Nuorallatanssija.
Eversti Hemming, joka oli saanut seitsemännen arvan, koroitettiin nyt
vuorostaan puhemieheksi Hengistin peräkannella.
-- Luulen -- sanoi hän -- ettette te, pienen Decameronemme naiset,
suurestikaan ole huvitettuja metsästysjutuista tai sotaelämän
kaskuista, joita vanhassa sotilaassa on täysi panos, ja kun uskallan
itserakkaasti toivoa, että ehkä voin pelastaa sisareni käsilaukun,
jonka kohtalo vielä on ratkaisematta, pyydän suosiollista lupaa
todellisen rakkausjutun esittämiseen, jota liikuttavaa ominaisuutta
minä tuskin voin tunnustaa olleen kanslianeuvos tohtori Raben
sukkelassa Villingen vedenkorkeusmerkin kertomuksessa. Minun tarinani
puhuu luutnantista, aivan kuin dosentti Sumunkin, mutta meidän aikamme
luutnantista; ja jos uskollisuus on kahden rakastavaisen onnellisessa
yhtymisessä, niin toivon sen tässä kertomuksessa esiintyvän
vastaansanomattomana. Ellen erehdy, lasketaan rakkauden numerotaulussa
1 + 1 = 1, mutta Villingen kallioista en parhaalla tahdollakaan saa
summaa pienemmäksi kuin +2, ellen sanoisi +4. Laskenko väärin, herra
tohtori?
-- Kyllä tulema on oikea, vastasi tohtori Rabe.
-- Minä palaan tuohon 1 + 1 = 1, ja pyydän aluksi saada esittää
ensimmäisen ykkösen. Hän oli nuori mies, maamme vanhimmista suvuista,
jos meidän kansanvaltaisessa maassamme enää saakaan puhua esi-isistä;
minä sanon häntä lyhyesti vain Stanislaukseksi ja hänen äitiään
vapaaherratar Elisabetiksi. Viimeksimainittu oli kenraalinleski,
melkoisen varakas, ja asui maatilallaan Viipurin seuduilla. Hänellä oli
vain tuo yksi ainoa poika, joka samalla oli sukunsa viimeinen
jälkeläinen ja josta äiti juuri sen tähden mitä runsaimmin hellyyttään
tuhlaten huolehti. Sotilaaksi määrätty kun oli niinkuin kaikki hänen
esi-isänsäkin, oli Stanislaus aikaisin lähetetty Suomen kadettikouluun,
missä hän oli ollut yhtä huomattu uutteruutensa ja hyvien tietojensa
kuin hiljaisen, umpimielisen ja mietiskelevän luonteensa tähden. Hän ei
pienimmässäkään määrässä ollut tavallisen iloisen kadetin kaltainen,
joka rakastaa vapautta ja kiroaa rumpua; harvoin ja silloinkin
ainoastaan pakosta hän otti osaa kumppaniensa vehkeisiin, oli erittäin
kaino seurassa, eikä lukuunottamatta kirjoja näyttänyt muusta löytävän
huvitusta kuin fysikaalisista kokeista. Ne häntä huvittivat, ja niihin
hänen harvat joutohetkensä kuluivat. Häntä viehätti mekaniikka; ei
kukaan osannut paremmin kuin hän ratkaista koneopillista tehtävää eikä
arvata tasapainoa voimisteluharjoituksissa. Voimistelussa hän olikin
parhaimpia, voimakas ja notkea, mutta ilman tuota nuoruudenilon
päivänpaistetta, joka raikkaalla sulolla kaunistaa nuo miehekkäät
urheilut. Pitkä, kaunis ja soreavartinen hän oli ja aivan kuin luotu
kaartinluutnantiksi ensi rivissä astumaan; häneltä ei puuttunut
luontaista miellyttävyyttä eikä ennen kaikkea rohkeutta, mutta hänen
luonteensa oli raskas ja harvasanainen. Epäilen hänen jo pienestä
pitäen tulleen kodissaan vanhamaiseksi, ilman samanikäisiä kumppaneja,
ilman leikkejä kun oli ja sai kuulla alinomaisia neuvoja ja nuhteita,
joita jakeli hänen muuten erinomainen, mutta hieman moralisoiva ja
hieman mietiskelevä, itsekään tuskin koskaan nukilla leikkinyt äitinsä.
Kun Stanislaus pääsi erikoisluokille, oli hän kaikkia kumppaneitaan
etevämpi topografisissa mittauksissa ja punnitsemisissa, joihin
kadetteja harjoitettiin kauniina vuoden aikana. Hän itse, hänen
äitinsä, ja hänen esimiehensä olivat yksimielisiä siitä, että hänen
piti opintonsa päätettyä mennä esikuntaan; mutta eräs onneton tapaus
sulki häneltä sen uran, missä hänellä luultavasti olisi ollut loistava
menestys. Vaikka Stanislausta kumppanien kesken pidettiin jöröjukkana,
joka ei ollut ystävyyssitein liittynyt kehenkään, oli kuitenkin eräs,
johon hän tunsi vetoa sellaisen kummallisen ristiriitaisuuden tähden,
joita niin usein on hänen tapaisissaan haavemielisissä nuorukaisissa.
Koko koulun ja luokan pahin huimapää oli nimittäin Sebastian H., poika,
joka kykeni mihin tyhmyyksiin hyvänsä ja, myönnän kyllä, melkein
samassa määrin kaikkeen viisaaseen, mitä kadettien näköpiirissä on.
Tämä nuori herra tavattiin eräänä maanantaiaamuna kello neljän aikaan
huonomaineisesta ulkoravintolasta puhetta johtamassa punssitarjottimen
ja rahvelilippaan ääressä, ja sitä tehtäväänsä hän hoiti niin
menestyksellisesti, että hänet pyyhittiin pois kadettikoulun kirjoista.
Neljää samassa kuuluisassa tilaisuudessa läsnäollutta kumppania
rangaistiin arestilla ja mustilla käytöskuulilla; niistä yksi oli --
kukapa sitä olisi uskonut? -- nuori paroni Stanislaus.
Kun siis tuleva vänrikki päästettiin kadettikoulusta, oli hänellä kyllä
mitä parhaimmat arvosanat ahkeruudessa ja edistyksessä, mutta ei yhtä
hyvää käytöksessä, ja niinpä oli esikunta- ja insinöörikuntaura
suljettu, ja Stanislaus sijoitettiin, kuten moni muu, halpaan
tarkk'ampujapataljoonaan kauas Venäjän sisäosiin. Hän kantoi kohtalonsa
alistuvaisesti, päätti palvelemalla kohota kapteeniksi ja sitten ruveta
maanviljelijäksi, mutta ei salannut osakseen odottamatta joutunutta
rintamapalvelusta kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.
Sattumalta minä palvelin vanhempana kapteenina samassa pataljoonassa,
ja kun minulla oli ollut kunnia päästä Viipurissa vapaaherratar
Elisabetin tuttavuuteen, niin hän tietysti uskoi vänrikkinsä minun
suojelukseeni.
-- Hyvä kapteeni -- hän sanoi minulle -- minä luotan teidän
kokemukseenne ja ystävyyteenne, niitä molempia kyllä tarvitaan.
Stanislaus on kahdeksantoista vuoden ikäinen; te tiedätte, minkälainen
tuo ikä on; mutta te ette tiedä, että hän kaikessa paitsi tiedoissaan
on täydellinen lapsi. Älkää erehtykö hänen luonteestaan, hän ei
itsekään tunne itseään; ei kukaan muu tunne häntä kuin minä. Tuossa
suvannossa käy pinnan alla voimakas virta. Tulee aika, jolloin hän
tarvitsee paljon hyvyyttä ja ehkä vielä enemmän ankaruutta. Hän joutuu
vaaroihin, enkä minä voi olla hänen rinnallaan. Hän rakastuu kerran --
kukapa nuorukainen ei rakastu? -- ja ellei hän silloin valitse
arvokasta, niin hän on hukassa.
Minä kysyin, oliko vapaaherratar Elisabetilla tuollaiseen pelkoon
syytä. Hän kertoi Stanislauksen sedän ampuneen itsensä onnettoman
rakkauden epätoivosta ja Stanislauksen isän, oman miehensä, koko ikänsä
katuneen tuollaista onnetonta nuorena tehtyä liittoa.
-- Siitä asti -- jatkoi hän -- mieheni pelkäsi ja kammoksui kaikkia
naisia paitsi vaimoaan, ja tuo hänen pelkonsa on mennyt perintönä
pojalle. Turhaan minä olen koettanut saada Stanislausta
kunnioitettavien ja sivistyneiden nuorten naisten seuraan, mikä
vaikuttaa terveellisesti nuoreen mieheen. Hän pakenee aina, ja se on
syynä minun pelkooni. Stanislaus ei voi vastustaa huonoja tuttavuuksia,
koska hän pelkää hyviä. Luvatkaa suojella häntä noista vaaroista ja,
jos tarvitaan, turvautukaa minun varoihini.
Tuota äidin tarkkaa katsetta minä olin sittemmin usein muistellut.
Kolme vuotta asuimme Stanislaus ja minä yhdessä eräässä venäläisessä
kuvernementin pääkaupungissa. Minä huomasin hänen suuresti eroavan
muista ylhäissukuisista ja varakkaista nuorista sotilaista, jotka
katselivat elämää kevyeltä puolelta ja pitivät kunnianaan elää
kymmenessä vuodessa kaksikymmentä. Hän oli arka ja ujo, uuttera ja
itsepäinen, luki paljon, teki fysikaalisia kokeita ja hoiti virkaansa
vastahakoisesti, mutta täsmällisesti. Vähitellen minun onnistui
päästä hänen ystäväkseen, joskaan ei uskotuksi, ja huomasin
hänessä miellyttäviä ominaisuuksia. Harvoin olen tavannut niin
velvollisuudentuntoista ja oikeamielistä, niin jaloa ja uhrautuvaa
nuorukaista; mutta hänellä oli omituisuutensa, muun muassa tuo
naistenpelko, joka oli saanut hänen äitinsä aivan liikoja pelkäämään.
Hänen toivonsa mukaan minä vein puoli väkisin nuoren naistenvihaajan
päällikkömme perheeseen, missä nuoret naiset ottivat hänet vastaan
kaikkea muuta kuin kylmäkiskoisesti. Hän oli kaunis, ylhäissukuinen ja
varakas; missäpä hän ei olisi ollut mieluinen vieras kodeissa, joissa
vain oli naimattomia tyttäriä epävarmoin myötäjäisin? Kaikki raukesi
hänen talttumattoman kainoutensa tähden. Yritettyään muutamia kertoja
esiintyä seuramiehenä Stanislaus parka pakeni, eikä koskaan enää
lähtenyt pataljoonan päällikön kotiin.
Minä en uskaltanut ryhtyä useampiin yrityksiin. Kun nuori ystäväni
kolmen vuoden kuluttua yleni aliluutnantiksi, komennettiin meidän
pataljoonamme Suomeen, jonne englantilaiset olivat tulossa, ja
sijoitettiin rannikolle pieneen kaupunkiin. Aika kului jotenkin
yksitoikkoisesti meidän turhaan odottaessamme vihollisen hyökkäystä.
Jotakinhan meidän piti keksiä huvitukseksemme niinä hetkinä, jolloin
olimme palveluksesta vapaita, ja silloin me tavallisesti ratsastimme
tiedustelumatkoille, kuten sanottiin, mutta oikeastaan salaisesti
toivoen, että ehkäpä läheisistä metsistä saisimme siepatuksi metson,
peltopyyn tai jäniksen. Kelpo seurasi meitä ... pelkään, että te, hyvät
kuulijani, ette tunne tätä metsämiehen ylpeyden jaloa kohdetta...
-- Varsin hyvin, kyllä me sen tunnemme; jättäkää Kelpo omaan arvoonsa!
kiiruhti neiti Hemming puuttumaan puheeseen.
-- No niin, minä siis vain lisään, että Kelpo oli sukkelin lintukoira,
mikä koskaan on noutanut kurppia Bessarabian soilta. Eräänä pilvisenä
iltapäivänä syyskuussa Stanislaus ja minä ratsastimme kapeaa polkua
pitkin pauhaavan virran vartta, joka juoksi kaupungin ohi. Vähän matkan
päässä näkyi korkea silta, mistä maantie meni kosken poikki. Kaksi
poikaa oli sillan alapuolella joissakin kalastuspuuhissa; arvattavasti
he pyydystelivät nahkiaisia, jotka tähän vuoden aikaan pyrkivät ylös
koskista. Meidän katsellessamme heitä kuului jyrinää, kahdet raskaat
vaunut ajoivat sillalle, ja pojat katsahtivat ylös. Samassa näkyi
punainen esine liihoittelevan alas melkoisen korkealta sillalta,
putoavan koskeen ja katoavan.
-- Mikä se oli? huudahdimme molemmat yhtaikaa.
-- Matka oli niin pitkä, ettemme voineet erottaa esinettä, mutta
luultavasti oli jokin mytty tai saali pudonnut vaunuista.
Me emme olisi sen enempää huolehtineet tuosta vähäpätöisestä
tapauksesta, jollemme olisi nähneet molempien poikien hyvin kiireesti
kiipeävän kivien yli, samanpuoleiselle rannalle, missä mekin olimme. Me
ratsastimme lähemmäksi ja kysyimme, mihinkä heillä oli niin kiire.
-- Ihminen! Ihminen! huusivat he. Joku on pudonnut sillalta koskeen.
Joki juoksi meihin päin. Me olimme näkevinämme jotain punaista, mikä
kovassa virrassa milloin kellui pinnalla, milloin jälleen peittyi
pyörteisiin.
-- Kelpo! huusin minä. Tuo!
Viisas koira oli vilauksessa rannalla, hyppeli vainuten kiveltä kivelle
ja syöksähti viimein rohkeasti pauhaavaan virtaan.
Me hyppäsimme maahan, jätimme hevoset poikien huostaan ja riensimme
mekin rantaan. Kelpo sai taistella ankarasti syyssateista paisuneessa
väkevän vuolaassa joessa. Milloin pyörteet tempasivat sen mukaansa,
milloin se taas jaloillaan sai kiinni kivestä ja pysähtyi viimein
toisella rannalla olevaan pieneen lohipatoon, joka oli tehty vähän
ulommaksi jokeen; siinä se koetti pitää kiinni jotakin uivaa esinettä.
Esine näytti olevan koiralle liian raskas; me juoksimme lähemmä ja
näimme sen hampaissa punaisen vaatteen.
Vene oli ensi ajatuksemme, mutta mitään venettä ei näkynyt. Yhtäkkiä
näin Stanislauksen heittävän yltään univormunsa ja saappaansa.
Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo oli virrassa.
Oli hänessä rohkeutta, tuossa mietiskelijässä; voimakas hän myös oli,
mutta virta oli voimakkaampi. Kelpo kyllä saattoi uskaltautua
kokeeseen, sillä se oli tottunut noutamaan vesilintuja, mutta
Stanislaukselle se oli hengenvaarallista. Mitenkä hän pääsi yli tuosta
pauhaavasta virrasta liukkaan, vihreän sammalen peittämien kivien
välitse, on minulle käsittämätöntä, mutta yli hän pääsi. Minä näin
hänen tarttuvan punaiseen vaatteeseen, josta Kelpo piti kiinni.
Vaatetta seurasi käsi ja kättä ihmisolento... Minä juoksin pitkin
rantaa ja löysin viimein poikien neuvojen mukaan alempaa suvantopaikan
ja puuhun sidotun veneen.
Päästyäni toiselle rannalle näin naistenvihaajan istuvan kalliolla ja
pitävän sylissään nuorta tyttöä, joka oli kääritty tulipunaiseen
tvillikaapuun. Hänen päässään olevasta haavasta vuosi verta eikä
hänessä ollut elon merkkiäkään; sinivalkeat kasvot näyttivät punaisen
vaatteen rinnalla vielä valkoisemmilta. Poika parka, hän katseli tyttöä
niin kummastuneena, kuin ei olisi lainkaan käsittänyt, mitenkä
sellaisia olentoja saattoi olla olemassakaan maan päällä. Sellaista
ajatusta, että tyttö oli hukkunut, että hukkuneen ehkä voi saada
jälleen henkiin ja että semmoisissa tapauksissa on joka hetki kallis,
ei juolahtanut hänen mieleensä.
Minä tuskin olin ehtinyt ryhtyä ensimmäisiin, tuon tapaisissa
onnettomuuksissa tavallisiin pelastuskeinoihin, kun jo muutamia
kummallisia olioita saapui meidän luoksemme, riennettyään peltojen,
ojien ja aitojen yli. Etummaisena oli pitkä, mustapintainen mies,
puoleksi rosvon, puoleksi herrasmiehen näköinen, jolla oli yhä
nukkavieru, punainen samettinuttu ja sen suojana harmaa hamppukankainen
pusero. Häntä seurasi muodoton, irvistelevä kääpiö, kierosuinen
silmänvilkuttaja, jonka yllä oli narrinpuku tiukuineen; sitten tuli
kaksi miestä ja kaksi poikaa, jotka kaikki olivat kummallisissa
puvuissa, ja viimeksi lihava duenna, taluttaen kädestä kymmenen
tai yhdentoista vuoden ikäistä tyttöä, joka myöskin oli puettuna
punaiseen tvillipukuun. Näihin matkavaunujen muukalaisiin liittyi
kohta vielä muutamia muita uteliaita, muiden muassa eräs kaupungin
ruotsalainen kirjanpitäjäkin, joka oli lähtenyt kävelylle siinä
asioitsemistarkoituksessa, että tapaisi ja isännällensä valtaisi
muutamia lankkukuormia, joita odoteltiin saapuviksi tietä myöten.
Pitkä, mustapintainen mies heittäytyi hukkuneen päälle ja änkytti
epätoivon ja raivon äänellä:
-- Ein Arzt! Ein Arzt!
-- Mitä hän sanoo? kysyi reipas talonpoikaisvaimo, tomuisena ja
hikisenä tullen läheisestä riihestä.
