Toholampi.
(Kansantarinan mukaan.)
Kun kapteeni Videstrand lopetti, huomauttivat jotkut seurasta, että
hänen kertomuksensa oli liian lyhyt.
-- Ei -- vastusti rouva Rönnevall -- se oli liiankin pitkä heikoille
hermoille. Kuinka niin taitava merimies saattaa latoa laivaan sellaisen
lastin kuin yht'aikaa mustat kapteenit, kiehuvat pikikattilat, haudat
ja luukammiot? Huh ... tuokaa kuppi väkevää teetä! Pidettäköön
kansantarinat arvossaan, mutta aina niistä hajahtaa tervan katku. Hyvä
kapteeni, minkä tähden ette ennemmin ota keveämpää lastia omasta
ajastamme? Tarjotkaa meille kappale sivistyshistoriaa, niin tunnemme
paremmin olevamme kotonamme.
-- Vaikka sinä saisitkin syytä lähteä etsimään saaliasi, hymyili
konsuli.
-- Jos minulla olisi tohtori Raben hyvät puolustusvarustukset --
vastasi kapteeni Videstrand -- niin torjuisin ensin arvostelut
myönnytyksellä ja sitten tekisin ne hyökkäyksellä aseettomiksi. Minä
myöntäisin, että kansantarinat ovat hieman karkeanlaisia, mutta sitten
lisäisin, että siinä karkeudessa on hyvä ydin. Sanokaa sitä tervaksi,
jos tahdotte, mutta olkaa varmoja, ettei se niin helposti haihdu
tuuleen kuin nykyajan rupatukset. Olkaa hyvä, lukekaa nuo tuhannet
romaanit, jotka kuvailevat kunnianhimoa, ja sanokaa, oletteko niistä
yhdestäkään löytäneet musertavampaa maallisen ylhäisyyden pilkkaa.
Kansantarinat kuvailevat aina rehellisesti, levein, karkein vedoin,
mutta ne kestävätkin kuluttaa. Antakaa anteeksi, minä purjehdin
oudoilla vesillä heikkojen hermojen keskellä; toiste minä asetunkin
ankkuriin.
-- Ei, ei suinkaan, hyvä kapteeni, luovikaa vain tuuleen, minä lasken
myötäiseen. Te jäätte vain meille velkaa iloisemman purjehduksen, jonka
saatte maksaa ensi kerralla. Kuka sai viidennen arvan?
Huomattiin, että vastaaja oli dosentti Sumu.
-- No, te ajanmukainen nuori ystäväni -- sanoi tohtori Rabe -- mitä on
teillä kerrottavaa?
-- Kansantarina, vastasi puhuteltu, katsahtaen otteluun vaativasti
rouva Rönnevalliin, joka hyväntahtoisesti hymyillen selitti, että kun
hän kerran on onnellisesti pelastunut kiehuvasta pikikattilasta, niin
hän kyllä on karaistunut kestämään mitä kidutuksia hyvänsä.
-- Ei, olkaa huoletta, minä panen käsilaukkuni vetoon puolta
appelsiinia vastaan, että saamme kuulla rakkausjutun; minulla on onnea
pelissä, puuttui puheeseen Josefina Hemming.
-- Ja huono onni naimiskaupoissa, kuiskasi konsuli Rönnevall
naapurilleen tohtorille.
-- Luullakseni -- alkoi nuori dosentti -- useimmat teistä ovat
tutustuneet Pohjois-Hämeeseen, ja minä olen vain pahoillani siitä, että
lautamies Santala, joka parhaiten tuntee sen osan maatamme, ei taida
ruotsia eikä siis voi oikoa mahdollisia erehdyksiäni. Minun kokemukseni
ei ulotu pitkälle syrjään valtamaantiestä, mutta sen luulen tuntevani
jotenkin tarkkaan, ja elleivät suuret mäet liiaksi haittaa, niin
huomaa, että vaivat tulevat palkituiksi paremmin, kuin saattaa
toivoakaan.
Jos matkustaa pohjoiseen päin ja voi Huutijärven kestikievarin luona
kiusauksen voittaen olla kääntymättä viehättävälle Tampereen tielle,
joka on kuuluisa ihanista harjuistaan, ja lähtee sen sijaan oikealle,
niin joutuu seutuun, joka kyllä on kaunis, mutta on useinkin näyttänyt
minusta kuin musteeseen kastetulta. Vertaus saattaa tuntua liian
rohkealta, kun on puhe pellavan kotiseuduista, Oriveden ympäristöstä;
sanotaan kenties, että vihreät mäet, sinertävät järvet ja syksyiset,
kellahtavat ruisvainiot panevat vastalauseen moista syytöstä vastaan.
