyttä, joka
liikutti häntä itseään kyyneliin. Näkyi selvästi, että hänen sisimpänsä
ympärille pitkän ajan kuluessa kovettunut kuori oli auennut; muisto,
joka johti hänet ulommaksi hänen tavallista puheenaihettaan, oli
herännyt ja tempasi hänet mukaansa. Hän ei ollut lausunut sanaakaan
_omista_ tunteistaan, ja kuitenkin ymmärsivät kaikki hänen rakastaneen
tuota omituista, oikullista, kaunista tyttöä, jota toinen vaikutin,
hänen horjumaton periaatteensa, pakotti hänet niin ankarasti
tuomitsemaan ja kuvaamaan epäedulliselta puolelta. Hän oli vanhapoika;
kenties juuri tuo hiljainen, ennen aavistamaton rakkaus oli ollut hänen
elämänsä ainoa rakkaus, ja kuitenkin hän itse oli tuomitsemassa
rakastettuaan, horjahtamatta hiuskarvankaan vertaa siitä, mitä hän piti
omantunnon velvollisuutena. Tuokin kuivettunut vanha sydän oli siis
kerran uneksinut autuudesta ja taas ollut tyhjä ja autio, sen jälkeen
kun sen unelmat olivat haihtuneet; mutta se oli viimein löytänyt
päämäärän ja sisällyksen, se täyttyi kokonaan lujasta uskosta ja se
sykki lämpimästi vielä sittenkin, kun se jo ammoin oli kuihtunut.
Isäntämme paroni H. oli hämillään ja liikutettu. Hän ehkä katui sitä,
että oli sallinut kerrottavan asioista, jotka niin läheisesti ja
arkaluontoisesti koskivat hänen sukunsa historiaa. Lisäksi oli
kertomuksessa vielä paljon, mikä kävi hänen omien mielipiteittensä
kimppuun. Hän virkkoi sentähden hieman närkästyneenä:
-- Hyvä asessori, kaikki tuo lienee totta ja pitää paikkansa, sitä en
tahdo kieltää, vaikka te siinä kerrotte tapauksia ja vaikuttimia, jotka
minulle osaksi ovat tuntemattomia, niin likeisesti kuin ne minua
koskevatkin. Suotte kai anteeksi, että teen muutamia huomautuksia?
-- Mielelläni, herra paroni. Olen niistä kiitollinen.
-- Mitä ensiksikin tulee setääni, näytte panevan erityistä huomiota
hänen pikku heikkouksiinsa ja olette samalla unohtanut, että hän muuten
oli koko ikänsä ajatteleva mies, joka todella piti järkeä parhaana
johtotähtenään eikä tuota lausetta käyttänyt ainoastaan puheenpartena.
-- Se on aivan totta, niin hän teki, ja minä sain monesti kunnioittaa
hänen terävää ymmärrystään ja hänen järjestelmällistä, hyödyllistä
toimintaansa. Mutta minä juuri äsken rohkenin huomauttaa, että usko on
sydämen asia, ja siinä kohdin oli tuossa muuten niin erinomaisessa
miehessä tyhjyyttä eli siis heikkous, josta minä en oikeastaan syytä
häntä, koska se kuului hänen aikakauteensa.
-- Meille on kerrottu värikuvin valaistu tarina, kuiskasi rouva N.
vieressään istuvalle tohtori C:lle. -- Saadaanpas nähdä, että nyt tulee
opetus lopuksi.
-- No hyvä, jatkoi paroni H.; olettakaamme, että te olette omalta
kannaltanne arvostellut setääni oikein: luuletteko, hyvä asessori, että
mikään tyttö, vaikkapa hänet olisi kasvatettu minkälaisten
periaatteiden mukaan tahansa, on vapaa sydämen erheistä? Te itse
oletatte onnettoman rakkauden ja hieman yltiöpäisen luonteen olleen
Matilda serkkuni valitettavain erehdysten syynä. Mikä teille sitten
antaa oikeuden sekoittaa siihen uskonnollisia mielipiteitä? Eivätkö
tuhannet nuoret tytöt, joita sanotaan hurskaiksi, ole samalla tavoin
hurmautuneet seikkailijan vehkeistä? Ja jos Matilda olisi ollut
hurskas, kuten te näytte toivovan, eikö hänestä silloin luonteensa
mukaisesti olisi tullut haaveksija eikä sittenkään mitään pyhimystä?