Kirjanpitäjä, joka ymmärsi saksaa, koska oli kerran käynyt kesällä
Lyypekissä, tulkitsi, että olisi hyvä hieroa tyttöä hartsilla.
-- Hartsillako? vastasi vaimo halveksivasti, työnsi syrjään tytön
ympärillä seisovat, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi riiheen. Pitkä
mies yritti epätietoisena pidättää häntä.
-- Was ist das? vastasi ruotsalainen kirjanpitäjä, kooten koko
saksantaitonsa. -- Das Penttula Lisu versteht sich auf das.
-- Hol' dich der Pest! tiuskasi muukalainen. Meine Tochter, denk' ich,
wird doch erwachen.
-- Han håller en prest, toisti tulkki vedoten kuulijoihin, eikö moinen
ollut sulaa järjettömyyttä. -- Han påstår, att doktorn skall dänga
henne ur vaken.
Penttulan Liisu oli niin tunnettu paikkakunnalla sekä ihmisten että
elukkain ihmeellisestä parantamistaidostaan, että hänen maineensa oli
tullut minunkin korviini. Vähän vastahakoisesti muukalainen jätti
meidän kehoituksestamme tytön vaimon ymmärtäväiseen hoitoon.
Luottamuksemme tulikin loistavasti palkituksi, sillä hetken kuluttua
hän toi tytön elävänä odottelevan isän luo.
-- Mite maksa? kysyi mies, äreänä vetäen likaisen nahkakukkaronsa
nahkavyönsä alta.
Penttulan Liisu pani kämmenensä vastakkain, puhalsi käsiinsä ja
pyyhälsi kerran.
-- Olkaa lyömättä lasta! sanoi hän.
-- Onko hän lyönyt tyttöä? kysyin minä.
-- Ellei se ole räntättynä tyttö paran hartioihin, niin tottapa minä en
osaa kirjaakaan enää lukea, sanoi Penttulan Liisu.
Minä katselin tyttöä. Hän näytti tuskin viittätoista vuotta
vanhemmalta; kaunis, tummasilmä, mustahiuksinen, mutta hyvin
pelästyneen ja kärsivän näköinen hän oli. Päässä oleva haava vuoti
vielä liinasiteen läpi; varsin vähän häntä näytti ilahduttavan, että
hänet oli herätetty takaisin eloon, ja niin heikko hän oli, että hänet
täytyi kantamalla viedä vaunuihin.
-- Kuinka saattoi tyttärenne pudota vaunuista ja sillan kaiteitten yli?
kysyin minä saksaksi muukalaiselta.
Hän antoi minulle suuren punaisen nimikortin, jossa oli venäjäksi ja
saksaksi nimi Barthold, Euroopan Herkules, ensimmäinen hovitaiteilija
jonkun ruhtinaan hovissa, en muista kenen, on saanut kunnian näyttää
ennen vielä näkemättömiä aivan verrattomia taidetemppujaan heidän
majesteeteilleen -- pitkä majesteetillinen rivi, missä oli lueteltuina
melkein kaikki hallitsevat ruhtinaat, yksin Konstantinopolin
sulttaanikin -- viipyy täällä ainoastaan vähän aikaa ja sulkeutuu
j.n.e., j.n.e.... Minä tuon kaiken tunsin ja muistelin nähneeni
jossakin Venäjällä saman miehen syövän hehkuvaa rautaa.
-- Hyppäsikö tyttärenne siis tahallaan koskeen? kysyin uudestaan, kun
hän ei vastannut ensimmäiseen kysymykseeni.
-- Hyppäsikö? toisti Herkules suuttuneen näköisenä. -- Keneksi te minua
luulette? Pashaalusta, tyttäreni tanssii nuoralla. Verraton, teidän
armonne, taidossaan etevin Euroopassa ja Amerikassa. Saatte kohta
ihmetellä hänen kykyään. Tuhat ruplaa sataa vastaan, teidän
ylhäisyytenne, ettette ole koskaan nähnyt sen vertaista! Kun tulimme
sillalle, sanoin Liisille: kas tuossa, rakas lapsi, ihmeen hyvä
tilaisuus jo ennen perille tuloamme herättää yleistä ihmettelyä! Meidän
asiamme, herra kenraali, on ihmettelyn herättäminen. Tuossa näet
kaidepuut, sanoin minä; seuraa taiteilijaluonnettasi, tanssi niitä
myöten ihmeteltävällä suloudella, joka on sinussa synnynnäistä! Ja
kukapa olisi ollut halukkaampi kuin pikku Liisi? -- Tiedäthän, isä,
sanoi hän, että minä aina tottelen mielelläni sinun käskyjäsi. Sinähän
olet aina niin hyvä minulle, sanoi hän...
-- Teidän hyvyytennekö se myöskin on takonut merkit lapsi raukan
hartioihin? kysyin minä.
-- Hän totteli kehoitustani -- jatkoi mies niinkuin ei olisi
kuullutkaan myöhempää muistutustani -- ja sitten hän, ymmärrättehän,
herra paroni ... aurinko, tuuli, virta ... suurinkin taiteilija voi
astua harhaan. Liisi lipesi...
Minä käännyin selin Euroopan Herkuleeseen. Sotaelämässä ja matkoillani
olin joutunut näkemään kaikenlaisia tempuntekijöitä. Minä olen tuntenut
sellaisia, jotka ovat olleet mitä rehellisimpiä ja kunnioitettavimpia
ihmisiä, lukuun ottamatta sitä veijausta, joka johtuu ammatista.
Harvoin olen tavannut rehellisempää ja hyväntahtoisempaa miestä, kuin
oli tyrolilainen Charles Rappo, jonka erikoistaitona oli tykinkuulien
viskeleminen kuin ne olisivat olleet höyhenpalloja. Ystävyydellä
muistelen aina Medua Sammea, ilvehtijää, Madrasin hindulaista, joka
täytti salin kultapallosateella -- hän oli mitä hurskain, miellyttävin
ukko, joka vielä osasi itkeä kuin lapsi kertoessaan isänmaastaan, jonne
hän ei uskaltanut palata vihamielisen kastin pelosta. Olen myöskin
tuntenut taideratsastajia, nuorallatanssijoita ja luonnollisen
taikuuden professoreja, jotka ovat aina esiintyneet hienoina miehinä,
rakastaneet ammattiaan urheilun tavoin ja saaneet osakseen hyvin
ansaittua kunnioitusta. Ei sen tähden voi mieleeni mitenkään juolahtaa,
että esittäisin herra Bartholdin ammattilaistensa perikuvaksi; hän oli
liian paljon alempana noita kunnon miehiä. Mutta hän näytti olevan ihan
mallikelpoinen esimerkki noista ahneista, kovasydämisistä
ihmiskauppiaista, jotka itse ovat lapsina kulkeneet kauppatavarana,
joita sitten on opetettu ruoskalla ja nälällä ja jotka viimein ovat
oman voiton tähden samalla tavoin kasvattaneet uhrejaan.
Surullista, mutta opettavaista on tutkia näitä hukkaan joutuneita,
villiytyneitä olentoja, joilla ei ole kotia eikä isänmaata, tutkia
heidän voimakkaita intohimojaan, juuretonta, säännötöntä, liitoksistaan
irtipäässyttä elämäänsä, heidän usein epätoivoista leipätaisteluaan ja
heidän yhtä usein määrätöntä himoaan saada nauttia lyhyestä onnesta,
milloin se heille hymyilee. Heidän ruumiinsa on pitkällisestä
harjoituksesta tullut melkein uskomattoman vahvaksi ja notkeaksi, mutta
metsän villeillä on enemmän tietoa kuin heillä oikeasta ja väärästä,
hyveestä ja itsensäkieltämisestä, kunniasta ja omastatunnosta. Heissä
on koko sovittamattomien ristiriitojen maailma: äärimmäisyyteen menevää
rakkautta ja vihaa, voitonhimoa ja tuhlausta, viekkautta ja
taitamattomuutta, hehkuvaa yhtäälle suuntautuvaa kunnianhimoa ja
toisaalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Heidän kokemuksensa on yhtä
laaja ja heidän älynsä yhtä tarkka katsojien houkuttelemisessa ja rahan
voittamisessa kuin se on rajoitettu ja tylsä kaikessa, mikä on
ulkopuolella tuota heidän pyrintöjensä ainaista päämäärää. Ollen usein
ennen aikaansa sortuneita he näyttävät kadottaneen vieläpä
tulevaisuuden toivonkin, niinkuin heiltä on kadonnut levon ja
perheonnen tunne. Heidän kohtalonsa on näyttelijän kohtalon nurja
puoli, tekisipä mieleni sanoa, minkä taiteilijan hyvänsä: sama hetken
vaikutelmien elämä, sama riippuvaisuus milloin herkkäuskoisesta,
milloin veltostuneesta, mutta aina tyrannimaisesta yleisöstä, jota he
koettavat viehättää ja pettää, mutta he eivät taiteilijan tavoin
taistele ihanteen puolesta, heillä ei ole hänen innostustaan eikä hänen
siveellistä pyrkimystään: jalon sisällyksen toteuttamista kauniissa
muodossa.
Näitä miettien ratsastin takaisin kaupunkiin Stanislauksen rinnalla.
Hän oli tänä iltana harvasanaisempi ja äänettömämpi kuin tavallisesti;
hän oli enemmän kummastuneena kuin osanottavana katsellut hukkuneen
pelastamista, ja kun minä leikillisesti huomautin hänen ensi kerran
pitäneen nuorta naista sylissään, vastasi hän hajamielisesti, että
hänestä olisi ollut aivan samantekevää, jos olisi tytön sijasta vetänyt
virrasta kuljeksivan kerjäläisen.
Euroopan Herkules sai kunnian esiintyä kaupungin raastuvassa.
Seuraavana päivänä kanteli seurueen "kaikki kaikessa", muodoton
narrinkaapuun puettu kääpiö, suuria ilmoituksia, joiden töhryiset
puupiirrokset kuvasivat nuorallatanssivia intiaaneja ja vanteiden läpi
hyppiviä ihmisolentoja. Ensi osasto tarjosi ylhäisille aatelisille ja
korkeasti kunnioitetulle yleisölle nähtäväksi ennen vielä näkemättömiä
herkuleenomaisia voimannäytteitä; toinen egyptiläisiä ja intialaisia
ihmeitä, "taikaperhosen eli lentäviä kuulia" y.m. sekä viimein jotakin
äärimmäisen ihmeellistä, elävän persialaisen pyramidin, jonka huipulta
neiti Gouvernina Barthold oli heittävä sormisuukkosia yleisölle. Kolmas
osasto lupasi arvokkaalla tavalla lopettaa päivän merkillisyydet. Herra
Barthold aikoi kehoittaa jotakuta kunnioitettavista katselijoista
hakkauttamaan päänsä poikki, minkä jälkeen tätä päätä luvattiin
näytellä vadissa, mutta sitten se vanhain egyptiläisten maagillisella
lääkkeellä uudelleen vahingoittumattomana liitettäisiin omaan
ruumiiseensa. Jos vastoin luuloa ei ilmaantuisi ketään tähän
mielenkiintoiseen koetukseen halukasta, lupasi herra Barthold teloittaa
oman poikansa Aleksanderin ja sitten edellä kerrotulla tavalla jälleen
saada hänet täyskelpoiseen kuntoon. Pääsymaksu sen ja sen verran
hengeltä. Lapset maksavat puolet. Koiria ei saa tuoda mukaan.
Pikku kaupunki oli siksi lapsellinen, että se ilmeisin ihmettelyn
tuntein, jopa hämmästyneenäkin katsella töllisteli tuota hävytöntä
ilmoitusta, leikkeli irti puupiirroskuvat ja koetti tutkia niiden
merkitystä. Epäilijöitä ei puuttunut, mutta hekin tahtoivat tyydyttää
uteliaisuuttaan, ja kun ilta tuli, oli herra Bartholdilla täysi huone.
Ylhäisten aatelisten joukossa, joita kaupungissa oli aniharvoja, olivat
parempien huvitusten puutteessa myöskin paikkakunnalle majoitetut
upseerit.
Huono posetiivi alkoi kissannaukujaiset, jotka kestettiin kiitettävän
kärsivällisesti. Ensimmäinen ja toinen osasto näyteltiin kaikkien
mieliksi. Herra Barthold nosteli, riippuen pää alaspäin, suunnattomia
painoja; Aleksander pesi jalkansa sulassa tinassa, hänen veljensä
Napoleon teki kuperkeikkoja ilmassa, ilvehtijä hosui kaikkien huviksi
korvapuusteja ratsaspalvelijalle, eikä kukaan huomannut niitä hienoja
iskuja, joita herra Bartholdin ratsuraippa läjäytti Gouverninan
paljaille hartioille, kun hän silmänräpäyksen ajan vapisi kiivetessään
persialaisen pyramidin huipulle. Gouvernina oli sievä pikku lapsi, hän
kerrassaan ihastutti yleisön. Herra Bartholdin kaltaiset eivät koskaan
jätä käyttämättä kauniita pikku lapsia yleisön onkimiseen. Sellaisiin
koukkuihin tarttuu kala; kukapa voisi vastustaa sievän ja viattoman
olennon hymyä? Ah, moni ei tiedä, että nuo hymyt ja nuo sormisuukkoset
on opittu tuskan kyynelin ja vapisevin sydämin. Hän sen tietää, Hän,
joka on niin uhaten varoittanut niitä, "jotka pahentavat yhden näistä
pienimmistä -- heille olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin
heidän kaulaansa ja heidät upotettaisiin meren syvyyteen".
Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti, ja kauhistuen odotettiin veristä
kolmatta osastoa. Herra Barthold tuli esiin julman näköisenä, hihat
ylös käärittyinä ja valtaisen suuri pyövelinkirves oikeassa kädessä,
kysyen, haluaako kukaan katsojista antaa hakata irti päänsä tuon
jotenkin epävarman toivon rohkaisemana, että sen sitten saisi
paikoilleen jälleen.
Yleinen hiljaisuus. Vastoin luuloa ei näyttänyt kenenkään tekevän mieli
antautua kokeiltavaksi, mihin ehkä oli syynä pelko, että parannettaessa
kasvot joutuisivat kiireessä taapäin. Jo oli herra Barthold syystä
kummastellen tuollaista arkamaisuutta kääntynyt poikansa Aleksanderin
puoleen teloittaakseen hänet, kun eräs katsoja todella astui esiin ja
tarjoutui uhriksi. Tällä kertaa minä kummastuin melkein yhtä paljon
kuin herra Barthold itsekin, sillä tuhmanrohkea uhri ei ollut kukaan
muu kuin ystäväni Stanislaus.
Herra Barthold katseli nuorukaista oikeilla tiikerin silmillä.
-- Ajatelkaa toki! kuiskasi hän. -- Voihan sattua, että se ei
onnistukaan!
-- Kyllä minä olen ajatellut, kuului vastaus.
-- Mutta leikkaus on tuskallinen...
-- Ei ole väliä. Koettakaa!
Tuollaista rohkeutta ei herra Barthold ollut odottanut. Viitaten hän
pyysi mestattavaa tulemaan esiripun taakse, missä teloitus oli
tapahtuva. Syvä hiljaisuus vallitsi katsojain kesken, ja naiset
alkoivat voida pahoin.
Näyttämö pysyi tyhjänä kymmenen minuuttia, joiden kuluttua Stanislaus,
silmänkääntäjä mukanaan, tuli esiin ilmi elävänä ja pää laillisella
paikallaan. Minä kuulin sittemmin, että herra Barthold turhaan
koetettuaan säikäyttää itsepäistä uhriaan viimein oli sitonut lujasti
hänen kätensä lihaan painuvalla ohuella köydellä kiristääkseen muka
kiinni valtimot. Siihen hävyttömyyteen oli Stanislaus, saatuaan irti
kätensä, vastannut aimo korvapuustilla, mutta lainkaan pahastumatta
tuosta vastalauseesta silmänkääntäjä oli päinvastoin alkanut rukoilla
ja pyytää, ettei hänen mainettaan turmeltaisi. Siihen Stanislaus oli
suostunut sillä nimenomaisella ehdolla, että koko temppu oli yleisölle
selitettävä pelkäksi silmänkääntämiskujeeksi.
-- Hyvät herrat ja naiset -- selitti herra Barthold saksan- ja
venäjänsekaisella mongerruksella -- kun korkeasti kunnioitettu kapteeni
ei ole tahtonut alistua...
Stanislaus katsoi tuimasti häneen.
-- Kun hän -- jatkoi hädässä oleva pyöveli -- ei ole tahtonut alistua
leikkaukseen, mikä on vain viatonta leikkiä...
Uusi uhkaava katse.
-- Se on: leikkaukseen, joka itse asiassa on ainoastaan harhanäky...
-- Sanokaa: raaka ja tyhmä harhanäky! saneli luutnantti.
-- Olkoon niin, raaka ja tyhmä harhanäky, kuten korkeasti kunnioitettu
kapteeni suvaitsee sanoa; niin pyydän minä saada hänen sijastaan
teloittaa poikani Aleksanderin, joka on tottuneempi näihin erinomaisiin
taidonnäytteihin.
-- Sanokaa: tottuneempi niin hävyttömään petokseen! käski vielä kerran
taipumaton luutnantti.
-- Mine ei ymmerre se keeli, jatkoi herra Barthold huonosti salaten
raivoaan. -- Korkeasti kunnioitettu kapteeni sanoo hävyttömään
petokseen...
