Briitta Skrifvars.
Hengist oli toista vuorokautta kirkkaalla ilmalla kyntänyt Itämerta,
kun vanha vihollinen sumu taaskin pysäytti matkan Gotlannin kohdalla.
Peräkannen matkustajat kiistelivät, kuka oli saanut kahdeksannen arvan
ja kuulivat iloiten, että rouva Rönnevall suostui tällä kertaa
uhrautumaan. Hän oli syynä kuudennesta vuorosta asti vallinneeseen
hämminkiin ja oli nyt jo niin kauan ollut tulessa, että tunsi
tottuneensa sotaan ja olevansa valmis ryhtymään taisteluun
kahdeksantena vuorossa.
-- Eversti Hemming -- sanoi hän -- on esittänyt meille "kansannaisen",
lääkitsijävaimon, jolla näytti olevan kaitselmuksen osa hänen
vaikuttavassa kertomuksessaan. Minä olen äärettömän kiitollinen, että
eversti hyväntahtoisesti antoi niin kunniakkaan osan minun sukupuoleni
henkilölle, mutta mieleni tekisi ehdottaa pientä lisäystä. Oman pienen
kokemukseni mukaan tahtoisin esitellä lääkitsijävaimon jonkinlaiseksi
naisen hahmossa olevaksi mieheksi, jolla on jänterät, karkeat, kovat
kädet, hiukset kampaamatta, puhtaudeltaan hyvin epäilyttävä esiliina,
tupakkapiippu suussa ja sellainen taito, että osaa olla kieltäytymättä,
milloin avunhakijat tarjoavat ryyppyä tai totilasia. Enkö ole oikeassa
herra eversti? Eikö se taulu olisi ollut paremmin luonnon mukainen?
-- Ei suinkaan, vastasi eversti. Kun maamme sadoista lääkitsemistä
harjoittavista kansannaisista mieluimmin valitsin toisen esikuvan
kuin teidän esittämänne, tapahtui se sen tähden, että minä olen
nähnyt hänet omin silmin ja että minua enemmän miellytti tämä
luonnonparannus, joka yhdistää pään ja sydämen, kuin tuo hevoslääkinnän
ja taikuuden sekoitus, joka on ominaista useimmille Penttulan Liisun
ammattikumppaneille. Jos minä olisin lääkäri, lähettäisin puolet noista
ihmeentekijöistä hornaan, johon he oikeutta myöten kuuluvat, mutta
toisesta puolesta minä ehkä valitsisin yhden tai kaksi tohtorinhatun
arvoista, ja muiden luo lähettäisin kolmannen osan sairaistani. Kun
Herramme hyvyydessään asettaa terävän ymmärryksen, tarkan silmän ja
hienotunteisen sydämen lapsen kehtoon, luuletteko hänen aina valitsevan
pitseillä koristettuja kapaloita tai kirjailtuja päänalusia? Eiköhän
hän yhtä usein voi valita välikappaleitaan kurjien riepujen keskeltä ja
karkeatekoisista kehdoista?
-- Kenelle te tuota sanotte? virkkoi pikku rouva vilkkaasti. -- Olenko
minä kieltänyt luonnollisia taipumuksia? Voi, hyvä herra, minulla oli
imettäjä, torpparin vaimo, josta olisi voinut tulla professori, jos hän
ensiksikin olisi ollut mies ja toiseksi saanut kasvatusta. Mutta minä
sanon, että nuo kansan lääkitsijämiehet ja -naiset ovat semmoisia,
miksi he ovat saattaneet tulla omassa ympäristössään, siis ehkä
rehellisiä ja hyväsydämisiä ihmisiä, mutta ulkomuodoltaan karkeita,
eivätkä juuri herkkiä käsittämään tunteita. Jos on olemassa jokin
poikkeus, niin väitän, että siinä on myöskin huomattavissa merkkejä
sivistyneiden luokkien vaikutuksesta. Tunteen voi tahkota kieroksi ja
vääristellä, mutta tahkottava se on. Katsokaamme luonnollista tunnetta,
esimerkiksi kiitollisuutta. Ettekö luule kiitollisuutta tarvitsevan
kasvattaa? "Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!"
sanotaan. Se on vastenmielinen sananparsi, mutta kyllä siinä on jotakin
perää.
-- Ja tuollaisen inhoittavan säännön te etsitte lastenhuoneajoiltanne,
jolloin herra istui pöyhkeän kopeana pulpetin ääressä ja talonpoika sai
nöyrästi odottaa eteisessä! Antakaa talonpojan olla hyväksymättä
kiitollisuutta, joka vaatii häneltä matelevaista alamaisuutta. Valitkaa
toinen tunne. Sanokaa, onko esimerkiksi rakkaus vähemmän voimakas tai
vähemmän arka torpassa kuin salongissa?
-- Kiitän nöyrimmästi, te ehditte ennen minua, herra eversti. Minun
ajatukseni oli, että kaikki tunteet tarvitsevat kasvatusta, yksinpä
rakkauskin. Mutta jos rakkaus kaikkialla esiintyykin yhtä voimakkaana
-- niinkuin todella on laita, koska se on kaikkien muitten tunteitten
juuri -- niin ei se kaikkialla esiinny yhtä hienona. Torpan rakkaus
eroaa salonkirakkaudesta siinä, että siitä puuttuu koristelu. Minä
tahtoisin asettaa everstin kuvaamaa kansannaista vastaan toisen ehkä
sen tähden luonnollisemman, että hän on kaikkien tunteiden yhteisellä
perustalla. Saanko esittää päiväpalkkalaisen tyttären, joka rakastaa
kansan koko luonnonvoimalla, mutta osoittaa valinnassaan sivistyneen
naisen hienoutta ja jaloutta?
-- Mikä olisi opettavampaa? vastasi eversti, pisteliäs korostus
viimeisessä sanassa.
-- Entä minun käsilaukkuni? ... huokasi neiti Hemming.
Kaikki pitivät sitä Itämeren omaisuutena. Oli jo kuultu rakkausjuttu,
mutta uskollista luutnanttia ei vielä ollut tavattu.
-- Mitä? vastasi eversti. Mikä sitten ystäväni Stanislaus oli? Voiko
vaatia enempää kuin että luutnantti nai ensimmäisen lemmittynsä?
-- Voi, vastasi taipumattomana pikku rouva Rönnevall.
-- Voi todellakin vaatia enemmän kuin että itsekäs pakosta menee
naimisiin siinä uskossa, ettei hän voi karttaa onnetonta kohtaloaan.
Voi vaatia, että naistenvihaaja viimein huomaa meidän halveksitussa
sukupuolessamme jotakin suuremman arvoista kuin että me osaamme
pujottaa langan neulansilmään. Mutta koska eversti näyttää luulevan,
että minä tahdon kertoa opettavan tarinan, niin jätän äärettömän
mielelläni vuoroni sille onnelliselle, joka voi pelastaa neiti
Hemmingin käsilaukun.
Ja sievä rouva kääräisi saalinsa ympärilleen suojaksi sumulta,
nähtävästi aikoen pysyä äänettömänä kuulijana.
-- Jos niin on -- huomautti kanslianeuvos tohtori Rabe tarttuen
onnettomaan käsilaukkuun -- ehdotan minä, että uhri heti heitetään
jonkin ohitse uivan lohen saaliiksi.
-- Minä yhdyn edelliseen puhujaan, puuttui puheeseen eversti Hemming.
-- Ja minä, sanoi kapteeni Videstrand.
-- Minä myös, äänesti dosentti Sumu.
-- Niin minäkin, lisäsi konsuli Rönnevall.
-- Mutta sehän on lainopillinen murha! valitti neiti Hemming
naurettavan epätoivoisena. -- Voitteko te, rouva Rönnevall, ottaa
omalletunnollenne, että minun uskollinen matkakumppanini, joka on minua
seurannut läpi koko Euroopan, on niin surullisella tavalla joutuva
rakkauden uhriksi?
-- No hyvä -- vastasi pikku rouva nähtävästi liikutettuna niin kipeästi
koskevasta vahingosta -- tahdotteko te, eversti Hemming, edeltä käsin
julistaa minut koko tässä arvoisassa seurassa vähimmin opettavaiseksi?
-- Varsin mielelläni, vastasi eversti. Minä julistan täten
juhlallisesti rouva Rönnevallin edustavan niin runsaasti kaikkia
rakastettavia ominaisuuksia, että hän aivan kaipauksetta voi olla
vailla opettavaisuuden ansiota. Se on kova myönnytys, mutta mitäpä ei
tee haaksirikkoista pelastaakseen?
-- Voi, minkälaisia koukutteluja! Jos vielä lausutte toisen
samanlaisen, niin pysähdyn keskelle kertomusta.
-- Varohan toki! Muuten minä jatkan! nauroi konsuli.
-- Näettehän nyt, hyvä herrasväki, miten minua kohdellaan! Mitäpä
minulla muuta neuvoa on kuin totella:
Noin penikulman päässä kotikaupungistani asui kruununvouti asessori
Richardsson, joka oli koonnut melkoisen omaisuuden siihen hyvään
aikaan, jolloin Ruotsin raha vielä oli yleiseen liikkeessä, mutta
kaikki kruununverot oli suoritettava ruplissa. Hänen imettyään itsensä
kylläiseksi ja asetuttuaan lepoon tuli mahtavampi velkoja langenneine
vekseleineen eikä antanut vähääkään lykkäystä. Asessorin täytyi jättää
kauniit setelitukkunsa perinnöksi pojalleen ja kahdelle tyttärelleen.
Tyttäret menivät naimisiin ja saivat maalain mukaan neljänneksen
kumpikin; poika sai puolet. Tuo nuori herra, Maunu Richardsson, oli
silloin kanslistina Vaasan hovioikeudessa; hän oli hieno herrasmies,
jonka luultiin teräväpäisenä pääsevän pitkälle, kerran ehkä
hovioikeuden presidentiksikin. Kaikkien kummastukseksi hän kuitenkin
otti eron, lähti ulkomaille ja oli poissa kaksitoista vuotta. Missä hän
tuon ajan oleskeli, ei kukaan varmasti tiennyt; kerrottiin hänen
eläneen muutamia vuosia Etelä-Afrikassa hollantilaisten buurien
keskuudessa. Se vain on varmaa, että hän palatessaan everstin arvoisena
sotilaana enemmän näytti afrikkalaiselta kuin hienoksi ajellulta, hyviä
paikkoja odottavalta hovioikeuden kanslistilta. Minä näin hänet kerran;
hän olisi ollut kaunis uljaine sotilasryhteineen, jollei hän olisi
ollut puoleksi villi. Hänen sanottiin taistelleen kaffereja vastaan
ja myrkytetyn nuolen häntä haavoittaneen. Hän asettui asumaan
perimälleen maatilalle, joka oli lähellä meidän kaupunkiamme, rupesi
maanviljelijäksi, tuhlasi rahaa afrikkalaisiin maatalousmenetelmiin,
eli naimattomana, ei seurustellut kenenkään kanssa, puhui vähän, luki
paljon ja oli kivulloinen, kummallinen erakko, joka teki salaa paljon
hyvää.
