Vedenkorkeusmerkki.
Neiti Hemming oli lyönyt käsilaukustaan vetoa, että äsken kerrotussa
kansantarinassa on jokin rakkausjuttu. Asiasta kiisteltiin vilkkaasti.
Herrat väittivät itsepintaisesti, että käsilaukku on mennyttä, mutta
naisista sitä vastoin oli niin uskollinen luutnantti kuin Toholammen
onkija kaikista luutnanteista harvinaisin ilmiö. Tohtori Rabe ehdotti,
että riidanalainen laukku uhrattaisiin Itämerelle, ja jos dosentti Sumu
hyväntahtoisesti suostuisi uimaan sen perässä Gotlantiin, niin olisi
muka pahin este poistettu. Eversti Hemming sanoi epäilevänsä, etteivät
uskolliset luutnantitkaan ole niin harvinaisia; mutta koska hän oli
saanut seitsemännen arvan, tahtoi hän säästää todistuksensa, kunnes
hänen laillinen vuoronsa tulee. Kysyttiin, kenellä on kuudes numero:
sen oli saanut rouva Rönnevall.
-- Minäkö! huudahti tuo pieni viehättävä rouva oivasti teeskennellen
hämmästystä. -- Ja mitä minä osaisin kertoa tälle rakastettavalle
seuralle niin syväoppisten ja hirmuisten juttujen jälkeen, joita tässä
olemme huviksemme saaneet vuorotellen kuulla?
Pitääkö minun ehkä kertoa, millainen oli ensimmäinen tanssipukuni
Tukholmassa? Vai kuinka mamsseli Pettersson leikkasi mieheni yönutun
puoli kyynärää liian lyhyeksi? Vai kuinka palvelustyttö pisti
sokerileipurin jäätelövuoren leivinuuniin, jottei se jäähtyisi
ensimmäisiksi illallispidoiksemme? Taikka neuvottelemmeko, mikä on
paras Euroopan neljästäviidettä lohenvalmistustavasta? Vai tahdotteko,
hyvät herrat, selittää meille, mikä on raa'an pihvipaistin metafyysinen
etu? Minä tarjoan, mitä talossa on, enkä tahdo, niinkuin ystävämme
neiti Drifva, edes näyttää lastenkamariakaan. Olkaa hyvä, valitkaa!
Mutta ollakseni vilpitön turvaudun mieluimmin siihen sukupuoleni
etuoikeuteen, että saamme olla vaiti, milloin ehkä virkamme olisi
puhua, ja puhua, milloin luultavasti olisi monestikin viisainta olla
vaiti. Tohtori Rabe, olkaa niin hyvä, suorittakaa minun tehtäväni,
vaikka meitä uhkaisi viisikin nidosta latinaa!
-- Rouva Rönnevall -- vastasi tohtori -- te menettelette niin väärin
itseänne kohtaan, kuin ainoastaan se voi menetellä, joka tietää, että
häntä joka taholta vastustetaan. Minä olen varma, että Euroopan
neljästäviidettä lohenvalmistustavasta ei yksikään ole niin
mielenkiintoinen, kuin meistä olisi vähäinen kuvaus teidän omasta
elämästänne. Sallikaa meidän toivoa, ettei ole kyseessä muuta kuin
pikkuisen ajatusaikaa, ja jos minä saatan sillä välin täyttää tyhjän
numeron, olen koettava parastani. Johtuu mieleeni vähäpätöinen tapaus,
joka ei ole syväoppinen eikä hirmuinenkaan, mutta joka kenties voi
pelastaa neiti Hemmingin käsilaukun. Se koskee tavallaan rakkautta ...
mutta melkoisen kaukaa. Minun pitäisi ennemmin nimittää sitä "Ylpeitä
lupauksia kohtaan osoitetuksi uskottomuudeksi". Onko täällä ketään,
jonka omatunto tulisi levottomaksi siitä?
Ei ollut ketään. Rouva Rönnevall ilmoitti nöyrän kiitollisuutensa.
-- Uskottomat lupaukset! aloitti tohtori veitikkamaisesti, lämmin väre
äänessä. -- Ah, mitä karehtivan vedenpinnan tuhansia tuulenpuuskia,
horjumattomia päätöksiä, liian varmoja aikomuksia onkaan uhkamielisessä
nuoressa päässä! Niin ylpeinä, jyrkkinä ja suurellisina ne esiintyvät
suuttumuksen hetkinä tai tunteiden kuohuessa, että niitä saattaisi
luulla lujiksi kuin kallio, iankaikkisiksi kuin tähdet, ellei hyvin
tietäisi, mitä arvoa niillä on, kun se on saanut puhumisvallan, mikä
äsken vielä oli vaiti. Mutta vaikka ne ovat pettäneet sata ja tuhat
kertaa ja sata ja tuhat kertaa saaneet osakseen seuraavan päivän
ilkkuvan naurun, niin uskoo kahdeksantoistavuotias niin lujasti niiden
pettämättömään totuuteen, kuin vasta silloin olisi täysi tosi edessä.
Kun sitten taas uusi, suuri aikomus astuu esiin, rohkeasti vaatien
elämän virran johdattamista edeltä päin viitattua uraa myöten, eikä ole
mitään muuta jäljellä kuin sen toteuttaminen, silloin tuleekin uusi
päivä ajatuksineen, uusi yö unineen; nuorukainen tai neitonen, tuon
uljaan päätöksen tehnyt katsahtaa taakseen ja huomaa, että uusi luoto
oli sumua niinkuin kaikki edellisetkin, kallionvahvuinen aikomus vahaa
niinkuin sadat muut. Kuplat kulkevat nopeaan elämän virrassa; jos
tartut niihin, särkyvät ne; jos annat niiden paeta, tulee sijaan yhä
uusia. Ken kiinnittää veneensä vaahtoon, hän joutuu kosken pyörteeseen.
Souda lujien tuhatvuotisten kallioitten luo, joihin on taottu
rautarenkaita hauraitten alusten turvaksi; kierrä köytesi niihin äläkä
sitten pelkää vaikka veneesi virran pyörteessä huojuukin! Kun asumme
tällaisella pyörivällä pallolla, missä kaikki vaihtuu, tarvitsemme
vaihtuvan maailman ulkopuolella olevaa tukea. Luja maakin liikkuu
jalkaimme alla, mitä sitten ihmissielun aaltoilevat ajatukset, se kun
ei enää tänään ole, mitä se oli eilen, ja huomenna on unohtanut sen,
mikä tänään on hehkuvana haluna. Iankaikkisuusajatukset yksin ovat
pysyväisiä tuossa kuohuvassa koskessa. Ne ovat kiintotähtien kaltaisia;
lapsi ja vanhus näkevät ne samalla kohdalla, niiden suhteen katoavat
aika ja matkat, kaikki maalliset mittapuut ovat niihin nähden liian
pieniä.
Kahdenkymmenen ikäisenä en ajatellut näin enempää kuin muutkaan. Minä
olin niin varmasti kuin kukaan konsanaan vakuutettu aikomusteni
järkähtämättömyydestä, minä tunsin lujien päätösteni alla vankan
kalliopohjan. Minä en anna minkään ilkeän siteen tai hempeiden
intohimojen itseäni vangita, ajattelin; minä uhmailen kaikkia esteitä,
uurran uusia uria ihmiskunnalle, uudistan oman tieteeni, klassillisen
muinaisuuden, ja sille vanhanajan perustalle rakennan aivan uusiksi
yhteiskunnan, valtion, koko maailman. Niin, minun klassillinen
roomalaismaailmani tunkeutuu meidän hajanaiseen ja aineelliseen
aikakauteemme niinkuin Caesar legioonineen raivasi itselleen tien
Galliaan; raitis, nuorentava, iäisesti nuoren Rooman ja iäisesti
kauniin Kreikan tuulahdus kulkee kerran niinkuin renessanssin aikana
villiytyneen, barbaarisen Euroopan yli. Älkää kysykö, mitä minä toivoin
saavani aikaan: kysykää ennemmin, mitä minä _en_ ollut saava aikaan.
Päätökseni oli tehty, minä tahdoin uudestaan järjestää aikakauteni
Platonin ja Ciceron tasavallan mukaan tai minusta oli tuleva viimeinen
roomalainen.
Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin päässyt iäisen ylioppilaan
Peregrinus Müllerin tuttavuuteen, tein likeisen ystävyydenliiton
ikäiseni nuorukaisen Knut Envaldssonin kanssa ... ehkä tunnettekin
hänet? Hän ainakin olisi tuntemisen arvoinen. Meidän opintomme kävivät
niin vastakkaiseen suuntaan kuin suinkin mahdollista: hän oli
luonnontutkija, minä kielentutkija, hän realisti ja empiirikko, minä
humanisti ja idealisti. Mutta meissä kummassakin oli jotakin yhteistä,
juuri nuo suuret maailmaa uudistavat ajatukset ... tietysti myöskin
samat lujat päätökset tulevan suurtyön suorittamisesta. Envaldsson oli
oikeastaan matemaatikko, mutta matematiikka on uimavyö, joka kantaa
kaikilla luonnontieteen vesillä. Siihen aikaan, kun hän tutki kemiaa,
hän oli päättänyt sulattaa vuoret upokkaassaan, muuttaa kaikki
savilätäköt aluminiumiksi, tehdä vedestä polttoainetta ja saada
mateerian monet alkuaineet supistumaan yhdeksi ainoaksi. Alettuaan
tutkia fysiikkaa hän päätti muuttaa valoa ja sähköä kiinteään muotoon;
kasvi- ja eläintieteen alalla hän tahtoi osoittaa olevan itseperäistä
synnytystä, toisin sanoen, syntymistä siemenettä ja vanhemmitta. Hän
meni, kuten näette, pitemmälle kuin minä, hän kaivautui yht'aikaa
äärettömän pieneen ja äärettömän suureen; löydettyään mikroskoopillaan
alkusolun, josta elimellisen elämän pienimmät embryot kehittyvät, hän
tahtoi Newtonin ja Kepplerin _mécanique céleste'in_ mukaan sovittaa
taivaankappalten liikunnon lait ihmiselimistön verenkiertoon.
(Siinä rouva Rönnevall nousi, niiasi syvään ja istuutui taas hyvin
juhlallisesti.)
-- Kyllä ymmärrän, virkkoi tohtori päätään nyökäyttäen, naisten
mielestä minä liihoittelen pilvissä, mutta kohta minulla on kunnia
saapua takaisin maan päälle. Lyhyesti puhuen, vaikka ystäväni Knut
Envaldsson kuvittelikin olevansa oikea realisti ja empiirikko, kuten
hän ammatiltaan todella olikin, niin oli hänessä kuitenkin hieman
haaveksijaa: käytännöllisesti puhuen terveen arkiymmärryksen mukaan se
merkitsi, että jos minä olin puolihullu suurine päätöksineni, niin hän
oli melkein täysihullu. Se ei kuitenkaan meitä estänyt tekemästä pilaa
toistemme suurenmoisista tuumista eikä myöskään tuntemasta sisäistä
myötätuntoa niitä kohtaan. Oli hetkiä, jolloin olimme halukkaat
jakamaan maailman kuin kaksi suurta valloittajaa, kuitenkin niin, että
kummallekin jäi valta rynnätä valloittamaan toista puoliskoa, milloin
vain sai oman ylivaltansa vahvistetuksi toisella puoliskolla.
Turussa saimme onneksemme seurustella professori X:n intelligentissä
perheessä, mikä oli vielä suurempiarvoisempaa kahdelle kokemattomalle
ylioppilaalle siitä syystä, että toverielämä oli siihen aikaan
jotenkin kirjavaa. Talon kaksi nuorta tytärtä, Maria ja Sofia,
edistivät kasvatustamme siten, että säälimättä repivät meiltä nuo
maailmanherruuden suunnitelmat. Itse he olivat niin vähässä määrin
vapaat ikänsä haaveksivista unelmista, että olivat rakentaneet
maailmansa kirjojen mukaan. He olivat lukeneet paljon, eikä heistä
nykyinen ihmiskunta lainkaan vastannut Schilleriä, Chateaubriandia ja
Washington Irvingiä, puhumattakaan Klopstockista, Lidneristä ja
Frithiofin sadusta. Mittapuu ei soveltunut meihin eikä kehenkään
muuhunkaan heidän tuttavistaan; meitä kohdeltiin mitä viehättävimmällä
tavalla kuin koulupoikia, ja nyt minä huomaan, ettei mikään saattanut
olla hyödyllisempää kahdelle maailmanvalloittajalle -- meille, jotka
ehkä olisimme voittaneet yliopistollisissa väittäjäisissä, mutta
seisoimme aivan avuttomina ja turvattomina kahden sukkelan ja
liukaskielisen naisvastustajan edessä. Ehkä olisi nuorten naisten
onnistunut parantaa meidät nopeammin kuin elämä sitten on parantanut,
elleivät Turun palo ja yliopiston muuttaminen Helsinkiin olisi liian
nopeasti keskeyttäneet tuttavuutta.
Matkat ja opinnot estivät meitä kymmeneen vuoteen näkemästä Maria ja
Sofia X:ää tai edes kuulemasta, mihin he olivat sittemmin joutuneet
tässä proosallisessa maailmassa. Ystäväni Envaldsson ja minä tapasimme
toisemme pitkän eron jälkeen hyvin todistuksin tohtoreina Helsingissä
ja kerroimme kumpikin maailmanherruuden-taisteluistamme. _Vielä_ ei
ollut maailman jakaminen onnistunut; me olimme jo taipuvaiset uskomaan,
että se tehtävä onkin vaikeampi kuin kymmenen vuotta takaperin olimme
luulleet. Mutta maailma on suuri; vaikkapa meidän ei onnistunutkaan
valloittaa kaikkia maanosia, niin lujana päätöksenämme pysyi ainakin
Suomen saattaminen alamaisuuteemme. Minä yhä harjoittelin roomalaisia
legioonejani ja Envaldsson "seuloi luontoa" upokkaassaan, niinkuin
Tegnér sattuvasti on lausunut.
Tähän aikaan oli kuuluisan professorimme af Hällströmin onnistunut
mitata veden suurin tiheys, ja Nervander, ollen vielä uransa alussa,
rakenteli nerokkaita sähkö- ja magnetismiteorioja. Luonnontutkimus oli
Berzeliuksen toimesta vaurastunut meilläkin suurvallaksi, joka kokonaan
uhkasi viedä voiton klassillisesta vanhasta Roomasta. Monen muun ohessa
alettiin jälleen kiinnittää huomiota Celsiuksen jo sata vuotta
aikaisemmin esittämiin teorioihin pohjolan _veden vähenemisestä_. Eihän
tuo hyvin riidanalainen asia arvatakseni liene teille tuntematon?
Neiti Hemming pyysi selitystä. Itse ilmiö, huomautti hän, ei ollut
tuntematon, mutta sen syistä olivat useimmat tietämättömiä, mikä ei kai
ollut anteeksiantamatonta.
-- Minä koetan puhua niin lyhyesti ja selvästi kuin mahdollista, jatkoi
tohtori. Yleisesti tunnettu asia on, että Suomen ja Pohjois-Ruotsin
Itämeren rannikoilla aina Tukholman leveysasteelle asti merivesi
vetäytyy hitaasti alemma matalilta rannoilta. Maata syntyy siihen,
missä ennen oli merta, ja heinämies niittää siinä, missä kalastaja
vielä viisikymmentä tai sata vuotta takaperin souteli veneellään.
Kenties olisi tämä luonnonilmiö, joka tekee tuntuvasti matalammiksi
satamamme ja muuttelee rannikkoja, jäänyt huomaamatta, ellei jo ammoin
olisi ollut riitaa niin sanotuista "hylkeenkivistä", joille hylkeet
keväisin nousevat päivänpaisteeseen ja joilla pyssymiehet sen tähden
hyvin ahkerasti kävivät hylkeenammunnassa. Pitäjät ja kylät olivat
riidelleet noiden kivien omistusoikeudesta, mutta aikojen kuluessa
huomattiinkin niiden nousseen niin korkealle vedessä, etteivät hylkeet
enää voineet päästä niille merestä. Celsius johtui ajattelemaan, että
meri laskeutuu säännöllisen luonnonlain mukaan, ja luuli mittauksilla
pääsevänsä siihen tulokseen, että merenpinnan korkeus alenee neljä
jalkaa sadassa vuodessa. Tulosta pidettiin niin varmana, että Dalin
perusti siihen Ruotsin vanhemman historian, laskien, että tuhat tai
kaksi tuhatta vuotta takaperin täytyi määrättyjen alojen Skandinavian
nientä olla veden alla. Sittemmin toiset väittivät Celsiuksen
mittauksia vääriksi ja korjailivat niitä tullen uusiin tuloksiin,
joista mainitsen vain ihan nykyisimmät. Niiden mukaan merenpinta
laskeutuu pohjoisrannikoilla neljä tai viisi jalkaa vuosisadassa, siis
noin puoli kymmenystuumaa vuodessa, jota vastoin eteläisillä
rannikoilla merenpinnan laskeutuminen on puolta pienempi, kaksi jalkaa
vuosisadassa, ja koko ilmiö häviää Tukholman leveysasteen kohdalla.