Yleisö purskahti nauramaan, ja se riisti kaiken vaikutuksen sitten
seuraavalta julmalta kokeelta. Herra Barthold tempasi poikaansa
Aleksanderia tukasta ja veti hänet esiripun taa. Kuului kirveen raskas
isku, tukehtunut valitushuuto, lotiseva ääni ... verinen pyöveli juoksi
hurjasti riemuiten näyttämön yli, kantaen kädessään päätä -- joka oli
vahasta tehty ja jonka kaulaan oli sidottu tuore lihapalanen. Sitten
vedettiin esirippu ylös, näyttämöllä oli vaatteella katettu pöytä,
pöydällä suuri tinavati, ja vadissa Aleksanderin todellinen pää
tuijottavin silmin, joita hän kuitenkin pahaksi onneksi sattui
räpäyttämään. Näky oli niin hirveä, kuin saattoi vaatia, mutta paha
kyllä olivat katsojat edeltäpäin valmistautuneet sen varalle, ja kun
Aleksander kohta sen jälkeen tuli esiin kumarrellen ja hymyillen, pää
oikealla paikallaan, otettiin hänet vastaan tömistäen ja hyssytyksin,
mikä olisi ollut kunniaksi kokeneemmallekin yleisölle kuin
pikkukaupunkilaisille.
Herra Bartholdin alussa varsin hyvällä kannalla olleet asiat huononivat
melkoisesti tästä epäonnistumisesta. Ollen tottunut onnen vaihteluihin
hän ei kuitenkaan säikähtynyt ensi vastoinkäymisestä, vaan ponnisti
kaiken kauan harjaantuneen taitonsa houkutellakseen yleisöä toisella
uskomattomalla ihmeellä toisensa jälkeen. Hän ja hänen seurueensa
tyhjensivät koko suuren temppuvarastonsa, näyttivät puujaloilla
astumiset, ponnahduslaudat, kuperkeikat, leiviskän painot ja perhoset,
hän itse ammensi kokonaiset kukkaskasat tyhjästä hatusta, löysi
kultakaloja ja eläviä kyyhkysiä saalista, jota äsken juuri oli
tallannut jaloillaan -- kaikki turhaan. Veltostuneempi yleisö olisi
ehkä huomannut hänet taitavaksi -- sillä taitava hän todella olikin
korkeammassa silmänkääntötaidossa -- ja osoittanut hänelle ihmettelyään
seteli- ja hopearahain muodossa; mutta nämä teeskentelemättömät
pikkukaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tuota hienoutta. He olivat syystä
kyllä inhoa tuntien saaneet tarpeekseen tuosta mestauksesta ja alkoivat
yhä vähemmän käydä raastuvassa. Ei edes pikku Gouverninallakaan ollut
enää viehätysvoimaa, ja ainoata pelastuskeinoa, joka vielä oli
jäljellä, ei voitu käyttää. Felicia Barthold, seurueen tuki ja yleisön
hurmaaja, oli vielä sairaana vaarallisesta kosken kiviin putoamisestaan
eikä sen tähden voinut esiintyä.
Minä tarkastelin tähän aikaan nuorta ystävääni Stanislausta, mutta en
häirinnyt häntä kysymyksillä, joihin hän ei näyttänyt varsin
halukkaalta vastaamaan. Hänessä tapahtui jotakin, jota minä en
ymmärtänyt. Minä huomasin hänen entiseen tapaansa katsoa tuijottavan
kirjoihinsa, mutta kääntämättä lehteä tai ensinkään tarkkaamatta niitä
mekaanisia tehtäviä, jotka hänen mieltään ennen olivat suuresti
kiinnittäneet. Siinä, että hän karttoi seuroja, ei ollut mitään
kummallista; minua kummastutti enemmän, että hän, joka tähän asti oli
ollut tarkka kuin kronometrikello, jo oli ollut pari kolme kertaa
poissa aseharjoitustunniltaan. Sitävastoin hän kävi säännöllisesti
herra Bartholdin esityksiä katsomassa, hän, joka aivan äsken oli
paljastanut karkean petoksen, hän, joka Pietarissa ja muualla oli
nähnyt mitä etevimpiä tämäntapaisia taiteilijoita. Lähin ajatukseni
olisi kohdistunut Felicia Bartholdiin, joka minusta kyllä näytti voivan
saattaa nuoren miehen pään pyörälle sitä poikki hakkaamattakin, mutta
tämä pikku noita, jos hän nimittäin oli isänsä kuvauksen mukainen, oli
ollut aivan näkymättömissä; Stanislaus ei ollut nähnyt häntä koskella
sattuneen tapauksen jälkeen. Mikä poikaa vaivasi?
Eräänä aamuna aikaisin minun juodessani teetä palvelija ilmoitti herra
Bartholdin tahtovan tavata minua. Minä olin muka niitä "ylhäisiä
aatelisia", joiden suosiossa hän erikoisesti tahtoi pysyä. Hän oli
muutamia kertoja yrittänyt uudistaa ensimmäistä tutustumistamme, mutta
hänen oli käsketty poistua tavalla, joka ei suinkaan kehoittanut
yritysten jatkamiseen. Hänen astuttuaan sisään minä annoin hänen seisoa
oven suussa ja kysyin, mitä hän tahtoo.
-- Herra paroni -- sanoi hän -- te olette ollut niin armollinen, että
olette kunnioittanut minun näytäntöjäni korkealla läsnäolollanne.
-- Olen, minä näin teidät teurastajana enkä enää halua nähdä mitään
niin inhoittavaa. Muuten minä en ole paroni; sanokaa minua kapteeniksi!
-- Niinkuin käskette, herra kapteeni. Nuorella paroni Stanislauksella
on onni olla teidän suojeluksessanne.
-- Hän palvelee minun komppaniassani.
-- Eikä hän luultavasti ole kotona?
-- Hän lähti ratsastamaan. Mitä asiaa teillä on?
-- Teidän ylhäisyytenne ... pyydän anteeksi, herra kapteeni ... te
olette siinä onnellisessa iässä, jolloin mies vielä on nuori, mutta on
jo jättänyt jälkeensä nuoruuden hullutukset. Paroni Stanislaus ei ole
niin onnellinen; hän on kuin tulen hehku.
-- Mitä paroni Stanislaus teihin kuuluu? Mitä teillä on sanomista
hänelle?
-- Hänellekö? Ei mitään. Eihän ruutihuoneelle voi puhua järkevästi.
Mutta hänen ylhäinen suojelijansa ymmärtää paremmin isää, joka tahtoo
kaikin tavoin pelastaa lapsensa.
-- Puhukaa selvemmin! jatkoin minä, äkkiä peläten löytäväni arvoituksen
selityksen.
Euroopan Herkules katsahti vakoillen minuun, ikäänkuin tutkiakseen,
miten pitkälle hän ehkä saattoi mennä, otti pyytämättä tuolin, kävi
istumaan, kohautti olkapäitään ja vastasi kuiskaten:
-- Hän on hullaantunut Liisiin!
Minä vastasin:
-- Kaikkea vielä!
Mutta hän lienee keksinyt, että uutinen tehosi, sillä hän veti tuolinsa
lähemmäksi ja jatkoi:
-- Kukapa on koskaan nähnyt nuoren miehen pelastavan kauniin tytön
hengen rakastumatta heti paikalla häneen?
Minä olisin suonut, että huomautus ei olisi ollut niin suuressa määrin
oikea, mutta maltoin mieleni ja vastasin kylmästi, että hän tällä
kertaa oli iskenyt kiveen silmäinkääntämisessään. Stanislaus ei ollut
nähnyt tyttöä siitä asti, kun tyttö hyppäsi koskeen.
-- Lipesi, herra kapteeni! Tunnettehan ehkä Pervoini, pikku klownini,
ilvehtijäpoikani. Muistattehan myöskin, että paroni Stanislaus oli
esiripun takana sinä iltana, jolloin hän ei antanut itseään teloittaa.
Herra kapteeni, jos minä olisin ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi,
niin minä olisin neuvonut häntä olemaan vahingoittamatta minun
mainettani, niinkuin hän sinä iltana vahingoitti. Mutta minä olen
oppinut sietämään paljon ylhäisten aatelisten taholta; minä olen
oppinut olemaan jalomielinen, kun minua kohdellaan auliisti. Lyhyesti
sanoen: Liisi oli sinä iltana läsnä esiripun takana; minä pakotin hänet
tulemaan sinne, kun luulin, että hän vain oli olevinaan sairas. Se
rakas lapsi on nainen, hänkin, herra kapteeni, eikä saa uskoa kaikkia
pyörtymisiä. Hän oli siis siellä, mutta ei voinut esiintyä. Pervoi näki
hänen suutelevan teidän ystävänne kättä minun selkäni takana.
-- Ja semmoista luonnollista kiitollisuuden osoitustako te pidätte
jonakin muuna?
Barthold kohautti olkapäitään.
-- Käden suuteleminen voi toisinaan merkitä enemmän kuin kymmenen
huulten suutelemista.
-- Joutavia! Tuo ei ole mitään todistelua, vaan joko luulottelua tai
keinottelua.
-- No, mitä siitä sanotte, että he ovat kahdesti tavanneet toisensa
meidän asuntomme puutarhassa sillä aikaa, kun me muut olimme kello
kymmenen aikaan aamupäivällä harjoittelemassa raastuvassa?
Mieleeni muistui, että Stanislaus oli kaksi kertaa ollut poissa
aseharjoituksista siihen aikaan päivästä. Tämä naistenvihaajan edistys
tuntui minusta melkein uskomattomalta.
-- Ja mitä tarkoitatte sillä, että uskotte minulle nämä asiat? kysyin
minä lyhyesti.
Euroopan Herkuleen hyveiden joukossa ei ollut liiallista
hienotunteisuutta. Hän työnsi tuolinsa vielä lähemmäksi, koetti vielä
kerran tutkia, kuinka paljon minä ehkä siedän, ja vastasi matalalla
äänellä:
-- Hän saakoon tytön!
-- Mitä tämä tietää, hyvä herra?
-- Minä sanon, että minä annan anteeksi paronille vahingon, jonka hän
on tehnyt minulle, enkä minä laske liikoja, kun arvostelen sen
kolmeksikymmeneksi tuhanneksi ruplaksi. Ymmärtäkää minua oikein, minä
olen käytännöllinen mies. Minä tuumin itsekseni: parempi on, että minä
teen kaksi nuorta onnelliseksi, kuin että teen itseni, isä raukan,
onnettomaksi. Tiedättehän, miten tuommoiset asiat päättyvät. Jonakin
aamuna minä huomaan lintuni lentäneen pois häkistään, ja mistä te,
herra kapteeni, silloin löydätte luutnanttinne, siitä voitte
armollisesti itse ottaa selkoa. Siis: minä en käänny nuoren miehen
puoleen, joka ei huoli mistään käytännöllisistä syistä; minä käännyn
teidän, hänen ystävänsä ja suojelijansa puoleen, joka voitte päättää
asian tyynesti ja järjestää kaikki parhain päin. Ajatelkaa: joko
_paroni_ karkaa vieden tyttäreni mukanaan taikka _minä_ lähden ja vien
tyttäreni pois, niin paroni epäilemättä tekee jonkin tyhmyyden, joka
keskeyttää hänen virkauransa. Se olisi vahinko: nuorukainen on muuten
kerran ylenevä kenraaliksi. Kun niin on, ja kun olen kuullut
sanottavan, että hän on melkoisen omaisuuden ainoa perijä...
-- Kyllä ymmärrän. Kaupantekoako siis?
-- Nimittäkää sitä, miksi suvaitsette. Kuuleepa puhuttavan
kummallisimmistakin kaupoista kuin tämä. Saksalainen teatterinjohtaja
S. antoi vaimonsa kenraali B:lle kahdestakymmenestä tuhannesta
ruplasta. Ruotsalainen näyttelijä P. oli kyllin vaatimaton ja myi
vaimonsa puolta pienemmästä summasta eräälle ensi luokan kauppiaalle,
ja todennäköisesti herrat S. ja P. tekivät mitä parhaimmat kaupat. Ei,
olkaa niin armollinen älkääkä keskeyttäkö! Keneksi te minua luulette?
Uskotteko, että minä mistään hinnasta myisin vaimoni tai lapseni? Minä
olen puoliso ja isä ja pidän ainoastaan huolta omaisteni onnesta. Ja
jos minä nyt nuoren ystävämme onnen tähden pyydän kohtuullista
vahingonkorvausta, niin mitä pahaa siinä on? Liisi ei ole ainoastaan
minun lapseni, vaan hän on oppilaani, minun ylpeyteni, ammattini tuki
ja koko Euroopan suosikki, missä hyvänsä hän esiintyykin. Ah, herra
kapteeni, te ette ole nähnyt häntä, mutta saatte nähdä hänet; hän
esiintyy ensi viikolla. Silloin kyllä käsitätte, että kun pyydän
kolmekymmentä tuhatta ruplaa vahingonkorvaukseksi, niin ei siinä ole
enempää kuin mitä hän tuottaa minulle käteistä yhdessä tai kahdessa
vuodessa.
Ei koskaan ole mieleni niin tehnyt lennättää miestä ulos ovesta, vaikka
hän olisi ollut kymmenesti Euroopan Herkules. Mutta Stanislauksen
äidille antamani lupaus, äidille, joka oli tarkalla katseellaan
aavistanut juuri niin käyvän kuin nyt oli tapahtunut, tuo lupaus
hillitsi käteni. Minä päätin tutkia ja punnita, ennenkuin toimin.
-- Siis -- vastasin minä -- te vaaditte kolmekymmentä tuhatta ruplaa
suostuaksenne siihen, että tyttärenne pääsee loistaviin naimisiin,
paljon korkeammalle omaa sukuaan ja ammattiaan. Tiedättekö, hyvä herra,
että moista sanotaan hävyttömyydeksi?
Herra Bartholdin kasvot vääntyivät irvistykseen, kun hän huomasi
yksinkertaisuuteni.
-- Voihan tehdä sopimuksen monella tavoin, selitti hän. Minä
voin antaa tyttäreni ainiaaksi tai joksikin ajaksi ... kahdeksi
vuodeksi ... yhdeksi vuodeksi. Myöntäkää, että jos minä annan hänet
kahdestakymmenestä tuhannesta kahdeksi vuodeksi tai viidestätoista
yhdeksi vuodeksi, niin juuri minä siinä joudun tappiolle. Voinko minä
tehdä muuta? Hän karkaa minulta.
Käsivarsieni lihasten tempoilu kävi melkein vastustamattomaksi, mutta
minä huomautin ylenkatseellisesti:
-- Antakaa hänen karata!
Katala mies ei joutunut hämilleen.
-- Hyvä, sanoi hän. Se saattaa tapahtua kahdella tavalla. Joko tyttö
karkaa paronin luo, ja silloin minä vaadin hänet takaisin, eivätkä
teidän lakinne taida katsoa sellaista leikinteoksi. Tai he karkaavat
molemmat maasta, ja silloin ovat olkaimet mennyttä!
-- On kolmaskin tapa. Paroni luopuu tytöstä. Hän on liian kallis.
-- Sopiihan koettaa; minä epäilen, käykö se. Mutta paronin tähden ...
minä en tahdo, että hän tulee onnettomaksi ... kaksitoista tuhatta...
-- Vaiti, herra! Oletteko te orjakauppias?
-- No, kymmenen tuhatta ... se on viimeinen sanani.
Minä tartuin miestä hartioihin ja työnsin hänet ulos ovesta.
Käyttämättä jättiläisvoimaansa vastustukseen hän antoi itseään kohdella
kuin viekasta liikemiestä. Vielä ovessa minä kuulin hänen mutisevan
jotakin kahdeksasta tuhannesta, ja luultavasti hän olisi helpottanut
vielä siitäkin puoleen summaan. Moisia kauppoja hierotaan monessa
Euroopan maassa, mutta herra Barthold oli saanut kasvatuksensa
Venäjällä. Joka maassa on jotakin mädännyttä. Missäpä ei myydä kunniaa?
Missä ei osteta niin sanottua onnea? Mutta meidän maassamme, missä
vielä ollaan niin yksinkertaisia, että uskotaan miehen kunniaan ja
naisen hyveeseen, ei ole päästy niin pitkälle, että tehtäisiin
sellaisia kauppoja korulauseitta ja vasten silmiä. Minä en ollut niin
vanha, että olisin ollut oppinut halveksimaan ihmisiä, ja toivon
Jumalan avulla pääseväni joutumasta siihen tilaan; mutta tämä
viheliäisyyden syvyys minua kuohutti ja sai minut häpeämään. Minä
heittäydyin sohvalleni ja mietin, mitä minun oli tehtävä, jotta
täyttäisin vapaaherratar Elisabetille antamani lupauksen.
Ensiksi minä ajattelin silmänkääntäjän ahneuden löytäneen saaliin ja
hänen liioittelevan vaaraa. Mutta minun täytyi tunnustaa, että hänellä
oli haukansilmä. Jos Stanislaus kerran rakastui, oli hänen äitinsä
oikeassa, silloin poika kykeni tekemään minkä mielettömyyden hyvänsä.
Mitenkä saatettaisiin päästä varmuuteen tuosta mahdollisuudesta?
Häneltä kysyminen olisi ollut samaa kuin männyltä kysyminen, rakastaako
se pajupensasta. Minä otin itselleni hänen äitinsä oikeudet ja menin
hänen huoneeseensa hänen poissaollessaan.
Hän oli lapsuudesta asti tottunut melkein turhantarkkaan järjestykseen.
Huonekalujen, kirjojen, paperien, vaatteitten, kaiken piti olla
määrätyllä paikallaan eikä missään muualla. Nyt huomasin huonekalujen
olevan epäjärjestyksessä, kirjojen ja papereitten minkä missäkin,
metsästyslaukku oli heitetty sänkyyn ja hiusharja kirjoituspöydälle.
Pieni kokoontaitettu paperi, johon oli lyijykynällä kirjoitettu sanat
_Zehn Uhr_ oli erään kirjan lehtien välissä. Paperiarkki, jonka hän
itse oli piirustellut täyteen mittausopillisia kuvioita ja
algebrallisia laskuja, oli ylimpänä samanlaisia muistiinpanoja
sisältävässä pinkassa, ja arkin viimeinen sivu oli täynnä sellaisia
kirjoitusharjoituksia, joita käsi tiedottomasti piirustelee paperille,
kun ajatukset harhailevat muualla. Minä en enää saattanut epäillä:
kaikissa noissa oikukkaissa piirroksissa uudistui sama sana:
Felicia ... Felicia ... Felicia.