Eikö hänen muihin tyhmyyksiinsä lisäksi olisi tullut kiihkomielisyys,
joka on suurin kaikista tyhmyyksistä?
-- Herra paroni -- sanoi asessori vanhus ja punastui, niin että häneen
tuli miltei nuorukaisen lämpöä -- minä en tahdo kellekään tyrkyttää
vakaumustani. Minä tarkoitan, että jos ymmärrys määrää toimintamme,
niin sydän määrää koko elämämme. Sydän on sellainen syvyys, jota ei
kukaan ole mitannut ja jota ei mikään maallinen tunne voi täyttää
ääriään myöten. Heittäkää siihen kaikki hyveet, kaikki intohimot,
jättämättä pois rakkauttakaan, joka kuitenkin on voimakkain niistä
kaikista, antakaa kaikkien tunteiden, joiden päämäärä on tässä
elämässä, syöksyä siihen ja koettakaa, voitteko niillä täyttää sen
pohjattoman syvyyden! Kaikkien näiden äärellisten päämäärien takana,
jotka teistä näyttävät käsittävän kaikki, olette vielä huomaava
salaisia piiloja, tuntemattomia, kätkössä olevia syvyyksiä, joissa
liikkuu jotakin, mitä ette ymmärrä. Nuo salaiset kuilut voivat laajeta
tai supistua elämän vaikutelmista, sillä sydän on kimmoisempi kuin
kulta tai höyry. Tuo tuntematon jokin voi toisinaan kätkeytyä niin
syvälle, ettette aavista sitä olevankaan, toisinaan kohota partaitten
tasalle ja uhmaillen vaatia ratkaisua. Nukkukaa, jos voitte nukkua; se
tuntematon ei häiritse teitä, ellei ehkä hämäränä unena; kun heräätte,
löydätte sen jälleen sydämenne pohjasta. Se pysyy sittenkin aina siellä
saavuttamattomana, voittamattomana; ja vaikkapa varustaisitte itsenne
suurimman ihmisviisauden aseilla ja vaikka teroittaisitte tuhansia mitä
terävimpiä järkisyitä sitä vastustaaksenne, niin sitä ette vältä, sitä
ette saa juurineen tuhotuksi; se pysyy kuitenkin aina teidän
olemuksenne pohjana. Pitääkö minun sanoa teille, mikä tuo tuntematon
on? Se on iäinen elämä, jota ette saa hävitetyksi, koska olette
kuolematon henki, te, niinkuin me kaikki. Se on kipinä jostakin
korkeammasta, joka on teissä synnynnäistä ja jota ette voi sammuttaa,
koska se näkymättömänä yhdistää teidän olemuksenne siihen alkuperään,
mistä olette lähtöisin, ja siihen täydellisyyteen, jota kohti kuljette.
Oletteko lukenut Schubertia, "Luonnontieteitten yöpuolen"
kahdennentoista luennon: tulevaisen elämän voimista, jotka uinuvat
nykyisen elämän kätkössä?
-- En muista lukeneeni.
-- Pyydän teitä lukemaan sen; se vaatii ajattelemista, tyyli on
raskasta, mutta hän sanoo teille selvästi sen, mitä minä saatan vain
hämärästi sanoa. Hän sanoo, mitenkä se laki, joka yhdistää koko luonnon
ketjun, aina, kaikissa olemassaolon muodoissa asettaa toiseen
vaillinaisempaan renkaaseen seuraavan, täydellisemmän renkaan eteen.