Probleema on hyvin vaikea ratkaista ja havainnot ovat ristiriitaisia,
joten ei vieläkään ole saatu varmasti määrätyksi, nouseeko meri
Etelä-Ruotsin, Tanskan ja Pohjois-Saksan rannikoilla, kuten muutamat
otaksuvat, sen sijaan, että se laskeutuisi sielläkin. Lopuksi tulee
minun lisätä, että mitä ensin pidettiin _veden vähenemisenä_, se
todellisesti onkin _maan kohoamista_, koska maansisäiset vulkaaniset
voimat hitaasti nostavat muutamia osia meidän maapallostamme,
jotavastoin toiset osat samasta syystä hitaasti painuvat. Me emme
huomaisikaan maan kohoavan jalkaimme alla, ellemme näkisi meren samassa
määrin vaipuvan syvemmälle.
On selvää, että nämä mittaukset kokonaan riippuvat luotettavista
merkeistä, jotka osoittavat, miten korkealla merenpinta on jonakin
varmana ajankohtana ollut. Koska hylkeenkivet, satamat, kallioihin
taotut rautarenkaat ynnä muut saattoivat ainoastaan likipitäen soveltua
niiksi mitoiksi, joita etsittiin, alettiin edellisellä vuosisadalla
hakata rantakallioihin pysyviä merkkejä, joista näkyi tarkalleen, miten
korkealla vesi keskimäärin oli määrättynä aikana. Noita merkkejä
pidetään syystä kyllä parhaimpina todistajina, ja niiden merkitys
kasvaa vuosi vuodelta. Jos ne sen lisäksi on hakannut joku ammattimies,
niinkuin esimerkiksi kuuluisa Augustin Ehrensvärd, Viaporin perustaja,
niin tuskinpa minun tarvinnee huomauttaa, miten verrattoman tärkeitä ne
ovat tämän kysymyksen ratkaisemiseksi sadan vuoden perästä.
Envaldsson, professori Hällströmin parhaita oppilaita, oli hyvin
innokkaasti tutkinut juuri tätä asiaa, pääsemättä kuitenkaan mihinkään
ratkaisevaan tulokseen. Hän kertoi minulle huolensa, mutta mitäpä minä
olisin hänelle vastannut? Muuten niin teräväpäinen Cicero ei osannut
mitään neuvoa, Vergilius ei edes tiennyt, että Itämerta oli
olemassakaan, Tacituksella ei ollut vähintäkään aavistusta maan
kohoamisesta. Onneton luonnontutkija, hän olisi hyvin mielellään
tahtonut hartioillaan kohottaa Suomea neljä jalkaa vuosisadassa, mutta
tuo Atlaksen taakka kävi hänelle liian raskaaksi.
Muutamana kesäkuun aamuna päätimme haihduttaa opinhuoliamme tekemällä
pienen huvimatkan Helsingin saaristoon. Me hankimme veneen, muutamia
ongenvapoja ja eväskorin leipää, juustoa ja pullon viiniä, ja sitten
nostimme purjeet. Matka kävi Turholman ja Stansvikin ohi Estnäsin
salmen läpi Villingen seudulle. Viaporin salmista puhaltava raitis
merituuli vei meitä hauskasti eteenpäin pitkin keinuvia selkiä.
Vuoriset niemekkeet näyttivät tulevan meitä vastaan ja tanssien
kulkevan ohitsemme, kuusikot lähettivät meille miellyttävää
pihkanhajua, huvilat heittelivät houkuttelevia sormisuukkosia,
purjeveneet ja halkojaalat vaativat meitä kilpailuun. Envaldssonilla
oli mukanaan metsästystorvi, jolla ahkerasti tervehdittiin kaikkia
vastaantulijoita. Me aloimme kotiutua omaan vuosisataamme; vanha Rooma
vaipui muinaisuuden hämärään, Envaldsson ei enää muistanut "seuloa
luontoa", vaan nautti sen sijaan siitä sitä ahkerammin. Mitä
parhaimmalla tuulella ollen saavuimme suojaisiin Villingen salmiin,
penikulman päähän kaakkoon päin Helsingistä, ja ryhdyimme siellä
koettamaan kalaonneamme. Se näytti välttävästi vastaavan sitä
taitavuutta, mikä meillä oli kuulussa onkimisurheilussa. Me saimme
kolme neljä pyristelevää ahvenpahaista, ja kolmen neljän viattoman
särjen kuolema tuli omaatuntoamme rasittamaan; viimein lähdimme maihin
valmistuttaaksemme päivällisaterian läheisessä kalastajantorpassa.
-- Rabe -- sanoi ystäväni minulle, kun höystimme paistettuja särkiämme
muutamilla kokonaisina keitetyillä munilla, viilikehlolla ja viinillä
-- minun mieleeni johtui jotakin onkiessamme salmessa.
-- Annas kuulua! vastasin minä tyynenä kuin filosofi, pyyhkien muutamia
viilin merkkejä liiveistäni.
-- Tunnethan Ehrensvärdin vedenkorkeusmerkit?
-- Totta kai, olenhan ollut sinun oppilaasi.
-- Celsius esitti vedenvähenemisteoriansa 1743. Se herätti, niinkuin
muistat, mitä vilkkainta mielenkiintoa, ja kesällä 1747 Ehrensvärd
oleskeli täällä saaristossa suunnittelemassa jättiläistyötään,
Viaporia. Mikäpä olisi luonnollisempaa tai todenmukaisempaa kuin
se, että hän juuri tänne johonkin, näihin siihen tarkoitukseen
erikoisesti sopiviin kallioihin on hakannut jonkin kuuluisista
vedenkorkeusmerkeistään? Eikä kuitenkaan ole kenenkään onnistunut
löytää piirtoakaan niistä. Pitäisipä tarkoin tutkia Villingen seudut.
-- Niin, miksikä ei? Mutta saatathan tutkia itse. Iltapäivä on
käytettävänäsi. Päivä on pitkä, yö valoisa, ja me olemme nauttimassa
jaloa vapauttamme. Etsi, jos sinua huvittaa; minä toivotan sinulle
onnea.
-- Etkö sinä lähde mukaan?
-- En, kiitoksia paljon. Minulla on Tibullus eväskorissa, ja hyvän
päivällisen jälkeen miellyttää minua enemmän mietiskely.
Envaldsson lähti tutkimusmatkalleen, minä heittäydyin pitkäkseni
mukavaan asentoon pehmeälle nurmikolle. Seutu oli miellyttävin, mitä
nähdä saattaa: vuoria, niemiä, viehättäviä lahtia ja solakoita
sinisalmia metsäisten rantojen välissä. Kukkivien tuomien voimakas
tuoksu uiskenteli luokseni hiljaisessa tuulessa. Oli kaksikymmentä
astetta lämmintä varjossa; kimalaiset surisivat, linnut visertelivät,
pienoiset lapselliset aallot lauloivat kehtolauluaan loiskuen piikiviä
vasten. Minä nautin täysin siemauksin yhdeksännestätoista
vuosisadastamme ja unohdin kokonaan hämärän muinaisuuden. Tibullus
putosi huolimattomasta kädestäni; minun on tunnustettava, että nukahdin
kuin hyvä lapsi Villingen rannalle.
Maallisen olemassaolon aika ja paikka olivat luultavasti olleet
tuntikauden kokonaan kadonneena tajunnastani, kun äkkiä heräsin
Envaldssonin metsästystorven ääneen ja nousin puoliunisena istumaan.
Hän seisoi ulkonevalla kallionkärjellä viiden- tai kuudensadan askelen
päässä lepopaikastani, huiskuttaen nenäliinaansa ja puhaltaen kaikin
voimin torveen. Mitä hän tarkoitti? Tuohan oli oikea rynnäkön merkki!