Mahdollisesti olen huonosti käsittänyt luonnontunnelman; mutta se,
että luonto näyttää siellä sovittaneen liian paljon hiiliväriä
maalauksiinsa, on seurauksena tiheistä, suurista havumetsistä,
joiden tummuus on hyvin lähellä mustaa ja levittää raskasmielisyyden
varjon monelle kirkkaalle järvenpinnalle, jotka vain ikävöivät
päivänpaistetta, näyttääkseen meille kaikki taivaan värivälkkeet.
Sen seudun ihmisissäkin on jotakin synkkää ja surumielistä niinkuin
koko luonnossa. Sieltä saa kauan etsiä nuoria kasvoja; yksin
kehtolapsellakin on ryppyjä otsassa. Eikä se kuitenkaan ole köyhää
seutua, jonka pohatat ajavat kirkkoon koreissa kääseissä,
messinkivälkkeisin silavaljain, mukanaan vaimot ja tyttäret
räikeänvärisine silkkihuiveineen. On vain jotakin vanhanaikaista sekä
luonnossa että kansanluonteessa. Pohjoishämäläinen on kuunnellut
hiljaisia järviään ja suuria metsiään niin kauan, että vuosisadat ovat
hänen huomaamattaan kulkeneet ohi ja hän on ainoastaan sattunut
sieppaamaan pieniä pyrstöhöyheniä ajan lentävästä kotkasta.
Kun matkustetaan kappale matkaa pohjoiseen päin Oriveden kirkolta,
saavutaan laajalle hiekkakankaalle, missä kasvaa harvakseltaan mitä
kauneimpia mastopuita laivojen tarpeiksi, joita ei koskaan rakenneta.
Etelästä pohjoiseen päin on tuo mahtava erämaa, Hämeenkangas, tuskin
missään neljättä penikulmaa leveä, mutta idästä länteen se on
kaksitoista, jopa neljätoistakin penikulmaa pitkä. Näsijärven aallot
ovat uurtaneet syviä vakoja tähän valtavaan hiekkaläjään, mutta järven
länsipuolella se leviää taaskin Hämeenkyrön ja Ikaalisten pitäjissä
laajoiksi saloiksi, jotka jäävät mieleen syvän hiekan, tasaisten
vuorten, salaperäisten lähteiden ja kammottavien rosvojuttujen
muistona.
Kun suurista, kaupunkimaisista Oriveden kylistä saavutaan tähän
yksinäiseen, asumattomaan seutuun, niin ymmärretään kyllä, miksi sen
vaikutus on enemmän synkkä kuin iloinen. Kangas on levittänyt jylhän
varjonsa laajalti yltympäri jo ennenkuin sen olemassaoloa aavistaakaan,
ja se varjo on painunut etelään päin, ikäänkuin valo tulisi
pohjoisesta. Sillä kankaan pohjoispuolella, Ruovedellä, tapaa jo toista
kansaa ja toisenlaista luontoa, koko luonteeltaan valoisampaa,
avomielisempää, nuorekkaampaa.
Keskellä saloa on kestikievari, Kallenautio [sittemmin siirretty
toisaalle, Vaasan rautatien nyt kulkiessa halki tuon erämaan, jonka
esteistä säädyt eivät rautatien suuntaa päättäessään näytä onneksi
tienneen mitään], jonka nimi on täydellisessä sopusoinnussa
suurenmoisen jylhän ympäristön kanssa. Jaksaakseen siellä pitää yllä
majataloa ja hevostenvaihtoa nauttivat kestikievari sekä sen molemmat
aputalot verovapautta. Kummallakin puolella on lähes kahden penikulman
pituudelta tasaista kangasta ja korkeita mäkiä.
Lähimpänä pohjoispuolella on _Paha virsta_, joka on saanut nimensä
siitä, että kolmen venäjänvirstan matkalla on neljäkymmentä ylämäkeä ja
yhtä monta alamäkeä, joista kaksi niin jyrkkää S:n muotoista, että
luonto olisi tuskin voinut keksiä houkuttelevampia vaunujen
kaatumapaikkoja. Tämän Pahan virstan pohjoispäässä on luonnon
asettamana merkkinä noin torpanmökin suuruinen vyörykivimöhkäle.
