KOLMAS KERTOMUS.

Drifva neiti.

Tohtori Raben kuulijat katselivat pöllönpääsauvaa eivätkä näyttäneet

oikein tietävän, mitä heidän oli ajateltava siitä. Rouva Rönnevall

tahtoi huomauttaa jotakin.

-- Olkaa hyvä! sanoi tohtori.

-- Minun pysyvä mielikuvani ylioppilaasta -- virkkoi sievä pikku rouva

veitikkamaisesti -- on sellainen, että hän on nuori herra, jolla on

lyyry lakissa, viiksien alut huulissa, nenälasit, mielitiettyjä taskut

täynnä ja tyhjentymätön varasto itseluottamusta ja luottamusta

tulevaisuuteen. Jos kerran jokin selittämätön luonnonvoima tuomitsee

moisen herran kummittelemaan läpi vuosisatojen, niin näyttää minusta

aivan luonnolliselta, että hänen aina jonkin verran tulee säilyttää

oikeaa ylioppilasluonnettaan, olla nuori, iloinen, rakastunut, reipas,

osata milloin tehdä työtä, milloin siivosti remuta...

-- _Desipere in loco_...

-- Sallikaa minun pyytää, ei enää latinaa! Minusta tuntuu, että hänen

pitäisi olla, mikä hän aikoinaan on ollut: ylioppilasten perikuva.

Minun täytyy valittaa, ettei vesipoika herra Peregrinus Müller

ollenkaan vastannut toiveitani. Miksikä ei häntä laajoine oppeineen,

pöllönpäisine sauvoineen, samettinuttuineen ja pakanallisine

puolisaappaineen ennemmin sanota esimerkiksi "ikuiseksi tohtoriksi"?

-- Sallikaa minun vastata kysymyksellä. Jos olette sattunut jonakin

vuonna unohtamaan tuoreen punertavan kirsikan hedelmäkoriinne, mitä

siitä jää jäljelle?

-- Mitäkö jää jäljelle? Sydän tietysti.

-- Aivan oikein. Oikeasta ylioppilaasta, sanottakoonpa häntä sitten

tohtoriksi, rovastiksi, konsuliksi tai kummitukseksi, jää myöskin aina

jäljelle sydän -- toisin sanoen se omituisuus, että hän aina opiskelee.

Hänen nuoruutensa, mielitiettynsä, itseluottamuksensa on kaikki vain

kuorta, mikä tulee harmaaksi samalla kertaa kuin hänen viiksensäkin;

kenties ainoastaan silmälasit, jos hän niitä käyttää, pysyvät hänelle

uskollisina. Tutkimus on kuolematon; tiedonhalu on kuin suolakala, se

synnyttää alinomaisen janon, ja mitä enemmän ihminen juo, sitä enemmän

janottaa. Minä en suinkaan tahdo sanoa, että kaikki ylioppilaat juovat

vettä, kuten Müller, mutta jano on heidän oikea luontonsa. Mettisen

matami sanoi myöskin, että kaikki ylioppilaat osaavat nukkua. Minä

sanon, että jokaisessa oikeassa ylioppilaassa on jotakin, mikä ei

koskaan nuku -- tai jos alempi luonto vaatii oikeutensa -- nukkuu aina

avoimin silmin. Riisu ylioppilaan yltä kaikki satunnainen, minkä aika

vanhentaa, vuodet hävittävät ja elämä kuluttaa, mitä jää jäljelle?

Tutkiva henki, joka etsii läpi maailman, etsii etsimistään, löytää

sirpaleen ja etsii uudelleen, tänään niinkuin eilen, huomenna niinkuin

tänään. Joskus häntä sanotaan Faustiksi, toisinaan Mülleriksi. Mutta

esiintyypä hän sitten maailmankuulun näytelmän taikka vain pienen

ylioppilasmuistelman sankarina, kummitus hän kuitenkin aina on ja

herättää meissä salaista pelon tunnetta. Me suosimme aivan kuin rouva

Rönnevall enemmän keltanokkaa, joka on äsken päässyt munastaan, kuin

sadan vuoden vanhaa tuimaa ja takkuista kotkaa. Miksikä ei meitä

kreikkalaisten iäti nuori Apollo viehättäisi enemmän kuin vanhan

Väinämöisen kuivunut viisaus?... Mutta antakaa anteeksi; eikö neiti

Hemmingille joutunut kolmas arpa?