Siihen aikaan, aina kymmenenneltä vuodeltani alkaen, kävi meillä
silloin tällöin merimiehen leski Briitta Skrifvars kaupittelemassa
palttinaa ja mattoja. Minä kuulin äitini kiittävän hänen kankaitaan,
varsinkin palttinoita, parhaiksi, mitä saattoi saada, niin pehmeiksi,
hienoiksi ja tasaisiksi, että niitä pidettiin kotiteollisuuden
mestariteoksina. Joka langan oli köyhä vaimo itse kehrännyt ja kutonut,
hänen työnsä oli haluttua, mutta äitini sai enimmän osan; kaikki minun
liinavaatemyötäjäiseni ovat Briitan kangaspuista. Minä en silloin
ymmärtänyt katsella liinavaatekaappiamme yhtä hiljaista ihailua tuntien
kuin äitini sitä katseli, mutta minä ihmettelin Briitta Skrifvarsia. En
koskaan ollut nähnyt hänen kaltaistaan köyhää vaimoa. Hän oli
yksinkertaisine juovikkaine villahameineen, mustine pumpulimekkoineen
ja valkopohjaisine pumpulihuivineen kuin prinsessa, hän oli sievän
näköinen, eikä häntä olisi luullut vielä kolmenkymmenen ikäiseksi,
vaikka hän luultavasti oli melkoista vanhempikin. Lapset usein
kiintyvät vieraan katseeseen. Briitan viisaihin, lämpimiin,
miettiväisiin silmiin katsoessani en voinut olla tuntematta yht'aikaa
pelkoa ja osanottoa: pelkoa sen tähden, että ne näyttivät katsovan
lävitseni, ja osanottoa sen tähden, että nuo silmät enimmäkseen olivat
niin surulliset. En voinut kuitenkaan oikein tulla tuon kankurin
tutuksi, vaikka hän niin suuresti minuun vaikutti. Oli jotakin lujaa,
melkeinpä kovaa hänen huultensa ympärillä, mikä näytti sanovan: älä
tule liian lähelle! Ja lujempi hän olikin kuin äitini olisi toivonut,
sillä kun jotakin kangaspakkaa paljon ihailtiin ja äitini tarjosi
pyydetyn hinnan lisäksi riksiä, niin Briitta ei ottanut. Työpalkkansa
hänen piti saada, siitä oli turhaa tinkiä, mutta yhtä turhaa oli
koettaa tyrkyttää mitään sen lisäksi. Jos hänelle tarjottiin huivia tai
sokeri- ja kahvinaulaa kaupantekijäisiksi puodissa, oli hän yhtä luja;
ainoa, mitä hänet saatiin ottamaan vastaan, oli lapsia varten tarjottu
rinkilänippu. Vanha Leena, meidän emännöitsijämme, oli harmissaan
Briitan ylpeydestä, joksi hän sitä sanoi; Moisen köyhän raukan, arveli
Leena, pitäisi kiittää Jumalaa jokaisesta leipäpalasta; kyllä hän jo
oli aikoinaan saanut nähdä nälkää lapsineen.
Lähes kymmenen vuotta näimme Briitta Skrifvarsin tällä tavoin myyvän
lauantai-iltoina, mitä oli viikolla kutonut, aina yhtä kohteliaana,
yhtä lujana ja tuskin yhtään tutumpana talossa kuin ensi kerran
käydessään. Äitini oli ainoa, jolle hän toisinaan saattoi avata
sydämensä. Vaikka hän olikin niin vaitelias, saimme kuitenkin
naapureilta kuulla jotakin hänen entisestä elämästään. Hän oli vanhan
asessori Richardssonin työssä olleen päiväläisen tytär, ja kaunis ja
viisas lapsi kun oli ollut, oli hän päässyt asessorin suosioon, joten
hänet vanhempiensa kuoltua oli otettu taloon ja annettu lukea talon
tyttärien kanssa. Nuo hyvät päivät loppuivat, kun Briitta
seitsentoistavuotiaana sai päähänsä vastoin asessorin tahtoa mennä
naimisiin erään merimiehen Eerik Skrifvarsin kanssa, joka oli nuori
ja kaunis mies, mutta jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin keveä sydän
ja kaksi tyhjää tervaista kättä. Asessori julmistui, hylkäsi
kiittämättömän tytön ja jätti hänet kokemaan onnen vaihteluja. Niitä
kyllä tuli piankin. Kolmen vuoden kuluttua Eerik Skrifvars hukkui
Liverpoolin sataman edustalla, leski köyhtyi ja tuli kivulloiseksi,
lapset leivättömiksi. Elettiin, miten voitiin, varsin huonosti,
sanottiin, monta vuotta. Briitta oli liian ylpeä anomaan mistään apua,
mutta vihdoin _tarjottiin_ hänelle paikkakunnan papin välityksellä
lainaksi kolmesataa riksiä, ei tiedetty mistä. Hän otti tarjouksen
vastaan, terveys parani, rohkeus palasi, Briitta alkoi kutoa, hankki
oman tuvan ja tuli varsin hyvin toimeen, kunnes uusi vaihe muutti
kaikki.
Paikkakunnalle muutti nimismies, toimitusvouti Black, hyväntahtoinen,
pieni, valpas mies, yhtä uuras toimessaan kuin kykenemätön käsittämään
lähimmäistensä tunteita. Tämä puhelias, uuttera, leikkisä mies, jolla
oli hyvä sydän ja saalista tavoittelevat nimismiehen kynnet, tuli
jonkinlaiseksi meidän talomme liiketuttavaksi, koska hänen apuaan
meillä usein tarvittiin, kun oli perittävä ennakkomaksuja
huolimattomilta tervanpolttajilta. Osaksi häneltä, osaksi naapureilta
kuulin seuraavan tapauksen.
Eräänä kevätaamuna kesäkuun alussa nimismies Black valjastutti vanhat
ajokärrynsä, otti mukaansa lautamies Aaronin Nuuttilan talosta,
tarkasti sivuitse mennessään kestikievarin ja poikkesi sitten
kylätielle merenrantaan päin. Rämisten ajaessaan kuoppien, kivien ja
kehnojen rumpusiltojen yli ajajat alkoivat puhella seuraavaan tapaan:
_Black_: Meillä on tänään toimitus. Meidän on käytävä suorittamassa
ryöstö Briitta Skrifvarsin luona erään saamisen johdosta.
_Aaron_: Vai niin. Minä en tiennyt Briitan nyt enää olevan velkaa
kenellekään.
_Black_: Hän on kolmesataa riksiä velkaa eversti Richardssonille. Niitä
eversti nyt velkoo.
_Aaron_: Se ei ole mahdollista.
_Black_: Onpahan vain, olihan asia esillä käräjillä sinä päivänä,
jolloin te olitte vilutaudissa. Briitta tunnusti velkakirjan oikeaksi,
joten se on selvä asia.
_Aaron_: Mutta eipä se sittenkään ole mahdollista. Ennen Richardsson
manuuttaisi isänsä, äitinsä ja sisarensa kuin Briitta Skrifvarsin.
_Black_: Miksikä hän ei velkoisi laillista saatavaansa?
_Aaron_: Kas, siinä on muuan mutka. Sen tähden, että hän on rakastanut
Briittaa aina siitä asti, kun hän kävi koulua. Sen tähden, että hän
vielä tänä päivänäkin rakastaa häntä yhtä hullusti. Sen tähden, että
hän karkasi pois maasta, kun Briitta meni naimisiin, ja että Briitta
voi tulla hänen vaimokseen, milloin vain tahtoo. Jos hän vastaa
myöntävästi, on se yhtä hyvä kuin aamen kirkossa.
-- Mutta eikö Briitta ole tavallinen mökkiläisvaimo ja Richardsson
eversti! huudahti toimitusvouti hyvin kummastuneena ja läjäytti hevosta
niin oivasti, että silanappula putosi ensi kuopan nytkähdyksestä.
Lautamiehellä ei ollut aikaa vastata, sillä kohta olivat korkean
kruunun viranomaiset matkansa perillä. He tulivat pienen, hyvin tehdyn,
punaiseksi maalatun tuvan luo, jonka ympärillä oli muutamia koivuja, ja
edessä aukeni näköala sadan askelen päässä olevalle aavalle merelle.
Koko seutu oli suurta tasankoa, vanhaa, laihaa, hiekkaista merenpohjaa,
missä siellä täällä näkyi kalastajain tupia.
Viranomaiset laskeutuivat maahan, riisuivat hevosen ja tallustivat
pieniä portaita myöten äsken pestyyn eteiseen, johon oli katajia
ripoteltu kuin sunnuntaiksi. Tuvassa rukin ääressä istui nainen, jota
he etsivät. Hän ei näyttänyt kummastuvan vierasten tulosta, vaan
tervehti, pyytäen viittaamalla heitä istumaan penkille, ja odotti
ääneti, mitä heillä oli asiaa.
Toimitusvouti Black ei ollut juuri turhan ujo, mutta tällä kertaa
hänellä oli kuin tulppa kurkussa. Tottuneella silmällä hän vilkaisi
irtaimistoa, haisteli paria ikkunalla tuoksuvaa resedaa, pani nuuskaa
tuohirasiastaan ja pyysi viimein jotakin juodakseen ja huuhtoakseen
tien pölyt.
Nainen toi tuopilla kaljaa, joka lienee vahvistanut virkamiehen intoa,
sillä vielä kerran haisteltuaan resedoja Black kysyi, onko vaimo
Briitta Skrifvars.
Vaimo nyökäytti päätään ja kehräsi kehräämistään.
-- Koska niin on -- sanoi nimismies mieltään rohkaisten -- ja koska te
käräjillä tunnustitte eversti Richardssonin saamisen, niin minä olen
nyt täällä panemassa irtaimistoanne ryöstöön. Jos se ei riitä, niin
menee tupanne pakkohuutokaupalla.
Pakkohuutokauppa on jonkinlainen taikasana, jolla aina on oma
vaikutuksensa, kun se viran puolesta lausutaan asianmukaisella
korostuksella. Niinpä se nytkin kirvoitti vaiteliaan vaimon kielen
kannan.
-- Enkö minä saa muutamia viikkoja lykkäystä? kysyi hän. Poikaani
odotetaan kotiin Amerikasta, ja kaikki, mitä säästin velan maksuksi,
meni hänen varustamiseensa hänen lähtiessään ensimmäiselle matkalleen.
-- Mieltäni pahoittaa, Skrifvars, vastasi nimismies topakasti. Laki ja
asetukset eivät tiedä mitään lykkäyksestä. Huutokauppa kuulutetaan
pidettäväksi täällä maanantaista viikon kuluttua, ellei velallinen sitä
ennen tyydytä velkojaansa. Mutta älkää siitä tuskastuko, Skrifvars,
kyllä Richardsson saa saatavansa. Olihan tuolla pari lihavaa lehmää
haassa. Ne kyllä keväällä ovat hyvässä hinnassa. Onhan teillä kelpo
seinäkello, näen mä, hyvä rukki, oivalliset kangaspuut ja kauniita
lankavyyhtiä. Luultavasti on niin kunnollisella ihmisellä kelvollisia
makuuvaatteita ja villahameita ullakolla, ne antavat hintansa. Eikö
tuolla ole kankaita valkenemassa? Olkaa huoletta, kyllä minä koroitan
hintaa. Aaron saa huutaa minulle palttinaa tusinaan paitaan. Onhan
kaiketi miehennekin tuonut kotiin pientä korutavaraa, kuten
merimiehillä on tapana; ehkäpä silkkihuivin tai kultasormuksen? Siitä
kaikesta kertyy rahaa, näettekös, Skrifvars. Jos siihen panen lisäksi
sängyn ja pöydän ja tuolit, liedellä olevan padan ja hyllyllä olevan
kahvipannun, niin voisinpa melkein lyödä vetoa, että saatte pitää
tupanne tyhjin seinin. Mutta jos sekin menisi, niin älkää pelätkö;
onhan se melkein uusi, kyllä kalastajaukot siitä riitelevät, se vie
heiltä monta kaunista silakkanelikkoa. Ette te silti jää taivasalle,
Skrifvars. Saatte asua minun saunassani ja pestä meidän pyykkiämme.