Planeettakunnassa, maanmuodostuksissa, kasvikunnassa, eläinkunnassa,
kaikkialla huomaatte, mitenkä olemassaolon korkeampi muoto aina
aavistuksellisena ulottuu alempaan muotoon. Korkeimmissa kasvilajeissa
on jo korkeampaa elämää kukan surumielisessä tuoksussa; jaloimpien
eläinsukujen katseessa on jotain inhimillistä, ja ihmisessä itsessään
on lukemattomia kauniita, vaikka harvoin ymmärrettyjä heijastuksia
seuraavasta renkaasta. Oletteko nähnyt, mitenkä tylsämielisen
ihmisen eläimellisen veltot kasvot jalostuvat, inhimillistyvät
kuolinhetkellä? Oletteko koskaan nähnyt kuolevan lapsen silmissä
yliluonnollista, kirkastunutta loistoa? On selvää, että tuo
tuntematon korkeampi esiintyy kirkkaimmin siirtymisen hetkenä, jopa
vaikuttaa hävittävästikin olemassaolon alempaan muotoon. Mutta se
leimahtelee kaikkialla elämässä, neron korkeimmissa mielijohteissa
ja oppimattomimmankin hämärissä aavistuksissa -- ainoastaan siten,
että se, mikä on tulevassa elämässä ilmenevä täysin itsetietoisena
voimana ja kukkana, se esiintyy täällä käsittämättömänä, alati
tyydyttämättömänä kaipuuna, niinkuin tuo ihmeellinen, sanoin
ilmaisematon kevääntunne, joka toisinaan tuoksuu ilmassa sydäntalvella.
Tuo kaipuu, herra paroni, on sydämemme tyhjä kohta, ja koska se
tähyilee lakkaamatta pois päin, eivät sitä koskaan voi ajalliset
päämäärät täyttää. Mutta alati, alati se vain etsii täyttymystä ja
tyydytystä. On ainoastaan yksi, mikä sen voi kokonaan täyttää, ja se on
sen oma alkulähde, iankaikkinen elämä Jumalassa. Missä sitä ei ole,
siinä kaipuumme hapuilee pimeässä, ja pimeässä kohtaa sitä toinen
maailma, aavenäkyjen maailma, jotka ovat siinä uskonnon kaltaisia, että
ne näyttävät toisten piirien olennoilta, tämän elämän jälkeisen elämän
varjoilta. Haparoiva kaipuumme tarttuu silloin niihin ja luulee niistä
löytäneensä ikuisen päämääränsä. Mutta se pettyy: nuo varjot ovat
ainoastaan maallisen olemassaolomme heikkoja heijastuksia, samasta
maailmasta peräisin olevia haamuja kuin me itsekin ja sentähden
voimattomia, epäitsenäisiä olioita niinkuin mekin, kykenemättömiä
ratkaisemaan meidän olemassaolomme arvoitusta tai sammuttamaan henkemme
ääretöntä janoa,
-- Ja nyt, herra paroni -- jatkoi asessori lujasti ja vakavasti -- olen
vastannut teidän kysymyksiinne niin hyvin kuin kykenen. Minun
vakaumukseni on lyhyesti sanoen se, että kaikki tyhjyys pyrkii
täyttymään. Täydellinen uskottomuus on mahdoton: ken ei usko Jumalaan,
hänen _täytyy_ uskoa aaveisiin.
-- Mutta te uskotte molempiin, te, herra asessori! puuttui tohtori C.
ilvehtien puheeseen, tahtoen siten kääntää keskustelun vähemmän
vakavaksi.
-- Suokaa anteeksi, herra tohtori, -- vastasi vanhus -- te teette vain
samoin kuin tuhannet muut: te sekoitatte uskon ja harhauskon. Minä
uskon henkien olemassaoloon, koska se on luonnollinen johtopäätös
sielun kuolemattomuudesta. Siitä, onko niiden mahdollista vai
mahdotonta poikkeustapauksissa tulla maallisten aistimiemme
tajuttaviksi, en tahdo lausua mitään mielipidettä. Minä en ole koskaan
nähnyt kummituksia ja toivon, etten koskaan näekään. Mutta vaikka
uskonkin henkien olemassaoloon, en sen sijaan, herra tohtori, usko
taikoja ja vielä vähemmin uskon sokeaan kohtaloon -- siis en
kolmentoista hengen pöydässä istumiseen tai oljenkorsiristeihin tai
muutamiin menestystä tai vastoinkäymistä tuottaviin päiviin,
koputushenkiin tai paljoon muuhun semmoiseen, jolla ei inhimillisessä
eikä jumalallisessa mielessä voi olla mitään järjellistä merkitystä.