Minä lähdin rauhallisesti astelemaan sinne päin, itsekseni suuresti
epäillen, maksoikohan se vaivaa.
Kun pääsin torvenpuhaltajan luo, juoksi hän vastaani, otti minua
merkitsevästi kiinni kädestä ja talutti minut punertavan, jyrkän
kallion luo aivan veden reunaan, joka olikin siinä melkoisen syvää.
-- Näetkö mitään? huudahti hän osoittaen joitakin kallion kyljessä
olevia piirtoja.
En voinut kieltää, etteivät naarmut olleet vähän kirjainten näköisiä,
elleivät ne olleet vain luonnon leikkiä, kuten monesti sattuu. Ne
näyttivät vanhuuttaan puoleksi kuluneilta, mutta hyvää tahtoa ja
mielikuvitusta käyttäen saattoi ne vielä varsin selvästi lukea.
Helposti onnistui minun oppineen ystäväni avulla saada selville
seuraava salaperäinen kalliokirjoitus pisteineen:
M.O.S.S.A.A.G.S.
V 7. 1.7.2.9.
Varsinkin vuosiluvun toinen numero oli aivan selvä.
-- No? sanoi Envaldsson.
-- No? sanoin minäkin.
-- Selitä kirjoitus! Sinunhan velvollisuutesi on tuntea hieroglyfit.
-- Niin pergamentista ja paperista. Mutta ei kallioista. Ne kuuluvat
geologiaan ja mineralogiaan, ovat siis sinun alaasi.
-- Mutta jos se olisikin latinaa.
-- Latinaako? toistin minä ja tunsin heti paikalla olevani omilla
tulillani. Minä aloin tavata. M.O.S... _mos, tapa_. Minkä opettavaisen
mietelmän tämä kallio sanookaan meille? Minä tavasin edelleen ja sain
sanan _mossa_. -- Ei, ei ollut siinä enää latinasta apua. Ellei se
ollut luonnon kujeita, niin tottapa oli poikain tekoa.
-- Olettakaamme -- sanoin minä -- että vene on joskus saapunut tämän
kallion luo ja sen kunnianhimoinen väki on tahtonut tehdä nimensä
kuolemattomiksi. Tutkimuksemme tulokseksi tulee silloin esimerkiksi
tämä: _Matti Olsson, Sakari Stenström, Aksel Aspegren, Gustaf
Söderlund_. Jos mielesi tekee kertoa tämä tieteellinen havainto
professori Hällströmille, _à la bonne heure_, koeta vain!
Envaldsson vaipui syviin ajatuksiin. Hänen mielikuvituksensa oli niin
monesti pettänyt hänet, ettei hän -- luonnontutkija, joka ei katso
olevansa velvollinen uskomaan mitään, mitä ei käy vaa'alla
punnitseminen, numeroilla laskeminen tai silmin ja korvin todistaminen
-- ettei hän varsin helposti aikonut hairahtua naurettaviin
erehdyksiin. Vähän tuumittuaan hän sanoi:
-- Mahdollisesti olet oikeassa. Minä ajattelin Ehrensvärdiä, mutta
noiden noiduttujen variksenjälkien alla oleva vuosiluku sanoo, etteivät
ne ole hänen tekemiään.
Hän otti tuumamittansa, joka oli hänen yhtä eroamaton kumppaninsa kuin
metsästystorvikin, ja mittasi tarkoin veden keskikorkeudesta kallioon
hakatun vuosiluvun alareunaan olevan pystysuoran etäisyyden. Sitä väliä
oli kaksi jalkaa ja kaksi kymmenystuumaa.
-- Et voi kuitenkaan kieltää -- huudahti ystäväni hämmästyneenä -- että
jos eräs Matti Olsson ja hänen kumppaninsa ovat hakanneet nämä merkit,
niin ovat ne herrat olleet paitsi luonnontuntijoita myöskin ennustajia!
Mikäli tähän asti on saatu lasketuksi, nousee Suomen etelärannikko 1.98
tai tasaisena lukuna kaksi jalkaa vuosisadassa. Jos siis oletamme maan
kohoavan kaksi linjaa vuodessa, niin se on vuodesta 1729 asti sadassa
kymmenessä vuodessa tasan kaksisataa kaksikymmentä linjaa eli
kaksikolmatta kymmenystuumaa, mikä on kaksi jalkaa ja kaksi tuumaa.
Eipä voi matemaattisemmin ratkaista maan kohoamisen probleemaa varman
kaavankaan mukaan. Minä palaan ensi ajatukseeni, että tämä Matti
Olssonin mestariteos on oikea ja todellinen vedenkorkeusmerkki, jonka
joku tuntematon tutkija on hakannut kallioon 1729 huomattuaan jo ennen
kuin Celsius merenpinnan laskeutumisen ja tahtoen vahvistaa sen
edistymisen ilmoittamalla, miten korkealla vesi oli määrättynä hetkenä.
Jos se kerran on saatu selville -- ja tuskinpa sitä enää voi
epäilläkään -- niin on enää jäljellä kirjoituksen selitys. Olettakaamme
sen olevan latinaa, joka vuonna 1729 vielä oli koko oppineen maailman
hallitsevana kielenä. Noista kahdeksasta kirjaimesta ei saa mitään
järjellistä ajatusta, jos ne luetaan peräkkäin. Mutta sinä esitit jo
otaksuman, että ne ovat alkukirjaimia. Olettakaamme sitten edelleen,
että oppineella luonnontutkijalla, joka tuohon tahtoi merkitä
vedenkorkeuden, ei ollut aikaa hakata sanoja täydellisesti, tai hän
hakkasi merkin vain sitä varten, että hän itse saisi siitä selvän
kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua uudestaan
mitatessaan merenpinnan korkeutta. Selitä alkukirjainten salaisuus,
niin minä vihdoinkin myönnän, että roomalaiset ovat ihmeeksi edes
kerran tuottaneet todellista hyötyä meidän aikamme kokemukseen
perustuvalle tutkimukselle!
M.O.S.S.A.A.G.S... Minun latinalaisen sanavarastoni avulla panimme
kaiken kekseliäisyytemme liikkeelle ja pääsimme vihdoin lopputulokseen,
joka ystäväni Envaldssonin vilkkaassa mielikuvituksessa piankin muuttui
matemaattiseksi varmuudeksi. Noista kahdeksasta alkukirjaimesta saimme
seuraavat sanat:
_MARI. OTIOSO. SEDULO. SIGNAVIT. ALTITUDINEM. AQUAE. GEOMETRA.
SUECANUS_. Suomeksi: meren tyynenä ollessa on ruotsalainen maanmittari
tarkkaan merkinnyt veden korkeuden.
Ei mikään voinut ystäväni mielestä olla varmempaa. Envaldsson kopioi
kalliokirjoituksen huolellisesti muistikirjaansa ja merkitsi samalla
sen esityksen pääkohdat, jonka hän aikoi jättää Suomen Tiedeseuralle
tuon tuntemattoman vedenkorkeusmerkin johdosta, jota vanhuutensa ja
tarkan mittauksensa tähden oli pidettävä arvaamattoman kallisarvoisena
lisänä Etelä-Suomen rannikon kohoamista koskevan kysymyksen
ratkaisemiseen.
Hänen sitä mietiskellessään ja minun pitkänäni kalliolla Tibulluksineni
nauttiessani kesäillan ihanuutta lähestyi Villingen takalistolta
suurenlainen purjevene, täynnä kaupunkiin palaamassa olevia herroja ja
naisia. Purjeet riippuivat velttoina tyynessä, parin nuoren herran oli
täytynyt tarttua airoihin, ja he toimittivat laulaen virkaansa kuin
kaleeriorjat. Purren kulku kävi aivan niememme nenitse.
-- Tässä se paikka oli -- kuului naisen ääni iloisesta seurasta.
-- Eipä -- puuttui puheeseen toinen -- vasta seuraavassa niemessä,
lähteen luona, missä oli niin mainiota vettä.
-- Aivan varmaan se oli tässä, toisti ensimmäinen ääni. Nouskaamme
maalle vielä kerran saamaan virkistystä kastalilaislähteestä!
Hämmästykseksemme vene laski rantaan, eikä kahdella paitahihaisella
luonnontutkijalla ollut mitään pakotietä. Me järjestimme vaillinaisen
pukumme ja olimme kohta keskellä huviretkeilijoitä, jotka koettelivat
tasapainotaitoaan hyppimällä kiveltä kivelle.