Se oli kyllin selvää. Minun piti nyt tutustua tämän onnettoman romaanin
toiseen henkilöön. Mitäpä olikaan syytä odottaa moisen isän tyttäreltä!
Ehkäpä _hänet_ voi rahalla saada luopumaan valloituksestaan?
Sattumalta oli parhaillaan eräs monista venäläisten juhlapäivistä; minä
saatoin mielin määrin käyttää aikaani, olin utelias näkemään velhon,
joka oli loitsinut Stanislauksen, ja lähdin silmänkääntäjän asuntoon.
Tyttö ei ollut kotona; hänen petomainen isänsä oli pakottanut hänet,
vaikka hän vielä oli sairas ja heikko, olemaan läsnä harjoituksissa,
otaksuttavasti uusien puutarhakohtauksien estämiseksi.
Minä lähdin raatihuoneelle. Minun oli helppoa eräästä katsojille
aiotusta, piilossa olevasta sopukasta näkymättömänä katsella päivän
harjoitusta.
Sen illan näytännön valmistukset olivat alkaneet. Herra Barthold
Pervoineen ja ratsaspalvelija järjestivät telineitä, Aleksander
pingoitti nuoria, pikku Napoleon koetteli niitä vihellellen ja sysi
tasapainotangolla Gouverninaa, joka liimaili postipaperia kahteen
vanteeseen. Ikkunan hämärä valo valaisi solakkaa, kalpeaa olentoa,
joka istui pää kääreessä nurkassa reunustamassa vaalennutta,
kullannäköisillä nauhoilla koristettua silkkipuseroa. Se oli Felicia;
minä tunsin tytön viime tapaamasta.
Minä katselin häntä tarkkaavaisesti. Noissa lapsellisissa, olisinpa
tahtonut sanoa viattomissa kasvoissa ei ollut mitään, mikä olisi
ilmaissut hänen olevan houkutuslinnun, tanssijan, noidan, jonka saattoi
myydä tai ostaa. Pikemmin niissä oli syvää surumielisyyttä ja
väsymystä, jota hän joka kerta koetti salata, kun hänen pelästynyt
katseensa näki hirmuvaltiaan lähestyvän.
-- _Allons!_ kuului käsky.
Harjoitus alkoi. Tavallisia juoksuja ja ilmakuperkeikkoja, joita joka
päivä täytyi uudestaan tehdä, jottei notkeus olisi kadonnut jäsenistä.
Napoleonissa näkyi isänsä seuraajan oivia taipumuksia. Joka
tilaisuudessa hän ärsytti ja kiusasi sisariaan.
Kun tätä oli kestänyt hetkisen, komennettiin Feliciakin nuoralle. Minä
näin hänen vapisevan ja olevan pyörtymäisillään, mutta hän ei
uskaltanut vastustella. Tuskin hän pääsi ylös pingoitetulle köydelle,
kun häntä alkoi pyörryttää ja hän hyppäsi alas. Ratsuraipan sivallus
saattoi hänet jälleen tajuihinsa ja kuuliaiseksi. Hän nousi uudelleen
nuoralle, astui muutaman askelen ja hyppäsi taas alas. Kolmannen kerran
uudistui sama näky. Hänen piti mistä hinnasta hyvänsä hankkia
Bartholdille takaisin laimentuneen yleisön suosio. Mutta tällä
kolmannella kerralla hän olisi _pudonnut_, ellei odottamaton pelastaja
olisi ilmestynyt hänen rinnalleen. Stanislaus seisoi hänen vieressään,
ojensi hänelle kätensä ja nosti hänet alas.
Molière on Harpagonissa soitellut ihmissydämen kieliä. Minä tunsin
samantapaista katsellessani herra Bartholdia tuona silmänräpäyksenä.
Jos hän olisi totellut luonnonviettiään, hän olisi repinyt palasiksi
tuon vihaamansa vastustajan, joka jo toistamiseen uskalsi uhmata hänen
raivoaan. Mutta hän oli liikemies, hän ymmärsi, että hän voi kenties
voittaa jotakin, ja hän malttoi mielensä. Vieläpä hän kumartaen pyysi
anteeksi käytöstään. Hän oli toivonut Liisin jo parantuneen, mutta
näkikin hänen vielä olevan heikon ja lupasi olla häntä enää
häiritsemättä.
Stanislaus kohteli häntä kuin palvelijaa. Kokematon nuorukainen totteli
ylenkatseen luonnollista tunnetta eikä aavistanut, että tuosta
miehestä, joka tieten tahtoen antoi nöyryyttää itseään, saattoi tulla
vaarallinen vihollinen, jos hän pettyi laskelmissaan.
Minä päätin puhua asiasta. Samana päivänä juodessamme illalla teetä
minä sanoin Stanislaukselle:
-- Mitä ajattelet herra Bartholdista?
-- Hän on koira, vastasi hän.
-- Hänellä on hampaat. Varo itseäsi!
-- Silloin hän saa maistaa ruoskaa.
-- Se kyllä saattaa käydä päinsä, niin kauan kuin hän vainuaa
lihapalaa. Mutta kerran hän vaatii sen saaliikseen.
-- Silloin hänet ajetaan pois.
-- Se ei ole niinkään helppoa. Vielä kerran sanon: varo itseäsi!
Nälkäiset pedot purevat.
Stanislaus oli vaiti.
-- No, mitä pidät hänen Liisistään? Kaunis tyttö, eikö niin?
-- Sairas.
-- Etkö pelkää hänen voivan käydä sinulle vaaralliseksi, jos hän
paranee?
-- Hän on onneton.
-- Ja tahdotko sinä vielä kerran pelastaa hänet?
-- Jos vain voin.
-- Stanislaus, sanoin minä, pidätkö minua vilpittömänä ystävänäsi?
Hän nyökäytti ääneti päätään.
-- Jos pidät minua vilpittömänä ystävänäsi, jatkoin minä, niin usko
miestä, joka on nähnyt enemmän elämää kuin sinä. Tuollainen tuttavuus
on ollut isäsi ja setäsi onnettomuutena. Tuollainen tuttavuus on
vaarallinen niiden suhteitten tähden, joihin mies kietoutuu, ja vielä
vaarallisempi liiton tähden, joka tehdään kummankaan toistaan
tuntematta. Minä en puhu sinun sotilasurastasi; tiedäthän, ettei pidetä
tarkkaa lukua ohimenevistä tuttavuuksista, mutta että ollaan sitä
arempia muitten suhteen. Minä varoitan sinua tytöstä, joka on kasvanut
mitä kirjavimmissa olosuhteissa saamatta mitään kokemusta siitä, mikä
tekee perhe-elämän onnelliseksi. Sinä tunnet isän: mitä luulet
sellaisen isän tyttärestä?
Heleä puna nousi Stanislauksen kasvoille, ja hän vastasi:
-- Ei hän ole hänen tyttärensä!
-- Mitä? Oletko varma siitä?
-- Hän on syntynyt Milanossa. Isä, upseeri, kaatui taistelussa, äiti
kuoli köyhyydessä, lapset jäivät turvattomiksi, sukulaisten taakaksi.
Felicia myytiin kuuden vuoden ikäisenä, hänet opetettiin tanssimaan
nuoralla. Nälkää ja pimeä huone palkaksi, milloin ei onnistunut,
konvehteja, milloin onnistui... Sittemmin kehitettiin uutteruutta ja
edistystä ratsuraipalla... Kaksitoistavuotiaana hän näki jälleen
kotikaupunkinsa. Hän käveli silloin köydellä, joka oli pingoitettu
kadun yli kahden viisikerroksisen talon välille... Kuuli kirkon uruista
kajahtavan _De profundis_ virren ... sielumessun. Hän toivoi olevansa
vainajan sijassa. Hyppäsi alas nuoralta, sillä hän ei tahtonut pudota
päälaelleen... Näki punertavan pilven ja valkosiipisen lapsen, joka
otti hänet vastaan hänen pudotessaan... Suistui olkikuormaan eikä
vahingoittunut... Sai sitten kolme päivää nähdä nälkää, niin että oli
kuolla.
Ei koskaan ystäväni Stanislaus ollut tuhlannut niin monta sanaa
kenellekään kuulijalle, ellei ehkä mekaanista tehtävää selittäessään.
Hän puhui kiivaasti, pysähdellen kuin ihminen, joka sanasta sanaan
muistelee, mitä on kuullut toisen kertovan ja mikä on tehnyt syvän
vaikutuksen hänen mieleensä. Minä lausuin arvelun, että sillalta
hyppääminen oli tapahtunut samasta syystä kuin aikaisemmin nuoralta
syöksyminen. Hän myönsi sen, mutta huomautti, että Felicia oli tällä
kertaa loukannut päänsä. Hän uskoi tällöin saavansa kuolla ja tunsi
sentähden itsensä onnelliseksi.
-- Ja mitä sinä aiot tehdä? kysyin minä kaiken tuon onnettomuuden
liikuttamana.
-- Nähdä hänen kuolevan, jos hän kuolee. Muussa tapauksessa pelastan
hänet.
-- Eikö sopisi lähettää Penttulan Liisu häntä hoitamaan?
Stanislaus mietti muutaman silmänräpäyksen ja käski sitten satuloida
ratsunsa.
-- Lähdetkö Penttulaan?
-- Lähden.
-- Mitähän herra Barthold siitä sanoo?
-- Hän on minun koirani, vastasi nuorukainen ja heittäytyi samassa
satulaan.
Penttulan Liisu rupesikin hoitamaan sairasta tyttöä, ja hoitaminen
onnistuikin niin hyvin, että haavoittunut pää nopeasti parani ja voimat
palasivat. Stanislaus oli tuon tavattoman luottamuksen puuskan jälkeen,
johon minä hänet pakotin, käynyt jälleen yhtä umpimielisen äänettömäksi
kuin ennen, mutta minä tiesin hänen joka päivä käyvän sairaan luona
kenenkään sitä estämättä. Herra Barthold näytti todellakin olevan hänen
tottelevainen koiransa. Minä ymmärsin nyt paremmin silmänkääntäjän
tuumat. Miksi hänellä oli niin kiire myydä kultalintunsa, joka tuotti
hänelle enemmän, kuin kukaan ostaja oli mahdollisesti hänestä maksava?
Siihen ei ollut syynä pelko, josta hän puhui, nimittäin että tyttö
häneltä karkaisi, sillä siksi hyvin vartioitiin häntä, vaan pelko, että
tyttö karkaisi elämästä. Hänen epätoivoisen uhrinsa _toinen_ yritys
vapautua orjan elämästä oli opettanut hänet pelkäämään tuota lasta,
jota hän oli julmasti rääkännyt -- pelkäämään hänen päätöstään, että
kuolema on parempi kuin niin onnettoman elämän kärsiminen. Hän oli
tytössä menettävä suuren pääoman, mutta hän tahtoi kuitenkin saada
siitä hyvästä jotakin voittoa.
Ja nyt muuttui äkkiä hirmuvaltiaan käytös uhriinsa nähden. Hän alkoi
kohdella hyvin, liiankin mielistelevästi onnetonta Liisiä, hän koetti
edeltäpäin täyttää kaikki hänen toiveensa ja näytti antavan hänelle
ennen tuntemattoman vapauden. Stanislaus kävi talossa milloin tahtoi,
eikä kukaan näyttänyt siitä välittävän. Rouva Barthold, kasvatusäiti,
miehensä kätyri, näytti olevan aivan sokea, vaikka koko kaupunki tiesi,
kuka luutnantin lemmikki oli.
Minä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille: niin ja niin ovat asiat.
Teidän poikanne, vapaaherratar, on vain luullut tottelevansa
synnynnäistä jalomielisyyttään. Hän tahtoo pelastaa onnettoman, mutta
on itse vaarassa, ja minä olen turhaan varoittanut häntä.
Kohta oli Felicia Barthold niin parantunut, että hän saattoi esiintyä.
Hän teki sen niin erinomaisesti, että hän ihastutti kaikki katsojat.
Vaikkapa hän ei, niinkuin hänen isäntänsä, orjakauppias, sanoi,
olisikaan ollut paras alallaan koko Euroopassa ja Amerikassa, niin oli
hän kieltämättä parhaita. Minä olin nähnyt hänen ammattiinsa kuuluvia
maailmanmainioita viekoittavia kutsulintuja, mutta en koskaan
nuorallatanssijan tekevän niin ihmeellisen notkeasti ja niin luontevan
suloisesti vaikeimpiakin liikkeitä notkuvalla polullaan. Hän tanssi
niin sulavan kevyesti kuin lapsonen ajaa perhosia takaa. Onni hymyili
taaskin Euroopan Herkuleelle, yleisöä tulvi kaupungista ja maalta
katselemaan tätä uutta ihmettä; tapeltiin pääsylipuista, joka ilta oli
huone ääriään myöten täynnä katsojia.
Mutta kun näin tuon äsken kuolonkalpean, nyt hymyilevän ja kukoistavan
lumoojattaren mielistelevän yleisöä vaaralliselta nuoraltaan, tuli
mieleeni hirveä epäluulo, heijastus tuosta ihmisten halveksimisesta,
joka myrkyttää niin monen maailmanmiehen kokemuksen. Kas, sanoin minä
itsekseni, kuinka tuo tyttö, joka tuskin vielä on muuta kuin lapsi, on
harjaantunut myymään suloaan kullasta ja sormisuukkosiaan käsien
taputuksista! Jos tuon kauniin naamion takana on sielua ollenkaan, niin
miten tyhjä, miten punnitsevan petollinen se onkaan! Kukapa takaa,
ettei koko tuo liikuttava kertomus menetetystä kodista, vuosikautisista
kidutuksista ja kahdesta itsemurhayrityksestä ollut keksitty yhdessä
herra Bartholdin kanssa saaliin pyytämistä varten? Minun täytyi saada
käsiini tuo pikku noita ja ostaa vapaaksi vanki, jonka hän on kietonut
pauloihinsa.
Hän oli hyvin vartioitu; minä tiesin, että seinillä oli korvat jokaisen
vieraan käydessä häntä tapaamassa, ja kuitenkin oli minun päästävä
puhuttelemaan häntä kenenkään kuulematta. Lähes viikkokausi kului,
Stanislaus tuli päivä päivältä äänettömämmäksi, umpimielisemmäksi;
jotakin oli tapahtuva, ei ollut aikaa tuhlata.
Sattumalta kuulin Felician joka aamu hämärissä ratsastavan Penttulaan
Pervoin seuraamana. Se oli muuten niitä oikkuja, joihin hirmuvaltias
nyt niin mielellään suostui, ja jonka selityksenä oli se luonnollinen
kiintymys, mitä pelastettu tuntee pelastajaansa kohtaan.
Eräänä syysaamuna kello seitsemän ajoissa minä tulin Penttulaan, sidoin
hevoseni pihanurmikon aitaan ja astuin tupaan. Talonväki oli
perunanotossa, kuusivuotias tyttö tuuditteli makaavaa lasta ja Pervoi
nukkui kuorsaten penkillä. Ääniä kuului peräkamarista, minä avasin
hiljaa oven ja näin Liisun ja Felician pöydän ääressä, kaksi kirjaa
avoinna edessä.
Lukemiseensa kiintyneinä he eivät havainneet oven aukeamista. Minä
pysähdyin paikoilleni kummankaan huomaamatta, ja ihmeekseni kuulin
Liisun selittävän Lutherin pienen katkismuksen toista pääkappaletta, ja
tuon tuostakin hän etsi siihen liittyvät paikat suuresta Raamatusta. He
näyttivät sangen hyvin ymmärtävän toinen toistaan, sillä oppilaan
kiihkeä tiedonhalu korvasi hänen kielentaitamattomuutensa.
-- Uskotko nyt -- sanoi opettaja hellästi kuin äiti -- että Jeesus
Kristus, totinen Jumala ja totinen ihminen, on sinun Herrasi, joka
lunasti sinut, kadotetun ja tuomitun ihmisen ja vapahti sinut kaikista
synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla,
vaan pyhällä ja kalliilla verellänsä ja viattomalla kärsimisellänsä ja
kuolemallansa, että sinä hänen omansa olisit, hänen valtakunnassansa
hänen alamaisenansa eläisit ja häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa,
viattomuudessa ja autuudessa palvelisit, niinkuin hän on kuolleista
noussut ja elää ja hallitsee iankaikkisesti? Jos sen uskot, niin vastaa
niinkuin tässä on!
Felicia vastasi:
-- Tämä on totinen tosi.
Samanlaiset kyynelet, jotka kiiluivat hänen silmissään, alkoivat
samassa kihota minunkin silmiini. Nyt minä ymmärsin, _miksi_ tyttö,
vaikka oli illoin väsynyt, joka aamu oli jalkeilla auringon noustessa.
-- Lapsi, jos sen uskot -- jatkoi Liisu hellästi katsahtaen häneen --
niin on sinun myöskin elettävä sen mukaan. Sinun pitää niin pian kuin
mahdollista erota tuosta synnin ja maailman palveluksesta, jossa elät,
ja palvella Herraa Jumalaasi siinä, mihin hän sinut asettaa. Mutta jos
hän tahtoo vielä jonkin aikaa koetella sinua monenlaisilla
kiusauksilla, niin rukoile palavin sydämin isä meidän rukouksen
kuudetta ja seitsemättä rukousta. Se vahvistaa sinua, niin että
henkesi, sielusi ja ruumiisi pysyvät puhtaina synnin saastutuksesta.
-- Mutta minä en voi! sanoi Felicia itkien.
-- Mikset voi? Olethan sanonut minulle, että vihaat synninpalvelustasi.
-- Mutta minä rakastan erästä, tiedäthän...
-- Etkö ole lukenut, että sinun pitää rakastaman Herraa Jumalaasi
_kaikesta_ mielestäsi ja _kaikesta_ sielustasi? Jos saat sen, jota
rakastat, niin kiitä Jumalaa ja ole onnellinen! Jos et häntä saa, niin
kiitä Jumalaa ja kärsi!