-- Ei, malttakaahan toki, nyt tulee teistä jo itseänne kohtaan uskoton!
huudahti rouva N. kohottaen varoittavasti etusormeaan. -- Mitä tämä on:
te uskotte henkiin, mutta ette koputushenkiin? Saadaanpahan nähdä, että
te, kunnon asessori, viimein rohkenette epäillä itse Homeakin!
-- Ja pyhää psykografia! kuiskasi tohtori C. vilkaisten isäntäämme.
-- Niin, kautta kunniani -- virkahti paroni H. -- asessori on
vaadittava edesvastuuseen vääräuskoisuudesta. Enkö jo sanonut, että
niinä lopultakin olen oikeauskoisin koko tässä arvoisassa seurassa?
-- Koputushenget ovat ilvettä ja Home ilvehtijä, vastasi asessori
kuivasti.
-- Oh, asessori -- nauroi rouva N. -- älkää luulkokaan pääsevänne
asiasta mahtisanalla! Homeko ilveilijä? Mutta tuohan on valtiopetos!
-- Sanokaa majesteettirikos! virkkoi tohtori C. väliin. Kun muistamme,
mitä tapahtui talvipalatsissa ja Tuileriain linnassa...
-- Todistakaa! Todistakaa! huudahti paroni H.
Asessori hymyili.
-- Pitääkö minun sitten uudestaan toistaa, että hengen samoin kuin
luonnonkin maailmassa on omat lakinsa? sanoi hän. Onko mahdottomampaa
mielettömyyttä kuin se, että uskotaan vainajain henkien, viisaimpien ja
parhaimpienkin maan päällä eläneitten -- yksinpä herramme ja
vapahtajammekin, jota myöskin on puhuteltu koputuspöydän avulla --
olevan aina valmiina tottelemaan kaikkia tyhmiä oikkuja ja vastaamaan
kaikenlaisille viisasteleville, julkeille ja usein itsessään
iljettäville ihmisille, joiden päähän pälkähtää huvitella jonakin
iltana, milloin ei ole parempaa tekemistä? Onko milloinkaan ollut
kaikissa noissa luulotelluissa ilmestyksissä mitään todellista hyvää
tai nerokasta, mitään todella uutta, mitä ei ennen ole kuultu?
Jokaisella järkevällä teollahan pitää olla järkevä tarkoitus: sanokaapa
nyt, minkä järjellisen tarkoituksen saattaa löytää kaikesta tuosta
mielettömästä ilveestä, mitä nuo luulotellut henget tekevät
kuulijoilleen. Minä luin äskettäin Hornungin teoksen "Kuolematon
Heine", joka näkyy saaneen sen kunnian, että se on käännetty meidänkin
kielehemme. Heine kertoo siinä henkimaailmasta mitä jokapäiväisimpiä
juttuja, joita kuka hyvänsä hiukankaan kekseliäs koulupoika osaisi omin
päin lasketella. Se on surkeinta ilvettä, mitä milloinkaan olen
lukenut, ja minä olen kuitenkin lukenut jonkin verran siihen suuntaan
käyvää.
-- Te siis pidätte Hornungia niinkuin Homeakin petturina?
