Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi.
(Kansantarinan mukaan.)
Seuraavana päivänä Itämeren sumu hälveni aamupuolella, mutta ainoastaan
muutamiksi tunneiksi. Taaskin oli Hengist toimettomana, taaskin seura
oli koolla peräkannella. Kapteeni Videstrand oli saanut neljännen arvan
ja aloitti kertomuksensa:
Synnyinseutuni vanhan, punaiseksi maalatun kirkon vieressä oli vihreä
nurmikko, jota ennen muinoin oli käytetty hautausmaana. Vainajain
asunto oli aikojen kuluessa siirretty yhä syrjemmälle elävistä, jotka
mielellään tahtovat toimiskella maan päällä vapaana kaikista suruista,
ennenkuin muuttavat sen alle. Tohtori sanoi vainajain muuttamisen
tapahtuneen terveyden tähden, koska elämästä ei tunnu hyvältä asua
kuoleman vieruskumppanina. Minä en tuota tiedä, saattaahan hyvinkin
olla niin. Varmaa vain on, että arvoisat esi-isät pääsivät ensin lepoon
kirkon lattian alle, sitten heidät häädettiin kellomäelle tapulin luo,
sieltä passitettiin edelleen aidattuun hautausmaahan kaupungin syrjään
ja viimein annettiin heille tyyssijaksi muutaman virstan päässä
kaupungista oleva vanha pelto. Kellomäki oli sitten nurmikkona, mistä
suntio niitti heinää ja missä toisinaan luu takertui haravan
piikkeihin, mutta ei yhtään hautakiveä eikä edes lahoa ristiäkään ollut
enää herättämässä uuden ajan edustajassa kunnioitusta muinaisia
sukupolvia kohtaan, jotka nukkuivat haudattuina pehmeän nurmikon alle.
Koska rappeutunut koulutalo oli lähellä kirkkoa, niin koulupojat
pitivät mukavimpana käyttää kellomäkeä temmellystanterenaan siihen
vuodenaikaan, jolloin lumi jo oli sulanut ja maa parhaillaan kuivui
toukokuun auringon lämmöstä. Milloin pallo lensi iloisesti pilviä
kohti, milloin kiekko pyöri, milloin metelöivä poikajoukko jakaantui
turkkilaisiin ja kristittyihin, jotka eivät pitäneet vähääkään lukua
hautojen yörauhasta, vaan kahakoivat tuolla muinoin pyhällä maalla.
Vanha suntio Vik ei pitänyt moisista kujeista, mutta niin kauan kuin
heinä vielä oli samannäköistä kuin kuusitoistavuotiaan pojan leuan
ensimmäiset haituvat eikä hänen tulevalle heinäsadolleen ollut siitä
mitään vahinkoa, salli hän paljonkin tapahtua, mikä hänen mielestään
oli vastoin järjestystä ja hyvää tapaa, sillä ehdolla kuitenkin, että
valitti koulumestarille, jos moista vallattomuutta jatkui lähemmä
juhannusta. Tämä kirkon uuttera palvelija oli nuoruudessaan ollut
nostoväkeläinen, ja vaikka hänen sotaretkiään ei ole muistiin
piirrettyinä missään aikakirjassa, niin ukon harmaan takin alla lienee
kuitenkin ollut jotakin jäljellä sotamiehestä, sillä kaikesta
virkainnostaan huolimatta hän ei voinut olla mielihyvin katselematta
turkkilaisten ja kristittyjen sotia. Kun sitten jonkun pojista onnistui
tehdä jokin merkillinen urotyö ryntäämällä leiriin tai kaatamalla
alleen koko joukko vihollisia, kuultiin suntion huutavan kellotapulin
ovelta:
-- Katsokaas häntä, pojat! _Hän on aika mies, hän nousee aina
ylimmäiseksi niinkuin vanha pienkeittäjä_.
Poikien mieleen on, että heidän sankaritekojaan ylistellään, mutta he
eivät vielä olleet koskaan ennen kuulleet, että juuri pienkeittäjät
olisivat varsin suuria urotöitä toimitelleet. Heistä oli perin
kummallista, että moinen musta mies, jollaisen he useinkin olivat
nähneet tervaisena ja nokisena hämmentävän pitkällä kangellaan suurta
pikipataa joen rannalla, että juuri hänet asetettiin miehuuden
esikuvaksi. He ahdistivat ukkoa kysellen, mitä se merkitsi, mutta
saivat aina äreän vastauksen, ettei se koske heitä, heidän pitää vain
huolehtia siitä, että osaavat katkismusläksynsä ensi kesälukusilla,
muuta ei heidän tarvitse tietää tässä maailmassa.