-- Anna minun kuolla!
-- Mitä hullutuksia? torui Liisu käsittäen asian yksinkertaisen
talonpoikaisvaimon käytännölliseen tapaan. -- Ikäänkuin kuolema olisi
kaiken loppu! Jos meille kaikki niin kävisi, kuin taitamattomuudessamme
ikävöimme, niin silloinhan sielu saisi kyllänsä menestyksestä. Mutta
elämän leipä tulee isoaville ja janoaville eikä kylläisille. Muistan
minäkin erään, jota kaikesta sydämestäni rakastin silloin, kun olin
nuori ja ymmärtämätön niinkuin sinä. Meri vei hänet, poika paran. Kun
sen kuulin, olin juuri leipiä paistamassa, ja kaikki leivät paloivat.
Mutta kas, eläähän minun kuitenkin täytyi, ja hyvä on nyt niinkuin on.
Ja hyväksi oli minulle, ettei kaikki käynyt niinkuin minä olisin
tahtonut. Tietysti sinun pitää elää.
-- Anna minun elää sinun luonasi, Liisu! Minä olen sellainen
kummallinen ihminen, että minussa on kaksi sielua. Kun olen sinun
luonasi, nöyrtyy toinen sielu ja sanoo aamen; kun en ole sinun luonasi,
tanssii toinen sielu nuoralla, mutta eipä aikaakaan, niin se yht'äkkiä
hyppää pimeään hautaan.
Juuri silloin Pervoi heräsi, ojenteli jäseniään, haukotteli ja katsoi
kelloaan. Minä vetäydyin ovelta, kävin istumaan penkille ja kuulin
ilvehtijän huutavan: Lähdetään! -- Hän oli nähtävästi se _toinen_
sielu, joka oli maata jyristänyt Lutherin katkismuksen aikana ja joka
oli kerran hyppäävä maan pingoitetulta köydeltä päistikkaa pimeään
iankaikkisuuteen.
Felicia tuli itkusilmin kamarista, sanoi jäähyväiset ja meni ohitseni
vieraasti kumartaen. Pervoi seurasi häntä katsoen minuun syrjäsilmällä
ja irvistäen. Minä unohdin asiani, jonka tähden olin tullut. Minunhan
piti tarjota nuorallatanssijalle kultaa rakkaudesta.
Liisu luuli minua potilaaksi, joita joka päivä kävi paljon hänen
luonaan.
-- Mitä te olette vailla? kysyi hän.
Minä vastasin, etten minä ollut mitään "vailla", mutta että eräs nuori
ystäväni sairastaa rakkaudenhoureita.
-- Menkää Lappilan muorin luo, hän parantaa rakkautta, sanoi Liisu
halveksivasti. Minä en keitä mitään taikajuomia.
-- Mutta te parannatte sieluja ja ruumiita, vastasin minä.
-- Herra niitä parantaa. Minä olen vain pesuriepu.
Minä kerroin hänelle, mitä katsoin tarpeelliseksi. Hänen viisaat,
levolliset silmänsä näyttivät katsovan lävitseni. Arvattavasti hän tuli
vakuutetuksi, että tarkoitukseni olivat rehelliset, sillä hän pyysi
minua istuutumaan siksi aikaa, kunnes hän panisi perunapadan tulelle.
Väkeä odotettiin kotiin murkinalle.
-- Kuinka monta lasta teillä on? kysyin minä.
-- Yksitoista, vastasi hän.
-- Ja vaikka talous on niin suuri, niin ehditte kuitenkin vielä hoitaa
paljon sairaita.
-- Vanhimmat tytöt auttavat äitiään.
Hetkisen kuluttua, kun pata alkoi kiehua, kysyi Liisu, mitä minä
ajattelen ilvehtijäneidistä. Minä vastasin epäilleeni häntä eilen,
mutta uskovani nyt, että hänessä oli jotakin hyvääkin.
-- Kuulitteko, mitä hän puhui kahdesta sielustaan?
-- Kyllä minä kuulin.
-- Sellainen on meidän laitamme. Eikö Paavali sano, että henki
taistelee lihaa vastaan ja liha henkeä vastaan? Jumala armahtakoon,
kaikissa ihmisissä on valkeaa ja mustaa. Mutta kokonaan valkoista ja
kokonaan mustaa ei liene monta; suurin osa on harmaita.
-- Hän, joka sanoo itseään tytön isäksi, on kylläkin tarpeeksi musta,
huomautin minä.
-- Eipä tiedä. Ei saa koskaan tuomita sielua, jonka vielä saattaa
vapahtaa. Hänen tyttö pahansa on kirjava. Minkä muunlainen hän
olisikaan, kun hän lukee isämeitänsä latinaksi? Sairaana ollessaan hän
rukoili neitsyt Mariaa avukseen.
-- Hän on katolilainen.
-- En tiedä, miksi tuota sanotaan, kun ei ole Jumalaa eikä Vapahtajaa,
vaan ainoastaan muutamia pyhimysraukkoja, joihin turvaudutaan. Minä
sitä sanoisin pakanuudeksi. Mutta kas, tuuli puhaltaa, kuhun hän
tahtoo, niin myöskin Jumalan palava henki. Lapsella on halu oppia
Jumalan sanaa, ja luullakseni on huonompiakin kristityitä kuin hän.
-- Onko hän kertonut teille elämänsä vaiheista?
-- Jonkin verran. Hänellä on lyijyluoti riippumassa kaulassaan. Hänen
isänsä oli sotilas, tuo luoti vei häneltä hengen.
-- Luuletteko siis, että hän on totuudenmukainen ja rehellinen?
-- Kyllä hän on. Tietysti milloin hän ei vain tanssi nuoralla. Silloin
hän itse sanoo toisen sielun pääsevän hänessä valtaan, ja Jumala
varjelkoon ihmisparkaa siitä sielusta, se on syntiä ja himoa. Ettekö
te, herra, voi ostaa häntä vapaaksi orjuudesta?
-- Olen sitä ajatellut. Mutta mitä hänellä sitten tehdään? Eihän hän
voi mennä naimisiin sen ylhäisen herran kanssa, joka hänet tahtoo.
-- Miksei?
-- Sentähden, että tytöllä on kaksi sielua. Hän on kunniallinen mies,
mutta kuka takaa, ettei hänelläkin ole kaksi sielua?
Liisu mietti, mätti perunoita padasta vatiin, toi pöytään voita,
leipää, silakoita ja piimää, katsoi sitten minua terävästi silmiin ja
sanoi:
-- Pyydättekö te häntä omaa itseänne varten?
-- En, sanoin minä levollisesti.
-- Niinpä tehkää sitten armeliaisuudentyö. Ottakaa hänet
omalletunnollenne, ostakaa hänet vapaaksi. Lähettäkää tuo nuori herra
kauas pois ja vaatikaa häneltä varma lupaus, ettei hän palaa ennenkuin
kahden vuoden perästä. Jättäkää lapsi minun haltuuni. Minä vien hänet
kunnon pappilaan muutamien penikulmien päähän täältä, jossa hänet
kasvatetaan niinkuin oma lapsi, ja te pidätte huolta hänen
elatuksestaan kaksi vuotta. Sen ajan kuluttua saakoon nuori herra nähdä
hänet, ja molemmat päättäkööt sitten, tahtovatko he toisensa. Jos
heistä tulee aviopari, niin hyvä on. Jollei, niin tyttö on ainakin
saanut kristillisen kasvatuksen. Kyllä Jumala sitten keinon keksii.
Neuvo oli hyvä, ja vaikka epäilinkin Stanislausta, niin olin sen sijaan
aivan varma vapaaherratar Elisabetin suostumuksesta. Minä kiitin
viisasta vaimoa ja tahdoin pistää hänelle kultarahan käteen.
-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi hän.
-- Minä olen pyytänyt lääkitystä kahdelle sairaalle sielulle. Ottakaa
vastaan ystävän lahja.
-- Hakatkaa poikki sormenne, sanoi hän nauraen, taikka taittakaa
jalkanne, jos se paremmin miellyttää; minä en silloin kieltäydy. Mutta
minä en ota maksua sielunlääkityksestä. Palkitkaa Jumalaa; hänen
asiansa se on.
Mies tuli tällöin tupaan mukanaan lapsijoukko, kokonaista yhdeksän
kappaletta, jotka iältään olivat kahdenkymmenen ja kolmen vuoden
välillä. Kaikki, paitsi kätkyttä kiikutteleva tyttö, olivat olleet
mukana mieluisessa perunanottopuuhassa, ja kaikki näyttivät sen
näköisiltä, kuin eivät olisi aikoneet jättää muruakaan jäljelle
murkinaruoasta. Kuuluisa lääkärivaimo ei tosin ollut koskaan luopunut
talonemännän tehtävistä, mutta nyt hän saikin tarpeekseen
lääkärinharjoitusta yhdentoista nälkäisen vatsan ruokkimisesta. Minä
lähdin, tuntien kunnioitusta kansannaista kohtaan, joka varsin usein
saa huolehtia sekä ruumiin tarpeista että sielun ravinnosta.
Ensi huolenani oli Stanislauksen poislähettäminen. Se ei ollut helppoa,
mutta sotilaskuri on järkähtämätön. Komppanialle oli tullut
vaatekappaleita V:hen; ne tuli jonkun upseerin ottaa vastaan, tarkastaa
ja kuitata. Stanislaus valittiin siksi, ja hän lähti synkkänä, mutta
lähti kuitenkin. Hänellä ei ollut aikaa edes ilmoittaa lähdöstään
lemmitylleen.
Hän luuli ehtivänsä takaisin kolmen päivän kuluttua, mutta minä tiesin,
että työ vie ainakin kahdeksan päivää.
Hänen lähdettyään minä kutsuin herra Bartholdin muka katsomaan uutta
ratsua, jonka aioin ostaa. Tuo mies oli paitsi kaikkena muuna ollut
myöskin ratsutaiturina ja tunsi hevoset perinpohjin.
Hän tuli kuin tulikin, aivan kuin ei häntä olisi koskaan ollut ajettu
ulos ovesta, ja huomasi hevosen peräti ala-arvoiseksi. Minä annoin
hänen pöyhkeillä tyhmyyteni kustannuksella, ja me pääsimme sitten
vähitellen entiseen keskusteluaineeseemme. Kiertoteitse saatoin hänet
ymmärtämään, että olin ajatellut asiaa ja että olin ehkä halukas
ostamaan tytön Stanislaukselle, jos Barthold näkisi hyväksi olla
kohtuullinen vaatimuksissaan.
Hän vastasi, ettei hän enää myy tyttöä mistään hinnasta. Nähtävästi
hänen rohkeutensa oli kasvanut Felician uuden menestyksen johdosta.
Mutta minä tunsin, mikä hän oli miehiään, ja aloin hieroa kauppaa kuin
kauppapuodissa. Neljä tuhatta ruplaako?
Hän nauroi.
Kuusi tuhatta?... Kahdeksan tuhatta?... Hän tuskin viitsi vastata.
Kymmenen tuhatta?... Tällöin hän selitti irvistäen, että jos minä
tahdon lukea hänelle käteen viisikymmentä tuhatta ruplaa, niin hän ehkä
saattaa ruveta ajattelemaan asiaa.
Mitä minun oli tehtävä moiselle petolinnulle? Hän näki edessään
halukkaan ostajan, jonka hän tahtoi kyniä aivan paljaaksi. Eikä
ostajassa ollut edes kylliksi kauppiasta, jotta hän olisi keksinyt
kaikki tuollaisessa kaupassa tavalliset temput. Keskustelun päätökseksi
tuli kuten edelliselläkin kerralla, että Herkuleen luultu saalis ajoi
hänet ulos ovesta.
Muutamia päiviä kului, ja sillä aikaa kävi ilokseni Penttulan Liisu
luonani. Hän ilmoitti Felician odottavan kiitollisuuden kyynelin
vapauttaan, mutta samalla olevan epätoivoisena ritarinsa poissaolosta,
mitä hän piti rakkauden kylmenemisenä. Ja tuon epätoivon vallitessa
"toinen sielu" taas pääsi aika ajoin hallitsemaan lapsi raukassa.
Minä tunnustin, että minun kekseliäisyyteni oli lopussa. Eihän sitä
noin vain saata heittää viittäkymmentä tuhatta ruplaa ahneen
verenimijän kitaan. Mitä oli tehtävä?
-- Odottakaa ja rukoilkaa, vastasi Liisu ujostelematta.
-- Mutta muutaman päivän kuluttua on liian myöhäistä!
-- Niin sanovat ne, jotka uskovat sattuman maailmaa hallitsevan,
vastasi viisas vaimo halveksivasti. -- Oletteko nähnyt kenenkään, joka
rukoilee palavin sydämin, joutuvan häviöön? Luuletteko Jumalan antavan
lapsi raukan joutua ruumiineen ja sieluineen turmioon, lähettämättä
mitään sitä estämään? Herra voi kesyttää jalopeurat ja tiikerit; jos
hän on määrännyt teidät aseekseen, niin ryhtykää asiaan silloin, kun
hän säätää, ja tyttö on vapaa!
Minun uskoni ei ollut kyllin vahva niin suuren luottamuksen
kannattajaksi, mutta minä päätin odottaa.
Vapaaherratar Elisabetilta saapui kirje. Hän lähetti minulle
valtakirjan, joka antoi minulle luvan toimia hänen asiamiehenään, sekä
kymmenen tuhannen vekselin, ja lupasi tulla itse, jos minä katson sen
tarpeelliseksi.
Sillä välin herra Bartholdin näytäntökausi lähestyi loppuaan;
suosiollisinkin yleisö saattoi viimein kyllästyä. Herra Barthold
huomasi sen ja päätti kiskoa viimeisenkin rovon jollakin aivan
eriskummallisella uutuudella, joka oli saava kuivumaisillaan olevan
tulolähteen tulvilleen.
Ihmeellinen näky hämmästytti eräänä aamuna kaupunkilaisia. Kauniit
naiset, jotka asuivat toisessa kerroksessa, heräsivät siihen, että
käsittämättömällä tavalla koputeltiin kadunpuoleiseen ruutuun ja
näkivät kauhukseen outojen kasvojen kurkistavan sisään ikkunoista,
joita he olivat oppineet pitämään kaikilta uteliailta silmiltä
turvattuina. Pelästyneet äidit riensivät aamupukimissaan ottamaan
selkoa tuosta ilmiöstä ja näkivät kolmen hirveän pitkäsäärisen miehen
sinijuovaisine housuineen kuljeskelevan kadulla päät kattojen tasalla.
Herra Barthold näet poikineen käveli puujaloilla jakamassa sen illan
näytännön ilmoituksia. Ilmoituksissa luvattiin "viimeinen esitys"
uskomatonta puujaloillatanssimista ja hirveitä ilmahyppyjä. Herra
Barthold lupasi syödä mieliruokaansa hehkuvaa rautaa, neiti Gouvernina
hyppää ristiin asetettujen pistinten yli, neiti Felicia viskelee
nuoralla tanssiessaan teräviä veitsiä, ja nuoret herrat lupasivat
esittää "ilmassa lentävää intiaania" bengaalitulien valossa.
Herra Bartholdin onnistui vielä kerran saada huone katsojia
neljättäosaa vaille. Minä tarkastelin Feliciaa saadakseni selville,
minkä sielun vallassa hän oli. Nyt hänellä ei ollut aikaa huolehtia
ensimmäisestä sielusta; hänen täytyi omistautua kokonaan toiselle
sielulle, sillä elämä oli kyseessä. Kun hän nuoralla seisoessaan
heitteli yht'aikaa ilmaan kuutta raskasta, teräväkärkistä ja kirkkaaksi
hiottua veistä, siepaten niitä vuorotellen kiinni varresta, ymmärsin
minä, että vähinkin tarkkaamattomuus olisi ollut varma kuolema. Mitä
julmaa elämällä leikkimistä! Kukapa takasi, ettei epätoivoinen tyttö
tahallaan kumartuisi taapäin ja antaisi julman aseen lävistää
sydämensä? Minä olin valmis näkemään mitä tahansa.
Mutta Felicia suoritti vaarallisen leikin vahingoittumatta, ja kun hän
hypähti alas, otettiin hänet vastaan myrskyisin kättentaputuksin, ja
hän kiitti yleisöä tutuin kumarruksin ja sormisuukkosin, kuten hänet
oli opetettu tekemään. Hän oli taas nuorallatanssija -- ei jälkeäkään
ollut nähtävissä itkevästä parannuksentekijästä, joka tunnusti Lutherin
katkismusta. Kaikki tuossa tytössä oli taaskin suloa, hymyä, bajadeerin
keimailua ja valhekullan helyä. Mitä minun oli ajateltava hänestä?
Entiset epäilykseni palasivat. Minä luulin näkeväni herra Bartholdin
kasvojenilmeestä, että hänen uusi voittonsa oli koroittava hintaa, ja
päätin katkeroituneena päästää hänet menemään pettynein toivein.
Oli perjantai. Sunnuntaina tai maanantaina Stanislaus saattoi tulla
takaisin. Kuitenkin tapahtui, kuten jo saattoikin aavistaa: herra
Barthold ei tahtonut antaa sellaisen tuottavan päivän kuin sunnuntain
kulua nylkemättä yleisöä "monen pyynnöstä kaikkein viimeisen
kerran". Pyhäpäivä, jonka jumalallinen ja inhimillinen laki on
määrännyt lepopäiväksi, on kuten tunnettua noitten onnettomien tai
turmeltuneitten olentojen ankarin työpäivä, olentojen, jotka tekevät
huvin elinkeinokseen.