-- Ilvehtijänä, en petturina, sillä luultavasti he itse uskovat
ilmiöiden totuuteen. Home on epäilemättä harvinainen ihminen. Hänessä
on paljon sitä magneettista voimaa, joka määrätyissä olosuhteissa,
milloin hermoston toiminta on sairaalloisesti kiihtynyt, vaikuttaa
hyvin suuresti muihin ihmisiin. Tällä magneettisella tai, jos tahdotaan
sanoa, salaisesti vaikuttavalla voimalla hän kykenee muissa saamaan
aikaan vaikutelmia ja mielikuvia, jotka ovat syntyneet hänessä
itsessään --- muutamissa vain hyvin heikosti, mutta toisissa taas niin
voimakkaan kiihkeästi, että kuvat siirtyvät näkö-, kuulo- ja
tuntohermoihin. Homen mielikuvat tulevat silloin noihin henkilöihin
aistimin havaittaviksi: he tuntevat ja näkevät käsiä ilmassa, he
kuulevat sävellyksiä rummutettavan ikkunaruutuja vasten taikka
soitettavan lukitulla pianolla, he näkevät huonekaluja ja ihmisiä
nosteltavan, muuteltavan toiseen paikkaan ja toiseen järjestykseen, he
tuntevat itse nousevansa paikoiltaan ja joutuvansa tahtomattaan senkin
seitsemän tolkuttoman kujeen leikkikaluiksi. Tässä kaikessa on vain sen
verran puoskaroimista, että Home valitsee herkkähermoisia henkilöitä ja
hylkää vahvemmat, määräten ne tottuneella katseellaan. Muuten kaikki
ilmiöt ovat vain korkeammanasteista mielikuvituksen ilveilyä ja yhtä
vähän todellisia henkiä kuin unemme.
-- Te luulette siis, että Rödlerkin...
-- Rödler oli vain Homen edeltäjä, ei sen enempää. Rödlerkin tarvitsi
pimeyttä ja puoliyötä mielikuvituksen kiihdyttämiseksi. Hornungin Heine
näyttäytyi vain ikkunaverhojen alhaalla ollessa eikä sietänyt edes
tähtienkään valoa.
-- Hyvä asessori -- puhkesi paroni H. hieman tyytymättömänä puhumaan --
kaikki nuo ovat olettamuksia, mutta eivät todistuksia. Minä tunnen
Homen omasta kokemuksestani. Ja jos ennakkoluulottomasti ottaisitte
selkoa psykografista, niin te, joka tässä olette olevinanne epäilevä,
muuttaisitte mieltänne.
-- Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä ajattelette psykografista, pyysi tohtori
C. silmää iskien.
-- Minä olen sitä mieltä, että koputushenget ovat yhtä vähän henkiä
kuin Homen kädetkään, ja että niiden jälkeläinen psykografi yhtä vähän
kuin minun unenikaan välittää yhteyttä henkimaailman kanssa. Siinäkin
on jo paljon, että tämä ilmiö kaikissa tapauksissa jossakin määrin on
todellisuuteen perustuva. Psykografin viisarin panee liikkeelle sama
hermovoima, joka liikuttelee pöytiä ja hattuja, mutta psykografissa on
se etu, ettei sitä ole niin tuiki helppoa tehdä naurunalaiseksi kuin
pöydän tanssimista. Tämä hermovoima, joka, huomatkaa tarkoin, on
luonnonilmiö, ottaa vastaan keskittyneitten ajatustemme, vieläpä
määrätyissä tapauksissa meidän hämärien, vain puoleksi tietoisten
mielikuviemme vaikutelmia ja siirtää ne viisariin, joka osoittaa
kirjaimia ja siten kykenee vastaamaan kysymyksiin. Niin, nuo vastaukset
voivat magneettisen yhteyden välityksellä heijastaa paitsi itse
psykografoivan, myöskin muiden läsnäolijain ajatuksia ja vaikutelmia.
Mutta sen enempää ne eivät heijasta, eivätkä siis mitään muita
henkiolentoja kuin niitä, joilla on sijansa meidän omassa
mielikuvituksessamme. Kaikki nuo luullut Aadamin, Nooan, Aabrahamin,
Aleksanteri suuren, Sokrateen, Platonin, Caesarin, Napoleonin, Heinen
ynnä monen muun vastaukset ovat jonkun läsnäolijan mielikuvituksen
luomia ja aivan kykenemättömiä sanomaan muuta kuin meidän omia
ajatuksiamme. Siitä se on kotoisin kaikki tuo tyhmä, hengetön, usein
valheellinen ja välistä törkeäkin, mitä nuo luulotellut henget meille
kertovat psykografin avulla ja mistä on lukemattomia esimerkkejä, joita
spiritistit ajavat takaa kuin ihmeitä, vaikka terhakasti hylkäävät
kaiken sen Jumalan ilmoitetusta sanasta, jota eivät kykene käsittämään.