Muinaisajan valtavien jäävirtojen melkein pyöreäksi tahkomana se on
tielle päin viettävän vuoren keskirinteessä ja näennäisesti niin
irrallaan, että matkustaja mielellään rientää ohi peläten rattaittensa
jyrinän ehkä saattavan hänen turmiokseen kiven vierähtämään pois
tuhatvuotisesta lepopaikastaan. Turha pelko! Tuon jättiläisten
leikkikerän sitoo taikavoima kaltevaan alustaan; nuoret titaanit ovat
turhaan koettaneet häiritä sen lepoa, heidän kankensa ovat voimattomina
hirviön vieressä. Kivimöhkäleen sanotaan odottavan aikaansa. Kerran
-- suokoon Jumala sen päivän viipyvän tuhansia vuosia -- on
maansakavaltaja matkustava ylpeästi siitä ohitse. Silloin vuori on
vapiseva, silloin harmaakivimöhkäle on irtautuva ja raskaana kuin
omatunto syöksyvä musertamaan kavaltajan.
Mutta palaan jo kankaalle.
Olen matkustanut sitä lokakuun ihan hämärässä, jolloin luonto näyttää
hylänneen itsensä, ikäänkuin mennäkseen iäistä kuolemaa kohtaamaan.
Myrskytuuli sukii honkien liehuvia hiuksia, ne menettävät jonkin
kiharan, ne taistelevat henkensä puolesta, ne notkuvat ja taipuvat,
mutta nousevat jälleen pystyyn. Rankkasade kohisee kadoten
näkymättömiin kanervikkoon. Luonnonvoimat raivoavat lähestyvää yön
pimeyttä vastaan, hurjina, kukistumattomina, valittamatta ja
häikäilemättä, armoa antamatta tai vastaanottamatta. Se on jättiläisten
raskasta, kaikki musertavaa taistelua, kammottavan kolkkoa,
suurenmoisen kaunista.
Minä olen nähnyt kankaan myöskin paukkuvana tammikuun pakkasyönä,
jolloin lämpömittari osoitti kahdeksanneljättä astetta jäätymäkohdasta
alaspäin. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä käy honkien jäykistyneissä
havuissa; tähdet tuikkivat kirkkaina, revontulet räiskyvät liehuen
vihreänkeltaisina liekkeinä keskitaivasta kohden. Niiden kalpeassa
valossa syntyy puista himmeitä varjoja lumelle. Tuntuu kuin matkustaisi
kuoleman valtakunnassa, lukemattomat hautapatsaat ovat todistuksena
menneistä miespolvista. Valkoinen pohja ja musta suruharso täynnä
välkkyviä tähtiä. Pelkkää pakkasta, horrosta, hiljaisuutta -- silloin
kuuluu äkkiä läpitunkeva ääni. Erämaan harhaileva susi ulvoo;
kenenkähän se on repivä?
Toisen kerran taas matkustin tuota tietä toukokuun aamuna. Kun kaikki
luonnossa on herännyt eloon, silloinkin se seisoo yksin mykkänä ja
tunnottomana, tuo vanha kuningas. Ei yhtään peltoa, ei yhtään aitaa, ei
yhtään laitumella käyvää lehmää; harvassa jokin vihreä mätäs tai
kitukasvuinen kukka, kaikkialla kanervaa, pursunvarsia ja harvoja
keltarunkoisia honkia, jotka kuvastuvat sinistä taivasta vasten. Yksin
laululinnutkin näyttävät jättävän sellaisen erämaan kotkalle ja
huuhkajalle, palokärjelle ja tikalle. Jos joskus kuuluu laulurastaan
huilunsävel, niin saattaa silloin myöskin varmasti nähdä kaukaa honkien
välitse järven välkkyvän.
Olenpa heinäkuun helteisenä päivänäkin nähnyt tämän kankaan. Ilma on
painostava ja tyyni, paarmat surisevat, sittiäiset kieriskelevät
kuumassa hiekassa. Kangas on janoinen, yksin tien varren kanervikkokin,
pölyinen ja puoleksi palanut, näyttää rukoilevan vettä. Mustansininen
pilvi kohoaa kuin esirippu honkien takaa. Kohta jyrisee ukkonen,
salama nuoleksii pilven reunaa, toinen, terävä kuin neula, on iskenyt
etäiseen puuhun. Pilven takaa-ajama tuulenpuuska puhaltaa yli erämaan
tuoden tullessaan hienoa savun tuoksua. Kuiva kanervikko on syttynyt
tuleen ... liekit kiemurtelevat kielekkeinä ja terävinä kärkinä. Kohta
on tätä tietä mahdoton kulkea. Minä joudutan matkaani, savupilvet
ajavat takaa, omituinen, räiskyvä ääni kasvaa jäljessäni, minä
katsahdan sinne päin ja näen koko seudun olevan liekeissä...