-- Tässähän me söimme päivällistä, sanoi joku.
-- Tässä juotiin kahvia, huomautti toinen.
-- Tässä ongimme ja saimme vaivan palkaksi kokonaisen kiisken.
-- Tässä heittelimme renkaita, kunnes ne kaikki jäivät puihin.
-- Ja tässä oli suuri taistelu naisen oikeuksista, joka päättyi pyhään
lupaukseen, että oli halveksittava kaikkia miehiä.
-- Oh, kannattaapa muistella kaikkia lapsellisuuksia! Se oli ihana
päivä.
-- Ja kymmenen vuotta on jäljettömiin hävinnyt.
-- Jäljettömiinkö? Olenpa näkevinäni muutamien jälkien hyppelevän
harakkaa rannan hiekalla.
-- Lapset, tosiaankin! Saadaanpa nähdä, että ne vierähtävät kalliolta
veteen!
Huolestunut äiti, nuori rouva, sai juuri pelastetuksi lapsityllerönsä
veteen kierimästä, kun hän huomasi meidät.
-- Tohtori Rabe! Tohtori Envaldsson! huudahti hän.
Edessämme oli melkein unohtunut Turun aikojen tuttava Sofia X., josta
oli tullut rouva D., kuten heti saimme kuulla. Hänen sisarensa Maria,
rouva R., oli ainoastaan muutaman askelen päässä.
Tapaaminen oli sydämellinen ja mieluinen. Nuo kaksi ennen muinoin
voitokasta nuorta naista, jotka olivat usein väittelyillään kumonneet
kaksi nuorta ylioppilasta, he itsekin olivat jo ammoin joutuneet
kumoon väitellyiksi elämän taistelussa ja olivat edessämme paljon
taipuvaisempina rauhaan, kun kaikki erehtymättömyyden vaatimukset
olivat saaneet raueta. Meidät esitettiin muulle seuralle, joka palasi
Villingeen tehdyltä huvimatkalta ja hauskuudekseen kävi katsomassa
aikaisemman, eloisasti muistissa pysyneen huviretken paikkaa.
-- Ja yhä vielä on maailmanvalloitus suorittamatta! sanoi rouva D.
meille hieman entiseen veitikkamaisen ilvehtivään tapaansa. -- Kyllä
ymmärrän: painetit teroitetut, asehuone täpö täysi, pataljoonat
sotakannalla. Milloinka pamahtaa? Milloin saamme odottaa suuria
keksintöjä, jotka muuttavat koko aikakauden?
-- Kaikki etevät sotapäälliköt alkavat toimintasuunnitelmansa pikku
linnoituksia vastaan, jotka ovat vihollisen sivustoilla, vastasin minä.
Envaldsson ryntäsi juuri tänään yhteen luonnon etuvarustukseen.
-- Toivotan onnea. Oliko se uusi kuoriainen? Vai vedenpaisumuksen
aikainen kivettymäkö? Saako nähdä tuota harvinaista löytöä?
-- Se ei millään tavoin voi kiinnittää mieltänne, hyvät naiset, vastasi
luonnontutkija joutuen hämilleen. Sen hämilleen joutumisen tunsimme
varsin hyvin Turun ajoilta.
-- Ei mitään muuta -- laskin minä leikkiä -- kuin että kivet puhuvat.
-- Todellako? Ja moisen löydön tahdotte te, tohtori Envaldsson, pitää
salassa maailmalta! Hyvä tohtori, pitäkää minua Eurooppana, ja minä en
suinkaan ole säästävä kaunopuheisuuttani levittäessäni teidän
mainettanne muihin maanosiin.
Ei ollut helppo suoriutua puheliaasta rouvasta. Envaldssonin täytyi
näyttää hänelle vedenkorkeusmerkki, ja ihmeteltävän kärsivällisesti hän
selitti myöskin sen tieteellisen merkityksen.
-- Maria, Maria! huusi rouva D., tule kaikin mokomin katsomaan! Kivet
puhuvat!
Rouva R. tuli. Sisarukset katsahtivat nopeasti toinen toisiinsa, toisen
kasvot punastuivat, toisen huulten lihasten leikki näytti aivan
syntymättömältä hymyltä. Kaikki kokoontuivat kalliokirjoituksen
ympärille ja näyttivät hämmästyneinä katselevan mielenkiintoista
löytöä.
-- Mitähän se tarkoittaa? kysyi tirkistelevä kaartinvänrikki.
Rouva D. käytti hyväkseen tilaisuutta komeillakseen äsken saamallaan
opilla. Hän kuvaili, minkälainen vedenkorkeusmerkki oli, ja kertoi sen
merkityksestä, eikä unohtanut lisätä, että se on vanhin, mikä meidän
maastamme on löydetty, neljätoista vuotta vanhempi kuin Celsiuksen
kuuluisa jaksoittaista vedenalenemista koskeva keksintö.
-- Siispä -- puuttui puheeseen kaljupäinen protokollasihteeri -- me
nousemme täällä Uudellamaalla kaksi jalkaa sadassa vuodessa. Sehän on
vaatimatonta kohoamista, kun pohjalainen nousee neljä tai viisi jalkaa.
Te teette meistä kääpiöitä, tohtori. Mutta kärsivällisyyttä vain, kun
kuluu muutamia tuhansia vuosia, niin olemme mekin kasvaneet kuuhun
asti.
Se kuulosti ivalta. Envaldsson, ollen aina turvaton pilkkaa vastaan,
kääntyi mieheen selin ja aikoi sanoa kohteliaat jäähyväiset.
Odottamatta hän kuitenkin sai liittolaisekseen rouva R:n.
-- Te, protokollasihteeri -- sanoi hän -- olette onnellinen, kun teidän
ei niin kauan tarvitse odottaa kuutamoa. Mutta mitäpä jos te sattumalta
löytäisitte vanhan pöytäkirjan, josta näkyisi, että teidän isoisänne
isä on ollut Villingen kalaveden laillinen omistaja, vaikka vesi sitten
on vääryydellä viety hänen perillisiltään?
-- Minä perisin oikeuden kautta, mitä minulle kuuluu, jos se voisi
tapahtua loukkaamatta kaunista naista, vastasi lakimies.
-- Tietysti. Olkaa sitten hyvä ja ottakaa hattu päästänne tämän
vedenkorkeusmerkin edessä, sillä ilman sitä ette voi tulla toimeen.
Se selvittää paremmin kuin teidän pöytäkirjanne, missä täällä sata
vuotta takaperin oli kalavettä, missä ei. Te myönnätte ehkä, että
luonnontieteistä toisinaan on vähän käytännöllistäkin hyötyä? Eihän
sovi pyytääkään, että te tunnustaisitte niillä olevan suurempaa arvoa.
Ja kuitenkin te itse olette tietämättänne luonnontutkija.
-- Olen äärettömän kiitollinen kohteliaisuudesta! En ole koskaan
aavistanutkaan itsessäni tuollaisia ansioita.
-- Kyllä te olette luonnontutkija, sitä ette voi kieltää. Te tutkitte
joka päivä tähtitieteellistä konetta, joka ilmoittaa auringon
jokapäiväisen kiertokulun, kelloanne, ja sen avutta te tulisitte
liian myöhään tai liian aikaisin virastoonne. Te laskette
palkkaneljänneksenne tähtitieteen ja matematiikan mukaan kirjan
avulla, jota sanotaan almanakaksi. Te olette kemisti joka kerta, kun
moititte päivälliskeittoa, ja kasvitieteilijä joka kerta, kun
valitsette sikaarejanne. Te tutkitte eläintiedettä hevosta
hoidellessanne, fysiikkaa sateenvarjoanne avatessanne, mineralogiaa
kultarahoja käsitellessänne ja geologiaa peltonne ojassa. Te ette voi
liikuttaa ainoatakaan lihasta tutkimatta anatomiaa, ja jos hampaanne
hermot ovat lakanneet opettamasta teille fysiologiaa, niin saatte
kuitenkin joka syntymäpäivästänne uutta aihetta tutkia elimistöjen
kehittymistä siihen hetkeen asti, jolloin ne ovat liiaksi kypsyneet.