Suokaa anteeksi, herra paroni; mutta miksei tyydytä tuohon pelkkään
ihmeelliseen luonnonilmiöön, mikä psykografi kieltämättä on? Eikö ole
kylläkin ihmeellistä, että tuo puukappale kuvastaa ajatuksia? Miksi se
tehdään mielettömyydeksi uskomalla sen kuvastavan iankaikkisia
arvoituksia?
-- Mutta kaikessa tuossa ei ole vielä todistuksen häivettäkään.
-- Vielä kerran, antakaa anteeksi, te vaaditte todistuksia ja toisen
kerran uskotte täydellä todella, että Sokrateen henki antaa jokaisen
narrin komentaa itseään kuin nuorilla hypitettävää tanssinukkea. Mutta
kenties minä voin antaa teille sellaisen todistuksen. Oletteko niin
hyvä, että tuotte psykografinne ja annatte sen sanoa, mihinkä
salaneuvos H. vainajan kuitti on joutunut?
-- Tehkää meille se huvi! pyysivät kaikki muutkin.
Vähän vastusteltuaan, ettei muka seurassa ollut mediumiksi sopivaa
henkilöä, taipui isäntämme lopulta tuomaan psykografin. Nuori, äänetön
ompelupöydän ääressä istunut tyttö pani pyynnöstä kätensä viisarille,
ja muutamista kokeista huomattiin hänet sellaiseksi, jota spiritistien
taidekielellä sanotaan varsin hyväksi mediumiksi. Hänen silmänsä
sidottiin, esitettiin kuittia koskeva kysymys, ja asessori poistui
etummaiseen huoneeseen, jottei, kuten hän julkisesti tunnusti,
psykografin liikkeissä kuvastuisi hänen ajatuksensa, vaan muiden
läsnäolijain ajatukset.
Seurassa olevat tarkastelivat pientä puupalaa, toiset ihmetellen,
toiset nauraen mutta kaikki uteliaina. Paroni H. piti asiaa hyvin
tärkeänä ja katsoi sangen tarkasti, että kaikki oli niinkuin olla piti.
Alussa viisari liikkui hitaasti ja epävarmasti, aikomatta oikein
pysähtyä minkään määrätyn kirjaimen kohdalle. Paroni H. sanoi siihen
olevan syynä sen, ettei kysymyksiä oltu tehty oikeassa järjestyksessä,
ja hän lausui siis äänekkäästi:
-- Tahdotko vastata meille?
Viisari pysähtyi kirjaimiin, t, a, h, d, o, n. Oli siis saatu myöntävä
vastaus.
-- Kuka vastaa? kysyi paroni H. edelleen hyvin juhlallisesti.
Viisari alkoi silloin vähitellen liikkua yhä nopeammin, joten tohtori
C:llä, joka ilkkuvasti hymyillen merkitsi muistiin kirjaimet, oli
viimein täysi työ seurata ja pitää silmällä sen pyörähdyksiä. Kaikki
muut tarkistivat pöytäkirjaa, ja kun kirjaimet tavattiin sanoiksi,
saatiin niistä monen kummastukseksi ja hämmästykseksi vastaus: _Minä,
Kaarle Fredrik H:n henki_ (nimi kokonaan kirjoitettuna).
-- Mutta tämähän on silmänkääntötemppuja! huudahti tohtori. Te näette
kirjaimet, neiti!
-- Minä en näe mitään, vakuutti nuori tyttö viattomasti.
-- Meidän täytyy uudistaa koe.
-- Tehkäämme niin, vastasi paroni H.
Huivi sidottiin vielä tarkemmin mediumin silmille ja paremmaksi
varmuudeksi asetettiin paksu varjostin eteen, niin ettei hän mitenkään
voinut nähdä kirjaimia. Kysymys toistettiin. Sana sanalta, kirjain
kirjaimelta sama vastaus.
Seurassa olevat epäilijät tulivat hämilleen. Rouva N. kalpeni.
Apukamreeri alkoi voida pahoin.