Suntiolla oli kuitenkin eräs suosikki, Kalle Videstrand -- jos rohkenen
mainita oman nimeni; neljäntoista vanha minä olin, pienikasvuinen,
mutta sukkelanyrkkinen ja oikea mestari pistämään jalkakampia;
senpätähden minä tavallisesti aina pysyinkin taistelussa ylimpänä ja
kaadoin alleni nekin, jotka olivat minua päätään pitemmät. Koska olin
köyhä poika, olin kesäiseen aikaan Vikin soutumiehenä hänen
kalastusmatkoillaan ja osasin pidellä airojani niin hyvin, että harvoin
hauki saattoi vastustaa hänen kiiltävää koukkuaan. Päähäni pälkähti
ottaa viimeinkin selko, mitenkä tuon eriskummallisen ylistyslauseen
laita oikein oli, ja aloitin viekkaasti eräänä iltana, kun Vik istui
veneensä perässä siimoineen ja minä sousin juuri pikitehtaan kohdalla:
-- Tuolla kai hän asui mäen päällä?
-- Niin, siellä hän asui, vastasi suntio hajamielisesti.
-- Ja tuliko hänestä ylipäällikkö?
-- Mitä?
Vik veti siimaansa, sillä hän oli ollut tuntevinaan kalan nykäyksen,
mutta koukku olikin vain koskenut järviruohoon.
-- Niin, siitä, joka aina nousi ylimmäiseksi, jatkoin minä viattomasti.
-- Ei hän ollut mikään sotilas, kuului äreä vastaus.
-- Mutta oliko hän sitten niin hirveän voimakas?
-- Ei voimakaskaan, mikäli minä tiedän.
-- Anderssonin muorilta minä siitä kuulin, vakuutin minä. Hänhän on
yksinään laskenut alas kirkon suuren kellon, kun se halkesi ja oli
vietävä valurille. Ja kun se oli uudestaan valettu, hän hinasi yksinään
sen takaisin ylös tornin parruun saakka.
-- Hölynpölyä, maisteri Freytag sen teki. Pienkeittäjä oli pieni mies.
Minä olen nähnyt hänet, minä, vaikka hän on maannut haudassa toista
sataa vuotta.
Minulta jäi suu tukkoon, mutta lujasti päätin pitää kiinni tarinan
langasta yhtä itsepäisesti, kuin suntio piti siimastaan. Hetkisen
kuluttua, kun sousimme vastavirtaan, tuntui raskas nykäys, kuin koukku
olisi tarttunut uivaan pölkkyyn. Suntio veti varovasti siimaa ja minä
hoitelin taaskin airojani niin taitavasti, että leiviskän painoinen
hauki hinattiin veneeseen, vaikka se hurjasti riuhtoilikin. Se iski
lujasti pyrstöllään, onnellinen kalastaja heittäytyi sen päälle ja sai
ankaran taistelun jälkeen voiton.
-- Kas, nyt, vaari, pääsitte ylimmäksi niinkuin vanha pienkeittäjä!
huudahdin minä nykäisten tarinan langasta, niinkuin hauki nykäisi
siimaa.
-- Jumala varjelkoon! vastasi suntio oltuaan hetkisen vaiti ja saatuaan
taas irroitetuksi ajatuksensa hyvästä saaliista.
-- Mitäpäs pahaa siinä on, että on muita väkevämpi? kysyin minä.
-- Kuulehan nyt, Kalle -- jatkoi suntio melkoista lempeämpänä
odottamattomasta onnestaan -- tuo lause: nousee ylimmäiseksi kuin vanha
pienkeittäjä, se oli vain sananpartena minun nuorena ollessani, ja
hyväpä on, että se kohta on kokonaan unohtunut. Ei pidä toivottaa
kristitylle lähimmäiselle mitään, mitä ei tulisi toivottaa edes
pahimmalle viholliselleenkaan. Mutta koska nyt olemme pikitehtaan
kohdalla, niin voimme laskea rantaan muutamiksi minuuteiksi; minä
pikeän siimani, se alkaa jo olla kulunut.
Me menimme maihin ja astuimme rinnettä ylös ruskealle pikitehtaalle. Se
tuprusi kuin riihi; sakea, karvas savu painui maahan ja tahmaantui kuin
öljy kaikkeen, mihin se koski. Koko ranta oli paksun asfaltin peittämä,
joka askelella jäi maahan jalansija; siellä täällä näkyi piessä
villatöyhtöjä, merkkejä jostakin onnettomasta lampaasta, joka oli
päivänpaisteessa laskeutunut lepäämään tuolle kavalalle vuoteelle eikä
ollut päässyt siitä enää eroon jättämättä osaa turkistaan. Huone oli
tulenarka, se oli palanut noin kerran miespolvessa ja olikin nyt tehty
ohuista laudoista, jotta se voisi seuraavalla kerralla palaa niin
nopeasti ja niin vähän vahinkoa tuottaen kuin mahdollista. Se oli
jokseenkin korkea, ja pitkä savupiippukin siinä oli, mutta ei yhtään
ikkunaa; sen sijaan oli joka seinässä leveä ovi, joten saattoi milloin
hyvänsä tuulen suunnan mukaan päästää savun ulos tyynen puolelta.