Mutta jos te kerran olette ja teette kaikkea, mitä sanoin, niin
samallahan olette hyvin monipuolinen luonnontutkija, jonka pitäisi
kiittää tohtori Envaldssonia siitä, että hän on tässä näyttänyt meille
meren almanakan. Kasvakaa kuuhun asti, jos se teitä huvittaa, silloin
olette itseännekin etevämpi; mutta sallikaa meidän muiden kysyä neuvoa
auringolta. Se kehoittaa meitä muistamaan paluumatkaa. Käsivartenne,
suvaitsetteko?
Seura lähti liikkeelle. Me erosimme, saatuamme rouva D:ltä ystävällisen
kutsun saapua huomenna päivälliselle hänen perheensä seuraan äsken
rakennettuun Kaisaniemen ravintolaan.
-- Hän on kuitenkin professorin tytär, sanoi Envaldsson minulle meidän
lähtiessämme airojen avulla paluumatkalle purjeveneen vanavedessä.
Minä vastasin, että molemmat sisarukset olivat yliopiston taimia.
Molemmat olivat kekseliäitä ja sukkelia, molemmilla oli paljon
kirjatietoja, molemmat olivat jo Turussa voittaneet meidät
väittelytaidossa, mutta sen sijaan, että Sofia oli pelkkää järkeä, oli
Maria sen lisäksi ikäänkuin ylellisyystavaraksi saanut osakseen
sydämen.
-- Vahinko, että hän on naimisissa, lisäsin minä. Hän olisi ymmärtänyt
sinun mieletöntä luonnonrakkauttasi. Jos miehen, joka rakastaa tiedettä
sen itsensä tähden, täytyy näyttää protokollasihteerin silmissä
höpelöltä, niin tarvitaanhan sydäntä hänen mielettömyytensä
ymmärtämiseen.
-- Maria R. käsitti kalliokirjoituksen tärkeyden. Sisar käytti sitä
kerskuakseen Celsiuksellaan.
-- Minä epäilen jotakin, jatkoin minä oltuani hetkisen vaiti.
-- Mitä sinä epäilet?
-- Minä tarkastelin heidän kasvojensa ilmettä, kun he kohtasivat
toisensa vedenkorkeusmerkin luona. Kysyhän heiltä huomenna, miksi he
katsahtivat toisiinsa viekkaasti.
-- Kuvittelua!
-- Kysy kuitenkin ennenkuin alat kirjoittaa esitystäsi!
Seuraavana päivänä tapasimme molemmat sisarukset ja heidän perheensä
määrätyllä kohtaamispaikalla. Meidät esitettiin heidän miehilleen,
herroille D:lle ja R:lle, jotka eivät virkatoimiltaan olleet voineet
ottaa osaa edellisen päivän huvimatkaan. Päivällinen oli hupainen ja
sen jälkeen me asetuimme kahvia juomaan nurmikolle.
-- Ystäväni Rabe on ankara arvostelija, sanoi Envaldsson rouva R:lle.
-- Hän väittää teidän vain minua kohtaan tuntemastanne säälistä
puolustaneen luonnontutkimusta.
-- Kylläpäs siinä on epäilijä! Ja te, tohtori Rabe, tiedätte kuitenkin,
että sisareni ja minä olemme kasvaneet aivan tieteen työpajassa. Mitä
aiotte, tohtori, tehdä uudella keksinnöllänne?
-- Tutkia, vertailla, mitata, laskea, ja jos tulokset tyydyttävät
minua, lähettää siitä kertomus tiedeseuralle. Professori Hällström
ottaa mitä suurimmalla mielenkiinnolla vastaan kaikki kiistanalaista
maan kohoamista koskevat lisät.
Rouva R. puri nenäliinansa kulmaa ja ehdotti, että lähtisimme
kävelemään puistoon. Me jätimme herrat D:n ja R:n liköörilasiensa
ääreen ja saavuimme kunnasten ympäri kierrettyämme penkille lähelle
kasvitieteellistä puutarhaa. Entinen tuttu neljäkkö meitä oli: molemmat
sisarukset, Envaldsson ja minä.
-- Luuletteko te, tohtori Rabe, että sisareni ja minä vihaamme
luonnontieteitä? kysyi rouva R.
Minä vakuutin, ettei sellainen epäluulo koskaan ollut johtunut
mieleeni.
-- Ja pidättekö te, tohtori Envaldsson, meitä ystävinä vai vihollisina?
Envaldsson vastasi, ettei hän ollut unohtanut eilistä liittolaistaan.
-- No hyvä -- jatkoi rouva R. -- sittenpä ette voi käsittää minua
väärin, kun sanon: antakaa tiedeseuran pysyä aivan tietämättömänä
Villingen kallioon hakatusta vedenkorkeusmerkistä.
Ahaa! ajattelin minä.
-- Selittäkää tarkemmin! vastasi Envaldsson.
-- Antakaa minun päästä lähemmistä selityksistä!
-- Mutta, hyvä rouva R., kuinka minun on selitettävä ennuslause, jota
en ymmärrä?
-- Älkää pakottako minua tunnustamaan joutavaa hullutusta!
-- Hullutustako? Te pyydätte liian paljon. Pitääkö minun tehdä
hullutuksia sen tähden, että te sanotte joskus ennen tehneenne
semmoisen.
-- No hyvä, jos asiasta ei päästä vähemmällä, niin tietäkää sitten,
että sisareni ja minä varsin hyvin tunnemme tuon vedenkorkeusmerkin,
joka muuten ei ollenkaan ole mikään vedenkorkeusmerkki. Kun eilen
olimme uskovinamme sitä sellaiseksi, niin teimme sen ainoastaan
pelastaaksemme erehdyksemme paljastumasta protokollasihteerin
läsnäollessa. Ei, herra tohtori, me olemme yliopiston tyttäriä
emmekä voi jättää tiedettä alttiiksi häväistykselle. Teidän
vedenkorkeusmerkkinne on ... kuinka sanotaankaan? ... _lusus_ ...
-- _Lusus naturae_.
-- Oikein, leikki, ellei juuri luonnonleikki, niin ainakin ihmiskäden.
Tahdotteko kuulla jutun?
-- Se tuottaa minulle suurta iloa.
-- Jättäkäämme ilo sikseen. Kuulittehan ehkä eilen puhuttavan
Villingeen kymmenen vuotta takaperin tehdystä huvimatkasta?
-- Kuulinhan siitä jotakin.
-- Huomatkaa, että silloin olimme kymmentä vuotta nuorempia. Oli
hurmaava heinäkuun päivä, päivä sellainen, jolloin kaikki, missä on
eloa, kukoistaa ja nauttii. Oi, miten me huvittelimme! Iltapäivällä oli
konsertti kalliolla: huilun soittoa ja säestäjinä miljoonia
musikaalisia aaltoja. Me laskimme leikkiä ja kinastelimme; luullakseni
te tunnette, mihin tapaan se käy?
Envaldsson vakuutti totuudenmukaisesti, että hän aikoinaan oli usein
ihmetellyt molempien sisarten puheliaisuutta.
-- No, sittenpä muistatte myöskin, että meillä oli vähän vääräuskoisia
mielipiteitä, joita en nyt enää ryhtyisi puolustamaan. Sanakiista
syntyi meidän ja muutamien ylioppilasten välillä; jos me olimme
vääräuskoisia, niin he olivat mahtailijoita. Minä vakuutan, jos meille
siitä on minkäänlaista puolustusta, että he kaikin tavoin koettivat
ärsyttää ja nöyryyttää meitä. Me nousimme kapinaan miesten hirmuvaltaa
vastaan. Meistä oli kohtuutonta, että meiltä kiellettiin tieteelliset
opinnot, halpamaista, että meitä kohdeltiin kuin nukkia, ja hävytöntä,
että uskottiin vihkiäisten olevan ainoana pelastuksenamme. Me emme
vielä olleet naimarajan takana, mutta julistimme kopeasti, ettemme
koskaan katsoisikaan itseämme sinne joutuneiksi. Ja kun vastustajamme
kysyivät meiltä, joko meillä on kihlasormukset riippumassa nauhassa
kaulassamme, koska niin vähän pelkäämme rajaa, niin vastasimme, että
semmoinen suojeluskeino on meille tuiki tarpeeton. Me emme luvanneet
koskaan alistua orjien halveksittavaan osaan, me säilytämme vapautemme,
lyhyesti sanoen ... me päätimme _olla koskaan naimisiin menemättä!_
Luultavasti en minä kuullessani tuota tunnustusta, joka koski kahta
rakastettavaa, lapsiparven ympäröimää rouvaa, voinut pidättää huuliani
vetäytymästä petolliseen hymynväreseen, sillä rouva D. kääntyi nyt
minun puoleeni, otti minua kädestä ja sanoi:
-- Hyvä herra tohtori, älkää ollenkaan koettakokaan salata hymyänne!