Kenties olen liian kauan viipynyt luonnonkuvailussa, mutta se ei ole
lyhyen kertomukseni ulkopuolella, päinvastoin se on sen välttämättömänä
kehyksenä. Eihän saata käsittää erämaan draamaa tuntematta itse
erämaata.
Melkein keskellä kangasta, missä jo kauan sitten kaikki ihmiselämän
jäljet ovat kadonneet näkyvistä, näkyy tien vieressä pienoinen paljas
paikka, mistä metsää on raivattu ja vastahakoinen kanervikko työnnetty
syrjään kituvan, heinänkasvun tieltä. Ei missään muualla tuommoinen
mitätön salonsisäinen tilkku herättäisi vähääkään huomiota. Mutta tämä
kangas on niin karu, niin talttumaton ihmiskäden alaiseksi alistumaan,
että pieninkin viljelyksen jälki kiinnittää ihmettelevän katseen
puoleensa. Siinä huomaa selviä autioituneen uudistalon jäännöksiä:
umpeen kasvaneita ojia, aidan jätteitä ja tiilensoraa. Niin, olipa
siellä vielä muutamia vuosia takaperin asumattomaksi jätetty tupakin.
Sekin on jo nykyjään kadonnut, ja matkustaja, voimatta mitenkään iloita
ihmisasunnon näkemisestä, hengittää helpommin päästyään tuon paikan
ohitse, missä erämaan kesyttämisyritys on tyhjiin rauennut.
Kun ensi kerran kuljin tuon paikan ohitse eräänä syyskuun päivänä,
oli siellä vielä muutamia jäännöksiä entisestä uudistalosta.
Uteliaisuudesta ja ihmetellen sitä ihmisvihaajaa, jolla kerran oli
ollut rohkeutta asettua tänne, laskeusin ajoneuvoista ja menin
raunioita tarkastelemaan. Eipä siinä paljon ollut näkemistä: sortunut
katto, puoleksi hajonneet seinät, kaatunut takka, kehyksettömät ja
lasittomat ikkunareiät ja oviaukko irralleen revityin tai rikkihakatuin
pielin. Sisällä oli likaisen ja hävitetyn näköistä. Matkamiehet olivat
siellä elämöineet mielin määrin; ehkäpä olivat rosvot ja karkulaisetkin
siellä viettäneet öitään tai sudet talvisaikaan tassutelleet tuon
surullisen ihmisasunnon läpi.
Kaikki tuo olisi vain hetkeksi kiinnittänyt huomiotani, ellen olisi
ihmeekseni seinästä tuvan toisen ikkunan vierestä huomannut kauniisti
leikattua nimeä. Nimi oli _Ulrika_.
Eihän mikään ole tavallisempaa kuin paperittomiin seiniin tehdyt
nimipiirrokset. Kaikissa kestikievareissamme näkee sellaisia
kymmenittäin, piirrettyjä tai maalilla töherrettyjä joutilaisuuden ja
turhamaisuuden tuotteita tai kaipuun synnyttämiä jonkun tahtoessa uskoa
edes halvalle seinälle kaihonsa äänettömän salaisuuden. Saattoihan tuo
nimi tuhansien muiden lailla olla matkamiesten joutilaan hetken
ajankuluke.
Mahdollista. Tuosta tuvasta, koska ei muuta ihmisasuntoa ollut
penikulmien matkalla, oli luultavasti monikin matkamies etsinyt suojaa
rankkasateessa. Mutta tuo nimi, miten huolellisesti, miten kauniisti,
melkeinpä tekisi mieli sanoa rakkaasti se oli taitavalla kädellä
leikattu seinään! Muutamissa kynänpiirroissa on usein kokonainen
elämäkerta. Ei, nuo kirjaimet eivät olleet syntyneet siihen pelkästä
oikusta, niitä ei ollut piirtänyt mikään elämänhaluinen ylioppilas tai
vallaton kadetti, joka herkkätunteisuuden puuskassa oli tahtonut uskoa
erämaalle jonkun pikkukaupungin tanssiaistenkuningattaren nimen.
Kyytimieheni oli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, hieman kuuro
ja harvasanainen, mutta varsin huomattavasti mielissään siitä
harvinaisesta ilosta, että sai täyttää lyhyen savinysänsä minun
tupakkakukkarostani. Minä kysyin häneltä, kenen oma uudistalo ennen
muinoin oli ollut.
Hän ei sitä tiennyt. Hän tiesi vain, että se oli jo kauan ollut
autiona, mutta hänen lapsuudessaan oli siinä asunut köyhänköyhää väkeä.
Mitäpä moiset metsäläiset muuta saattoivat ollakaan kuin köyhiä? Kangas
ei kasvanut mitään, karhu kaatoi heidän lehmänsä, sudet ottivat heidän
vuohensa aivan tuvan oven edestä.