Sisällä ei ollut mitään muuta nähtävänä kuin paljaat, mustanruskeat
seinät ja suunnaton vaskinen pikikattila, jossa alla olevan muurin tuli
joka polttamalta keitti kuusikymmentä tynnyriä tervaa pieksi.
Polttaminen oli parhaillaan käynnissä ja oli jo kestänyt monta
vuorokautta, miehen lakkaamatta yöt päivät sitä vartioidessa. Tuttu
musta mies astuskeli muurilla kattilan ympäri ja hämmenteli kangellaan
mustaa keitosta, joka ei saanut palaa pohjaan eikä kiehua enempää tai
vähempää, kuin että se juuri oikeaan aikaan saatettiin laskea valmiina
tynnyreihin. Me olimme maan päällä, mutta minä olin jostakin lukenut
manalan vartijasta Kaaronista ja Styks virrasta. Vaikea oli minusta
käsittää, miten ihmisolento saattoi elää tuossa ilmassa, joka kirveli
silmiä. Niinkuin hylje tuontuostakin nousee meren pintaan hengittämään,
niin täytyi tämänkin hyödyllisen toimen tukehtumaisillaan olevan
marttyyrin vähän väliä hapuilla avonaiselle ovelle haukkomaan suunsa
täyteen raitista ilmaa.
-- No, Kalle, kysyi suntio, haluttaako sinua ruveta pienkeittäjäksi? Se
on edullinen ammatti; piki maksaa rahaa ja elättää kyllä tekijänsä.
-- En, kiitoksia, vaari, vastasin minä. En vaikka tuhatkin kertaa
nousisin ylimmäiseksi. Mitä rahoilla tekee, jollei ole silmiä eikä
keuhkoja?
-- Mutta katsohan tuota miestä, hän keittää nyt jo viidettätoista
kesää. Onhan hänen joka aamu tänne tullessaan oltava valmis näkemään,
miten lautamaja hänen ympärillään leimahtaa liekkeihin, ja jos hän itse
joutuu lähelle tulta, niin hän syttyy kuin tappura; silmänräpäyksessä
kaikki käy. Vai luuletko, jos hän sattuisi nukahtamaan valvoessaan
täällä yksin öisin, niinkuin hän usein tekee, ettei häntä aamulla
saatettaisi vetää ulos savuun tukehtuneena? Mutta sepä ei huoleta häntä
vähääkään. Kun kunnon mies tekee velvollisuutensa, ei hän ajattele
henkeään eikä ruumistaan.
-- Mutta jos hän sattuisi putoamaan kattilaan? kysyin minä kauhistuen
jo ajatellessanikin niin julmaa tapausta.
-- Jopa luulen meidän vaivaisten saaneen tästä kylliksemme, vastasi Vik
vetäen minut mukanaan ulkoilmaan. -- Suutari saisi meistä kohta
saappaan paikkaa. Istuuduhan tuolle kivelle, niin kerron sinulle
vanhasta pienkeittäjästä, sillä aikaa kun pikeän siimaani.
Minusta tuntui kuin hylkeestä, kun se keväällä kiipeää jäälohkareelle,
ja minä heristin korviani, kuten hyljekin tekee kuullessaan matkan
päästä huilun äänen. Me kävimme istumaan kivelle, niin että tuuli vei
savun syrjään, ja minä sain kuulla, miten tässä maailmassa ylimmäiseksi
päästään.
-- Ei maksa vaivaa, Kalle -- neuvoi ukko -- kuunnella tyhmäin ihmisten
puheita entisistä ajoista. Anna Anderssonin muorille kärpäsenjalka,
kyllä siitä hänen käsissään härkä sukeutuu. Mutta mikä on pikeä, se
pikenä pysyköön, ja mikä on kielonkukka, se kielonkukkana pysyköön.
Minä kuulin tarinan isoisältäni, joka oli yhdeksänkymmenenkuuden vuoden
vanha kuollessaan. Hän oli nuorena kuullut sen Petteri Smedsiltä, ja
Petteri Smeds oli kuusitoistavuotias poikanulikka kannellessaan puita
ensimmäiseen pikitehtaaseen. Niinpä juttu on yhtä hyvä kuin
pankkoseteli toisessa kädessä.