Kuulkaas, voisitteko ehkä tarjota meille vähän ruokaa näin aamutuimaan.
Kenties on teillä tuoretta reikäleipää, vähän äsken kirnuttua voita ja
kohtuullisen tuore viilikehlo? Tietysti maksusta. Ja jos teillä olisi
hyviä perunoita, äsken savustettuja silakoita, lampaanlapa ja kuppi
kahvia, niin en minä teitä pahoittaisi niitä hyljeksimällä. Meri-ilma
hiukaisee. En minä niin tarkkaa lukua pidä virkatoimistani, minä
merkitsen irtaimiston sill'aikaa, kun katatte pöydän... Mitä teillä on
tuossa mahonkilaatikossa? Katsopas vain! Kompassi ... oikeaa
englantilaista tekoa! Siitä vasta saa kelpo hinnan!
-- Kompassia ei myydä -- sanoi Briitta suurten tummain silmäinsä
katseella lävistäen kruunun uutteran virkamiehen.
-- Älkäähän nyt, mitä te teette kompassilla? Mikä harvinaisuus se
sitten on? Tuohon on jotakin kaiverrettu messinkilaitaan...
"_Muuttumaton_." Mitä se merkitsee?
-- Se merkitsee, että kun meidät ensi kerta kuulutettiin kirkossa,
sanoi Eerik minulle: Minä matkustan usein pois luotasi, ehkäpä
vuosiksikin. Katso silloin kompassia minun poissa ollessani. Ennenkuin
sen neula osoittaa etelää, en minä sinua petä.
-- Ja sitä te uskotte! puuttui puheeseen lautamies Aaron huonosti
salaten irvistystään. -- Minä olen kuullut sanottavan, että kompassi
välistä näyttää kelvottoman väärin. Ei maksa vaivaa siihen
luottaa; kyllä teidän miehenne on aimo lailla peijannut teitä
ulkomaanmatkoillaan.
Briitta Skrifvarsin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.
-- Te valehtelette! tiuskaisi hän kiivaasti. Sen tähden, että minä olen
köyhä leski, uskallatte te häväistä rehellistä miestä. Viisitoista
vuotta takaperin Eerik hukkui Liverpoolin sataman edustalla. Jos hän
vielä eläisi, ette te kaksi koskaan seisoisi tässä.
-- Olen minä kuullut kerrottavan -- mumisi Aaron -- merimiesten
hukkuvan milloin missäkin. Ja kun soveltuu, virkoavat he jälleen
henkiin.
Briitta vastasi vain halveksivasti silmäten häneen. Pöydän hän kattoi
ääneti ja meni ulos siksi aikaa, kun kruunun viranomaiset söivät.
-- Mitä te noin ilkeitä puhutte, lautamies? sanoi Black käydessään
käsiksi herkulliseen aamiaiseen, joka olisi voinut kutkutella
maaherrankin ruokahalua. -- Eikö Eerik Skrifvars ollut rehellinen
merimies?
-- No -- sanoi Aaron tehtyään melkoisen kuopan voipyttyyn --
rehellisyys oli sellaista kuin se on kansassa enimmäkseen. Vähän
kevytmielisesti hän käsitteli rahoja ja naisia, mutta ei hän siitä
sakkoa saanut. Eräänä yönä hän hävisi Liverpoolissa, ja kun hattu
löydettiin seuraavana päivänä merestä, sanottiin hänen hukkuneen.
Sielukelloja soitettiin kunnolleen seuraavana vuonna, mutta
kyläläisillä on oma uskonsa. Mutta hiiskupas siitä Briitalle! Totta
taivahinen, hän piti miestään pyhimyksenä!
-- Vai niin, hän ei siis sitä usko. Ottakaa viiliä, Aaron!
-- Mitäpä _hän_ uskoisi! Semmoinen hän on aina ollut, köyhä kuin
uuninhuisku ja jäykkä kuin luudanvarsi. Kuulittehan te itsekin,
nimismies, miten hän osaa pieksää suutaan korkeaa kruunua vastaan.
Olisipa hauska nähdä, kantaako hän päätään yhtä pystyssä huutokaupan
jälkeen... Kiitoksia tarjoamastanne, kyllä minä yletän lampaanlapaan...
Nimismies Black myönsi, että kun naiset kerran saavat jotakin päähänsä,
niin harvoin on enää apua järkevästä puheesta. Mutta miksikähän
Richardsson hakee pois saatavaansa, kun hänellä kuitenkin on
omaisuudessa täysi arvo...
-- Suuttumuksesta se lienee tapahtunut, kun leski on soittanut hänelle
julkeasti suutaan, arveli lautamies.
Runsaan aterian päätyttyä nimismies Black odotteli muutamia minuutteja
turhaan velallista ja kahvia, tarkasteli vielä kerran tekemäänsä
irtaimiston luetteloa, pani pienen hopearahan pöydälle ja lähti
paluumatkalle kuuliaisen seuralaisensa saattamana.
Hetkisen kuluttua Briitta palasi mukanaan kolmetoistavuotias
tyttärensä, joka oli käynyt kaupungissa.
-- No, kysyi hän, mitä sanoi lääkäri silmistäsi?
Tyttö oli vaiti.
-- Tahdon tietää, mitä hän neuvoi, toisti äiti.
-- Hän kyseli tarkkaan, miten se alkoi, vastasi tyttö. Minä kerroin
hänelle, miten syksyllä nukuin suolla lehmää etsiessämme, ja sitten
tulivat silmät kipeiksi. Hän sanoi, että minun pitää lähteä Helsinkiin
niin pian kuin mahdollista.
-- Muuten?
-- Muuten voi minusta tulla sokea kahdeksassa viikossa.
-- Mitä ihmeen tyhmyyksiä! virkkoi äiti kalveten. Sinäkö tulisit
sokeaksi, Anna Maria, sinä, joka osaat niin hyvin lukea!
-- En minä enää osaa lukea, huokasi tyttö.
-- Oh, kyllä ne paranevat, lapsi, kyllä ne paranevat itsestään,
lääkärit ovat aina olevinaan. Kun Matti palaa Argolla Amerikasta,
saamme kyllä rahaa. Elleivät silmäsi silloin ole terveet, niin lähdemme
Helsinkiin. Kuulitko mitään Argo laivasta?
-- Kaupungissa sanottiin Argon joutuneen haaksirikkoon, vastasi tyttö
vitkastellen.
-- Argonko?
-- Niin, Argon.
Äiti istuutui portaille. Tämä viimeinen isku koski kipeämmin kuin
mikään edellinen, mutta ei vielä kyllin kipeästi musertaakseen edes
äidinsydäntäkään.
-- Se on joutavaa puhetta, sanoi hän taistellen sisäistä vavistusta
vastaan. -- Mene kylään kysymään Lahden Joonakselta. Hän on tänään
käynyt kaupungissa ja patruunan puheilla konttorissa.
Tuskin oli nuo sanat kiireisesti lausuttu, kun ratsastaja ajaa lennätti
pienelle pihamaalle ja satulasta hyppäsi alas eversti Richardsson,
käsittämätön, taipumaton velkoja. Jos Briitta olisi ollut tuvassa,
olisi hän pannut oven salpaan. Nyt hän ei voinut olla ottamatta tulijaa
vastaan. Hän pyyhkäisi kädellään kyynelettömiä silmiään, malttoi
mielensä, lähetti tytön asialle kylään ja pyysi vastenmielistä vierasta
astumaan sisään.
Eversti Richardsson ei näyttänyt sydämettömältä koronkiskurilta. Hän
oli pitkä, mustapartainen, kalpea mies; hänellä oli pitkävartiset
kannussaappaat jalassa, ratsupiiska kädessä, pehmeälierinen hattu
päässä, harmaa vaippa hartioilla ja pari pistoolia vyössä. Hänen
piirteensä olivat enemmän surulliset kuin ankarat, silmissä paloi
sairaalloinen hehku, mutta kuitenkin oli niissä jotakin jaloa ja
puoleensa vetävää. Hän heittäytyi huolettomasti penkille istumaan
niinkuin olisi ollut kotonaan ja kysyi, miten Briitta jaksaa.
-- Aurinko nousee ja laskee niinkuin ennenkin, vastasi Briitta.
-- Miten on tytön silmien laita?
-- Huonosti. Lääkäri tahtoo, että hänen pitäisi lähteä Helsinkiin.
-- Se maksaa rahaa.
-- Hätätilassa voimme astua jalan.
-- Ja odotatko sinä Mattia kotiin?
-- En tiedä. Sanotaan Argon hukkuneen.
-- Miksi annoit ainoan poikasi lähteä merille, missä hänen isänsä
hukkui?
-- Onko minulla varaa tehdä toisin?
-- Sinulla _voisi_ olla varaa mihin hyvänsä.
-- Mutta minä _en tahdo_. Senhän te tiedätte ennestään.
-- Vaimo parka! Minun tulee sinua sääli.
-- Ja kuitenkin lähetätte tänne kätyrinne ryöstämään aluksen pääni
alta, käsieni työn, tyttäreni silmät ja poikani hengen!
-- Vai niin, he ovat käyneet täällä. Itsehän sinä olet toivonut kaiken
käyvän niin. Sinä et huoli _minun_ omaisuudestani, niinpä minä otan
_sinun_ omaisuutesi.
-- Ottakaa! Ottakaa, mitä voitte; minulla on kuitenkin vielä vähän
jäljellä, mitä ette voi ottaa: omatuntoni ja uskoni.
-- Oletko siitä niin tuiki varma?
Hän lausui nuo sanat sellaisella painolla, että saattoi aavistaa niissä
piilevän jotakin. Briitta oli vaiti. Eversti tarttui hänen käteensä
tahtoen sitä suudella, mutta vaimo vetäisi pois kätensä.
-- Kuule, Briitta! jatkoi eversti intohimoisesti. Niin kauan kuin
taaksepäin muistan, olet sinä ollut minun morsiameni, ja minä olen
sanonut sinulle, että sinusta on viimein tuleva minun vaimoni. Neuvo
sitten minulle jokin parempi keino sinun taipumattoman tahtosi
kukistamiseksi! Viidentoista vuoden surut eivät sinuun koske, lasten
menestys ja oma hyvinvointisi eivät sinua liikuta. Olenhan niinä ollut
hyvä sinua kohtaan, olenhan minä tarjonnut sinulle kaikki, mutta sinä
olet halveksinut minun antimiani. Nyt minun täytyy temmata sinut
juurinesi saadakseni sinut viimeinkin. Miksikä pakotat minua ajamaan
sinut maantielle kurjuuteen? Ennemmin minä tahtoisin itse kulkea
mierolaisena kuin nähdä sinun olevan puutteessa, mutta mitä minun on
tehtävä? _Täytyyhän_ minun saada sinut, vaikka minun pitäisi repiä
sinut tuhansiksi kappaleiksi.
-- Ja vaikka minut repisitte tuhansiksi kappaleiksi, niin joka kappale
vastaisi: ei, ei! Hyvyytenne! Kaikkenne! Mitä te välitätte minun
onnestani, kun vain pääsette mielettömän pyrintönne perille? Voiko
onnea milloinkaan saavuttaa sydämensä uskon hylkäämällä?