-- Valitettavasti, vastasi neiti Hemming. Mutta pelkään, että viaton

juttuni maistuu tohtori Raben syvämietteisten sielutieteellisten

arvoitusten jälkeen melkein samalta kuin huono illallinen

sillisalaatteineen ja maitolaseineen filosofisen luennon jälkeen.

Onneksi saatan toivoa, että edellisessä kertomuksessa on riittävästi

viisautta molempiinkin.

Onko kukaan teistä kuullut puhuttavan _Drifva neidistä_?

Ei. Ei kukaan tuntenut tällaista henkilöä.

-- Senpä saatoin arvatakin. Hän oli kolmekymmentä vuotta takaperin

yleisenä puheenaiheena kaukaisessa maaseutukaupungissa; aika ja

etäisyys ovat peittäneet hänen muistonsa unohduksen yöhön. Luonto panee

toisinaan kummallisia vastalauseita kaikkea takaperoista ja luonnotonta

vastaan, missä vain tapaa sellaista. Puutarhurin sakset leikelkööt

kuinka huolellisesti tahansa puuta, pensasaitaa, lehtimajaa, hän

nähköön vaikka kuinkakin suurta vaivaa muovaillessaan vapaasta kasvista

pyramidia, päivänvarjoa tai jalopeuraa, niin aina on siinä jokin

vallaton oksa, joka tekee hänen huolenpitonsa tyhjäksi ja ryhtyy

muuttamaan pyramidia pyörökaareksi, päivänvarjoa viikatteeksi tai

jalopeuraa sarvipääksi hirveksi.

-- _Naturam expellas furca_, virkahti väliin tohtori Rabe. Jo

roomalaiset tiesivät, että luonto tekee pilaa pedanttisesta pönkästä.

-- Niin, jatkoi kertoja; se vihaa pakkoa, se rakastaa vapautta, ja

merkillisintä on, että juuri vapaus, joka näyttää halveksivan kaikkia

sääntöjä, on luonnon parhain tapa saada aikaan viehättävää kohtuutta.

Minun ei ehkä pitäisi olla näin suorapuheinen, koskapa minun

sukupuoleni on ennen kaikkea sovinnaisten sääntöjen sitoma; mutta minä

olen aina huomannut, että jokaisessa oliossa on jotakin, joka nauraa

ilkkuen kaikelle taiturimaiselle. Jos sidot luonnon, niin se nousee

kapinaan; jos ryhdyt sitä kaunistamaan, niin se muuttuu rumaksi; mutta

taivuta sitä sen omien lakien mukaan, niin se kohta tuntee itsensä,

tulee tottelevaiseksi ja rakastettavaksi.

Tosin kieroon kasvanut ihminen tarvitsee toisenlaisen taimilavan kuin

vääräkasvuinen puu; kieltämättä ihmisen juuret, jotka kääntyvät

sisäänpäin, vaativat toisenlaista kasvatusta, kuten ne imevät

toisenlaista ravintoakin. Ihmisen aurinkona on rakkaus, hänen ilmanaan

tapa, hänen sateenaan kyynelet, hänen kurittajanaan omatunto. Mutta

siitä kaikesta huolimatta on hänessäkin kylliksi luonnonkaltaisuutta,

hänen kasvatuksensa säännöt on otettava hänen vapaan kehityksensä

laeista. Koska ihminen voidaan helpommin kuin puu saada kehittymään

luonnottomaksi, on vaikeampaa palauttaa hänen kasvunsa entiselleen, jos

se kerran on päässyt vääristymään; mutta koska ihminen on verrattoman

paljon notkeampi, niin hän on myöskin verrattoman paljon herkempi

_omien_ luonnonvoimiensa, rakkauden, tavan, kyynelten ja omantunnon

vaikutuksia tuntemaan.