Me ajoimme edelleen, mutta ajatukseni pysyivät uudistalossa.
-- Eikö siellä koskaan ole asunut herrasmiestä? kysyin minä.
-- Kuuluuhan siellä joku asuneen hyvin kauan aikaa takaperin, ennen
minun aikaani.
-- Mikä herrasmies se oli? Oletteko kuullut mitään hänestä?
-- Onhan sitä kuultu. Hän oli sotaupseeri. Häntä sanottiin
_Luutnantiksi_.
-- No, miksi hän asui siellä niin kaukana ihmisistä? Oliko hän
metsästäjä?
-- En tiedä. Toholammin tähden sanotaan hänen siellä asuneen.
-- Mikä on Toholampi?
-- Kohtahan tästä sinne tullaan.
Muutamien minuuttien kuluttua näkyi vasemmalla puolen tietä sellainen
kattilan muotoinen laakso, joista seutu oli varsin rikas, ja sen
pohjassa pieni lampi, mutta ei matalavesinen eikä pehmeärantainen,
jommoista lammella tavallisesti tarkoitetaan. Luultavasti se oli ennen
ollut paljon laajempi, mutta vähitellen kuivunut, niin että ainoastaan
laakson syvin kohta enää oli veden vallassa, eikä sen ala ollut
suurempi kuin pikkukaupungin tori. Sen vesi oli melkein mustaa, rannat
paljaat; lähelle rantaa oli kaatuneen hongan latvapuoli hautautunut
syvyyteen, jota vastoin suuret juuret olivat ilmassa vedenpinnan
yläpuolella. Muuten ei näkynyt mitään muita ihmisten jättämiä jälkiä
kuin joitakin seipäitä, joita kaukana asuvat emännät olivat lyöneet
rantaan liuottaakseen hamppuja, heillä kun ei ollut vettä lähempänä.
Vaikutelma oli niin yksinäinen, ettei luullut henkäyksenkään koskaan
eksyneen ympäröivältä kankaalta tuolle kuolonhiljaiselle lammelle.
-- Onko se syvä? kysyin minä osoittaen lampea.
-- Mikä sen tietää. Kysykää ahvenilta! Sanotaanhan sitä kyllin syväksi
hautaamaan ihmisiä vaunuineen.
Minä käskin kyytimiehen pysähtyä, laskeuduin kärryistä ja menin
rantaan. Pitkä, solakka koivuriuku oli rannassa. Minä kiipesin niin
pitkälle, kuin pääsin liukasta, mustanharmaata honganrunkoa, joka oli
suistunut veteen, otin koivunsalon ja koetin mitata syvyyttä. Salko ei
tavannut pohjaa. Siitä liikkeestä, minkä siten sain aikaan vedessä,
näytti pinta siellä täällä värehtivän pakenevista kaloista. Luultavasti
niitä olikin lammessa paljon, ne kun saivat olla rauhassa ihmisten
saaliinhimolta, joten vain joku silloin tällöin joutui harhailevan
vesilinnun ahdistettavaksi. Kohta katosivat nuokin vähäiset kareet
vedenpinnalta, kaikki oli taaskin hiljaa kuin haudassa.
Syyskuun päivä läheni loppuaan; minä kävin istumaan laakson rinteelle,
otin yksinkertaisesta eväsvarastostani pullon olutta ja tarjosin ukolle
vahvistusjuomaa uuden tupakkapiipun paineeksi. Hän ei voinut vastustaa
tuota valtioviisasta juonta, hänen suljettu sanainen arkkunsa aukeni
vähitellen, ja kun itsepintaisesti kyselin Luutnantista, joka ennen
muinoin oli asunut uudistalossa, johduimme vihdoin tarinaan, joka
kertoi eräästä syvälle kansan muistiin painuneesta tapauksesta ja
näytti hankkineen muuten mitättömälle Toholammelle oman merkillisyyden.
Kauan sitten -- "sodan aikaan", sanoi kertoja, minun luullakseni
isonvihan aikoina 18:nnen vuosisadan alussa -- no niin, monta vuotta
takaperin sattui pimeänä syysiltana, että kerjäläisperhe oli asettunut
kanervikkoon tien viereen tuohon lammen kohdalle. Heitä oli isä, äiti,
lapsia ja sokea isoäiti. Kaiken, mitä heillä oli, he kuljettivat
mukanaan kärryillä; vihollinen oli ryöstänyt heitä, vouti ottanut
takavarikkoon, mitä vihollinen oli jättänyt, ja kaikki olivat sitten
joutuneet kurjuuteen maantielle.