Pienkeittäjä oli nuorena hieno poika, sanoi Petteri. Hannu hän oli
nimeltään, ja Hannu-mestariksi sanoivat häntä kaikki, jotka tahtoivat
päästä hänen suosioonsa; mutta se on jo unohtunut, ja vähätpä sillä
väliä, jos nimet joutuivatkin unohduksiin, kun vain sielu parka pääsee
rauhaan taivaan valtakuntaan.
Tämä samainen Hannu -- mikä hänen liikanimensä sitten lieneekin ollut
-- oli köyhä poika, pienikasvuinen, mutta teräväpäinen niinkuin
sinäkin, Kalle. Ole varuillasi, hyvä pää ei ole häpeäksi kellekään,
mutta sitä pitää käyttää järkevästi eikä pahaan. Valkopintainen ja
punaposkinen Hannu oli aivan kuin herrasneiti, vaikka olikin perin
köyhä; sepä se luullakseni tulikin hänen turmiokseen, koska hän luuli
syntyneensä pääsemään ylhäiseksi tässä maailmassa. Aina hän tahtoi
eteenpäin, eikä minulla ole siihen asiaan mitään sanomista, pitäähän
miehen eteenpäin pyrkiäkin, mutta Hannu pyrki samalla ylöspäin. Aina
hänellä oli kukkia hyvin tomutetun nuttunsa napinlävissä, ja
pöyhkeillen hän piti kukonsulkaa lakissaan, kuin olisi ollut hoviherra.
Ihmiset kyllä huomasivat, mihin päin hänen mielensä kallistui, ja
sanoivat: kyllä Hannu menestyy maailmassa, kyllä hän nousee ylimmäksi.
Hannu olisi mitä mieluimmin palvellut sotamiehenä kuninkaan väessä,
sehän oli suorin eteenpäinpääsemisen tie noina levottomina aikoina.
Mutta sotilaaksi hän oli liian pieni. Sen sijaan hän pääsi hienon
käytöksensä tähden herraspalvelukseen, passaripojaksi maaherralle,
Tottin kreiville, joka silloin asui upeassa linnassaan joen toisella
puolella, siinä missä nyt hallitustalon paikka on; mutta linnasta ei
nyt enää ole muuta jäljellä kuin vähän tiilensoraa siellä täällä
hiekkavallissa. Herrat katsoivat silloin köyhää kansaa kuin pihtipieli
kynnystä, mutta Hannu tahtoi päästä ylemmä, ja ylemmä hän pääsi.
Passaripojasta hän kohosi kamaripalvelijaksi, seisoi kultakoristeinen
nuttu yllään herransa vaunujen takana kirkkoon ajettaessa ja odotteli
kreivin viitta käsivarrellaan ylhäisten penkin ääressä alttarin edessä.
Sitten hän pääsi hovimestariksi, ja häntä nimitettiin mestariksi
niinkuin pappeja, oli maaherran jälkeen huomattavin kaikissa pidoissa,
kestitsi vieraita isäntänsä puolesta, ja häntä pidettiin niin suurena
miehenä, ettei kukaan uskaltanut tulla millekään asialle linnaan
tekemättä ensin mahtavaa Hannu mestaria ystäväkseen.
Jo näytti silloin olevan vähällä toteutua ihmisten puhe, että Hannu
nousee ylimmäiseksi. Mutta aina siitä puuttui tuuman verta, sillä
vaikka Hannu oli ylhäinen herra, niin oli maaherra vielä ylhäisempi, ja
jos tarkoin luettiin, niin kuningas oli maaherraa ylhäisempi. Kun
sitten Tottin kreivi matkusti pois ja Hannu mestari meni hänen
mukanaan, kuultiin ihmisten sanovan: Hannu palaa vielä maaherrana tai
kuninkaana; kyllä hän ylimmäksi nousee.
Hannu palasi monen, monen vuoden kuluttua, mutta ei maaherrana eikä
kuninkaana, vaan köyhänä isännättömänä miehenä, laihana ja
silmänalukset sinisinä, mutta yhtä suurisuisena ja ylöspäin pyrkivänä
kuin ennenkin. Ei kukaan tiedä, missä hän oli kierrellyt ympäri
maailmaa, mutta jokin vika lienee tullut onnen pyörään. Älä koskaan
usko onnea, Kalle; se on kuin Kujasen kärrynpyörä: jos kisko kestää,
niin puola ravistuu, ja jos puola kestää, niin akseli katkeaa.