Tämä mitätön kukistetun kapinan historia, jota nyt ryhdyn kertomaan, on

aivan jokapäiväinen, sillä se uudistuu lakkaamatta kaikkialla ja

erimuotoisena. Hieman räikeämpi väri ja tavallista suurempi kulmikkuus

vain erottavat tämän kapinanyrityksen lukemattomista muista

samanlaisista melkein joka kodin helmassa tapahtuvista. Onnellisia ne

perheet, joissa eivät ristiriitaisuudet kolhi toisiaan ja joissa kaikki

vihdoin tasoittuu kipunoitta ja kulmien lohkeamatta siihen, mitä

nykyaikana mielellään sanotaan lailliseksi vapaudeksi.

Minä vietin osan lapsuudestani Oulussa. Tässä kaupungissa, mistä talvi,

lohi, poronpaistit ja Saara Wacklinin "sata muistelmaa" ovat peräisin,

oli nuori tyttö, jota sanottiin "Drifva neidiksi". Minkä tähden, sitä

en voi selittää, ellei ehkä sen tähden, että hän oli tavattoman taitava

hiihtämään. Mitään tällaisen nimen aihetta ei ollut hänen henkilössään,

sillä jääsydäntä ja lumivalkoisia hiuksia hänellä ei suinkaan ollut,

päinvastoin olisi häntä paljon paremmin sopinut sanoa neiti

Sankkiruudiksi tai Risurovioksi, koska hän oli niin hulmuavan vilkas,

tai Ukkospilveksi, koska hänellä oli tavattoman tuuheat, kauniit,

tummat hiukset. Mutta juoru on yhtä oikullinen valitessaan hyväilynimiä

lemmikeilleen kuin hellä äiti, ja Drifva neiti oli kaikkien

paikkakunnan liukkaiden kielien mieluisana puheenaiheena.

Hän oli syntynyt neljän penikulman päässä kaupungista mahtavan joen

rannalla, joka monen kosken kautta syösten tulee suuresta, syvästä ja

komeasta järvestä, Oulunjärvestä, samasta, jota ruotsalaiset

maantieteilijät ovat kunnioittaneet varsin ylenkatseellisella nimellä.

Siellä oli vähän ihmisiä, mutta runsaasti erämaata -- puukirkkopahanen,

jonka eriskummalliset seinämaalaukset oli tehnyt eräs omituinen vanha,

iloinen maalari Mikael T. -- pieni pappila kolmine huoneineen ja

keittiöineen, joissa myöskin oli raamatullisia paratiisin kuvia ja

salin pitkällä seinällä harppua soittavaa Davidia esittävä taulu --

lisäksi varakas kylä kirkon lähistöllä, lohenpyytäjäin tupia pitkin

joen vartta, uudisasukkaita siellä täällä hajallaan metsissä, autioita

vuoriseutuja, syviä rotkoja ja vesiperäisiä soita, joita kesäiseen

aikaan voitiin kulkea ainoastaan suksilla.