-- Kuulehan tuota itsepäistä, sokaistua naista! Hän luulee todellakin,
etten minä ole koskaan tarkoittanut hänen onneaan. No, niin ... _sinun_
onneasi tarkoitan minä juuri tänäkin hetkenä, ja sen tähden minä nyt
sanon sinulle, Briitta, että tänään olen viimeisen kerran tullut
luoksesi pyytämään sinua omakseni. Ensi sunnuntaina on meidät
kuulutettava. Kahden viikon kuluttua sinun täytyy olla minun vihitty
vaimoni, sinun lapsesi minun lapsiani ja minun omaisuuteni sinun
omaisuuttasi. Minä en voi odottaa kauemmin. Kahden viikon kuluttua on
jo liian myöhäistä.
-- Liian myöhäistä on jo ollut kahdeksantoista vuotta, vastasi Briitta.
Miksen minä ottanut teitä kukoistavan nuoruutemme päivinä? En tiedä.
Ehkä sentähden, että te olitte kuin veljeni ja minä teitä rakastin kuin
veljeä. Miksi minä annoin rakkauteni Eerik Skrifvarsille? Ehkäpä sen
tähden, että _hän_ ei ollut veljeni, ettei sisaren sydäntä ollut hänen
ja minun välilläni. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut; ei sovi olla
tuulen ajeltava akana. Sydämeni uskollisuutta minä en voi antaa
useammasti kuin yhden kerran. Mitä kerran vannoin, se koskee koko
elämää; sitä ei voi rikkoa aika, ei puute eikä kuolema.
-- Millainen nainen! Katsokaahan häntä, hyvä Jumala; eikö hän ansaitse
parempaa kohtaloa? Mutta sinä, Briitta, luotat liiaksi omiin voimiisi.
-- Ja mihinkä ihmisen pitäisi luottaa, ellei omiin voimiinsa?
-- On olemassa lujempikin voima, joka murtaa meidän tahtomme.
-- Niin sanotaan. Minä en tiedä muuta kuin että minun on tehtävä oikein
ja oltava siinä, missä olen. Lyökää minua, koettakaa!
-- Enhän minä tahdokaan lyödä sinua. Miksikä pakotat minut julmemmaksi
lain ryöväriä, joka kiskoo pieluksen pääsi alta? Tule vaimokseni -- ei
minun, vaan itsesi tähden!
-- Ajakaa minut maantielle, antakaa minun kuolla kurjuudessa, haudatkaa
minun lakastunut ruumiini ja kirjoittakaa arkulle: Briitta Richardsson!
Ei, ei edes sekään onnistu. Lapseni piirtävät siihen: Briitta
Skrifvars.
-- Siis: ei aika, ei puute eikä kuolema kukista sinun uskollisuuttasi.
Pyyhi pois kuolema, Briitta!
-- Minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte.
-- _Miehesi elää!_
Ainoastaan nopea, arka tuskan ja epäilyn silmäys ilmaisi, miltä nuo
hirmuiset sanat kajahtivat mitä uskollisimmassa ja uljaimmassa naisen
sydämessä. Hän vastasi melkein kylmästi:
-- Siinäkö kaikki, mitä tahdoitte sanoa minulle?
-- Niin, siinä kaikki. Ja siinä minusta näyttää olevankin kylliksi.
-- Teille ehkä, mutta ei minulle. Minä uskon teistä parempaa kuin te
minusta. Minä en katso teidän voivan tahtoa valheella minua pettää.
Teidät itsenne on saattanut harhaan jokin tyhmä laivurinjuttu.
Sellaista uskotaan mielellään, mitä tahdotaan uskoa.
-- Pitääkö minun sitten pala palalta repiä sydän rinnastasi? Merimies
Granfors on minun tuttuni, ja hän on luotettava mies. Hän lastasi
muutama viikko takaperin Lontoossa ja pistäytyi siellä eräässä
amerikkalaisessa laivassa, joka myi kettinkiä huokeasta. Silloin tulee
pitkäpartainen merimies suoraan Granforsin luo ja kysyy englannin
kielellä, onko hän ruotsalainen vai suomalainen. Granfors vastaa
olevansa suomalainen ja tunnustelee nähneensä miehen jossakin ennen.
Mies kyselee yhtä ja toista Suomesta, meidän kaupungistamme ja vieläkö
eräs Briitta Skrifvars elää. Silloin yhtäkkiä Granforsin mieleen
juolahtaa, että mies onkin Eerik Skrifvars, jonka sanottiin hukkuneen
viisitoista vuotta takaperin... Kun he siinä kotvasen puhelivat, sanoi
Granfors suoraan ruotsiksi: Kuules nyt, toveri, etköhän sinä olekin
Eerik Skrifvars? Siihen mies vastasi englannin kielellä, että hän
varmaankin erehtyi, ja kääntyi toiseen selin. Huomaa nyt, että mies
ymmärsi ruotsalaisen kysymyksen ja että amerikkalainen laiva seuraavana
päivänä lähti _Kronstadtiin_.
-- Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?
-- Ei vielä. Kyllä tiedän muutakin.
-- Minä en tahdo kuulla enempää. Ettekö sitten käsitä, että on satoja
yhdennäköisiä merimiehiä? Se johtuu ammatista ja merelläolosta. Ja
tuollaisesta vähäisestä yhdennäköisyydestä miehen kanssa, jota Granfors
ei ole nähnyt viiteentoista vuoteen, siitä te päätätte, että minun
kunniallinen, uskollinen, rehellinen mieheni olisi pettänyt
kapteeninsa, lippunsa ja koko maailman noin kurjasti! Te luulette, että
hän, joka olisi antanut henkensä minun takiani, olisi niin moneksi
vuodeksi jättänyt vaimonsa ja lapsensa, tiesi minkä tähden! Hävetkää,
Richardsson! Lapsikin teille nauraisi.
-- Sitäpä epäilen. Nyt tiedät, miksi minä vielä kerran tulin _sinun
tähtesi_ ja miksi minä en voi odottaa. Kronstadtista ei ole tänne monen
päivän matka. On kuitenkin vielä eräs asia, joka täyttää mitan
kukkuroilleen ja mikä sinun vielä on kuultava. Kun mies hävisi
Granforsin näkyvistä, kysyi tämä amerikkalaisilta, tuntevatko he
parrakasta miestä. Kyllä, olihan hän heidän laivakumppaneitaan, kyllä
he tunsivat Scriversin ... ja tuo Scrivers oli _nainut_ New-Yorkissa...
Briitta Skrifvars tuli hehkuvan punaiseksi, istuutui rukin taa ja pani
pyörän huimasti pyörimään.
-- Älä, Briitta, älä koetakaan kehrätä, lankasi katkeaa kuitenkin!
jatkoi järkähtämätön rakastaja. -- Scrivers oli ollut naimisissa ja oli
ehkä vieläkin irlantilaisen naisen kanssa, joka piti merimiesten
ruokalaa. Kyllä me tunsimme pitkän Pollyn, sanoivat amerikkalaiset.
-- Valhetta! Valhetta! Käärmeen kavaluutta! olivat ainoat sanat, jotka
metsänriistan tavoin ahdistettu nainen sai soperretuksi.
Hetkisen kuluttua hän hypähti pystyyn, kaatoi rukin noustessaan ja
riensi ulos, mutta eteisessä tuli toimitusvouti Black häntä vastaan.
-- Hyviä uutisia! Hyviä uutisia, Skrifvars! huusi hän vastaan jo
portailta. -- Mihinkä niin kiire? Kääntykäähän takaisin, niin minä
kerron hauskan jutun!
Briitta katsoi häntä hämmentyneenä; maailma musteni hänen silmissään.
-- Ei, eukko, ei, ei sitä niin vain juosta onnea pakoon! nauroi
nimismies ja sulki ruumiillaan oven. -- Eikö näytäkin tuo eukko siltä,
kuin aikoisi hypätä suoraa päätä kaivoon. Syleilkää minua ennemmin,
Skrifvars, sen minä olen rehellisesti ansainnut siitä hyvästä, mitä nyt
kerron.
Ja niin sanoen hän veti Briitan mukanaan takaisin tupaan. Vaimo
istuutui uunin luo ja tempasi käteensä kartat, tietämättä, mitä
oikeastaan teki. Hetkisen kuluttua hän näytti kädellään pyyhkäisevän
silmiään ikäänkuin karkoittaakseen pahan unen, ja kohta hän taas
hillitsi mielensä entiseen tapaansa.
-- Kas vaan, eversti Richardsson! jatkoi nimismies ollen mitä
iloisimmalla päällä. -- Velkoja ja velallinen, no, tässäpä on totisesti
täysilukuinen oikeudenistunto! Lait ja asetukset täytettäköön, mutta
kukapa sille mitään voi, että kultaa sataa maantielle. Te olette onnen
kantamoinen, Skrifvars; toivoisinpa, että minulla olisi yhtä rakkaita
ja sukkelia ystäviä kuin teillä. Mistä lemmosta te olette niitä saanut?
Se taito pitää teidän opettaa minulle. Neljätoista vuotta minä olen
ryöstellyt irtainta ja kiinteätä, ruununrästejä ja viinasakkoja, mutta
tällaista suoritusta ei ole minun virkajuttuluettelossani. Huh, huh,
raudikkoni on perin vaahdossa, ja toisen pyörän ajoin rikki teidän
kelvottomalla karjatiellänne!
-- Mitä te, nimismies, siinä loruatte? kysyi Richardsson äreästi.
-- Suokaa anteeksi, en minä ollenkaan lorua, minä vain toimitan
virkaani lain ja asetusten mukaan, vastasi nimismies loukkaantuneena.
Ja koska asia koskee molempia läsnäolijoita, toinen kun on saamamies ja
toinen velallinen, niin lyhyesti puhuen, minä olen saanut täyden maksun
sen korvaukseksi, minkä vastaaja Skrifvars on velkaa kanteen tekijälle
Richardssonille -- pääoman, korot, ryöstökulungit, kyytirahat ja
päivärahat, lukuun ottamatta sitä eri maksua, mikä tulee vaivasta, että
ajan tänne takaisin ilmoittamaan mainitulle velalliselle huutokaupan
peruuttamisesta.
Everstin suusta pääsi arvelu, että nimismies oli ottanut ylimääräisen
aamunaukun kestikievarissa.
-- Kuka? Minäkö? puhkesi kruunun uuttera palvelija sanomaan hyvin
pahastuneena. -- Minäkö olisin ottanut ylimääräisen aamuryypyn, minäkö,
joka olen kuudessa viikossa manannut kolmekymmentä henkeä
ensikertaisesta, kahdeksan toiskertaisesta ja kaksi kolmannen kerran
juopottelemisesta! Joka voi syyttää minua, että olen virkatoimissani
ryypännyt tai ryyppään tai milloinkaan aion ryypätä, sitä minä ryypytän
lailla ja asetuksilla. Minäkö ryyppäisin ... hyh! Te itse ryyppäätte,
eversti! Tuopas tänne tuoppi kaljaa, Skrifvars.
-- Olkaa hyvä, puhukaa ymmärrettävästi! virkkoi eversti, kun Briitta ei
liikahtanut pyydettyä virvoketta tuomaan.
-- Ymmärrettävästikö? toisti lain solvaistu edustaja. -- Mitä teistä on
rahaksi lyöty kulta? Onko tämä ymmärrettävää, häh? Onko tämä
ryyppäämistä, häh, tämä tämmöinen?
Ja niin sanoen hän veti taskustaan nahkakukkaron ja laski
siitä kultakolikon toisensa jälkeen pudota helähtämään tuvan
yksinkertaiselle, tummanpunaiseksi maalatulle pöydälle.