Muutamat luulivat Hannun hävittäneen omaisuutensa korttipelissä; toiset
pitivät luultavampana, että hän oli tuhlannut sen kunniapaikkoja
tavoitellessaan. Petteri Smeds ei siitä tiennyt mitään, ne olivat vain
arveluja eikä muuta. Mutta kaikki sen sijaan tiesivät Hannu mestarin
tuoneen Saksasta mukanaan oudon miehen, kapteeni Svartin. Hän oli hieno
herra hänkin, sanoi Petteri, hieman mustapintainen ja vähän kierosilmä,
niin ettei hän koskaan katsonut ihmisiä silmiin, mutta aina
mielinkielinen, aina jokaiselle naurava niinkuin tahtoen olla kaikkien
ystävä. Kapteeni ei koskaan astunut jalallaan kirkkoon, mutta
taitavaksi häntä sanottiin monessa tempussa, varsinkin vasken
tekemisessä kullaksi, ja mitäpä muuta tarvittiinkaan kaikkien niiden
suosioon pääsemiseksi, jotka himoitsivat tuota keltaista metallia.
Nämä kaksi viisasta miestä, Hannu mestari ja kapteeni Svart, ryhtyivät
yhdessä tuumaan. Kaupunki oli silloin aivan alussaan ja niin vähän
edistynyt, että sen porvarit kyllä osasivat polttaa tervaa, mutta eivät
keittää pikeä, ja piki maksoi siihen aikaan paljon rahaa. Hannu mestari
vei kapteenin kanssaan huomattavimpien porvarien luo ja selitteli
heille, mitenkä kaupunki ja he itse voivat äkkiä vaurastua, jos
ryhdytään keittämään pikeä. Kapteeni Svartin hän sanoi olevan erittäin
taitavan sillä alalla ja rupeavan työnjohtajaksi uuteen pikitehtaaseen
Hannu mestarin valvonnan alaisena. Hän itse pyysi vain yhden taalarin
tynnyriltä; tehtaanisäntien piti saada kolme, mutta jos karttuisi vielä
enemmän, oli kaikki loppu jäävä Hannulle. Mitäpä se oli muuta kuin
kullan tekoa tervasta?
Olisivathan porvarit kyllä saattaneet kysyä, minkätähden kapteeni Svart
ei vähemmällä vaivalla tehnyt heti kullaksi suurta kuparikattilaa, joka
tarvittiin pikitehtaaseen. Mutta sitä ei kukaan ajatellut, kaikki
tarttuivat ansaan. No, Kalle, voipa tarttua huonompaankin ansaan kuin
hyödylliseen ammattiin, joka jalostaa raaka-ainetta, mutta tulee vain
pitää varansa, ettei ole pukinsorkkaa pelissä. Pikitehdas rakennettiin
tuohon, missä se nytkin on, ja tupa metsätöyrylle; sinne Hannu mestari
muutti kapteeneineen, ja hänestä tuli ensimmäinen pienkeittäjä. Kyllä
arvannet, että ihmiset ihmettelivät, mitenkä niin hienot herrat
ryhtyivät niin vaivalloiseen ammattiin, missä hienoimman ja
kauneimmankin miehen kohta pitää näyttää kuin tervaan kastetulta. Mutta
Hannu ja hänen kapteeninsa tiesivät kyllä, minkätähden he vähäksi aikaa
niin merkillisesti alentuivat. He kyllä ajan tullen pesevät itsensä
puhtaaksi, ja ihmiset, jotka jo luulivat pettyneensä toiveissaan, kun
Hannu ei palatessaan ollutkaan maaherra, alkoivat taas keskenään
kuiskailla: hän saa taalarin tynnyriltä, kyllä hän vielä pääsee
ylimmäksi.
Niin, missäpä ei raha ole ylimmäisenä? Hannu keitti pikeä monta sataa,
monta tuhatta tynnyriä. Katkera savu leijui yöt päivät kuin pilvi joen
yläpuolella, huokea terva juoksi kattilaan suurista metsistä, kalliit
pikiastiat vieritettiin kauppalaivoihin. Hannu mestari sai taalarin
tynnyriltä, saipa useampiakin; hän oli sen edeltäpäin laskenut, sillä
hän tiesi hinnat. Ei hän turhaan seisonut savussa uunin muurilla;
hänestä tuli rikas, hän muurasi tupansa alle kellarin kaikkia niitä
hopeanelikoita varten, mitkä hänelle vähitellen karttui. Vaikka
kapteeni Svart ei tehnytkään kultaa, niin osasi hän lyödä hopearahaa.
Mutta hän ei ollut omaa voittoa pyytävä eikä ottanut mitään itselleen,
kartuttihan vain pienkeittäjän aarteita, katseli yhä kieroon ja nauroi
kummallista ilkeää irvistystään, mikä aina väikkyi hänen suupielissään.