Niinpä ilmoitettiin jo lauantaina, että neiti Felicia Barthold oli
sunnuntaina kello neljä iltapäivällä ottava ylhäisiltä aatelisilta ja
korkeasti kunnioitettavalta yleisöltä jäähyväiset kävelemällä pitkin
korkealle kirkontornin huipusta kellotapulin tornin huippuun
kiinnitettyä köyttä. Vapaaehtoinen maksu oli tuleva hänen hyväkseen ---
kaikki tietävät, miten moisten lahjanäytäntöjen laita on -- ja sen
kokoavat katsojilta joukon nuorimmat jäsenet Perun intiaanien pukuihin
puettuina.
Sunnuntai-aamuna löysin sattumalta Stanislauksen kirjoituspöydältä
huonolla käsialalla kirjoitetun ja vielä huonommin kokoon kyhätyn
kirjelipun, missä kieli oli merkillistä saksan, italian ja venäjän
sekoitusta. Sen melkein selvittämätön sisällys kuuluu suomennettuna
näin:
"Ensi sunnuntaina täytyy minun kulkea korkeata nuoraa pitkin. Anna
minulle silloin merkki, että minua rakastat. Kohota punainen
nenäliinasi kolme kertaa ilmaan: kerran armeliaisuuden, toisen kerran
rakkauden ja kolmannen kerran uskollisuuden merkiksi. Jollet rakasta
minua, valitsen kuoleman."
Ei mitään nimeä. Minä ymmärsin tuon toisen sielun taholta tulevan
hätäparkaisun. Minusta näytti, että täten olin saanut merkin toimia,
niinkuin lujauskoinen vaimo oli varmasti ennustanut.
Edellisenä päivänä oli eräs ystäväni, notarius Ahlefelt, saapunut
kaupunkiin. Minä menin tämän kokeneen ja taitavan lakimiehen luo,
ilmaisin hänelle aikeeni, ja hän suostui olemaan avullisena sen
toimeenpanemisessa. Me kirjoitimme kaksi kappaletta välikirjaa, jossa
herra Barthold sitoutui kymmenen tuhannen hopearuplan korvauksesta
luovuttamaan vapaaherratar Elisabetille nyt ja ainiaaksi kaikki
oikeutensa akrobaattitanssijaan Feliciaan eli kuten häntä nimitettiin
Felicia Bartholdiin ynnä siihen yksityisomaisuuteen nähden, joka tällä
ehkä oli; herra Bartholdin tuli samalla sitoutua antamaan kaikki
tarpeelliset tiedot mainitun nuoren henkilön syntyperästä ja
aikaisemmista elämänvaiheista. -- Kaikkia varokeinoja noudatettiin,
jotta välikirjasta tulisi täysin pätevä, eikä se ollut muuta kuin
Bartholdin ja kahden todistajan nimikirjoituksia vailla.
Kun palasin Ahlefeltin luota, tuli väki paraikaa kirkosta. Eräs vaimo
lähestyi minua ja kuiskasi korvaani:
-- Hän oli kirkossa, rukoili hartaasti ja itki. Olkaa varuillanne, nyt
on aika!
Minä tunsin hänet Penttulan Liisuksi.
Iltapäivällä kello neljän aikaan minä otin kanssani erään upseereistani
toiseksi todistajaksi enkä suinkaan unohtanut välikirjaa, valtakirjaa,
punaista nenäliinaa, kirjoitusneuvoja enkä Felician viimeistä
kirjelippua. Mutta siitä minä ensin tarkkaan pyyhin pois sen merkin
selityksen, jota onneton tyttö odotti rakastettunsa uskollisuudesta
todistukseksi.
Ahlefelt oli valmiina. Me kolme liittolaista asetuimme aivan lähelle
sen teltan ovea, jonka Barthold oli pystyttänyt torille ja jossa hän
intiaaneineen oli odottamassa soveliainta rovonkokoamistilaisuutta.
Tällä kertaa ei puuttunut uteliaita. Tori, kaikki torinpuoleiset
ikkunat, katot, lauta-aidat, kaikki läheisyydessä olevat puut olivat
täpö täynnä katsojia; kaikki tirkistelivät tornien välille pingoitettua
nuoraa. Se näytti hämähäkin verkon seitiltä korkealla sinisessä
ilmassa, ja tuota hiuksenhienoa lankaa myöten oli ihmisolennon
astuttava.
Hengenvaaralliset uhkayritykset viehättävät aina. Rohkeus uhmailee
niitä, kevytmielisyys ihailee niitä, välinpitämättömyys herää
horroksistaan ja oman turvallisuuden itsekäs tunto tylsyttää muitten
perikadon ajattelemisen. Se on inhoittavaa leikkiä. Nuorallaan kulkeva
Blondin olisi ansainnut kohtalokseen Niagaran pyörteisiin putoamisen.
Ei kukaan ole päässyt selville sen inhotimoisen voiman syvyydestä, joka
houkuttelee ihmistä nostamaan jalkansa iankaikkisuuden pohjattoman
kuilun ylle. Langenneiden enkelien viekkaat äänet toistavat samoja
sanoja, jotka kiusaaja lausui temppelin harjalla: hyppää tästä
alas! Katso, sanovat ne, sinä olet suuri, sinulla on valta tuhota
itsesi! Ja jos uhkayritys on onnellisesti suoritettu, jos Jumala
pitkämielisyydessään on rankaisematta antanut itseään kiusata, silloin
äänet taaskin kuiskaavat: sinä olet kaksinverroin suuri, sinulla on
rohkeutta kuolla ja voimaa elää!
Me kuulimme muutamia ääniä ympärillä olevasta ihmisjoukosta.
-- Lähteekö ihminen astumaan tuota langansäiettä myöten? kysyi joku.
-- Oh -- sanoi toinen -- sellaiset ihmiset eivät ole raskaita, ne
syövät kerran viikossa.
-- Sen tytön saa punnituksi luotipuntarilla, puuttui puheeseen kolmas.
Me olemme nähneet hänen kelluvan veden pinnalla kuin höyhen.
-- Ruoskittu hänet on tuonne nousemaan -- kuului neljäs ääni sanovan --
ja jos hän hengissä pääsee alas, niin häntä ruoskitaan uudestaan. Se on
heidän luontoaan, se. He ovat valepukuisia kissoja; heidän täytyy saada
selkäänsä, jotteivät kynnet tulisi näkyviin.
Muutamat paheksuivat, että pormestari ja viskaali olivat sallineet
tuollaiseen uhkapeliin ryhdyttävän; mutta heidän vastalauseensa
häipyivät kuulumattomiin hälinässä: tuossa hän tulee!
Näyttäytyjä ei ollut tyttö, vaan joku poika viikari, joka oli
miehekkään hurjapäisenä ennen häntä kiivennyt tornin huippuun, sieltä
ylhäältä katsellakseen vaarallista nuorallakulkemista.
-- Mikä se tuo valkoinen on, joka nousee ylöspäin pitkin tornin
itäsivua? kysyi joku hetkisen kuluttua.
Kaikki katsahtivat sinne päin. Näkyi tytön hahmo, lyhyt, häikäisevän
valkoinen hahmo, valkeat alusvaatteet ja kullalla reunustettu,
heleänpunainen liivi. Tornin ylimmässä osassa ei ollut sisäpuolella
kulkevia portaita. Päästäkseen huippuun täytyi kavuta ulos
torninluukusta ja sitten kiivetä ylös tornin seinään lyötyjä,
katsojille näkymättömiä rautakoukkuja myöten. Askel askelelta tuhannet
silmät seurasivat vaarallista nousua. Hento, valkoinen olento näytti
kuin kärpänen nopeasti ja varmasti kiipeävän sileätä seinää myöten
siihen paikkaan, missä köysi oli kiinni tornin huipussa, ja siihen hän
istuutui muutamiksi silmänräpäyksiksi lepäämään. Hänen kiinnekohtaansa
ei näkynyt, joten olisi luullut hänen istuvan ilta-auringon säteellä,
joka pilkisti syksyisen taivaan pilvestä.
Herra Barthold nousi lähellä olevan pienen kaivon katolle ja piti tuon
lyhyen pysähdyksen aikana jäähyväisnäytäntöön sopivan puheen.
-- Korkeasti kunnioitettu herrasväki -- julisti hän sekasotkullaan --
tässä näette Amerikan ja koko Euroopan kuuluisimman taiteilijan
uskaltavan henkensä teidän arvoisaksi huviksenne. Olkaa hyvät,
huomatkaa, että nuora on pingoitettu sadankahdenkymmenen jalan
korkeudelle maasta ja että se keskikohdalta on notkollaan. Neiti
Felicia Barthold astuu tätä nuoraa myöten läntisestä torninhuipusta
itäiseen, kiinnittää punaisen lipun itäisen tornin rautaviiriin ja
palatessaan samaa tietä tervehtii teitä keskellä nuoraa. Hyvät naiset
ja herrat, tämä on neiti Felician jäähyväisnäytäntö; minä suljen hänet
teidän suosiolliseen huomioonne.
Tuskin ahne ihmiskauppias sai lopetetuksi puheensa ihmisjoukon
hälistessä, kun tyttö tornin huipusta varovaisesti astui köydelle.
Tällöin näkyi, että hänellä oli vasemmassa kädessään punaisilla
nauhoilla koristettu tasapainotanko ja pieni punainen lippu, joka oli
pistetty vyötäisillä olevaan kultanauhaan. Hän näytti niin pieneltä
kuin kyyhkynen, kasvoja ei voinut paljain silmin erottaa, mutta ne,
jotka katsoivat häntä kiikarilla, luulivat huomaavansa, että hän oli
hyvin kalpea. Kuitenkin hänen ryhtinsä oli vakava ja varma. Hän
tervehti katsojia sormisuukkosin ja lähti astumaan pitkin nuoraa.
Silloin minä käännyin herra Bartholdin puoleen kysyen, luuleeko hän
saavansa tytön takaisin elävänä. Hän vastasi olevansa ihan varma hänen
taidostaan.
-- Entä jos hän heittäytyy alas? huomautin minä.
Hän rypisti kulmiaan ja vastasi hieman epäröiden, että tyttö kyllä
varoo sellaista tekemästä, koska hän oli vannonut neitsyt Marian ja
pyhimysten nimeen tottelevansa häntä.
-- Se vala ei hänestä nyt enää ole minkään arvoinen, vastasin minä. Hän
on nyt protestantti.
Mies iski katseensa minuun ja muuttui muodoltaan. Minä annoin hänelle
Felician kirjelipun.
Miehen tummanharmaat, vaanivat silmät näyttivät yhtaikaa katsovan
kolmelle taholle. Hän tuijotti paperiin, tuijotti minuun ja samalla
seurasi tytön jokaista liikettä. Hikipisarat kihosivat miehen otsalle,
kun hän teeskennellyn pilkallisesti kysyi, mitä tuo tarkoitti ja
tiedänkö minä merkin.
-- Se tarkoittaa -- vastasin minä tuimasti -- että minä yksin tiedän
merkin ja olen valmis antamaan sen, jos suostutte ehtoihini. Muussa
tapauksessa huomannette, ettei Liisinne tule elävänä alas nuoralta.
-- Verfluchte Dummheiten! ärähti Herkules koettaen ivahymyllä peittää
raivoaan, ja kääntyi minuun selin.
Minä tunnustan, että sydämeni sykki yhtä kiivaasti kuin hänenkin. Mitä
minun oli tehtävä, ellei hän suostu?
Laskeutuva aurinko leimahti läntisten pilvien takaa ja valaisi
nuorallatanssijan kirjavapukuisen, solakan vartalon hänen askel
askelelta muuttaessaan anturan alta liiduttua silkkikenkäänsä eteenpäin
hienon hienolla nuoralla, joka joustavasti painui joka astumalta.
Felicialla oli nyt tanko oikeassa kädessään, ja hän teki sillä mitä
miellyttävimpiä, aaltomaisia liikkeitä. Jos ei tuntenut häntä, luuli
hänellä, lapsi paralla, vielä olevan rohkeutta leikkiä tuossa
huimaavassa korkeudessa.
Päästyään keskelle nuoraa, missä sen notko oli alimmillaan, hän
pysähtyi. Hänen allaan kuulunut hälinä vaikeni yhtäkkiä ihmisten
hämmästyneinä katsoessa ylöspäin. Herra Barthold joutui ymmälle,
kääntyi aivan hämmentyneenä minun puoleeni ja kysyi:
-- Kuinka paljon?
-- Kymmenen tuhatta, vastasin minä.
Mies oli vaiti. Luultavasti hänen oli mahdotonta saada kokoon yhtään
selvää ajatusta; niin kiintynyt hän oli nuoraan ja tyttöön.
-- Tuuli vie hänet, kuului huutoja katsojain joukosta.
Mutta vaikka oli syytä pelätä tuota vaaraa, koska syystuuli alkoi
puhaltaa jokseenkin navakasti, ei uhkaava onnettomuus kuitenkaan
tapahtunut. Felicia oli vain pitkään tähystellyt allaan olevaa ihmisten
vilisevää joukkoa ja alkoi taas varovasti astua eteenpäin. Loppupuolen
matkaa hän kulki yhtä onnellisesti kuin alkupuolenkin, ja kohta nähtiin
tumman punaisen silkkilipun liehuvan kellotapulin ruosteisen
tuuliviirin yllä. Katsojat kajahuttivat äänekkäitä eläköönhuutoja:
herra Barthold tuli tajuihinsa ja huomasi olevan oikean hetken lähettää
perulaisensa ensimmäiselle ryöstöretkelle.
Sillä aikaa kun Felicia levähti kootakseen voimia paluumatkaa varten,
tuli Barthold toisen kerran tarkemmin urkkimaan aikeitani. Hän sai
lukea valmiin välikirjan ja selitti "minun tähteni" tyytyvänsä
kolmeenkymmeneen tuhanteen ruplaan. Minä pysyin tarjouksessani ja
kysyin kylmästi, vaikka sydämessäni kuohui, mitä hän luulee minun
tarjoavan kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuolleesta tytöstä. Hän
vastasi uhkamielisesti:
-- Kuolkoon!
Siinäpä se pulma olikin. Hän tunsi minut, mutta minä tunsin myöskin
hänet. Me erosimme vielä kerran asiasta sopimatta.
Felicia lähti paluumatkalle, jota vaikeutti yhä kiihtyvä tuuli ja vielä
enemmän se, että hänen nyt täytyi astua länttä ja aurinkoa kohti, joka
paistoi suoraan hänen kasvoihinsa, vaikka oli nähtävästi odotettu sen
pysyvän piilossa. Minä olin liian kiihtynyt voidakseni silloin käsittää
hänen uhkayrityksensä suuruutta, mutta kun vuosia myöhemmin olen sitä
ajatellut maltillisemmin, en ollenkaan ymmärrä, mitenkä onnellinen
loppu olisi ollut edes mahdollinenkaan ilman korkeampaa sallimusta.
Tuskinpa olisi Blondinkaan sellaisten olosuhteitten vallitessa astunut
tornista toiseen. Katsojat olivat kuitenkin tyyntyneet ensimmäisestä
menestyksestä, ja nenäkkäät poikaviikarit juoksivat aivan nuoran alle,
huutaen ottavansa kopin, jos mamsseli hyppää alas.
Felicia oli taas päässyt keskelle nuoraa ja pysähtyi yhtä äkkiä kuin
edellisellä kerralla. Kiikareilla näki hänen kauniin, tummakutrisen
päänsä hitaasti kääntyvän ikäänkuin tarkasti silmäilemään alla olevia
väkijoukkoja. Silloin kuulin herra Bartholdin käheän äänen kuiskaavan:
-- Kaksikymmentä tuhatta!
Nuorallatanssija seisoi muutamia silmänräpäyksiä suorana ja
liikahtamatta.
-- Hän on väsyksissä! Hän levähtää! hälisi ihmisjoukko.
-- Aurinko häikäisee häntä! mumisivat toiset.
Samassa silmänräpäyksessä nähtiin jonkin valkoisen- ja punaisenkirjavan
esineen putoavan ylhäältä tuulen kannattamana kaaressa maahan.
Väkijoukko vaikeni. Felician tasapainotanko oli pudonnut kalisten
kivikkoon.
Herra Barthold seisoi rinnallani ja tarttui käsivarteeni. Minä tunsin
hänen kätensä vapisevan, kun hän kuiskasi:
-- Välikirja! Minä kirjoitan!
Me olimme valmiina. Ei koskaan ole välikirjan alle nopeammin
kirjoitettu. Ystäväni pitäessä huolta nimistä minä nousin kaivon
kannelle antaakseni sovitun merkin. Tyttö ei nuoraltaan voinut tuntea
kasvojani, mutta sen sijaan hän erotti univormuni. Mutta punaista
nenäliinaa ei ollut missään. Taskuvarkauksista ei tiedetty mitään
tuossa hiljaisessa maaseutukaupungissa; liina lienee pudonnut meidän
tunkeutuessamme väkijoukon läpi. Ja tuollaisesta mitättömyydestä
riippui ihmishenki! Siinä seisoin voimattomana, epätoivoisena, joka
hetki odotellen valkoisen kyyhkysen levittävän siipensä lentoon --
tuohon kolmanteen hyppäykseen, joka oli oleva viimeinen.
Herra Bartholdin aavistus näytti levinneen koko yleisöön. Kauhu
kuvastui kaikista kasvoista. Muutamat hiipivät pois päästäkseen
näkemästä putoamista; toisia vietiin pois pyörtyneinä; moni sadatteli
jumalatonta uhkayritystä. Katsojat näyttivät olevan varmoja siitä, että
tyttö oli väsynyt ja että hän on auttamattomasti hukassa, ellei kyllin
nopeaan saada levitetyksi palopurjetta hänen alleen.
Hento, valkoinen olento, jonka ääripiirteet näkyivät kiitävää pilveä
vasten, seisoi pitkän hetken suorana; sitten _hän kävi nuoralle
istumaan_. Minun ei tarvitse muistuttaa, miten suurta varovaisuutta ja
taitoa tuo temppu kysyy. Pitäessään milloin toisella, milloin
molemmilla käsillään kiinni nuorasta, joka kiikkui tuulessa, hän näytti
ainoastaan lepäävän. Jotkut käsittivät sen keimailuksi; kuului
joitakuita eläköönhuutoja. Minä ymmärsin, että onneton tyttö vielä
mahdollisimman kauan odotti merkkiä.