Tuon oudon helinän kuullessaan Briitta Skrifvars kohotti päätään.
Richardsson punnitsi kädessään kultarahoja saadakseen selville, eivätkö
ne ehkä olleetkin kotoisin kuuluisasta Lapuan rahapajasta.
-- Luulisinpa kelpaavan! riemuitsi nimismies. -- Enkä tiedä tässä
olevan muuta tehtävää kuin summan vastaanottaminen ja velkakirjan
kuittaaminen.
-- Tuo ei ole minun rahaani, minä en ota sitä vastaan, puuttui nyt
puheeseen Briitta Skrifvars lyhyesti ja jyrkästi.
Nimismies nauroi.
-- Haistelkaa niitä! Ehkä ne haisevat tulikiveltä.
Oli liikkeellä paljon kertomuksia aarteista, jotka muuttuivat lehdiksi,
eikä Briitta ollut vapaa paikkakuntansa taikauskosta.
-- Minä en ota sitä vastaan, toisti hän yhtä jyrkästi. -- Minulla ei
ole mitään tukea eikä turvaa, ei ketään ystävää eikä tuttua, joka
maksaisi niin suuria summia minun puolestani. Ellei se ole paholaisen
silmäinpetosta, niin se on varastettua tai ryövättyä tavaraa.
-- Minä olen samaa mieltä, virkkoi Richardsson kylmästi. Kuka konna tai
maantierosvo on teidät lähettänyt tänne asioilleen, varastettuja
kultiaan tuomaan?
-- Mitäpä rosvo huolisi maksaa toisten velkoja? muistutti nimismies
viattomasti.
-- Ja minkätähden kunniallinen mies sitten tekisi näin, ärähti
Richardsson. Minkä näköinen hän oli? Missä te tapasitte hänet?
-- Lehmilahden mäessä, parin virstan päässä täältä. Minkäkö näköinen?
Kaksi kättä, kaksi jalkaa, yksi pää, yksi ruumis, keltaiset
nankkiinihousut, sininen mekko, kiiltävä hattu, puoleksi herra,
puoleksi merimies. Kasvoja tuskin erotin tuuhean parran takaa. Hän
pyysi minua pysähtymään ja kysyi, olenko minä sillä ja sillä asialla,
ja siihen minä vastasin myöntävästi. -- Olkaa sitten niin hyvä ja
kääntykää takaisin, sanoi hän, siitä huutokaupasta ei tule mitään. Minä
maksan velan ja kaikki, mitä siihen kuuluu, sanoi hän. Näyttäkääs
minulle paperit! -- Siitä ei puhettakaan, sanoin minä ja tunnustelin,
oliko minulla sapelini rattailla, koska Aaron lähti pois Lohikylän
tienhaarassa. -- Samantekevää, sanoi mies; sanokaa minulle summa ja
antakaa väliaikainen kuitti, niin minä maksan kaikki heti paikalla. Se
minusta näytti käyvän lemmon suorasti asiaan, mutta koska laki ja
asetukset eivät kiellä ketään maksamasta toisen velkoja maantiellä, oli
minulla kohta summa paperille merkittynä, ja mies maksoi. Mutta minun
vielä kertaalleen lukiessani rahoja oli mies äkkiä mennyt menojaan.
-- Kuulkaapas sananen! sanoi eversti ja pyysi viitaten Blackia kanssaan
eteiseen. -- Puhuiko mies englanninvoittoisesti?
-- Oppineet sen selvittäkööt, oliko se latinan- vai venäjänvoittoista.
Mutkikasta sekasotkua se vain oli. Olreit, sanoi hän.
-- Ja kuuluisan väärentäjän te, nimismies, silloin päästitte
käsistänne! Ettekö tiedä, että Englannissa on luvattu kelpo palkkio
hänen vangitsemisestaan? Ottakaa hänet heti kiinni, minä neuvon, ja
viekää hänet suorinta tietä lääninvankilaan! Se kyllä maksaa vaivan.
-- Mitä te sanottekaan, eversti? Vääränrahantekijänkö? Katsos lurjusta!
Johan minä arvelinkin: messinkiä ne ovatkin, nuo rahat, arvelin minä
heti, samanlaista kultaa kuin minun nappinikin!
Kohta istui kruunun uuttera urkkija taas rattaillaan, tuumiskellen,
mistä heti paikalla saisi kaksi vahvaa miestä avukseen.
Richardsson palasi tupaan, tarttui Briittaa käteen ja sanoi:
-- Raha on oikeata. Mies, joka velan maksoi, on Eerik Skrifvars. Hän on
uskaltanut palata kotiseudulleen ja tahtonut ostaa sinun anteeksiantosi
Amerikan kullalla.
-- Minä en tunne ketään elävää Eerik Skrifvarsia, sanoi petetty vaimo.
-- Hän se kuitenkin on. Semmoisen miehen tähden sinä olet uhrannut
elämäsi onnen, lastesi menestyksen ja minun rakkauteni. Ymmärrätkö nyt,
minkä tähden minä tahdon jouduttaa vihattavan ja häpeällisen liiton
purkamista? Ymmärrätkö nyt, että minä katson paljon enemmän sinun
onneasi kuin omaani? Ei saa masentua, Briitta! Kaikki on vielä muuttuva
hyväksi. Me emme tee Eerikille vahinkoa, mutta hänen on lähdettävä
maasta. Hän on karkuri, ja minä lähetin Blackin ottamaan hänet kiinni.
Hänet viedään lääninvankilaan, ja siellä minä käyn hänen puheillaan. Ei
ole vaikeata päästää häntä pakenemaan Amerikkaan sillä jyrkällä
ehdolla, ettei hän saa koskaan enää palata tänne, ei koskaan enää
tuottaa häpeää vaimolleen eikä lapsilleen.
-- Älkää sanoko tuota toista kertaa! huusi vaimo säihkyvin silmin. --
Menkää tiehenne, taikka tässä tapahtuu onnettomuus, minä en enää tiedä,
mitä teen! Tuo käy jo henkeen käsiksi, tuo toisen miehen kunnian
riistäminen. Voitteko herättää kuolleita eloon?
-- En, mutta minä voin loitsia esiin eläviä, vastasi Richardsson
osoittaen ulos ikkunasta.
Briitta Skrifvars katsahti pihaveräjälle päin. Hän ei pyörtynyt, ei
parahtanut säikähdyksestä tai epätoivosta. Vaikka hän rohkeasti
kielsikin asian, oli hän kuitenkin jo saanut tuosta tulosta tiedon
ennakolta. Hän kääntyi pois päin, viittasi Richardssonia jättämään
hänet yksin ja kiiruhti everstin mentyä panemaan oven sisäpuolelta
hakaan. Hämmentyneenä ja kiireissään hän ei huomannut, että haan toinen
sinkilä oli poikki ja siis oli antava myöten, jos ulkoa päin jonkin
verran ovea painettiin.
Richardsson tapasi pihalla kaksi miestä, jotka juuri olivat tulleet
veräjästä.
Toimitusvouti nimismies Black oli tuskin ajanut sataa askelta kapeaa
kylätietä, kun hän jo näki edessään etsittävänsä rahanväärentäjän,
jonka kiinniottamisesta oli palkinto luvattu ja jonka sen tähden tuli
joutua oikeuden käsiin. Mies seisoi hiljaa metsämäellä ja katseli
kummallisesti pikku tupaa, veräjää, aitaa, perunamaata, karjahakaa...
Hän ei huomannut nimismiestä, ennenkuin tämä jo oli maassa ja tarttui
hänen kaulukseensa. Hän ei vastannut sanaakaan niihin sangen vähän
imarteleviin arvonimiin, joita oikeuden uuttera valvoja katsoi olevansa
oikeutettu hänelle latelemaan. Vastustelematta hän antoi viedä itsensä
tupaan päin, johon Black, koska hänen oli yksin niin vaarallisesta
pahantekijästä suoriuduttava, katsoi viisaimmaksi hänet toistaiseksi
teljetä.
-- Tässä hän on! huusi pikku toimitusvouti jo veräjältä. -- Skrifvarsin
pitää luovuttaa tupansa vankihuoneeksi. Eikö täällä ole ketään, joka
juoksisi hakemaan rättäriä? Minä neuvon sinua, roisto, olemaan
hangoittelematta vastaan; etkö näe, että tuo herra on eversti! Jo olet
hukassa, veijari, saatat pitää itseäsi puoleksi hirtettynä.
Richardsson katseli vankia ja kysyi, kuka hän on.
-- Hän ei tahdo sitä ilmoittaa, vastasi nimismies. Hän on oikeaa lajia,
hän. Odotas, konna, kyllä me sinusta totuuden puserramme esiin!
-- Ehkäpä minä löydän kielen kirvoittajan, sanoi eversti. Kuulehan,
sinä mies, partasankari! Mitä sinulla on täällä tekemistä, _Eerik
Skrifvars_? Etkö tiedä, että sinä kuolit viisitoista vuotta takaperin?
Olet unohtanut, että hukuit Liverpoolin sataman edustalla?
Vanki näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Vastaamatta mitään hän pyysi
saada tietää, kuka asuu tässä punaisessa tuvassa.
-- Tässä asuu sen Eerik Skrifvarsin leski, joka hukkui ja kuvittelee
nyt elävänsä, vastasi Richardsson.
Muukalainen siveli kädellään tuuheaa partaansa ja kysyi hämillään, mitä
hänestä tahdottiin.
-- Mitäkö tahdotaan? toisti nimismies. Passiasi ensi aluksi. Tuopas se
esiin, piintynyt konna, niin näemme, mihin väärät kultakolikkosi
kelpaavat!
Muukalainen hymyili halveksivasti ja ojensi hänelle paperin. Nimismies
Black käänteli paperia puolelta toiselle, pyyhki silmälasejaan,
käänteli uudestaan paperia, mutta ei voinut käsittää sen sisällystä ja
antoi sen epäilevän näköisenä liittolaiselleen everstille. Richardsson
luki ensimmäiseksi suurilla kirjaimilla painetut sanat _United States
of America_ ja selitti synkän näköisenä, että se oli Yhdysvaltain
alamaisen, tilanomistaja Erich Scriversin passi, joka salli hänen
esteettömästi käydä yksityisillä asioillaan Venäjällä ja Suomessa.
-- Väärä! sanoi nimismies.
-- Se ei ole luultavaa, huomautti eversti. Se on asianmukaisesti
Venäjän New Yorkissa olevan pääkonsulin, Pietarin poliisin ja Viipurin
kuvernöörin tarkastama.
-- Viipurin kuvernöörinkö? Mutta mitä me sitten teemme sille konnalle?
kysyi pikku nimismies hyvin hämillään.
-- Tehkää, mitä mielenne tekee, mutta ei liene viisasta koskea häneen.
Tämä paperi on semmoinen seteli, mikä käy täydestä koko maailmassa.
Vaikka mies olisi maailman suurin konna, niin on hänellä tässä
anekirja. Yhdysvaltain alamaiseen ei kukaan saa koskea.
-- Mutta tehän, eversti, sanoitte...
-- Minä sanoin häntä väärentäjäksi, ja hän onkin väärentänyt valoja.
Mutta passi on oikea.
-- No, onko valmis? kysyi muukalainen maltittomasti ulkomaalaisine
ääntämyksineen. -- Onko _all right_? Nyt minä mennä minun vaimon
mistress Scriversin luo.