Petteri Smeds palveli tähän aikaan puunkantajana pikitehtaalla, ja
hänen huolenaan oli uunin lämmitys. Kolme heitä vain asui tuvassa:
Hannu, kapteeni ja Petteri, mutta metsässä asui noita Martikai, joka
tuli joka päivä siistimään huonetta ja valmistamaan ruokaa. Martikai
oli aivan tuota oikeaa lajia, joita papit ja tuomarit silloin
polttelivat roviolla, mutta hän ei vielä ollut oikein täydellinen,
hänen tarvitsi käydä kapteeni Svartin opissa. He kaksi riitelivät
lakkaamatta, niin että tukka oli nousta pystyyn, ja Hannu mestari meni
aina silloin erottamaan sanoen: hiljaa, hiljaa, ettei poika kuule!
Petteri kuuli enemmän kuin tahtoikaan ja ajatteli itsekseen: en minä
tätä kestä, minä juoksen tieheni.
Niin ajatellen hän makasi eräänä yönä saamatta unta silmiinsä
ullakolla, missä hänen vuoteensa oli, ja kuuli altaan tuvasta puhetta.
Petteri oli utelias niinkuin sinäkin, Kalle, ja oli huomannut, että
välikatossa, jolla hän makasi, oli irtonainen lauta. Hän kohotti hiljaa
lautaa ja saattoi siten kuulla, mitä he keskenään puhelivat yön
pimeydessä.
Kapteeni sanoi:
-- Huomenna on kolmastoista nelikko täysi.
-- Hyvä on, sanoi Hannu. Niinpä minä poltan pikitehtaan, muutan
Tukholmaan, rupean herraksi ja palaan maaherrana takaisin.
-- Jos minä tahdon, sanoi kapteeni.
-- Se ei ole sinun vallassasi, sanoi Hannu. Välikirjassa on:
_kolmetoista kolmentoista jälkeen_.
Kapteeni sanoi:
-- Niin siinä on. Nyt olet ollut kolmetoista vuotta pienkeittäjänä, ja
kolmentoista vuoden jälkeen on kolmastoista nelikko täysi.
-- Ei, sanoi Hannu. Se merkitsee, että kolmannentoista nelikon jälkeen
on vielä kolmetoista vuotta, ennenkuin sopimuksemme päättyy.
Petteri kuuli kapteenin nauravan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän
tuumaili, mitähän ihmettä he tarkoittivat kolmellatoista kolmentoista
jälkeen, mutta juuri ihmetellessään hän kuuli taas Hannun sanovan:
kolmetoista vuotta _jälkeenpäin_, jota vastoin kapteeni väitti:
kolmetoista vuotta _ennen_. Sen johdosta he alkoivat riidellä niin,
että Petteristä alkoi tuntua liian kamalalta yksinäänolo pimeällä
ullakolla. Hän hiipi paljain jaloin tikapuita myöten alas ja aikoi
täyttä totta pötkiä tiehensä. Mutta hän oli unohtanut saappaansa
makuusijalleen: hän ei uskaltanut palata eikä hän myöskään tahtonut
jättää hyviä saappaitaan. Hän hiipi halkokatoksen alle odottamaan
päivän koittoa.
Hetkisen kuluttua päivän valkenemisesta hän näki Hannun ja kapteenin
menevän tuvasta pikikeittämöön. Petterin ihmeeksi Hannu oli peseytynyt
puhtaaksi ja pukeutunut niin hienoihin vaatteisiin, ettei Petteri ollut
häntä koskaan ennen nähnyt moisena; hän astui edeltä ylpein askelin ja
kapteeni seurasi irvistellen hänelle tavallisissa tervaisissa
vaatteissaan kuin renki ainakin. Kun he olivat menneet sisään, ajatteli
Petteri, ottaisikohan hän saappaansa ja juoksisi tiehensä; mutta
saattoihan sen tehdä myöhemminkin, hän oli utelias näkemään, mitenkä
Hannu niin hienoissa vaatteissa tuli toimeen pikikattilan ääressä.
Menenpähän kysymään, pitääkö minun panna lisää puita uuniin, ajatteli
hän itsekseen.
Petteri avasi varovasti oven ja näki suuren kattilan kiehuvan reunojaan
myöten. Kapteeni seisoi vieressä yksin ja hämmenteli kangella kattilaa.
Joka kerta kun hän liikutti kankeaan, näytti piki purskuvan sitä myöten
ylös; se sähisi syljeksi, kuohahti koholle kiehuvina aaltoina niinkuin
säynäsparvet karkeloidessaan joensuussa; näytti siltä kuin olisi jokin
suuri eläin uinut kattilassa ja pyrkinyt ylös. Petteri ei ollut koskaan
nähnyt kattilaa niin suuressa maahan kiehumisen vaarassa, ja kun se
kattila kuohuu yli reunojensa, silloin on kaikki tulessa. Mutta
kapteeni ei näyttänyt huolivan siitä, hän vain yhä hämmenteli
tangollaan ja irvisteli ilkeämmin kuin koskaan ennen.