Siihen aikaan kulki maan halki ihmishahmoinen verimato; kertojani sanoi
häntä "kenraaliksi", mutta luultavammin hän lienee ollut korkeahko
veronkantomies siihen aikaan, jolloin vihollinen hallitsi maata
seitsemän vuotta. Luullakseni hän oli ollut jonkinlainen komissaari.
Hän kiskoi köyhältä kansalta suunnattomia muonavaroja kruunulle, ja
enin osa niistä jäi hänen omaan taskuunsa, niin että hän saattoi, kun
sai hyvät lahjat, antaa monelle kuitin siitä, mitä tämä todella ei
koskaan ollut maksanut. Niiltä sitä vastoin, jotka eivät tahtoneet tai
eivät jaksaneet lahjoa hänen ahneuttaan, hän ryösti viime rovonkin ja
näytti iloitsevan, että tie hänen tähtensä oli täpö täynnä kerjäläisiä.
Kun komissaari siten piti huolta omasta parhaastaan, tuli hänestä rikas
ja varakas, minkä tähden moni ylisteli häntä toimekkaaksi mieheksi,
mutta toiset sen sijaan häntä vihasivat pahemmin kuin syntiä. Ja kun
hän vielä viidenkymmenen ikäisenä oli poikamies, niin monikin äiti
silloisen hädän aikana tavoitti häntä vävyksi hänen rikkautensa tähden.
Hän olisi voinut saada maamme ylhäisimpiäkin, mutta häntä miellyttivät
kauniit naiset, ja hän valitsi kauneimman. Olipa silloin Hämeessä köyhä
neito, sorein, minkä nähdä saattaa; hänellä oli kuningattaren nimi, ja
häntä komissaari kosi. Tytön mieli paloi nuoreen sotilaaseen,
Luutnanttiin, ja he olivat vaihtaneet sekä lupauksia että sormuksia,
niin ettei heidän liitostaan puuttunut muuta kuin papin aamen.
Luutnantti oli silloin kaukana Ruotsissa kaiken sotaväen mukana, mikä
ei ollut kaatunut sodassa; suku pelkäsi mahtavaa komissaaria, ja
suloisen tytön, jolla oli kuningattaren nimi, täytyi murhemielin ruveta
hänen vaimokseen.
Kun se oli tapahtunut, tuli sanoma, että rauha oli tehty, vihollinen
lähti pois, maan omaa väkeä odotettiin kotiin. Komissaaripa ei tästä
sanomasta suurestikaan ilostunut. Hän ei uskaltanut jäädä maahan, koska
tutkimus oli saattava ilmi hänen petoksensa, kansa repivä hänet
palasiksi ja Luutnantti vaativa häneltä takaisin morsiantaan. Niinpä
tuli hänelle kiire sulloutua vaimoineen ja ryöstettyine aarteineen
suuriin, raskaisiin vaunuihin, joita neljä hevosta veti. Ja koska
irtolaiset, jotka olivat paenneet metsiin, tekivät tiet epävarmoiksi,
palkkasi komissaari vartijoikseen neljä rakuunaa, jotka ratsastivat
vaunujen jäljessä sapelit kädessä ja viritetyin pistoolein.
Hän tuli pohjoisesta päin ja matkusti suurella kiireellä suorinta tietä
Venäjälle. Hänen saapuessaan kankaan alkuun Ruovedelle yllätti hänet
pilkkopimeä ilta, niin että metsäisillä paikoilla ei nähnyt kättään
silmien edessä. Komissaarilla ei ollut aikaa eikä halua jäädä mihinkään
yöksi, hän sytytti vaunujensa eteen palavat lyhdyt ja lähti kankaalle.
Tien vieressä majailevat kerjäläiset olivat tehneet tulen kanervikkoon
ja paistoivat nauriita hiiloksessa. Isä sanoi:
-- Jos nyt komissaari olisi käsissäni, paistaisin minä hänet kuin
nauriin hiljaisella tulella.
Äiti sanoi:
-- Jos komissaari olisi tässä, näyttäisin minä hänelle lapsiamme,
joilla on nälkä ja vilu. Minä pukisin heidän ylleen hänen turkkinsa ja
antaisin heille hänen sydämensä syötäväksi.
Isoäiti sanoi:
-- Jos komissaari tulisi viluisena ja nälkäisenä luoksemme, niin
lämmittäisimme häntä tulen ääressä ja antaisimme hänelle osan
viimeisestä nauriistamme.