Jos on oikeutta katsoa jotakin elämänkäännettä iloiselta kannalta, niin
ainakin tuommoisia kaksikymmenvuotiaitten lupauksia. Minä vakuutan,
ettei kukaan ole uskonut varmemmaksi horjumatonta luostarilupaustaan
kuin me sitä päätöstämme, että pysymme aina vapaina. Eikö niin, Maria?
Rouva R. todisti hymyillen, ettei mikään saattanut olla lujempaa,
varmempaa ja horjumattomampaa kuin tuo Villingen kalliolla tehty
päätös. Ei se ollut yhden illan mielijohde, se oli jo kauan ennen ollut
tarkkaan harkittu ja vakavasti punnittu sisarusten kesken. He olivat jo
suunnitelleet koko elämänsä sen mukaan. He olivat päättäneet
vanhempainsa kodista lähdettyään perustaa tyttökasvattilan ja
lainakirjaston, opiskella itse ja nauttia elämästä omalla tavallaan --
oman makunsa mukaisesta itsenäisestä, onnellisesta elämästä -- ja
surkutella uhrilammasraukkoja, jotka onnettomuudessaan tai
hulluudessaan ovat sitoneet elämänsä hirmuvaltaiseen mieheen.
-- No, sehän oli tilin tekemistä isännättä, huomautin minä. Talonisäntä
-- tai ehkäpä ennemmin emäntä -- on sittenkin lopultakin sydän. Minua
vain kummastuttaa, että tuo emäntä saattoi olla niin mykkä
kahdenkymmenen iässä.
-- Ette siinä olekaan aivan väärässä -- jatkoi rouva D. -- enkä minä
väitäkään, että meidän emäntämme pysyi kerrassaan mykkänä. Totta puhuen
hän päinvastoin oli sangen usein kapinamielinen. Mutta hän oli ylpeä
emäntä, jolla oli paljon itseluottamusta, ja sitä paitsi ärsytetty,
haavoitettu, niinmuodoin niin häikäilemätön kuin ainoastaan se voi
olla, jonka mieltä hirveät vääryydet ovat kuohuttaneet. Me olimme
nähneet kaksi hyvin onnetonta aivan lähimpien ystäviemme avioliittoa:
lainoppinut sanoisi niitä kahdeksi lailliseksi syyksi; luonnontutkija
sanoisi niitä kahdeksi kokemukselliseksi huomioksi. Joko me siis
lukeuduimme lainopilliseen tai filosofiseen tiedekuntaan, niin meidän
täytyi selittää naidun naisen orjuus vääryydeksi, ja me _vannoimme_
pysyvämme aina naimattomina.
-- Toivoakseni -- sanoin minä -- ei protokollasihteeri tiedä mitään
niin kauheasta väärästä valasta. Hän muuten haastaisi kaksi kukoistavaa
perhettä todistajiksi teitä vastaan. Jos oikein arvaan, on talon emäntä
kuitenkin viimein päässyt voitolle. Niin sanotaan käyvän monenkin
emännän, joita te sanotte orjiksi. Ei ole mitään niin itsepäistä
hirmuvaltiasta kuin kaksikymmenvuotiaan sydän.
-- Mahdollisesti. Mutta sananlasku sanoo: ankarain herrain hallitus ei
kestä kauan. Kyllä senkin hirmuvaltiaan saattaa voittaa viekkaudella ja
kukistaa toinen, jota minä -- jatkaakseni teidän vertaustanne --
nimitän talon isännäksi. Sanokaa sitä järjeksi, jos tahdotte; olettehan
te filosofi. Minä sanoisin sitä ennemmin _velvollisuudeksi_. Jollei
aina olekaan onni siinä, että tottelee sitä, niin se on ainakin aina
oikein.
-- Suokaa anteeksi -- puuttui puheeseen Envaldsson, joka oli siihen
asti äänetönnä kuulijana tutkistellut pihlajanlehden kuituja -- minä
muistelen, että kertomuksenne piti olla jossakin yhteydessä Villingen
vedenkorkeusmerkin kanssa.
-- Oikein muistattekin, hyvä tohtori. Minä olen nyt jättänyt _meidän_
harhaluulomme alttiiksi todellisuudelle; nyt tulee _teidän_
harhaluulojenne vuoro. Iloinen Villingen niemellä oleva huvimatkue
kuunteli meidän ylpeää lupaustamme niin ilkamoivan iloisena, kuin
vallattoman nuorison voi kuvitella kuuntelevan, ja nyt on jo pitkä aika
kulunut siitä, kun me tulimme huomaamaan valapattoisuutemme. Mutta
seurassa oli nuori ylioppilas Anton W., jossa kyti jonkinlainen
kostontunne meitä kohtaan. En tiedä, mikä siihen oli syynä, mutta
pelkäänpä, että hänestä Marian lupaus teki tyhjäksi joitakin hänen omia
rakkaita toiveitaan.
-- Ei se siinä tapauksessa koskenut minun, vaan sinun lupaustasi,
nauroi sisar.
-- Älkää uskoko häntä, hyvät herrat, hän luikertelee käsistä. Koko
maailma tiesi, että Anton W. unohti Euklideensa tutkiessaan algebran
tuntematonta X:ää sisareni silmistä. Hän vietti sen kesän Villingessä,
ja hänellä oli siis hyvästi aikaa suunnitella kostoaan. Arvattavasti
hän oli meitä rangaistakseen hankkinut terävän kivihakun, sillä minusta
näyttivät kirjaimet sangen kauniisti hakatuilta.
-- Mitä tämä tietää? huudahti Envaldsson ja musersi pihlajan lehden
käsissään pienen pieniksi palasiksi.
-- Sitä vain -- jatkoi rouva D. hyvin tyynesti -- että Anton W. hakkasi
kallioon merkin, meille ja tuhansille muille samanlaisille väärän valan
tekijöille varoitukseksi ikuistuttaakseen ajattelemattoman lupauksemme.
Hän ilmaisi sen minulle ennen Amerikkaan lähtöänsä, missä hän vielä
nytkin oleskelee; me siis tiesimme kirjoituksen olemassaolosta,
vaikkemme olleet sitä nähneet ennenkuin eilen. Juuri siitä syystä
sisareni ja minä tahdoimme käydä niemellä. Ei kukaan muu tiennyt
salaisuuttamme. Anton W. näytti katuneen kostoansa ja piti sen salassa,
mikä oli jalomielinen teko hänen puoleltaan ja onneksi meille. Jos
yleisön joskus onnistuu saada selville nuo hieroglyfit, niin jäävät
nimemme ikuisen ivan esineinä jälkimaailman pilkattaviksi. Näette nyt,
miten paljon minä pakosta uskon teidän vaitiolonne varaan, hyvät
herrat. Olkaa niin oikeudentuntoinen, tohtori Envaldsson, että lausutte
meille edes vilpittömän kiitollisuutenne. Ilman tätä luottamusta, joka
tekee meidät aivan turvattomiksi, olisitte te saanut niskaanne niin
paljon vettä, että se tuskin olisi ehtinyt laskeutua kahta jalkaa
vuosisadassa. Te olisitte saanut koko oppineen maailman kuohumaan, ja
se kuohahdus olisi vihdoin kääntynyt teitä itseänne vastaan ja --
antakaa anteeksi! -- niellyt teidät.
-- Hyvä rouva -- sanoi Envaldsson koettaen hymyillä -- minulla ei ole
vähääkään syytä epäillä teidän hyvää tarkoitustanne. Mutta jos joku
ylioppilas onkin hakannut moisen pilan kallioon, niin ei se vielä
todista, että tuo kalliokirjoitus on juuri tämä, jonka sanotte eilen
nähneenne ensi kerran. Minun täytyy epäillä sitä sitä enemmän, koska en
minä eikä kukaan muukaan rohjenne sanoa teillä olevan ikää vähintään
sata kymmenen vuotta. Näittehän itse selvästi kirjoituksen alla olevat
numerot, vuosiluvun 1729.