Missä oli Hannu? Petteri rohkaisihe ja kysyi mestaria. -- Hän on minun
vallassani, sanoi kapteeni ja löi kangella kattilaan, niin että musta,
kiehuva piki roiskahti ylös kattoon asti.
Petteriä ei haluttanut kysyä toista kertaa, hän juoksi tupaan ja tapasi
Martikain.
-- Joko se nyt on tapahtunut? Saanko nyt lentää? kysyi hän.
Mitä oli tapahtunut? Petteri ei vastannut, syöksyi ylös tikapuita
myöten, löysi saappaansa ja juoksi kaupunkiin, katsahtamatta taakseen.
Hän ei vielä koskaan ollut tuntenut niin kylmiä väreitä selässään.
Pian tuli ilmi, mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä tavaravene
laski pikitehtaan rantaan; miehet nousivat maalle ottamaan lastiaan.
Missä oli pienkeittäjä, Hannu mestari, joka ennen aina seisoi
tauluineen makasiinin luona panemassa kirjaan joka tynnyriä ja joka
tynnyriltä ansaitsemassa pyöreää taalariaan? Häntä ei näkynyt eikä
kapteeni Svartiakaan, tuli oli sammunut suuren kattilan alta, asuintupa
oli autiona, ja pitkässä kuusessa vuorenrotkon vaiheilla istui naurava
harakka. Muutamat sanoivat harakkaa Martikaiksi, joka oli saanut luvan
lentää. Mutta eihän tarvitse uskoa kaikkea, mitä tyhmät ihmiset
loruavat vanhoista akoista.
Kun tuli taas sytytettiin kattilan alle ja puoleksi jähmettynyt piki
alkoi kiehua, nousi pinnalle musta möhkäle, ja se oli pienkeittäjä.
Eivät ne nyt olleet suuren arvoiset ne herrasvaatteet, jotka hän oli
pannut ylleen lähtiessään polttamaan pikitehdasta ja muuttamaan
Tukholmaan. Mutta Hannu se oli eikä kukaan muu. Venemiehet harasivat
raukan kattilasta, käänsivät tupakkamälliä suussaan ja hämmentelivät
edelleen kangella; voisihan sieltä löytyä kapteenikin. Ei, kyllä voit
uskoa, Kalle, ettei häntä ollut siellä, ja helpostipa tuon arvasikin,
missä _hän_ oli. Sitten pormestari ja viskaali tulivat ottamaan
haltuunsa hopeanelikoita, mutta mitä luulet _heidän_ löytäneen
kellarista? Lastuja he löysivät, lastuja ja tikkuja, mutta rahaa ei
ropoakaan. Siitä ruvettiin kummeksimaan, mihin hopeataalarit olivat
joutuneet! Niinkuin ei olisi ollut kylliksi kiehuvaan pikikattilaan
hukuttautumisessa, vielä muka olisi pitänyt jättää jälkeensä muuta kuin
lastuja. Muutamat luulivat kapteenin paenneen Ruotsiin hopeoineen.
Tutkimus pantiin toimeen, mutta mitäpä siinä selville saatiin. Svart
oli poissa, Martikai poissa, eivätkä venemiehet tienneet muuta, kuin
että pienkeittäjä nousi kattilassa ylimmäksi. Ainoa, joka tiesi
jotakin, oli Petteri, mutta hän ei ollut rippikoulua käynyt, niin ettei
häntä voitu kuulustella valallisesti. Tutkimuksessa hän kertoi juuri
sen verran, kuin tahtoi; ei hän koskaan uskaltanut ilmaista kellekään
paitsi isoisälleni, mitä hän oli kuullut lattialaudan alta. Kauhu jäi
häneen, hän pelkäsi pimeässä Svartia, niin että oikein hävetti.
No, kaikki se oli niinkuin oli, mutta merkillisin kohta tulee perästä
päin. Kaikki tiesivät pienkeittäjän tahtoneen päästä ylimmäksi täällä
maailmassa; miksikä hän ei olisi noussut ylimmäksi kattilassakin? Hänet
piti haudattaman, tietysti, mutta siitä oltiin eri mieltä, pitikö hänen
muiden kristittyjen ihmisten tavoin päästä kirkon alle. Papit kielsivät
sen jyrkästi, eikä siitä kenenkään sopinekaan moittia heitä; eivät
liene olleet Hannun uskonasiat aivan oikealla kannalla, vielä vähemmän
mustan miehen, jonka seurassa hän oleskeli. Siihen aikaan, kuulepas,
oli kirkkokuri ankara; ei jokainen kukkopoikanen uskaltanutkaan laulaa
kirkkomäellä. Miten sitten lienee asiaa käännelty ja väännelty, niin
papit antoivat myöten niin paljon, että pienkeittäjälle suotiin hauta
eteisen lattian alle, pohjoisen kirkonoven luo. Siellä hän makasi
neljä- tai viisikymmentä vuotta, en tiedä sitä niin tarkalleen, kunnes
vanha kirkko revittiin uuden rakentamista varten. Muutamat vainajat,
joista joku huolehti, muutettiin uuden kirkon alle, kaikki muut
ajettiin läjään luukammion nurkkaan. Sinne joutui pienkeittäjäkin.