Hetkisen kuluttua vanhus sanoi;
-- Viekää minut maantielle, tässä tulen luona on liian kuuma. Hänet
vietiin sinne, ja hän kävi istumaan keskelle tietä selin pohjoiseen,
koska tuuli kylmästi. Hänen vieressään hiekassa leikki kolmivuotias
poika pienillä kivillä. Kankaalla palava tuli valaisi maantietä ja
kanervikkoa, joka parhaillaan ylt'ympäri oli kukassa.
Heidän siinä istuessaan lähestyivät maantietä myöten täyttä vauhtia
suuret vaunut neljän nelistävän hevosen vetäminä, neljä rakuunaa
ratsastaen jäljessä. Ajaja näki jotakin liikkuvan tulen valossa
vaunujen edessä ja huusi kovasti:
-- Pois tieltä!
Mutta sokea kahdeksankymmenen ikäinen vaimovanhus, joka oli
vähäkuuloinen ja istui selin vaunuihin päin, ei kuullut huutoa.
Poikanen sen kyllä kuuli, mutta ei ymmärtänyt sitä. Hän oli tehnyt
keskelle tietä kivistä tallin.
Ajaja huusi uudelleen; hevosten huohotus kuului lapsen pään ja
vanhuksen valkohapsien yläpuolelta, mutta eläimet eivät rohjenneet
tallata jalkoihinsa ihmisen avuttomia ikäkausia.
Silloin komissaari kärsimättömänä kumartui eteenpäin pehmoisten
vaununpatjojen välistä.
-- Mikä nyt on? kysyi hän.
-- Ihmisiä tiellä! vastasi ajaja.
-- Aja roskan yli!
Ajajan ruoska vingahti voimakkaista sivalluksista, hevoset kohosivat
pystyyn, myrskynpuuska kulki kangasta pitkin, kerjäläisten tuli
leimahti korkealle taivasta kohti. Hevoset pelästyivät tulen loistetta,
sotkeutuivat hihnoihin, peräytyivät, ensin tien reunaan, sitten
jyrkänteelle ja siitä lampeen... Vaunut kadottivat tasapainonsa ja
vierivät takaperin alas kuolonhiljaiseen, mustaan, salaiseen Toholammen
syvyyteen.
-- Kaikkiko?
-- Kaikki. Vaunut olivat raskaat, kuormana oli vääryydellä hankittua
tavaraa, paha omatunto ja monet tuhannet kiroukset. Hevoset, vaunut,
ajaja, komissaari ryöstettyine aarteineen ja hänen nuori vaimonsa
ryöstettyine onnineen, kaikki painuivat niinkuin vuoresta irtautunut
kallionlohkare, joka vierii veteen. Ratsumiehet näkivät vaunujen
häviävän pimeään, luulivat niiden ajaneen edelleen ja ratsastivat
täyttä laukkaa ohi. Kerjäläiset ihmettelivät, mitä huutoa maantieltä
kuului, ja menivät katsomaan, mutta löysivät vain rinnettä alas
johtavat pyöränuurrot ja hevosten kavioiden jäljet. Maantiellä istuva
vaimovanhus ei nähnyt mitään eikä myöskään ymmärtänyt rytinää, joka
hänen korvissaan oli kuulunut. Poikanen katseli hevosia, unohti ne, kun
ei niitä enää nähnyt, ja jatkoi tallinsa rakentamista.
-- Mitä se oli? kysyi kerjäläisisä.
-- Ajattaro tuli metsästä ja kulki ohitse, vastasi
kahdeksankymmenvuotias.
Kerjäläiset jatkoivat seuraavana aamuna vaellustaan. Ei kukaan tiennyt
muuta, kuin että komissaari oli paennut Venäjälle ja hänen neljä
rakuunaansa ajoivat turhaan hevosensa kuoliaaksi, saadakseen vaunut
kiinni. Mutta pian sen jälkeen Luutnantti palasi Ruotsista. Hänen ensi
kysymyksensä koski kaunista morsianta, jolla oli kuningattaren nimi.
Hänen sanottiin lähteneen komissaarin mukana pois maasta. Luutnantti
otti eron sotapalveluksesta ja lähti etsimään kihlattua morsiantaan.
Kuljettuaan puolen maailmaa häntä löytämättä hän palasi eräänä aamuna
tälle kankaalle. Kerjäläisisä oli tehnyt uudisasunnon tähän lähelle
Toholampea. Luutnantti lepuutti siinä hevostaan, ryhtyi puheisiin
isännän kanssa ja kertoi etsivänsä komissaaria. Uudisasukas muisteli
tuota iltaa, jolloin Ajattaro kulki heidän kanervikossa palavan tulensa
ohi; sen jälkeen he lähtivät oitis molemmat Toholammen rantaan
etsimään. Siellä oli vielä syvät pyöränjäljet, hevosenkenkä oli jäänyt
rannan mutaan, hopeainen rannerengas oli pudonnut vaunuista veden
rajaan, puoleksi maalle. Luutnantti tunsi rannerenkaan, se oli ollut
kauniin morsiamen oma, morsiamen, jolla oli kuningattaren nimi. He
etsivät etsimistään lammesta, mutta siinä ei ollut pohjaa; sitäkös
siinä olisi?