Mikään muu ei ollut häntä estämässä kuin ovenhaka, mutta se petollinen
haka petti. Molemmat herrat seurasivat häntä tupaan. Toinen heistä ei
ymmärtänyt, että vieraan läsnäolo vain lisää moisen kohtauksen
kidutusta; toinen ymmärsi sitä paremmin, mikä merkitys tuolla
kohtauksella oli kolmelle henkilölle, hänelle itselleen kolmantena.
Briitta Skrifvars oli vaipunut penkille ikkunan ääreen selin oveen
päin, niin ettei hän nähnyt tulijoita. Ei pieninkään liikahdus
ilmaissut hänen sydämensä kiihkeää tykintää. Aurinko paistoi kirkkaasti
hänen kauniille ruskeille hiuksilleen, ja tällöin saattoi nähdä, mitä
ei muuten helposti huomannut, että hiukset olivat alkaneet harmaantua.
Oli pitkä äänetön hetki. Saattoi kuulla kärpästen surinan ja harakan
naurun koivusta pihan aidan luota.
Muukalainen katseli tupaa, katseli pois päin kääntynyttä naista,
hypisteli hattuaan ja näytti levottomana haeskelevan sanoja.
Neljän tuvassa olevan henkilön joukossa oli kuitenkin yksi, jota ei
liiallinen hienotunteisuus koskaan haitannut, ja se oli toimitusvouti
nimismies Black. Hän oli ehtinyt selvitellä, mitä hänen piti ajatella
luullusta rahanväärentäjästä, ja päässyt siihen käytännölliseen
johtopäätökseen, ettei Viipurin kuvernööri voi koskaan erehtyä.
Kultakolikkojen täytyi olla oikeita; mutta jos kerran rahat olivat
oikeita, niin oli niiden isäntäkin oikea ja siis rehellinen mies, jolla
oli väärentämätön kuvernöörinvirastossa merkitty passi, ja silloinhan
pitäisi rikkaan miehen olla tervetullut köyhän vaimon luo saapuessaan.
Luultavasti nimismies katsoi, koska molemmat olivat äsken olleet hänen
virkaintonsa kohteina, nyt olevansa virkansa puolesta velvollinen
ryhtymään välittämään rauhaa erimielisten puolisoiden välillä, ja sen
tähden hän otti kelpo siemauksen nuuskaa tuohirasiastaan ja alkoi
rauhanhieromisensa.
-- Mitä nyt, Briitta, sanoi hän, ettekö näe, että täällä on vieraita
tuvassa? Minun mielestäni saattaisitte kääntyä ja sanoa hyvää päivää.
Ei mitään vastausta. Richardsson pysyi äänetönnä käsivarret ristissä
rinnan yllä. Muukalainen -- Eerik Skrifvars, joksi meidän on nyt häntä
sanominen -- näytti huomaavan partansa tarvitsevan lakkaamatonta
silittelemistä.
-- Vai niin -- jatkoi hyvää tarkoittava rauhanvälittäjä -- te ette
huoli kuulla sillä korvalla? Oletteko kuuro, vaimo? Katsokaahan tätä
miestä, katsahtakaa edes vähäisen häneen, ehkä olette nähnyt miehen
ennen. Ei hän siltä näytä, kuin olisi meren pohjassa maannut, Briitta,
onhan se teidän miehenne ilmi elävänä! Ja te, herra ... herra ...
antakaa anteeksi, minä en tiedä arvonimeä ... herra Skreier tai
Skrifvars, mikä teidän nimenne lieneekään ... seisotteko siinä kuin
puupölkky, ettekä sano sanaakaan vaimollenne? Eihän kannata riidellä
menneen talven lumesta? Peräsin lujalle, lähemmä tuulta, sanoo
merimies. Pussatkaa toisianne, hyvät ihmiset, ja sopikaa pois
kaikki!... Oletteko te mies, mitä, Skreier? Ettekö seiso siinä aivan
kuin minä olisin lääninviskaali ja teillä olisi sadan kannun viinapannu
uuniinne muurattuna? Ottakaa eukkoanne kiinni kaulasta, käärikää siihen
vähän koruja, kyllä hän tulee järkiinsä.
-- Pitäkää suunne kiinni! kuiskasi Richardsson.
-- Vai niin? vastasi nimismies loukkaantuneena. -- Miksi minun pitäisi
pitää suuni kiinni? Minä en ole iskenyt silmiäni häneen, minä, niinkuin
muuan muu. Muutaman muun pitäisi ymmärtää kymmenes käsky: älä himoitse
lähimmäisesi emäntää.
Äsken palannut laillinen aviomies oli noita pintapuolisia olentoja,
jotka pian lämpiävät ja pian jäähtyvät. Hänen rohkeutensa alkoi palata,
kun jää kerran oli murrettu. Hän astui askelen eteenpäin ja sanoi
lepytellen:
-- Hyvä päivä, Briitta, mitä kuulu?... _Pleasing to see you_
(äänettömyys). Ei ole suuttu nyt enä, Briitta! Minä ole tyhmä. Minä ole
roisto. _It is gone_, ei enä teke niin. Ei sinu nyt enä hätä tahto
tulla (äänettömyys). Minä sano tosi. Olla suuttu kapteeni Högfelt,
Bellona. Tavannut runnarit Liverpooliss'. Paljo groggi, viisi punta
kuu. Runnarit paapuriss', minä ole vahti ... hyppä jollyyn, _run away_.
Ensi minä otta pesti engelsmanilt'. Sitten minä otta pesti yankeelt'.
_All the world round_... Käydä Boston, käydä San Fransisko, paitoja.
_The whole ship_ paitoja, _shirts_, Briitta, ha ha ha! _All right_. San
Fransisko koko joukko karata _to the mines_, kaivoksiin. Kapteeni yksin
paita kanss', _very good pleasure_. Me kaiva, teke työ, _I and_ Mattson
Ruununkyläst'. Ne varasta meilt' kaikki, _goddam!_ Me mene kaupunki,
höylä _cradles and coffins_, kehto, ruumisarkku. Me höylä dollari,
Briitta. Purjehti _with_ Mattson _to_ Sidney, höylä dollari,
_evermore!_ Lasta _schooner to New York_, purjehti dollari. Minä osta
farmi, tule ikävä, ajattele sinu, Briitta ... purjehti Kronstadt,
matkusta tänne, vie sinu _to America_...
Tämän neuvottoman, naurun, kirousten ja kyynelten tuon tuostakin
keskeyttämän puhetulvan aikana oli Briitta, yhä pois päin kääntyneenä,
noussut istumaan penkille ikkunan luo. Sitten hän sanoi hiljaisella
äänellä:
-- _Mihin panitte toisen vaimonne_?
Miehen puhetulva kiihtyi toista vertaa runsaammaksi.
-- Sinä näke minu farmi, Briitta! Sataviisikymmen _acres_, kolmekymmen
_yards from the railway_, rautatie. Maissi, _wheat_, vehnä. Kanat,
kalkkunat, näin suuri (tekee käsin kuvaavan liikkeen)... Lehmä, härkä,
näin lihavat (kätten liike). Se kaikki sinä hoita, Briitta. Sinä
lähettä _every morning_ sata kannu maito kaupunki. Sinä teke _cheeses_,
juo viini...
-- _Mihin panitte toisen vaimonne_?
-- Sinä asu mahonki, jatkoi mies innokkaasti ja kiireisesti. -- Sinä
maka silkki, syö _grapes and ananas_, pela klaveri, mene _dansing
clubs_, oh, paljo hauska, paljo _diversions!_ Ei, ei _dansing clubs_,
Briitta, _you will go to the Almacks, with the ladies_, sinä ole _a
lady, much honorable_, paljo rikas, palje ylhäinen, paljo piiat, paljo
_boys and niggers!_ Oh, sinä ei koska usko, kuin sinä saa kaikki hyvä,
Briitta! Sinä kiittä minu, sinä kiertä käsi minu kaula, sinä sano: hyvä
Eerik!
-- _Mihin panitte toisen vaimonne?_ kysyi hylätty puoliso kolmannen
kerran.
Mies haparoi hämillään partaansa, katsoi Richardssoniin, katsoi
nimismieheen, yritti naurahtaa ja jatkoi:
-- Ei nyt olla suuttu enä, minu eukko! Sinä luule, minä seiso ja
valehtele. Sinä luule, minä ole _poor fellow_, raukka, koira. _No_,
Briitta, minä ole rehellinen mees, ei seiso valehtele, _dam!_ Minä
näytä sinu, minä ole _a gentleman_ ja sinä _a lady_. No, Briitta, mitä
sinä nyt sano? Nyt sinä pussa minu. Nyt sinä taputta. Nyt sinä sano:
hyvä Eerik! rakas Eerik! kulta Eerik!
Niin sanoessaan hän irroitti vyönsä, helisteli sitä ja pudotti
kultakolikolta pöydälle. Muutamia rahoja vierähti lattiallekin.
-- Kerätkää pois herran rahat! sanoi Briitta Blackille.
-- Mitä, mitä te sanoittekaan? kysyi rauhanvälittäjä syystä
kummastuneena. -- Ovathan herran rahat teidän rahojanne. Täällä te
elätte ruti köyhänä kuin puolikuollut hiiri, ja nyt, kun kultaa
satelee, sanotte te: kerätkää pois herran rahat! Briitta ... kuvernööri
on kirjoittanut hänen passiinsa!
-- Minä en tunne tuota herraa. Minä en ole koskaan nähnyt häntä. Mitä
hänen rahansa minua koskevat.
-- Kas, kuulkaahan!... Skrifvars ... herra Skrifvars, sanokaa toki,
että te olette Skrifvars! Tuo pitkä parta ja teidän kirottu
sekamelskanne tekevät, että vaimonne ei teitä enää tunne.
-- Mut se ei ole mahdollinen, sinä ei tunte minu, puhkesi merimies
jälleen puhumaan, hämillään vaimonsa osoittamasta halveksimisesta. --
Minä ole sinu _husband_, sinu _boy_, sinu _old little Erik_. Ja sinä
ole minu vaimo, _my präty wife_.
Briitta kääntyi.
-- Jos hän on minun mieheni, tuo -- sanoi hän nimismiehelle, ja hänen
kasvojenilmeensä koveni kovenemistaan -- jos hän on minun mieheni, niin
hänen pitää tietää, mitä tuohon kompassiin on kirjoitettu.
-- Siinä on _Muuttumaton_, sanoi Eerik hiljaa.
-- Ahaa! nauroi Black, nyt hän sai teidät kiinni.
-- Jos hän on minun mieheni, niin pitää hänen tietää, mitä hän sanoi
minulle antaessaan kompassin.
-- Minä sano sinu: ennenku se näyttä etelä, minä ei koska pettä sinu.
-- Se käy yhteen, Briitta, niin te itse kerroitte minulle. Täydet
todistukset ja lailliset syyt! riemuitsi nimismies.