Ihmiset olisivat kai hänet jo aikoja sitten unohtaneet, ellei häntä
olisi löydetty eteisen lattian alta aivan sellaisena, kuin hänet kerran
vedettiin pikikattilasta. Ei ollut säiekään muuttunut, piki oli vain
kuivunut ja putoillut paloittain pois, niin että hänet nyt helpommin
tunnettiin.
Kului jonkin aikaa, ihmisiä yhä kuoli ja haudattiin, luukammio tuli
kerta toisensa jälkeen täyteen vanhoja vainajia, joiden täytyi jättää
paikkansa uusille. Joka kerta, kun huoneen ovi avattiin, oli
pienkeittäjä aina ylimmäisenä. Mitään kummittelemista se ei ollut,
vaikka siltä näytti; minun luullakseni se tapahtui sillä tavoin, että
kaikki, mitä oli hänen päällään, mätäni ja muuttui tomuksi, mutta hän
pysyi muuttumattomana. Niin vierivät ajat, ja miespolvi hävisi toisensa
jälkeen, nimet unohtuivat, esi-isät unohtuivat, hyvät ja pahat teot
unohtuivat, mutta aina pysyi pienkeittäjä ylimpänä. Minä olen nähnyt
hänet monta kertaa, vaikka hän olisi voinut olla isoisäni isoisänisä.
Kun olin poikanulikka niinkuin sinä nyt, katselimme kammioon harvan
hirsiseinän raoista, ja milloin päivä paistoi vastakkaiseen harvaan
seinään, näimme hänet yhtä selvästi, kuin minä nyt näen sinut. Kyllä
meillä oli rohkeutta selvällä päivällä, mutta ei viidestätoista
hopeanelikostakaan kukaan meistä olisi tahtonut seisoa siinä
tirkistelemässä pimeänä syysiltana.
Tulipa sitten tänne uusi rovasti, jonka mieleen ei ollut, että
pienkeittäjä vielä kuoltuaankin oli ihmisten pilkattavana; hän haudatti
hänet johonkin kellomäen kulmaan. Luuletko hänen pysyneen sielläkään?
Mitäpä vielä. Viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän oli
taas maan pinnassa, sillä routa kohotti hänet ylös kuin kiven. Taaskin
kaivettiin hänet maahan, ja hän nousi jälleen näkyviin. Silloin
kaivatti tämän edellinen rovasti hänelle seitsemän kyynärän syvyisen
haudan. Siellä hän pysynee minun aikani ja sinunkin, mutta en takaa,
pysyykö hän tuomiopäivään asti.
Ylimmäksi hän tahtoi ja ylimmäksi hän pääsi. Niin on ihmisten laita,
että missä hänen tavaransa on, siellä on hänen sydämensäkin. Jos sielu
pyrkii taivaan valtakuntaan, kyllä ruumis aikanaan tulee mukaan. Mutta
jos sielu haluaa sitä, mikä täällä maan päällä näyttää olevan ylintä,
vetää se ruumiinkin mukanaan. Eipä pienkeittäjä uskonut sillä tavoin
tulevansa alinomaa pääsemään ylimmäksi. Jumala varjelkoon syntistä
ihmistä niin julmasta kunniasta ja niin hirmuisesta kuolemattomuudesta.
Ei, Kalle, eläkäämme me aikamme tyytyen vähäiseen osaan, joka on meille
suotu. Saakoon maa omansa ja Jumala omansa, niin on kaikki niinkuin
olla pitää tässä siirtymäajassa.
Nyt on siima valmis, soudetaan kotiin. Katsos, miten kummallisesti
aurinko paistaa tuolla joen suussa! Voitko sanoa, minkä tähden se ei
koskaan paista noin ruusunpunaisena silloin, kun se kulkee ylhäällä
taivaalla? Kuulepas. Silloin se on suuressa päivätyössään palvelemassa
herraansa, mutta syntyessään aamuisin ja kuollessaan illoin se loistaa
tuolla tavoin Jumalan kunnioittamisesta. Raskasta on olla korkealla
maailmassa. Älä isottele, pysy mieluummin alhaalla, muista
pienkeittäjää. Miksikä pyrkisimme ylimmiksi vaivaan? Miksi emme
loistaisi ennemmin Jumalan kunnioituksesta?