Drifvan isä oli ollut köyhänä paimenpoikana Pakkasen torpassa salolla

ja siellä kasvanut kuuden jalan ja neljän tuuman pituiseksi

jättiläiseksi, kun maahamme tuli sota ja pojan oli pukeuduttava

sotamiehen nuttuun. Ollen säyseämielinen ja itsepäinen hän oli seisonut

kuin muuri siinä, mihin hänet vain asetettiin, ja kestänyt iskuja

silmäänsäkään räpäyttämättä, ja sen tähden hän olikin saanut

kunniakkaasti vuodattaa vertaan kuninkaan ja maansa edestä, jopa jättää

vasemman silmänsä kasakan keihään kärkeen. Moisten ansioiden avulla hän

oli viimein kohonnut kersantiksi, mutta sitten hän kyllästyi

sotapalvelukseen ja hänen mieleensä johtui ruveta papiksi. Kovaltapa

tuntui käydä käsiksi latinan kielioppiin neljänkolmatta vuoden iässä,

mutta pappi piti hänestä tulla, ja pappi hänestä tulikin. Taottuaan

päähänsä ensi alkeet jonkun rappiolle joutuneen maisterin johdolla tämä

pitkä, suuriviiksinen koululainen joutui istumaan Oulun koulun

alimmalla penkillä, vaelsi jalan aikanaan evässäkki selässä Turun

yliopistoon, ryöstäytyi miehuullisesti kaikkien opinväijytysten läpi,

ja viidenneljättä vuoden ikäisenä sai kaavun ja liperit. Koska hänellä

täten kerran oli nuo kunnioitusta herättävät arvomerkit, ei hän

saattanut olla ottamatta latinalaista nimeä; mutta ei mikään

tarpeellinen kunnioitus estänyt kansaa edelleen sanomasta pitkää pappia

Kersantiksi, kuten ennen oli ollut tapana sanoa, ja Kersanttina hän

pysyi, niin kauan kuin eli.

Kersantti määrättiin apulaiseksi kaukaiselle kotiseudulleen, missä

hänen onnistui toisella silmällään ja rehellisellä, sävyisällä

sydämellään valloittaa vanhin kirkkoherran kahdeksasta tyttärestä sekä

parahiksi niin paljon varoja, ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää

kahdenkymmenen tynnyrin palkalla. Onni auttoi häntä edelleenkin, niin

että hän vihdoin viidenkymmenen vanhana sai oman paikan ja

yksinkertaisen, joen rannalla olevan kappalaisen talon, ja kun

pastoraalitutkinto oli kaukana hänen näköpiirinsä ulkopuolella, oli hän

siksi viisas, ettei tavoitellutkaan suurempaa kunniaa tai ylennystä

tässä maailmassa. Kersantti kävi vähitellen vanhaksi ja harmaaksi

rehellisessä paimenvirassaan. Hänen vaimonsa kuoli jättäen hänelle

pojan ja kaksi tytärtä. Pojasta piti tulla pappi isänsä esimerkin

mukaan, mutta hän oli perinyt isänsä itsepäisyyden, häntä miellytti

enemmän merimiehen ammatti, ja hän karkasi laivasta eräässä Englannin

satamassa antamatta senjälkeen enää mitään tietoa itsestään. Vanhempi

tytär Ulrika meni naimisiin henkikirjurin kanssa, muutti toiselle

seudulle ja jätti kymmenen vuotta nuoremman sisarensa Drifvan yksin

isän seuraksi, pappilan emännäksi ja koko seurakunnan suosikiksi.

Siihen aikaan, josta nyt ryhdyn kertomaan, Drifva oli jo

kahdeksannellatoista. Hän oli pitkä, solakka ja miellyttävä tyttö,

mutta enemmän nuoren oravan kuin siveän pappilan hyvin kasvatetun

tyttären tapainen. Hänen kasvatuksensa oli ollut kummallinen sekoitus

kersantin sotakuria ja hemmoitellun lapsen hillitöntä vapautta. Isän

kutsuessa piti hänen seisoa kuin palava kynttilä ja totella käskyä

silmänräpäyksessä, vähääkään vastaan väittämättä. Mutta milloin hän

niin sanoakseen ei ollut rintamassa, sai hän elellä ominpäin, ja niin

kävi tavallisesti aamupäivisin, jotka isältä kuluivat virkatoimissa,

hänellä kun ei ollut varaa pitää apulaista. Kun vuositaulukot oli

kirjoitettava, nähtiin Drifvan istuvan viikkokausia kirjoituspöydän

ääressä kuin kiinni naulattuna, mutta muina aikoina, kun häntä vähemmin

kaivattiin, täytyi häntä etsiä metsistä tai veneestään koskien

seutuvilta. Jos oli kiivettävä korkeille vuorille tai laskettava

suksilla peloittavan pahoista äkkijyrkän teistä, ei ollut hänen

vertaistaan.