Naisen sydän pääsi valtaan. Kylmä ylenkatse alkoi väistyä kuohuvan
suuttumuksen tieltä. Hän jatkoi:
-- Ja jos hän onkin sanonut sen, tuo heittiö, joka nimittää itseään
minun miehekseni, mitä hän on sillä todistanut? Onko neula kääntynyt
etelään, vai mistä johtuu, ettei tuo herra ole viiteentoista vuoteen
muisianut minun olevan olemassa? Hyi, hävetkää, nimismies! Tiedättekö,
mitä merkitsee, kun kaksi ihmistä lupaa pysyä uskollisina toinen
toisilleen myötä- ja vastoinkäymisessä? Tiedättekö, mitä merkitsee
surullisena ja hyljättynä, köyhänä ja sairaana oleminen, kun näkee
lapsensa kärsivän nälkää ja vilua, on ilman kattoa päänsä päällä, ilman
leipää, ilman ystävää, Jumalan tuomio yläpuolella, ihmisten kovuus
ympärillä ja hauta jalkainsa edessä? Sitä te ette käsitä, sydämetön
mies! Jos te sen käsittäisitte, niin ymmärtäisitte myöskin, mitä
merkitsee, kun ajattelee kurjuudessaan: jos hän olisi elossa, joka
vannoi uskollisuutta, niin kaikki olisi toisin. Niin, naurakaa vain --
niin minä ajattelin. Mutta silloin minä sanoin itsekseni: mitä sinä
itket? Kuolleet lepäävät, elävien täytyy tehdä työtä. Sinä olet
rehellisen miehen leski, sinä voit köyhänäkin jättää perinnön
lapsillesi, kunniallisen nimen. Ei kukaan ole osoittava heitä
sormellaan, kun he kulkevat maailmassa, eikä sanova: tuossa ovat
valapaton lapset, kunniansa unohtaneen petturin jälkeläiset! Heidän
nimessään ei ole mitään tahraa, ja niinkuin he ovat sen rehellisesti
saaneet, niin heidän myöskin on rehellisesti se pidettävä. Sen neuvon
nojassa he varttuivat, eikä heillä ollut mitään häpeämistä. Niin se on.
Tarjotkaa sitten kultaa kyynelistä ja rikkautta kunniattomuudesta!
Ostakaa takaisin, jos voitte, poljettu sydän! Minä en aio myydä
itseäni. Minä olen nuhteettoman miehen leski enkä minä ketään muuta
tunne. Menkää tiehenne, omantunnonvaras! Minun rehellinen mieheni on
hukkunut mereen. Ja te tahdotte tyrkyttää minulle maankulkijaa, joka on
rikkonut valansa, pettänyt viisitoista vuotta vaimoaan ja lapsiaan.
Hän istuutui jälleen ja peitti kasvonsa käsillään. Richardsson katseli
häntä ääneti; nimismies tunsi taaskin tulpan kurkussaan. Lähin
asianosainen, mies, joka oli kuollut ja jälleen herännyt eloon, tunsi
siinä määrin olevansa maan tasalle poljettu, kuin hänen pintapuoliselle
luonteelleen suinkin oli mahdollista. Hän oli tullut pahoine
omatuntoineen, luottanut siihen, että kullalla on voimaa palkita
vääryydet, ja huomasi pettyneensä siinä. Tämän maailman epäjumala oli,
eikä suinkaan ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, joutunut kuolettavasti
haavoitetun naisen sydämen pilkattavaksi ja se oli sen sysännyt
valtaistuimelta. Kyyneliä alkoi vieriä kurjan miehen silmistä. Hän
koetti heikosti puolustella itseään.
-- Sinä halveksi minu, Briitta, nyyhkytti hän. _All right_. Minä ei
ansaita parempi. Mutta _the other wife_, toinen... Polly on kuollut.
Hän anta minu ruoka, anta groggi ... hän narra minu, Briitta ... hän
minu petti neljä vuosi ... joi ... meni _Hudson river_ ... kallistu
veneest', puto mere, painu... Minä ei koska rakasta kuka muu kun sinu,
Briitta, _no other woman, never_. Minä häpe tulla sinu luo köyhä. Minä
ajattele: minä tule rikas, Briitta myös tule rikas, minä osta sinu
takaisi... Nyt sinä sitä ei tahto. Minä mene yksin Amerika. Nyt minä
ole taas köyhä, _poor saylor boy_... Sinä ei minu anta anteeksi...
-- Siinähän kuulette, että hän pyytää anteeksi, aloitti taas
rauhanneuvoja. -- Mitä nyt maksaa juonitella vastaan, Briitta? Sano
vain: kyllä!
Eerik jatkoi:
-- Sinä ei koska unohda, sinä ole rakasta minu. Sinä muista, anta minu
se _little boy_, se Matti ... sinä sano: hän on sinu näkö, Eerik!...
Briitta oli vaiti.
-- Ja minä purjehti pois, ja sinä sano: nyt Jumala minu anta _a little
girl_, pikku tyttö, sinä sano. Minä ei ole sen tähden yksin. Nyt sinä
sai pikku tyttö. Nyt sinu on Matti. Sinä ei saatta lapset minu
halveksima...
Briitta nousi taas seisomaan. Hän vapisi, pyyhkäisi pois hiukset, jotka
olivat valahtaneet otsalle, katsoi miestä kuvaamattomin katsein ja
sanoi:
-- Menettekö te vai täytyykö minun lähteä?
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kolme miestä seisoi neuvottomana naisen
edessä. Richardsson, joka tähän asti oli ollut ääneti, alkoi ensiksi
puhua:
-- Eerik Skrifvars, te olette menettänyt oikeutenne tähän vaimoon. Minä
neuvon teitä olemaan uudistamatta vaatimuksianne. Menkää takaisin
Amerikkaan; tässä maassa te olette kuollut ja haudattu.
-- Ei, kuulkaas nyt, herra eversti -- puuttui puheeseen nimismies
suuttuneena -- tässä asiassa te olette esteellinen! Jos sanotte vielä
sanankin, kerron minä herra Skrifvarsille, minkä tähden te tahdotte
toimittaa hänet pois Suomesta. Minkä tähden hänen pitää lähteä, jos
rohkenen kysyä? Eikö kuvernööri ole kirjoittanut hänen passiinsa? Eikö
hän tuo rahaa maahan? Eikö tämä mainittu naishenkilö ole hänen
laillinen vaimonsa? Jos tästä tulee käräjäasia, Skrifvars, niin
luottakaa minuun! Ja te, Briitta, varokaa, etten minä ensi kerralla
tule ryöstämään teitä itseänne!
Eerik Skrifvars oli olevinaan loukkaantunut -- kierossa asemassa
olevien käyttämä hyvin tunnettu keino.
-- Minä näke, sinä löytä lohduttaja, Briitta, mutisi hän katsoen
karsaasti everstiin. -- Ei minä estä, minä lähte Amerikka.
Briitta näytti muistavan jotakin. Uusi puna nousi hänen kalpeille
kasvoilleen. Hän seisoi ylpeänä ja suorana keskellä lattiaa lävistäen
pikku nimismiehen tummilla silmillään.
-- Sanokaa kaikki, mitä teillä on sanomista tuolle herralle! Minulla ei
ole mitään salattavaa. Sanokaa, että eversti on jo kuusi vuotta
pyytänyt leskeä vaimokseen, mutta että leski ei huoli hänestä.
Sanokaa, että leski ennemmin kiertää mieroa lapsineen, kuin rikkoo
uskollisuuden, jonka vannoi koko elämän iäksi. Sanokaa tuolle herralle,
että hän voi mennä, mihin hänen mielensä tekee. Se ei koske minua eikä
eversti Richardssonia. Meidän välimme ei millään tavoin muutu.
-- No jo oli lempo! huudahti toimitusvouti nimismies Black hämärästi
aavistaen, millainen nainen hänen edessään on.
Richardsson kohautti olkapäitään, otti hattunsa ja lähti jäähyväisiä
sanomatta.
Juuri samassa Anna Maria ilmestyi oven suuhun.
-- Äiti! huudahti hän, mutta hillitsi ilonsa, kun näki kolme herraa.
-- Mikä on? kysyi äiti tuntien itsensä turvallisemmaksi tytön
läsnäollessa.
-- Lahden Joonas palasi kaupungista ja oli tavannut siellä patruunan.
Argo ei olekaan tehnyt haaksirikkoa, vaan Fortuna. On tullut kirje
Helsingöristä, kaikki on hyvin laivalla. Jos lounaistuulta riittää, voi
Matti tulla kotiin tänään tai huomenna.
Briitta Skrifvars vaipui penkille. Hänen kyynellähteensä herähtivät
juoksemaan ensi kerran tänä surujen päivänä, ja pisara toisensa jälkeen
valahti muuttumattomalle kompassille, joka oli hänen edessään pöydällä.
Onneton, kovia kokenut vaimo itki -- ensin kiihkeästi kuohuvan
luonteensa mukaisesti, sitten yhä hiljaisemmin, yhä hartaammin, eikä
kukaan läsnäolijoista, ei edes nimismieskään hennonut sanoa hänelle
sanaakaan. Lujan suojavaruksen, jota ei mikään suru, ei mikään
häväistys saanut murretuksi, sen oli ensi ilon säde sulattanut kuin
vahan. Mitäpä se oli muuta kuin vanha tarina myrskystä ja
päivänpaisteesta? Myrsky oli turhaan raivonnut, päivänpaiste voitti
yhdellä ainoalla säälin ja armon katseella.
Briitta kuivasi silmänsä hienon, kauniin pumpulihuivinsa nurkalla,
kääntyi tyttärensä puoleen ja sanoi:
-- Anna Maria, tuossa on isäsi! Mene, syleile häntä, lapsi! Hän
matkustaa kauas pois, Jumala tietää, näemmekö enää milloinkaan
toisiamme.
Anna Maria tiesi kyllin paljon entisyydestä, ja hän oli kahden
vaiheilla. Hän totteli sentään. Peläten ja hämillään hän lähestyi
tuntematonta isää, joka syleili häntä ja suuteli. Hän oli kuitenkin
isä, eikä hän ollut koskaan nähnyt tätä lasta, joka oli syntynyt hänen
lähtönsä jälkeen.
-- Joutavia! sanoi nimismies, taaskin tuntien itsensä täysivaltaiseksi
rauhanvälittäjäksi. -- Suutele sinä isääsi, Anna Maria! Ei hän lähde
pois. Nyt hän jää teidän luoksenne, taikka sitten te lähdette hänen
mukaansa!
Eerik Skrifvars katsoi rukoillen vaimoonsa. Hän alkoi luottaa
rauhanvälittäjän sanoihin, mutta he molemmat pettyivät.
Briitta loi suuret, ruskeat, vielä kyynelistä kosteat silmänsä ennen
rakastamaansa mieheen. Ei koskaan, ei heidän nuoruutensa ja onnensa
päivinäkään hän ollut silmäillyt tätä niin säteilevin katsein. Mutta
niissä oli surumielisyyttä, jota Eerik ei ollut ennen huomannut, ja
Briitta sanoi hänelle: -- Eerik, sinä tiedät, että minä rakastin sinua
suuresti, vielä enemmän kuin itseäni ja koko maallista onneani. Jos
Jumala olisi tahtonut, olisimme me saattaneet elää yhdessä onnellisina,
mutta katsos, Eerik, sitä me emme ansainneet. Sinä olit tehty liian
keveistä aineksista ja minä liian kovista. Jumala kyllä tietää, miksi
hän meitä koetteli. Jos hän olisi antanut meidän hukkua pahuudessamme,
niin hän ei olisi meitä koskaan erottanut taikka hän ei olisi johtanut
sinua takaisin, ja minun hän olisi antanut menehtyä surun katkeruuteen.
Mutta katsos, nyt hän on nöyryyttänyt meitä; tomuun me olemme
kukistetut. Sinä tiedät nyt, mitä onnen tavoitteleminen on; minä tiedän
nyt, mihin ihmisen oma voima kykenee. Eerik, kaikki se on syntiä,
pimeyttä ja voimattomuutta!
-- Kyllä kaikki tahto hyvä tulla taas, Briitta!
-- Uskotko? Niin, kyllä minäkin uskon. Mutta entiselleen ei voi kaikki
tulla. Älkäämme enää puhuko siitä, mikä on ollutta ja mennyttä. Meidän
välillämme on pimeä yö, meri ja kuolema. Meidän suhteemme on lopussa.