-- Jos olet setäni henki -- jatkoi sitten paroni H. juhlallisesti ja
liikutettuna -- niin sano meille, mitenkä on tuon kuitin laita, joka
oli sinulle eläissäsi niin tärkeä?
Kaikki odottivat mitä suurimman jännityksen valtaamina vastausta, jota
ei kauan tarvinnutkaan vartoa. Tohtori C. kirjoitti epäilevästi
muistiin joka kirjaimen, ja aluksi saatiin sanat _Kuittia ej_.
-- Mitäs tämä tietää? nauroi tohtori. Oliko salaneuvos H. vainajalla
tapana kirjoittaa ei j:llä?
-- Eikö sitä kirjoiteta j:llä? kysyi mediumi teeskentelemättömästi.
-- Ahaa, te näette, neiti, huomaahan sen selvästi! huudahti epäilijä.
-- En kuolemakseni, minä en näe lainkaan mitään, vakuutti mediumi.
Kohta tultiinkin vakuutetuiksi siitä, että se oli aivan mahdotonta.
Kysymys uudistettiin, ja silloin tuli sama sana i:llä kirjoitettuna.
Vastaus kuului: _Kuittia ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Minut
petettiin_.
Läsnäolijat katsoivat toisiinsa. Tätä todistusta vastaan ei ollut
mitään sanomista. Epäilys mykistyi. Tohtori C:n täytyi turvautua
syyttämään seurassaolijoita salajuonista. Hänen oli kuitenkin vaikeata
pysyä syytöksessään, sillä naiset saivat hermokohtauksia, paroni H.
itse oli kalpea kuin ruumis ja kaikki läsnäolijat olivat ilmeisesti
apeilla mielin.
Asessori kutsuttiin sisään, ja hän kysyi levollisesti, mikä vastaus oli
saatu.
-- On saatu sellainen vastaus -- sanoi paroni H. kuin hartaan
voitonriemun valtaamana -- että te, hyvä asessori, olette joutunut
perin pohjin tappiolle. Kas tässä se on! Setäni henki itse ilmoittaa,
ettei kuittia ole koskaan ollut olemassa.
-- Mutta silloinhan setänne henki olisi valehtelija, sanoi asessori.
-- Mitä? Valehtelijako? Mitä sillä tarkoitatte?
-- Minä tarkoitan, että se kuitti on ollut ja on vieläkin olemassa.
Kävi näet niin, että kun minä toimitin salaneuvos H. vainajan
perunkirjoitusta, arvioin tietysti muun muassa myöskin pystykuvastimet
ja otatin ne alas seinältä tomutettaviksi. Sattumalta huomasin
vasemmanpuoleisessa pystykuvastimessa lasin ja kehyksen välissä
muutamia kellastuneita papereja, jotka luultavasti olivat tungetut
sinne sen tähden, että kehys oli siltä kohtaa hiukan liian väljä, ja
silloin johtui heti mieleeni kuitti. Minä tarkastelin paperit ja löysin
kuin löysinkin kadonneen kuitin, mutta kun ei siitä silloin enää ollut
mitään hyötyä, panin minä sen takaisin omituiseen piilopaikkaansa, joka
ei ollut ennen johtunut kenenkään mieleen. Luullakseni se on siellä
vielä nytkin; olisiko joku hyvä ja katsoisi?
Apukamreeri kiipesi tuolille, ollen kuitenkin niin varovainen, että
levitti ensin nenäliinansa päällisen suojaksi. Muutamia kellastuneita
ja rypistyneitä papereja oli todellakin kehyksen ja lasin välissä. Ne
silitettiin suoraksi ja luettiin:
"Hallituskomisariukselta vapaaherra Kaarle Eerik H:lta olen saanut
Uudenmaan- ja Hämeenläänin verorästit vuosilta 1808 ja 1809, 34,654
ruplaa 8 kopeekkaa Venäjän hopearahaa (numeroin ja kirjaimin) ja
79,298 riksiä 12 killinkiä 8 äyriä (samaten numeroin ja kirjaimin)
Ruotsin valtakunnanrahaa, mikä kuitataan. Hämeenlinnassa, 8 p:nä
marraskuuta 1810.