Siitä päivin ei Luutnantti enää ollut etisessä järjessään. Hän oli
etsinyt kauan ja etsi etsimistään. Ensimmältä hän kävi vain aika ajoin
uudisasunnolla, mutta sitten hän asettui asumaan sinne. Joka aamu hän
meni hyvin toivein Toholammelle ajatellen, että sinä päivänä hän
löytää kihlattunsa. Joka ilta hän palasi surumielisenä takaisin eikä
ollut mitään löytänyt. Talvella hän hakkasi jäähän avannon, kesällä hän
istui lammella veneessään. Enimmäkseen hän onki, mutta ei niinkuin
muut; hänellä ei ollut syöttiä koukussa eikä hän koskaan saanut
ainoatakaan kalaa. Se ei kuitenkaan tehnyt häntä maltittomaksi eikä
kyllästyttänyt häntä, hän ainoastaan vaihtoi koukkuja. Ensin hän onki
messinkikoukuilla, teetti sitten hopeaisen ja viimein kultaisen.
Kultakoukkuineen lammelle lähtiessään hän kuuluu sanoneen:
-- Tänään minä saan hänet, nyt hän ei enää voi vastustaa minua.
Kerran mökkiläiset näkivät hänen vetävän ongellaan jotakin raskasta.
Hänen kultakoukkunsa oli tarttunut johonkin puuhun, joita on paljonkin
veden alla, ja kun hän veti, tuli raskas puu jäljestä. Silloin hän
huusi mökkiläisille: nyt minä saan hänet! -- ja veti vetämistään, mutta
siima katkesi, ja se raskas tuntematon, joka riippui ongessa, painui
takaisin syvyyteen. Siiman katketessa ja toivon rauetessa murtui myös
Luutnantin sydän. Illalla tavattiin hänet kuolleena veneestä.
Siihen loppui Toholammen tarina. Siinä ei ollut mainittu ainoatakaan
nimeä, mutta minä olin saanut selityksen tuvan luhistuneista seinistä
löytämälleni Ulrika-nimelle. Kansantarina välittää vähät nimistä; se
säilyttää muistissa henkilön tai tapauksen, pitää kiinni sen
ominaisista piirteistä ja joko kokonaan sivuuttaa tai kaunistelee oman
luonteensa mukaan niihin kuuluvat vähäpätöisemmät seikat. Arvattavasti
on tämän tarinan historiallisena ytimenä kansan vitsaus, vihattu
kantomies, ja kun häntä ei inhimillinen kosto voinut saavuttaa, oli
hänen jouduttava kansan uskon mukaan jumalallisen oikeuden alaiseksi.
Hänen rangaistuksensa ja kaikki, mitä siihen liittyy, on ehkä jäänyt
kokonaan mielikuvituksen varaan. Vieläpä ankara arvostelu saattaisi
olettaa, että kansan usko on juuri paikan yksinäisyyden ja maantiestä
alkavan jyrkän rinteen tähden valinnut välttämättömän rangaistuksen
näyttämöksi Toholammen. Enpä tiedä; minusta tuntuu, kuin tarina silloin
olisi saattanut valita jonkin paljon suuremman ja valtavamman järven,
joita Pohjois-Hämeessä ja koko maassamme on yltä kyllin. Miksipä olisi
tarina ilman todellista syytä valinnut niin mitättömän vesitilkan?
Hevosen verkkaisesti syödessä niukkaa heinää tien varrelta oli ilta
pimennyt ja täysikuu noussut honkien lomitse. Puolihämy ja kuun välke
yhtyneinä levittivät lumoavan valaistuksen yksinäiseen seutuun. Honkien
latvat olivat puoleksi kullanhohtoiset, puoleksi mustat; tähdet
riippuivat niiden huipuissa, kanervikko levisi juurten ympärillä kuin
tumma, helmillä kirjailtu matto. Taivas kaareutui äärettömän korkeana
tuon suruisen, äänettömän, yksinäisen kankaan yläpuolella, joka odotti
yötä ja syksyä. Mutta alhaalla syvyydessä, Toholammen tyynessä
kuvastimessa välkkyi jotakin ... se oli morsianta etsivä iltatähti, se
etsi morsianta, jolla oli kuningattaren nimi...