Ei kukaan voi enää antaa meille takaisin nuoruutemme päiviä, jolloin
meistä tuli mies ja vaimo, eikä samaa mielenlaatua, joka meillä silloin
oli toinen toisemme suhteen. Se, Eerik, ei voi koskaan palata takaisin,
ja jos meistä nyt uudelleen tulisi mies ja vaimo, niin olisi meidän
vaikeampi unohtaa sitä, minkä pitää olla ainiaaksi unohdettuna meidän
välillämme. Sen tähden on parempi meidän kummankin erota...
-- Oh, Briitta, sitä ette tosissanne tarkoita, puuttui puheeseen
innokas rauhanvälittäjä.
-- Se on meidän asiamme, nimismies! Siis, Eerik, erotkaamme, mutta
erotkaamme ystävinä. Lähde Amerikkaan, minä jään tänne. Ja jotta sinä
voisit lähteä keveämmällä mielellä, minä annan sinun maksaa velkani
sekä jättää tyttärellemme myötäjäiset. Sinä saat viedä hänet Helsinkiin
ja lääkityttää hänen kipeät silmänsä. Siinä on kylliksi, Eerik.
Poikamme kyllä tulee omin neuvoin toimeen. Älä tarjoa minulle kultaasi;
se on tomua ja tuhkaa, se on kiusaus ja turmio. Anna minulle kättä ...
kas niin, nyt olemme ystäviä. Nyt voimme sanoa toisillemme jäähyväiset.
-- Ja minä lähte yksin ... minä ei saa pitä minu _girl_ ... ei saa näke
minu _boy_? Kuka varte minä teke työ, Briitta? Kuka varte minä elä?
Sinä pois ... lapset pois ... kaikki pois!
Briitta oli hetkisen vaiti, hän taisteli itsekseen kovan taistelun.
Sitten hän sanoi:
-- Olemmehan kuitenkin olleet mies ja vaimo. Kohtuullista on siis, että
jaamme parhaan, mitä Jumala on meille antanut, lapset. Minä pidän
tyttäremme, ota sinä poikamme! Minä luulin menettäneeni hänet, minä
sain hänet kuitenkin takaisin kuin lahjaksi, mutta hän on taas lähtevä
luotani. Anna minun pitää hänet kotona kaksi päivää ja sitten ... ota
hänet kanssasi! Mutta muista, että viet hänen mukanaan puolet
sydämestäni. Kun tapaan sinut Jumalan valtakunnassa -- ja Jumala
suokoon meidän tavata toisemme siellä! -- niin on sinun vastattava
hänestä. Tee hänestä rehellinen mies, Eerik, ja uskollinen ...
kuuletko, ennen kaikkea _uskollinen!_ Jumala olkoon kanssasi. Jää
hyvästi!
* * * * *
Toimitusvouti nimismies Blackilla oli jotakin asiaa minun isälleni
saman päivän iltana, eikä hän suinkaan jättänyt purkamatta sydäntään.
Hän kuvaili oman käsityksensä mukaan tuon merkillisen kohtauksen. Black
oli hyvin suutuksissaan eversti Richardssoniin, joka oli ollut vähällä,
itsekkäitten etujensa tähden, kuten hän uskoi, viekoitella hänet
käymään käsiksi mieheen, jolla oli passissaan kuvernöörin omakätinen
kirjoitus. Mutta vielä katkeroituneempi hän oli Briitta Skrifvarsia
kohtaan. Millä tavoin tämä oli rohjennut ottaa vastaan miehen, jolla
oli vyö täynnä kultakolikolta! Siitä, että mies oli karannut
laivastaan, tahtoi Black viran puolesta pitää kiinni, jos vaadittiin.
Vähätpä tuosta, kuuden viikon vankeus ja sakkoa merimieshuoneelle!
Mutta mies oli Amerikan alamainen, eikä Black huolinut moisten
pikkuasiain tähden saada aikaan maailmansotaa. Hänestä näytti rauhan
solmiminen kaikille parhaalta. No hyvä, jollei ylpeä vaimo ota
tullakseen järkiinsä, oli Skrifvars käräjöimällä hankkiva hänet
itselleen. Black muka ajaisi asian niin, ettei se mitenkään menisi
myttyyn. Eikä suinkaan lisätulojen tähden, kyllä varoja muka oli
käräjäasiamiehen palkkaamiseen, vaan oikeuden tähden. Black oli aina
oikeuden puolella; hän kyllä kykeni kurittamaan kaikki siipeenammutut
everstit ja jäykkäniskaiset naiset, puhumattakaan minun isäni
niskoittelevista velkamiehistä, joita sen illan käynti oikeastaan
tarkoitti...
Eloon heränneen Eerik Skrifvarsin Amerikasta palaaminen tuli kohta
paikkakunnalla yleiseksi puheenaiheeksi. Useimpain, niinkuin
nimismiehenkin mielestä olisi järjettömän vaimon pitänyt ottaa avosylin
vastaan rikas miehensä, ja he arvelivat hänen kyllä vielä katuvan
ylpeyttään, ennenkuin mies ehtii lähteä. Niin ei Briitta kuitenkaan
tehnyt. Mies asui muutamia päiviä naapuritalossa eikä enää päässyt
vaimonsa puheille. Poika palasi Argo laivalla, sai syleillä äitiään ja
oppia tuntemaan isänsä. Viikkokauden kuluttua tuosta merkillisestä
kohtauksesta Skrifvars lähti molempine lapsineen Helsinkiin, mistä hän
ja poika sitten matkustivat edelleen Amerikkaan. Sen jälkeen en ole
hänestä mitään kuullut. Hän oli lähtenyt niin nolona kuin onnenonkija
konsanaan, mutta mahdollisesti kyllä hänen kevyt luonteensa pääsi
jälleen valtaan, kun hän taas näki meren. Kaikissa merimiehissä on
jotakin laineitten levottomuuden tapaista: tämänpäiväinen ankkuri ei
enää huomenna kestäkään sataman edustalla. Maalta merimies ikävöi
merelle ja mereltä maalle. Kuka on uskollinen? Kallio. Mutta mitkä
tyrskyt!
Kesemmällä Briitta Skrifvarsin tytär palasi tervein silmin. Se oli
päivänpilkahdus! Äiti kutoi kutomistaan ja kävi meillä aivan niinkuin
ennenkin. Umpimielinen hän oli aina ollut; vielä vähemmin hän puhui
uusista kokemuksistaan. Tungetteleviin kysymyksiin hän vastasi:
-- Kysy ruo'olta, joka rannalla kasvaa! Semmoisia me olemme. Jumala on
uskollinen.
Vastoin kaikkea luuloa Briitta oli vielä kokeva erään uuden vaiheen
hiljaisessa, uutterassa elämässään. Eversti Richardsson oli nähnyt
hänen ja hänen miehensä kohtauksen. Siitä päivin hän ei enää sitonut
hevostaan Briitan aitaan. Hän ei palannut, ei uudistanut tarjoustaan.
Hän kuihtui kuihtumistaan, ei kysynyt neuvoa keltään lääkäriltä,
tiesi kohtalonsa ja kantoi sen miehuullisesti. Myrkytetty nuoli
vaikuttaa vitkaan, mutta varmasti. Kun kolmatta vuotta oli kulunut
tuon kohtauksen jälkeen, kutsui hän luokseen Briitan. Hän oli
kuolemaisillaan. Rakas käsi, jota hän oli niin kauan turhaan pyydellyt,
sai nyt hoidella häntä hänen viimeisinä hetkinään. Hänen kuoltuaan
tavattiin hänen papereittensa joukosta Briitta Skrifvarsille osoitettu
kirje. Se oli hänen tapaansa lyhyesti kirjoitettu:
"Jos nainen voi olla niin uskollinen sille, joka tunnottomasti hänet
petti, miten uskollinen hän olisikaan sitä kohtaan, joka ei koskaan
koko elämänsä aikana lakannut häntä rakastamasta! Minä olen ainoa, joka
olen sinua ymmärtänyt. Jos olen etsinyt _omaa_ onneani, niin muista,
että enemmän kuin omaani, tahdoin _sinun_ onneasi. Sinä et voinut ottaa
vastaan almua. Niin kauan kuin minä olin elossa, oli sinun mahdollista
pelastua ja päästä vapaaksi vain minun vaimokseni tulemalla. Kun olen
kuollut, voit ottaa vastaan minun omaisuuteni häpeämättä ja ilman
vääryyttä. Täytä tämä minun viimeinen pyyntöni! Ole vapaa, elä
onnellisena!"
Sanotaan Briitta Skrifvarsin luettuaan tämän kirjeen kätkeneen häpeästä
kasvonsa käsiinsä. Hän oli luottanut hyvään ymmärrykseensä ja ymmärsi
olleensa sokea. Liian myöhään hän oppi tuntemaan miehen, jonka hyväksi
hän oli uhrannut kaiken, ja liian myöhään sen miehen, joka olisi
tahtonut hänen tähtensä uhrata kaiken.
Briitta otti vastaan perinnön, joka oli laillisesti hänelle määrätty
Richardssonin testamentissa. Tuntemattomat, kaukaiset ja rikkaat
sukulaiset valittivat testamentista, mutta turhaan. He ehdottivat
jakoa. Briitta ei suostunut. Väärin käsitetyn ystävän viimeinen tahto
oli hänestä pyhä. Samat naapurit, jotka ennen olivat sanoneet häntä
kopeaksi, kun hän halveksi kultaa, sanoivat nyt häntä ahneeksi, kun hän
ei luopunut siitä. Kuitenkin hän oli lahjoittanut suuren summan
merimieshuoneelle hätäavuksi köyhille leskille.
Jonkin aikaa hän vielä kutoi niinkuin ennen, mutta jokin asia painoi
hänen mieltään. Vuoden kuluttua Richardssonin kuolemasta Briitan tytär
joutui nuoren kalastajan vaimoksi, ja seuraavana keväänä Briitta lähti
Amerikkaan. Toimitusvouti nimismies Black kertoi tuon uutisen
jonkinverran voitonriemuisena. Tiesihän hän muka, että Briitta oli
katuva ja lähtevä miehensä luo. Mutta lähtikö Briitta todellakin sen
tähden? Minä en sitä usko. Hänen sydämensä oli kiintynyt poikaan, ja
jos hän mitään katui, niin hän katui sitä, että oli lähettänyt lapsensa
maailmaan moisen isän johdolla. En tiedä, onko hän löytänyt pojan ja
saanut hänet pelastetuksi isän seikkailijaelämän vaaroista, mutta minä
odotan Briitan palaavan joskus takaisin päättämään paljon kokeneen
elämänsä isänmaassaan. Hän oli kuitenkin harvinainen nainen, vaikka
liian kovarakenteinen, kuten hän itse sanoi. Hänessä oli miehen
raudanluja tahdonvoima ja samalla naisen sydämen parhaimmat
ominaisuudet: uhrautuvainen rakkaus, kieltäytyvä kärsivällisyys ja
kaikissa vaiheissa pettämätön uskollisuus. Elämässä tehty erehdys ja
liian suuri luottamus omaan voimaan, -- samaa on sattunut monellekin,
joka on saanut suuret luonnonlahjat osakseen. Siihen heikkoon kohtaan
hän haavoittuikin, ja syvälle nöyrtyneenä ylpeä, siihen asti
itsevanhurskas nainen kumartui sen voiman edessä, joka johtaa
ihmissydämet kuin vesipurot.