Silloin näkyi tornin kulmasta punainen nenäliina kohoavan ilmaan...
ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran. Oli kyllä näkynyt valkeita
nenäliinoja liehumassa; mikä onnellinen sattuma oli niistä yhden
värjännyt punaiseksi?
Seuraukset näkyivät heti. Felicia Barthold oli päättänyt elää. Erittäin
varovasti hän nousi seisomaan, tervehti yleisöä ja lähti viimeiselle,
kaksin verroin vaaralliselle vaellukselleen aurinkoa ja tuulta kohti
läntiseen torniin. Milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellään
tasapainoa säilytellen hän suojeli toisella kädellään silmiään
auringolta. Hänen ruumiinsa joka nivel näytti olevan joustin, joka
liike painolakien täysin matemaattisen laskelman tulos. Minä olin
nähnyt maailman kuuluisimpia akrobaatteja, mutta en koskaan mitään
tämän kaltaista; se oli vertoja vailla oleva mekaaninen tehtävä. Ja
mitä olivat kuitenkaan mekaniikka ja painolait sen rohkeuden ja
mielenmaltin rinnalla, joka tarvittiin moisen matkan onnelliseen
suorittamiseen.
Felicia pääsi läntiseen torninhuippuun, lepäsi siellä vähän kauemmin
kuin ennen, mutta oli kymmenen minuutin kuluttua, katsojain riemuitessa
ja perulaisten kokoillessa saalista, taas alhaalla maassa.
Hän oli nyt meidän omamme. Minä tahdoin ensimmäisenä ilmoittaa hänelle
hänen vapauttamisestaan, mutta huomasin odottamatta toisen ehtineen
ennen. Stanislaus oli palannut yötä päivää ratsastaen ja saapunut
näyttämölle juuri parhaiksi ehtiäkseen vielä huiskauttaa nenäliinansa
ilmaan. Minä kuulin sittemmin, että tuo punainen liina oli ollut
tuntomerkkinä Felician esiintyessä Bartholdin näytännöissä.
Stanislaus piti pyörtynyttä tyttöä sylissään. Liiallinen ponnistus ja
hermojen jännitys, joka yksin oli pysyttänyt hänet nuoralla vaarallisen
matkan viime osalla, olivat kokonaan menehdyttäneet hänet, kun hän
pääsi maahan. Minä ilmoitin muutamin sanoin ystävälleni, että Felicia
on vapaa, ja valmistauduin viemään hänet Penttulaan.
Silloin herra Barthold ilmestyi vielä kerran anastamaan saalistaan.
Minä huomautin, että hän unohti kauppakirjan.
-- En minä sitä ole unohtanut, vastasi hän, mutta minä en vielä ole
kuitannut korvaussummaa.
-- Tässä on vekseli koko summasta! Hän tarkasti paperia ja vastasi:
-- Mahdollisesti vekseli on hyvä, mutta minulle kelpaa vain käteinen
raha.
Mitä oli tehtävä? Vekseliä ei voitu lunastaa sunnuntai-iltana, ja minun
täytyi toistaiseksi jättää voimaton tyttö hirmuhaltijansa huostaan,
mutta päätin seuraavana aamuna vaatia hänet vapaaherratar Elisabetille.
Maanantaiaamuna onnistui minun eräältä kauppiaalta saada vekselin summa
suurimmaksi osaksi Venäjän kultarahassa, jonka tiesin voimakkaasti
tehoavan tuohon ihmiskauppiaaseen. Kello kymmenen Stanislaus ja minä
saavuimme herra Bartholdin luo kantaen kultaa, joka oli lunastava orjan
vapaaksi orjuudesta.
-- Hän on teidän vallassanne, sanoi herra Barthold kylmästi. -- Etsikää
häntä, mistä mielenne tekee. Minun luonani hän ei ole. Hän lähti pois
viime yönä, enkä minä tiedä minne.
Jo ennestään kuohuksissa oleva Stanislaus raivostui noista sanoista
niin, etten koskaan olisi odottanut tuon äänettömän mietiskelijän
voivan niin kiihtyä. Yhtäkkiä hän tempasi miekkansa ja syöksyi
Bartholdia kohden huudahtaen:
-- Koira, sinä olet tappanut hänet!
Kokematon Stanislaus parka ei tuntenut koiraa, jota hän tähän asti oli
ruoskinut. Ennenkuin minä ehdin estää, tarttui Barthold häneen kiinni
herkulesmaisin voimin, ja hurjaa painiskelua kesti, kunnes Stanislaus
kaatui maahan, vasemmassa kyljessä syvä verta vuotava haava.
-- Jos minä olen sinun koirasi, niin minä olen kauan vainunnut
askeliasi, ja nyt tunnet minun hampaitteni jäljet! riemuitsi Herkules
säkenöivin silmin. -- Herra kapteeni, te voitte todistaa, että tuo
poika ahdisti minua teräaseella ja haavoitti itseään omalla miekallaan!
Hänen viime sanojaan minä en uskonut, vaan epäilin heti, että taitava
silmänkääntäjä oli kätkenyt tikarin nuttunsa hihaan. Mutta mitään ei
voitu todistaa. Bartholdin rengit syöksyivät sisään, aseina
rautakanget, ja minä olin onnellinen, kun sain ystäväni pelastetuksi
hengissä. Hän oli hyökännyt; asiasta ei ollut hyvä nostaa melua.
Stanislaus vietiin asuntoomme: lääkäri sanoi vasemman keuhkon olevan
lävistetyn. Minä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille. Kun hän saapui
kymmentä päivää myöhemmin -- sillä kirjeet kulkivat ja matkat
sujuivat siihen aikaan hitaasti Suomessa -- oli Stanislaus melkein
kuolemaisillaan. Ankara tulehdus, joka aiheutui keuhkon haavasta,
uhkasi lopettaa hänen päivänsä. Lääkäri ei sanonut enää olevan mitään
toivoa; me kutsuimme Penttulan Liisun.
Minä en suinkaan katso olevani oikeutettu puolustamaan kaikkia
"viisaita akkoja", sillä lääkäri tekee epäilemättä oikein pitäessään
silmällä ilkivaltaa, jota monin paikoin heidän parannusmenettelyissään
harjoitetaan. Mutta yhtä väärin on minusta, jos lääkäri teorioidensa
näkökannalta hylkää kaiken, mitä hän ei ensin ole tarkoin tutkinut.
Puolet hänen toiminnastaan on otaksumia, kokeita. On oppimattomia
naisia ja oppimattomia miehiä, joille luonto on suonut tarkan silmän
huomaamaan ihmiselimistön häiriöitä ja jotka pitkällisen harjoituksen
avulla, ehkäpä monen ihmishengenkin hinnasta, ovat viimein tulleet
tietämään paljon, mitä lääkäri ei koskaan löydä kirjoistaan.
Penttulan Liisu oli tällainen valtakirjaa vailla oleva luonnonlääkäri,
mutta taudinmäärittelyssä tarkkasilmäinen ja nopea käsittämään
parannuskeinot, ja ne ominaisuudet ovat monesti saattaneet lääkärien
teoriat häpeään ja vastoin heidän ennustuksiaan muuttaneet varman
kuoleman kukoistavaksi elämäksi. Hän tiesi ruumiin lääkkeitä, mutta
samalla myöskin sielun lääkkeitä, joita lääkäri ei tunne, ja hän oli
niitä, jotka mieluimmin lääkitsevät molempia yhtaikaa, koska nuo
ihmisen molemmat puolet ovat hänen mielestään niin likeisesti
yhteydessä keskenään, ettei toisen parantaminen onnistu ilman toisen
parantamista. Juuri tämä puute, mitä anatomiasalin alustaviin
opintoihin tulee on vajavaisuus, jonka lääkärit ja fysiologit sittemmin
voivat ainoastaan osaksi korvata pitkäaikaisella kokemuksella.
Onnettomat ne potilaat, joiden lääkäri on tutkinut ihmistä ainoastaan
haaskana!
Penttulan Liisu käytti aluksi vesikääreitä poistaakseen tulehduksen,
ja kun se onnistui, seurasi järjestyksessä sielun lääkitys. Minä en
ryhdy kuvailemaan hänen parannustapaansa; ensiksi oli saatava
mielikuvitukselle lepoa ja rauhaa, poistettava kaikki se, mikä saattoi
häiritä tai kiihoittaa. Äiti istui sairaan vuoteen ääressä ja kohteli
häntä kuin pientä lasta, lauloi hänen rakkaimpia lapsuudenlaulujaan ja
muistutti mieleen aikaisempien vuosien puoleksi unohtuneita armaita
muistoja. Ja kun hänen pikku poikansa näin aivan vähitellen taas kasvoi
nuoruuden intohimoja tuntemaan, oli nuo sielun lämmittävät ja tuhoisat
liekit vaimennettava terveellisten sulkujen sisään. Feliciaa ei saatu
haihtumaan hänen mielestään, hänet oli vain asetettava kauas toivon
etualalle. Häntä tarvittiin, jotta sortunut nuorukainen saisi voimaa
parantua ja rohkeutta elää; hän oli sentähden kerran tuleva takaisin,
mutta ei vielä.
Minä en aikonut antaa tytön kadota teille tietämättömille. Heti kun
olin huolehtinut ystäväni ensi hoidosta, lähdin herra Bartholdin luo
mukanani ne kaksi todistajaa, jotka olivat kirjoittaneet välikirjan
alle. Me yllätimme Herkuleen hänen juuri ollessaan nousemassa
matkavaunuihinsa. Hänelle ilmoitettiin, että hevoset voitiin päästää
valjaista; hänen ei sallittu lähteä kaupungista, ennenkuin hän oli
luovuttanut vapaaherratar Elisabetin omaisuuden, joka oli uskottu hänen
haltuunsa. Tuon uhkauksen hän otti vastaan ensin uhmaillen, sitten
rukouksin. Mutta ei tarvittu muuta kuin kaupungin pienoinen
poliisivoima, kaksi portille asetettua miestä, niin mies tuli
vakuutetuksi, että hänen luikertelemis- ja pakoonpyrkimisyrityksensä
olivat aivan turhia. Hän tunnusti välikirjanteon jälkeisenä yönä
lähettäneensä Felician vaimonsa vartioimana lähimpään kaupunkiin, jotta
he sieltä tilaisuuden tullessa pyrkisivät Ruotsin puolelle.
Bartholdin täytyi heti lähettää Pervoi noutamaan tyttöä ja jäädä itse
vartioituna panttivangiksi. Kuuden päivän kuluttua tyttö löytyi,
korvaussumma maksettiin ja kuitattiin, Felicia Barthold annettiin
vapaaherratar Elisabetin haltuun. Joko sitten Herkules tyytyi siihen,
mitä ei kuitenkaan enää käynyt muuttaminen, taikka kirkkaat kultarahat
saattoivat hänet lempeämmälle mielelle, yhdentekevää: hän ilmoitti kuin
ilmoittikin, luullakseni niin tarkkaan kuin tiesi, Felician syntyperän
ja aikaisemmat vaiheet. Hänen kotipaikkansa oli Milano ja oikea nimensä
Conti, ja hän oli aatelista juurta ja kaukaista sukua samannimiselle
Bourbon-suvun ruhtinashaaralle. Isä, Itävallan palveluksessa ollut
upseeri, oli ollut onnettomassa avioliitossa huonomaineisen
tanssijattaren Sidonia Maleschalchin kanssa, ja kun hän kaatui sodassa,
turmeltui hänen vaimonsa, Felician äiti, yhä enemmän. Äidin kuoltua
kurjuudessa hänen yhtä rappiolle joutuneet sukulaisensa ottivat
Felician haltuunsa ja viimein myivät hänet kuuden vuoden ikäisenä
Bartholdille. Tietysti Felician oli muka kaikesta kiittäminen
kasvatusisäänsä ja yhtä varmasti Barthold muka nyt oli tehnyt hyvin
huonot kaupat.
Näiden selitysten jälkeen herra Barthold päästettiin matkustamaan
kaupungista kultakuormineen. Sittemmin en ole tästä Euroopan
Herkuleesta kuullut muuta kuin että hänet parin vuoden kuluttua ryösti
ja murhasi Venäjällä hänen oma uskollinen Pervoinsa. Hänen nuorempi
uhrinsa, Gouvernina parka, jota minä en voinut pelastaa, jatkoi
vaarallista tointaan Felician seuraajana ja kuoli Bremenissä niiden
pistimien lävistämänä, joiden yli hän monen monta kertaa ennen oli
vahingotta tehnyt hengenvaarallisia hyppyjään.
Felicia oli palatessaan kuin huumaantunut. Hän ei voinut käsittää outoa
vapauttaan; hänen kaksi sieluaan taistelivat ankaraa taistelua
keskenään. Mitään muuta hän ei halunnut kuin nähdä Stanislausta, ja hän
saikin nähdä sairaan nukkuvana minun läsnäollessani. Felician hellyys
oli liikuttava ja vaikutti suuresti vapaaherratar Elisabetiin, kun minä
kerroin siitä hänelle.
Ah, tuolla uudella ystävällä ja suojelijalla oli itsellään kova
taistelu kestettävänä. Hän oli kalvennut, kun ensi kerran kuuli Sidonia
Maleschalchin nimen; siihen oli syytäkin, sillä sama nainen oli kerran
tuottanut hänen miehelleen niin katkeria kärsimyksiä, tehnyt hänet
naistenvihaajaksi ja nyt tyttärensä välityksellä vielä kuoltuaankin
häiritsi perheen rauhaa.
Lähes viikkokauden vapaaherratar Elisabet pysyi taipumattomana,
kieltäytyen tapaamasta tuota kasvatustytärtään, joka oli ehkä liittyvä
häneen vielä lähemmin.
-- Lähettäkää pois hänet, minä kyllä pidän huolta hänestä!
Mutta sitäpä ei Felicia tarvinnut. Hän tarvitsi äitiä, jota hänellä ei
ollut koskaan ollut, ja rakkautta, jota hän ei ollut koskaan kokenut,
ennenkuin hänen katseensa kohtasi nuorukaisen katseen pauhaavan kosken
rannalla. Hän tunsi itsensä hyljätymmäksi kuin koskaan ennen; minkä
arvoinen on vapaus siitä, joka tuntee olevansa yksin maailmassa?
Olipa hänellä kuitenkin eräs, joka ryhtyi hänen asiaansa ajamaan.
-- Älä itke! sanoi Penttulan Liisu. Ylhäisillä rouvilla on omat
päähänpistonsa, mutta minä sanon heille: ei riitä, että vetää lapsen
järvestä, sitä on myöskin lämmitettävä sylissä.
Ja Penttulan Liisu virkkoi vapaaherratar Elisabetille, kun he molemmat
eräänä yönä valvoivat sairashuoneen viereisessä kamarissa oven ollessa
raollaan:
-- Miksi te, vapaaherratar, ette tahdo nähdä kasvatustytärtänne?
-- Koska hänen näkemiseensä liittyy tuskallisia muistoja, vastasi
vapaaherratar Elisabet kartellen.
-- Sitäpä juuri ajattelinkin, sanoi tytön suojelijatar. Mutta kun
Jumala lähettää meille laupeudentyön suoritettavaksi, niin hän ei
tahdo, että se jätetään keskeneräiseksi. Kas, nyt te, vapaaherratar,
kasvatatte omaa lastanne toisen kerran mieheksi. Jos jätätte hänet
palkatun hoitajan varaan, niin hän kuolee. Jos jätätte puolikuolleen
lapsen maailman huostaan, palkattuihin käsiin, niin se kuolee
henkisesti ja on vielä kerran hyppäävä koskeen. Ilvehtijästä voi
jotakin tehdä, näettekös. Mutta hänellä on sielu, jonka Jumala antoi
hänelle, ja toinen, jonka kiusaaja pani häneen hänen köydellä
tanssiessaan. Tahdotteko te, vapaaherratar, ottaa vastataksenne, jos se
toinen sielu pääsee hänessä valtaan?
Seuraavana päivänä Felicia pääsi ylhäisen rouvan puheille. Hän
heittäytyi vavisten vapaaherratar Elisabetin jalkoihin, suuteli hänen
kättään ja pyysi häneltä anteeksi, että oli tuottanut hänelle surua.
Lapsi raukka, hän ei tiennyt, miten paljon hänen suojelijallaan oli
hänelle anteeksiannettavaa.
Vapaaherratar Elisabet oli kuitenkin jalomielinen nainen; hän nosti
tytön ylös ja sulki hänet syliinsä. Siitä hetkestä asti Felicia
ikäänkuin kasvoi kiinni hänen sydämeensä. Tyttö lähetettiin vanhan
palvelijan suojissa Viipurin läänissä olevalle maatilalle, ja poikansa
parannuttua vapaaherratar nouti hänet luokseen ja rupesi itse häntä
kasvattamaan. Minun tulee lisätä, ettei se suinkaan ollut mikään helppo
tehtävä. Felicia oli hyvälahjainen, mutta myöskin sangen villiytynyt.