Jos oli hillittävä hurjistunut hevonen tai ammuttava luotipyssyllä pyy

puun oksalta, niin ei siinäkään ollut häntä taitavampaa. Mutta jos oli

kuljettava kaksi penikulmaa vuorten ja soitten yli viemään lääkkeitä

jollekin sairaalle tai vedettävä talvipakkasessa jalasta sukat jollekin

paleltuvalle raukalle annettavaksi, minkä vuoksi sitten täytyi astua

paljain kengin kotiin, niin ei kukaan siihenkään ollut ilomielin

valmiimpi kuin Drifva. Hän oli aivan kuin isänsä, toisinaan yhtä

itsepäinen ja taipumaton kuin tallijäärä kesälaitumella ja toisinaan

taas niin hyväluontoisen myöntyväinen, että pieni lapsikin saattoi

pitää hänet täydellisesti vallassaan. Hän oli itseoikeutettu apulainen

lukusilla ja yhtä luonnollinen vieras isänsä mukana kaikissa kylän

häissä. Siellä nähtiin hänen pyörivän tanssissa seudun neitosten ja

nuorukaisten kanssa aivan heidän vertaisenaan, ja jos Drifvan silloin

onnistui saada kiinni joku vanha loinen tai vetää piiriin joku

hämmästynyt kerjäläinen ja tanssittaa molemmat ihan hengästyksiin,

silloinpa kajahteli häätuvassa ilo, eikä kukaan ollut iloisempi kuin

Drifva itse.

Tällaisesta kansanomaisuudesta piti kansa paljon. Vain vanhat

ymmärtäväiset emännät pudistelivat epäilevästi päätään, milloin tuli

puheeksi pappilan taloudenhoito sillä se kävi miten kävi. Siellä ei

punnittu voita eikä villoja, ei mitattu jyviä eikä laskettu juustoja;

ken tuli kannettavien maksuun, sitä kahvitettiin, ja ken ei tullut, ei

häneltä rästejä velottu. Renki kastoi sianlihaviipaleensa

paistinrasvaan, palvelijatar kehräsi omia myötäjäisiään, ja ellei

vanha, äkäluontoinen Eufemia karjakko olisi kuulunut talon

kalustoluetteloon entisen emännän ajoilta, niin olisi pappilan talous

mennyt samaa tietä kuin sen lohipato kevättulvan aikana -- mennyt

menojaan virran mukana mereen.

Se ei huolettanut Drifvaa vähääkään. Hän oli nuori, onnellinen ja

vapaa, milloin ei seisonut rintamassa; hän rakasti vanhaa isäänsä, ja

isä rakasti häntä, ja hän luki isälleen pitkinä talvi-iltoina Napoleon

Bonapartesta, eikä aika tuntunut hänestä koskaan pitkältä. Sitä paitsi

hänellä oli hauska, kesy karhunpentu Pekka, ja kaksi valkoista

villijoutsenta Kai ja Kissa, jotka oli kesytettävä kevääseen mennessä.

Mitäpä hän tarvitsi enempää? No niin, olihan hänellä kuitenkin eräs

toteutumaton toive. Hän halusi ajaa kaupunkiin omalla porolla

lappalaispulkassa; matka olisi käynyt hurjan hupaisalla vauhdilla,

mutta isä oli aina ollut kyllin julma vastatakseen siihen pyyntöön:

metsällä on monta niskaa katkaistavana, mutta lapsi raukalla vain yksi.

Drifva oli jo ehtinyt unohtaa tuon surullisen pettymyksensä, kun isä

kerran syysiltana palasi pappienkokouksesta Oulusta ja hämmästytti

tytärtään tekemällä arveluttavan kysymyksen, mitä hän oikeastaan oli

oppinut.

Mitäkö Drifva oli oppinut? Hän oli oppinut paljon. Olihan hän käynyt

rippikoulun ja osasi katkismuksensa ulkoa kuin ei mitään; olihan hänet

sitä paitsi huomattu kyllin taitavaksi olemaan apuna lukusilla.