-- Arvoitus olisi kyllä vaikea ratkaista -- vastasi rouva D. -- ellei
Anton W. olisi sattumalta sitä selittänyt minulle. Hakkaaminen oli
väsyttävää työtä lämpimänä suvipäivänä, ja kun kostonhenkemme pääsi
loppuun, huomasi hän mukavammaksi hakata yksinkertaisen seitsemikön
kahdeksikon sijaan, jossa olisi ollut enemmän vaivaa. Tuo päähänpisto
huvitti häntä; mitäpä merkitsi vuosisata enemmän tai vähemmän moiseen
iankaikkisuuslupaukseen nähden kuin _ei koskaan_?
Envaldsson ei vielä ollut läheskään vakuutettu.
-- Jos oletammekin -- sanoi hän -- että teidän kostonhenkenne, kuten
häntä nimitätte, todellakin on hakannut _oman_ kirjoituksensa alle
seitsemikön, niin ettehän toki tahtone sanoa, että hän huvikseen, aivan
tarpeettomasti ryhtyi matemaattisesti mittaamaan veden korkeutta?
-- Ei, en sitä väitäkään. Se oli sattuma.
-- Meillä ei ole oikeutta tunnustaa mitään sattumaa
luonnontutkimuksessa. Samasta syystä voisitte sanoa kirjaimia ja niiden
järjestystä sattumaksi.
-- Oletteko keksineet jonkin selityksen, hyvät herrat?
-- En tahdo sanoa, että olemme keksineet selityksen, mutta olemme
keksineet hypoteesin. Hypoteesien avulla tiede edistyy; arvostelu
tutkii niitä ja vertaa siihen, mikä ennestään on tuttua. Jos ne ovat
vääriä, hylätään ne; mutta jos ne huomataan oikeiksi, niin on
todennäköisyydestä päästy totuuteen.
-- Ja mikä on sitten se hypoteesi, jota tässä pidetään todennäköisenä?
-- Kirjoituksen lyhyys ja vedenkorkeuden tarkka määrääminen saattoivat
meidät arvelemaan, että joku mittauksiin harjaantunut henkilö on
hakannut alkukirjaimet kallioon. Me oletamme sen esimerkiksi olleen
latinalaisen lauseen, joka sisältää ajatuksen, että ruotsalainen
maanmittari on mitannut merenpinnan korkeuden: _Mari otioso sedulo
signavit altitudinem aquae geometra suecanus_.
Sisarukset katsoivat taas toisiinsa huulilla sama salainen hymy, joka
kerran ennen oli herättänyt minussa epäluuloja.
Nähtävästi sankarillisesti itseään hilliten rouva D. piirusti
päivänvarjonsa varrella hiekkakäytävään kirjaimet M.O.S.S.A.A.G.S. Hän
näytti tavaavan niitä niinkuin lapsi tavaa ensimmäistä aapistaan.
-- Mutta sehän on todellakin nerokasta -- huudahti hän lopetettuaan
tavaamisen. -- Eipä Rooman tai Ateenan muinaistutkija olisi
menestyksellisemmin voinut selittää jostakin ikivanhasta Minervan
temppelistä tavattua kirjoitusta. Niin, niin on todellakin laita, se on
eittämättömästi vedenkorkeusmerkki. Jää hyvästi, latinani! Tehkäämme
rauha, tohtori Envaldsson! Te lupaatte säästää löytönne tulevaan
vuosisataan, jolloin se ehtii tulla monta vertaa arvokkaammaksi, ja
minä lupaan säästää teidän korvianne kuulemasta minun yksinkertaista
selitystäni.
Envaldsson pahastui ja piirusti hiekkaan vuosiluvun 1729.
-- No, kas niin, älkää nyt siitä suuttuko! Miksipä pitää tieteen yksin
edistyä hypoteesien avulla? Miksei elämä edistyisi samoin? Minä olen
kertonut teille _meidän_ hypoteesistamme, jonka me laadimme
kahdenkymmenen vuoden ikäisinä; se on näytetty vääräksi todistukseksi;
minkä tähden juuri _teidän_ hypoteesinne olisi erehtymätön; te vetoatte
arvosteluun, mutta ette huoli kuulla sitä. Onko se mielestänne
tieteellistä?
-- Olkaa hyvä! Kyllä minä kuuntelen kärsivällisesti.
-- Nyt olette te, tohtori, liian kiusallinen! En minä pyydä
kärsivällisyyttä, vaan silmiä ja korvia. Olkaa hyvä ja katsokaa, kun
päivänvarjoni kärjellä osoitan kirjaimia!... _MARIA OCH SOFIA_...
Seuraatteko tarkkaavaisesti?
-- Totta kai. Jatkakaa!
-- _MARIA OCH SOFIA SVÄRA ATT ALDRIG GIFTA SIG_, Maria ja Sofia
vannovat, etteivät koskaan mene naimisiin. Onko se selvää?
-- On, aivan selvää.
-- Vieläkö tahdotte lähettää keksintönne Suomen tiedeseuralle?
-- Luultavasti.
-- Mitä? Oletteko niin julma, että tahdotte tämmöisenkin tunnustuksen
jälkeen saattaa ikuisiksi ajoiksi nimemme jälkimaailman pilkattavaksi?
-- Hyvä rouva -- sanoi Envaldsson ivallisena kumartaen -- minä olen
teille hyvin kiitollinen luottamuksesta, jota hyväntahtoisesti olette
minulle osoittanut. Mitä vedenkorkeusmerkkiin tulee, niin toivoakseni
sallitte minun sitä tutkia niin paljon tarkemmin, kuin se mahdollisesti
ansaitsee. Jos nämä kalliot olisivat kymmenvuotiaita, niin minä
ehdottomasti hyväksyisin teidän selityksenne. Geologit kuitenkin
sanovat niillä olevan ikää monta sataa tuhatta vuotta, ja
myöntänettehän mahdolliseksi, että ne niin pitkän ajanjakson varrelta
saattavat säilyttää muitakin muistoja kuin jonkun ylioppilaan
joutohetkien leikin. Minä kiitän hupaisesta päivällisestä ja toivotan
teille, hyvät rouvat, mitä iloisinta uutta huviretkeä.
Ja hän lähti todellakin, luonnontuntija ystäväni. Hän lähti ylpeän
levollisena, kuten satatuhatvuotinen geologia katselee eilispäivän
pilaa. Me emme koettaneetkaan pidättää häntä, vaan lähdimme kohta
itsekin muun seuran mukana kaupunkiin.
Minä en enää ollenkaan epäillyt, miten Villingen vedenkorkeusmerkin
laita oikeastaan oli. Ystäväni Envaldsson sitä vastoin oli kuin sitkeä
suomalainen koivuvitsa, joka ei vähällä petä. Miksipä hän olisi
luopunut lempiajatuksestaan ensimmäisen puheliaan kielen tähden, joka
tahtoi muuttaa hänen harvinaisen löytönsä paljaaksi pilaksi?
Tutkimus ei väisty moisten syiden tieltä. Jos harmaakivi olisi
todistanut, ettei kalliokirjoitus voinut olla kymmentä vuotta vanhempi,
tai jos meri olisi vahvistanut, että siinä tehty vedenkorkeudenmittaus
oli vastoin kaikkia tunnettuja järjellisiä tosiasioita, silloin olisi
Envaldssonkin ottanut ymmärtääkseen, mutta ei ennen. Aivan varmasti tuo
näennäisesti oikea mittaus oli tällä kertaa ihan satunnainen, mutta
siitä hän piti kiinni. Suurimman osan kesää hän oleskeli Villingen
saaristossa, toimitellen mittauksia, joiden piti varmentaa hänen
vedenkorkeusmerkkiään. Kun syksyllä tapasimme toisemme, kysyin häneltä,
joko hän oli jättänyt professori Hällströmille tutkimustensa tulokset.
-- En, sanoi hän.
-- Löysitkö siis kuitenkin Marian ja Sofian vedenkorkeusmerkistä?
-- Siihen saatan ainoastaan vastata, että hypoteesi on vielä
ratkaisematta.
Ja ratkaisematta se jäikin ainiaaksi. Mutta Envaldsson ei sitä koskaan
tahtonut tunnustaa. Kyllästyttyään vedenlaskeutumiseen hän antautui
geologiksi. Sillä alalla hän vielä nytkin on täydessä toimessa
valloittamassa maailmaa maan sisustasta käsin.