Sitä elämää, jota hän oli viettänyt kuusivuotiaasta viidentoista vuoden
ikään, ehkäpä aikaisemminkin, ei saatu yhtäkkiä muutetuksi, niin ettei
siitä olisi jäänyt huomattavia jälkiä. Hänen täytyi aloittaa aivan
alusta, ei ainoastaan mitä tietoihin ja tapoihin, vaan kaikkiin
oikeuskäsitteihinkin tulee. Vapaaherratar Elisabet, joka itse oli
horjahtamatta kulkenut oikosuoraa suuntaa hyveen poluilla ja kärsinyt
niin paljon toisen naisen erehdysten tähden, ei osannut kesyttää tuota
maailman tallatulta markkinatorilta temmattua villikissaa. Hän vaati
liian paljon, puristi kasvattinsa ahtaihin siveyssääntöihin, missä hän
tekikin oikein, mutta sitä paitsi myöskin seuratapojen ahtaaseen
kureliiviin, mikä oli väärin. Siitä seurasi sama kapina, joka nähtiin
Drifva neidin kasvatuksessa. Felician uudet kahleet painoivat häntä
melkein yhtä paljon kuin entisetkin; hän tuotti kasvatusäidilleen
paljon huolta. Yksinpä hänen tottelemiseensakin sekoittui toisinaan
entisen orjan viekkautta. Kasvatusäiti ei uskaltanut koskaan jättää
häntä vartioimatta pelosta, että hän tyhjentäisi juveelilippaan,
ratsastaisi jonakin pimeänä syysiltana Viipuriin naamiaisiin ja palaisi
seuraavana aamuna tuomaan paikoilleen ne jalokivet, joita ei ollut
pudottanut. Vielä vähemmin uskallettiin häntä päästää katsomaan
kaunoratsastajia tai nuorallatanssijoita. Olihan hänet tavattu
palvelijain riemuksi kävelemässä vaatenuorilla, jotka oli pingoitettu
puistoon: Mutta monien tällaisten oikullisten entisiin elämäntapoihin
eksymisten jälkeen Felicia oli taas niin vilpittömän katuvainen, niin
hellä ja niin huomaavainen kasvatusäitinsä pienimpiäkin toivomuksia
kohtaan, ettei vapaaherratar voinut olla yhä uudelleen hänelle anteeksi
antamatta ja häntä rakastamatta. Felicia oppi pian ja unohti nopeasti.
Viidentoista ikäisenä hän oli tuntenut täysikasvuisen naisen sydämen
sykkivän; seitsemäntoista ikäisenä saattoi häntä pitää oikullisena
lapsena. Hän oli vilkas, ajattelematon, herkkä kaikkia vaikutuksia
vastaanottamaan, viehkeä huhtikuu, jossa lakkaamatta kyynelet ja
päivänpaiste vaihtelevat. Kasvatusäiti, jota hän rakasti melkein yhtä
paljon kuin pelkäsikin, ei ollut välinpitämätön Felicia Contin
aateluudesta. Milanosta tulleet todistukset, jotka vahvistivat, mitä
herra Barthold oli ilmoittanut, olivat luultavasti syynä siihen
huolelliseen kasvatukseen, jonka tuli maailman silmistä haihduttaa
nuorallatanssijan muisto, ja saattoivat vapaaherratar Elisabetin
suosiollisesti ajattelemaan lähempääkin sukulaisuusliittoa.
Kolmen kuukauden kuluttua haavoittumisesta Stanislaus ryhtyi jälleen
palvelukseen. Käsittämätön ja kummallinen hän oli aina ollut,
eikä pitkäaikainen sairaanaolo ollut häntä tehnyt vähääkään
avomielisemmäksi. Minua ihmetytti, miten helposti hän sitoutui olemaan
kolme vuotta näkemättä Feliciaa. Hehku näytti palaneen loppuun, tuhka
vain oli jäljellä.
Hänen lupauksensa täyttämistä helpotti rauhanteko, joka aiheutti
meidän pataljoonamme siirtämisen Etelä-Venäjälle puolentoistasadan
penikulman päähän vaarallisesta paikasta. Kahden vuoden kuluttua nuoret
saivat luvan kirjoitella toisilleen, mutta käyttivät tuota onnea
odottamattoman vähän. Stanislauksesta tuli viidenkolmatta vuotiaana yhä
enemmän isänsä kaltainen, umpimielinen ja ihmisarka naistenvihaaja,
joka ei välittänyt vähääkään kestään kaunottaresta, ei edes ennen
ihailemastaan, ja jossa näytti olevan jäljellä ainoastaan rahtunen
hellyyttä äitiään kohtaan.
Kun eron kolmas vuosi lähestyi loppuaan, ilmoitti Stanislaus eräänä
päivänä hämmästyksekseni, että hän oli pyytänyt eroa virastaan.
Minä toivotin hänelle onnea sen johdosta, että hän nyt saattoi
alikapteenina palata isänmaahansa ja ruveta maanviljelijäksi -- se
toivo kajasti näet jokaisen Venäjän palveluksessa olevan suomalaisen
upseerin mielessä.
-- Niin, vastasi hän, minä lähden kotiin mennäkseni naimisiin.
-- Felicia Continko kanssa?
Hän nyökäytti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.
-- Mutta oletko ajatellut tätä askelta? Etkö pelkää, että teidän
tunteenne ehkä ovat muuttuneet? Mikset ensin mene katsomaan häntä ja
päätä vasta sitten?
-- Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän kukaan kohtaloaan kierrä.
Hän lähti todellakin, ei kuolevaisista onnellisimpana rakkauden siivin,
vaan sen välinpitämättömänä orjana, jota hän nyt piti kohtalonaan.
Sairasvuode ja kolmisen vuotta itseensä sulkeutunut elämä, jolloin ei
mikään ollut suonut polttoainetta niille liekeille, jotka kerran
olivat saaneet tuon hiiltyneen sydämen hehkumaan, olivat tehneet
miestiskelijästä salliman uskojan. Hän ei enää rakastanut sitä
viehättävää impeä, joka lempi häntä etelämaisen hellästi ja
pohjoismaisen uskollisesti; tuo kadehdittava, sokaistu mies otti hänet
omakseen kuin hän olisi ollut välttämätön paha, tuon "kohtalon" suoma
lahja, jota hän ei voinut kiertää ja joka kerran oli heittänyt tytön
hänen syliinsä kosken rannalla!
Minä pyysin ja sain virkalomaa voidakseni olla läsnä häissä, jotka
vietettiin varsin upeasti ja valituin vierain vapaaherratar Elisabetin
maatilalla lähellä Viipuria. Harvoin olen ollut häissä, jotka olisivat
luvanneet niin vähän kotoista onnea. Morsian oli säteilevän kaunis,
mutta kyynelsilmäinen ja alakuloinen, sulhanen synkkä ja raskasmielisen
näköinen; emäntä koetti turhaan salata tyytymättömyyttään ja
toiveittensa pettymistä; vieraat katselivat salaa toinen toistaan
ikäänkuin sanoen: mitähän tästä tulee? Onkohan uskaltamisen ja vaivan
arvoista niin pienin toivein liittää ylhäiseen perheeseen
nuorallatanssija?
Mutta niinkuin olen nähnyt muutamien avioliittojen alkavan mitä
riemullisimmasti ja päättyvän onnettomasti, niin minä näin nyt
päinvastaista. Sen mitä nyt seuraa, kertoi minulle monta vuotta
myöhemmin vapaaherratar Elisabet.
Kun yksinkertainen, käytännöllinen ymmärrys -- miksikä en sanoisi
talonpoikaisymmärrys -- sattuu kuin vaaja tunkeutumaan sotkeutuneihin,
monimutkaisiin, vääristyneihin oloihin, kun se niissä saa vaikuttaa ja
toimia selvänäköisin katsein horjumattoman uskon pohjalla, silloin
sattuu toisinaan tuo ymmärrys saamaan selväksi sotkuisen vyyhden.
Penttulan Liisu, jota sekä morsiamen että sulhasen oli kiittäminen
hengestään, kutsuttiin häihin ja hänet otettiin kunnioittavasti
vastaan. Hän istui ääneti ja vaatimattomana nurkassaan, mutta hänen
viisaat harmaat silmänsä oivalsivat heti, ettei kaikki ollut niinkuin
olisi pitänyt olla.
Kuuluisan naislääkärin maine oli jo ennen häntä ehtinyt Viipurin
seuduille, ja kun siellä ei suinkaan ollut puutetta kaikenlaisista
raihnaista, jotka tahtoivat käyttää hyväkseen tilaisuutta päästäkseen
jälleen jaloilleen, niin tuli Penttulan ihmeitä tekevälle muorille
vastoin hänen toivoaan ja tahtoaan paljon tekemistä. Kuudeksi pitkäksi
kuukaudeksi hänen täytyi mielipahakseen jättää miehensä ja lapsensa
tulemaan omin neuvoin toimeen ja autella vento vieraita ihmisiä
terveiksi, ja hän asui sen aikaa parhaastaan vapaaherratar Elisabetin
luona. Hänen vaikutuksensa tuli siellä sitä suuremmaksi, kun hän ei
näyttänyt vähimmässäkään määrässä mitään vaikutusvaltaa vaativan.
Kaikki kysyivät häneltä neuvoa: hänen piti sanoa ajatuksensa karjasta,
kirnusta, juuston teosta, leipomisesta ja juoman panosta, pesusta ja
käsitöistä; hänen piti ennen kylänlukuja luettaa laiskoilla
katkismusta; hänen piti sunnuntai-iltoina selittää saarnaa
palvelusväelle. Nuorikot ja vapaaherratar Elisabet olivat usein
uteliaisuudesta läsnä näissä selitystilaisuuksissa ja mieltyivät
niihin. Selitysten jälkeen keskusteltiin uskonasioista, ja Stanislaus
teki huvikseen pilkkaa oppimattoman talonpoikaisvaimon uskosta.
Niinkuin moni muu nuori mies ei hänkään uskonut muuta kuin mittausopin
selviöitä. Hän ei salannut epäilyksiään, mutta hän oli tavannut
väkevämpänsä; hän kiivastui, mutta toisen tyyneys teki hänet
aseettomaksi, hän ryhtyi epäämään, mutta hänet voitettiin. Se ärsytti
häntä; hän kävi vilkkaaksi ja puheliaaksi, käytti kaiken oppinsa, mutta
joutui kuitenkin auttamattomasti tappiolle. Sielujen lääkitsijä oli
paitsi Raamattua tutkinut myöskin ihmissydäntä. Hänen kokemuksensa
oli hyvin rikas, hänen yksinkertainen, levollinen ja selvä
todistelunsa niin sitova, että uhmailevan epäilijän täytyi tunnustaa
olevansa voitettu. Jos olisi ollut kysymys dogmeina esitetyistä
uskonnontotuuksista, olisi Stanislaus paremmin saanut suojelluksi
itsensä uskottomuusmuurinsa takana; mutta Liisu oli niin viisas, että
piti sillä alalla uskonsa omana tietonaan. Hänen todistelunsa koski
aina kristillisyyden sovittamista elämään, ja siinä hän oli
vastustamaton. Ken ei uskonut ennustusta, hänen täytyi uskoa
käskysanat.
Kun kerran keskusteltiin elämänuskosta, ei siitä enää ollut pitkälti
yksityisiin sydämen huoliin. Vähitellen tämän pienen perhenäytelmän
kolme päähenkilöä olivat paljastaneet Liisulle jonkin sydämensä pimeän
sopen. Hän sanoi vapaaherratar Elisabetille:
-- Jumala tarvitsi kuusi päivää maailman luomiseen, ja hän luo yhä
vielä. Miksi te tahdotte saada paratiisin valmiiksi jo ensi päivänä?
Stanislaukselle, joka ei salannut elämänkyllästymistään, hän sanoi:
-- Minulla oli lanko, Matti Penttula, joka oli saanut päähänsä, että
maailma on häviävä seuraavana mikonpäivänä. Matti istui ja itki, jätti
peltonsa hoitamatta eikä välittänyt vaimostaan eikä lapsistaan. Vaimo
kynti ja kylvi, korjasi elot ja pui. Kun mikonpäivä tuli ja maailma oli
entisellään, joutui Matti hätään, kun ei muka leipää ollut, mutta vaimo
leipoi leipää uutisjauhoista, ja Matti kiitti Jumalaa, että hänellä oli
vaimo.
Mitä Stanislaus tuumi moisesta ripityksestä, en tiedä, mutta ei
Feliciakaan jäänyt osattomaksi.
-- En koskaan -- sanoi Liisu -- ole nähnyt vallattomampaa varsaa kuin
isäni punainen ruuna oli. Sen valjastaminen kuorman eteen olisi ollut
samaa kuin susi-ilveksen valjastaminen, eikä koko kylässä ollut miestä,
joka olisi pystynyt ottamaan sen kiinni hevoshaasta. -- Mitä pitää
minun tehdä? sanoi isä; pitääkö minun nuijia se? -- Älähän toki,
annapas minä koetan! sanoi äiti. Ja äiti alkoi juottaa ja syöttää
ruunaa, puhui sille ystävällisesti, antoi sille leipää ja sai sen
pysymään hiljaa valjaissa. Joka kerta kun äiti tuli veräjälle, tuli
hevonen häntä vastaan, pieninkin poika saattoi taluttaa sen kotiin
haasta, eikä isällä ole koskaan ollut niin hyvää hevosta. Sillä
katsokaa, niin on ihmisten kuin elukkainkin laita, kaikessa pitää
käyttää sävyisyyttä ja sopuisuutta. Paha on voitettava hyvällä, eikä
rakkaus jää hedelmää vaille.
Moni hyvä sana haihtuu tuuleen, mutta näissä sanoissa oli jotakin, joka
niitä idätti. Äiti tuli hellemmäksi, poika avomielisemmäksi; nuoressa
vaimossa lapsi alkoi kehittyä naiseksi. Felician _ensimmäinen_ sielu
pääsi valtaan; _toinen_ väistyi pohjattomaan syvyyteen. Kun nuo kuusi
kuukautta olivat kuluneet ja Liisu palasi Penttulaan -- ahdettuna,
kuten hän itse sanoi, kuin heinähäkki täyteen nuoren karjan rehua --
olivat pilvet jo melkoisesti hälvenneet. Ja kun jonkin ajan kuluttua
pikku tyttö tuli kietomaan käsivartensa noiden kolmen ympäri, oli
Jumala jo luonut hyvän osan paratiisia. Matti Penttula käsitti, että
hänellä oli vaimo, ja rakkaus oli valjastanut vallattoman varsan
aisoihin.
Minä tuskin tunsin Stanislausta, kun kymmenen vuoden kuluttua eräänä
iltana joulunpyhinä tulin heitä tervehtimään. Äiti ja poika istuivat
työhuoneessa, vapaaherratar kutoen sukkia lapsille ja Stanislaus
selvitellen jotakin mekaniikan alaan kuuluvaa tehtävää, jollaiset
aina olivat häntä huvittaneet. Kolme sievää pikku tyttöä kiipeili
uteliaina entisen naistenvihaajan olkapäillä. Lapset olivat paitsi
muita kauniita leikkikaluja saaneet jouluksi rakennuslaatikon, jossa
oli puusärmiöitä ja kuutioita. He olivat tehneet kaksi tornia; niiden
väliin kiinnitettiin lanka, ja sille langalle oli pieni nukke
tasapainotankoineen asetettava niin, että se pysyi tasapainossa. Tuo ei
ollut mikään helppo asia, nukke kiepsahti lakkaamatta nurin, ja lasten
siinä puuhatessa astui nuori vapaaherratar sisään taluttaen kädestä
kaksivuotiasta poikaa.
-- Ei se seiso, se kaatuu! huusivat pikku tytöt äidilleen.
-- Niin, sanoi isä hymyillen, pyytäkää äitiä koettamaan; hän osaa
paremmin saada sen pysymään!
Felicia punastui tuosta vieraan läsnäollessa hänen entiseen elämäänsä
tehdystä viittauksesta. Mutta hän malttoi mielensä ja vastasi:
-- Sitokaa nukke langalla katosta riippumaan! Tuommoisella nuoralla
seistessä pitää olla sidottuna langalla taivaaseen, muuten putoaa!
-- Mitä vielä, kyllä se pysyy langalla, kun vain löytää oikean
painopisteen, sanoi mekaanikko.
-- Ei, se putoaa niinkuin me kaikki ehdottomasti putoamme, ellemme ole
sidotut langalla taivaaseen, huomautti vapaaherratar Elisabet.
Stanislaus heltyi, katsoi punastuvaan vaimoonsa, katsoi minuun ja
sanoi:
-- Emmekö olekin sokeita? Aina naiset löytävät tuommoisen hienon
ompelulangan, emmekä me muut huomaa sitä edes kiikarillakaan!
-- Oletko viimeinkin alkanut ymmärtää asian paremmin? ilvehdin minä.
-- Olen, sanoi hän, kuka voi kestää kokonaisen pataljoonan hyökkäystä?
Ensin sain erään, joka kantoi minua käsivarsillaan. Sitten putosi
kaulaani toinen sadan kahdenkymmenen jalan korkeudesta, ja vihdoin
satoi päälleni kolme pientä parkujaa. Onni, että minulla on poika,
muuten olisin hukassa.
Minä ajattelin kuudetta naista, talonpoikaisvaimoa, ja mietin, oliko
hänet kokonaan unohdettu tuossa ylhäisessä kodissa. Ikäänkuin nuori
vapaaherratar olisi arvannut ajatukseni, esitteli hän neljä lastaan ja
sanoi nimet: _Liisu_, Felicia, Olga, Stanislaus.
-- Isoäiti ne on kantanut kasteelle ja pannut niille nimet, selitti
isä. -- Me tahdoimme kunnioituksesta, mihin olimme velvolliset, ristiä
lapsen Elisabetiksi, mutta mummo antoi sille nimeksi Liisu tehden
lapsesta erään kelpo vaimon kaiman, joka oli tytön kummina.
-- Hän oli _minun lankani_, virkkoi nuori vapaaherratar suloisesti
hymyillen.
-- Ja myöskin minun ja minun poikani, lisäsi vapaaherratar Elisabet.
Minä ajattelin kaikkia näkymättömiä lankoja, joilla maailman
pingoitetulla nuoralla tanssivat nuket ovat sidotut taivaaseen;
hauraita, näkymättömiä, usein poikki meneviä lankoja ne ovat, ja moni
ne katkoo kuin rasittavan kahleen -- hienompia kuin hienoin hämähäkin
verkko ne ovat ja kuitenkin vaskiketjuja vahvemmat ihmislasten
tarttuessa näihin korkeuden säikeihin. Felicia Conti oli löytänyt
sellaisen langan, ja _sentähden_ hän ei ollut pudonnut.