Kirjoitustaidon hän oli oppinut sisareltaan Ulrikalta; Eufemia oli

opettanut hänelle hieman mainiota sormillalaskemistaitoaan. Sitä paitsi

hän oli lukenut historiaa; tunsihan hän Napoleon Bonaparten niinkuin

itse olisi palvellut hänen armeijassaan. Tiesipä hän myöskin, että oli

olemassa maa, jonka nimi oli Ranska, ja että sen pääkaupungin nimi oli

Pariisi.

-- Mutta mikä on oman maasi pääkaupungin nimi? kysyi isä.

-- Oulu, vastasi Drifva nopsasti.

Isä pudisti epäillen päätään, hän tunsi paremmin maantiedettä, hänhän

oli ollut Turussa. Siitä ei ollut apua, että Drifva turhia

kainostelematta luetteli muut tietonsa: hän osasi kehrätä, ommella,

kutoa, leipoa, panna olutta, pestä, silittää, valaa kynttilöitä, lypsää

lehmiä, kirnuta voita, keittää velliä ja puuroa, paistaa kalaa ja

pannukakkuja, ratsastaa, ajaa, luistella, laskea mäkeä, hiihtää,

kiivetä, kiikkua, ampua, uida, tanssia, viheltää -- puhumattakaan

semmoisista ylimääräisistä ansioista kuin Pekan opettamisesta

hyppäämään kepin ylitse tai Kain ja Kissan harjoittamisesta sieppaamaan

leipäpalanen ilmasta. Kaikki muut pikku temput, kuten pallon ja kiekon

lyöminen, tangon varassa hyppääminen, jäniksenlankojen virittäminen,

harjusten onkiminen, mahlan laskeminen koivuista, hyvän voionnen

loitsiminen, piipun polttaminen (kurillaan), unien selittäminen,

korteista ennustaminen, myrskyn sitominen ynnä monet muut viattomat,

paikkakunnalla tavalliset taikatemput, ne kaikki olivat hänen

mielestään niin vähäpätöistä, ettei niitä maksanut luetellakaan.

Jollei oteta lukuun viimeksi mainittuja temppuja, joita kunniallinen

pappi ei voinut hyväksyä, oli kersantin mielestä hänen tyttärensä

varsin oppinut; mutta hän oli kaupungissa saanut hämärän aavistuksen,

että nuori tyttö ehkä saattoi tarvita jotakin muuta oppia lisäksi. Hän

oli nähnyt mamselien ja neitosien pyörivän katrillissa ja kuullut

heidän soittavan pianoa, jopa puhuvan Napoleon Bonaparten kieltäkin.

Siellä häneltä oli kysytty ja tiedusteltu hänen tytärtään ja

kummasteltu, ettei hän koskaan tuonut tätä kaupunkiin. Kersantti, kuten

muutkin, joilla on saman verran maailmantuntemusta, kunnioitti

suunnattomasti oppia -- ja oppia oli kaikki, mikä ulottui ulkopuolelle

pappilan näköpiirin -- ja niinpä tämän tutkimuksen päätökseksi tuli,

että Drifva oli lähetettävä tätinsä Lusinan luo Ouluun ihmistymään ja

oppimaan pianonsoittoa.

Drifva oli tottunut tottelemaan, eikä muusta voinut olla puhettakaan,

mutta hän oli siksi viisas, että pani erään ehdon. Hän lupasi lähteä,

milloin isä tahtoi, ensi talvikelillä, mutta porolla ja pulkalla.

Päätetty asia. Mitäpä ei isä tee saadakseen tyttärestään ihmisen.

Pakkanen tuli, tuli luntakin, haettiin lappalaisukko kaksine poroineen.

Drifva pani kokoon vähäisen vaatevarastonsa eikä unohtanut ottaa

luistimia, suksia, kiekkoa ja palloa y.m., mitkä kaikki pantiin neitiä

saattavan rengin rekeen; sitten sanottiin hellät jäähyväiset isälle ja

talonväelle ja melkein yhtä hellät Pekalle, Kaille ja Kissalle, joita

valitettavasti ei käynyt ottaminen mukaan. Lappalainen poroineen ajoi

edeltä, Drifva omallaan jäljestä. Maantie huomattiin tarpeettomaksi,

matka kävi huimaavalla vauhdilla kankaita ja mäkiä, jäitä ja jäätyneitä

soita pitkin; kaviot kapsivat, lumi tuprusi, milloin pyöri poronpulkka

ympäri kuin villikissa, milloin taas heilahti vauhdissaan pystyyn.

Drifva pysyi pulkassa, vihelteli, niin että katajikot kajahtelivat, ja

ajatteli, ettei hän ollut pitkään aikaan ollut niin hauskalla matkalla.

Sillä tavoin hän kaikkien ihmeeksi saapui Ouluun Lusia tädin luo. Tämä

ymmärtäväinen vanha neiti oli kauan ollut emännöitsijänä maaherra

Carnallilla ja osannut käyttää hyväkseen ylhäisempien seurustelutapojen

oppimiseen tarjoutunutta tilaisuutta. Ei koskaan ole nuorta

villieläintä suljettu ahtaampaan häkkiin; ei koskaan ole sovinnaisuuden

kytkyessä oleva orja saanut osakseen vaikeampaa tehtävää, kuin Lusia

täti sai ryhtyessään kesyttämään tuota metsän oravaa.

Ensi huolena oli puku, joka oli kokonaan uudistettava. Maaherra

Stjernschantz oli seuraavalla viikolla aloittava talvihuvien pitkän

sarjan loistavilla tanssiaisilla, ja koska Lusia täti oli läänin

päämiesten tuttu, oli hän hyvää tarkoittaen tehnyt sen varomattomuuden,

että jo edeltäkäsin ilmoitti odottamansa suojatin tulosta. Drifva oli

kutsuttu, hän ei voinut päästä suorittamasta ensiesiintymistään

tuollaisessa loistavassa tilaisuudessa.

Päivä oli tullut. Vaivaa nähden ja öitä valvoen oli kaupungin etevimmän

ompelijattaren onnistunut muuttaa nuori orava sellaiseksi olioksi, jota

tanssiaisissa pidetään ihmisenä. Drifvan solakka vartalo ei ollut vielä

kyllin solakka; se oli puristettava kureliivin ja rautalastikoitten

väliin. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa soviteltiin niskaan uusimman

muodin mukaan ja otsalle käherrettiin kaksi pitkää hiuskorkkiruuvia,

jotka riippuivat kukoistaville poskille kumpikin puolelleen.

Avokaulainen, vaaleanpunainen harsoleninki vöineen ja koristeineen

edellytti paljaita käsivarsia, ja vaikka nämä huomattiinkin

moitteettomiksi, piti ne kuitenkin aina kyynärpäihin asti sulloa

pitkiin ranskalaisiin hansikkaihin. Vasemmalle korvalliselle

kiinnitettiin keinotekoinen ruusu ja povelle toinen, ja jalat, koska ne

eivät ollenkaan olleet kiinalaismallisia, vaan suuriin kenkiin

tottuneet, puristettiin ahtaihin, valkoisiin silkkikenkiin.

Drifva alistui kärsivällisesti tuohon kidutukseen, katseli

kummastuneena itseään peilistä, hyppäsi tasajalkaa tuolille nähdäkseen

paremmin helmansa ja purskahti heleään nauruun.

-- No, minkä näköinen nyt olet mielestäsi? kysyi Lusia täti, joka ei

koskaan luullut nähneensä viehättävämpää olentoa.

-- Niinkuin hiusvoidetölkin etiketti, vastasi tyttö.

-- Kyllä sinusta hyvä tulee -- sanoi täti -- kun vain opit

käyttäytymään paremmin.

Ja sitten seurasi pitkä jono alkeisvaroituksia, miten Drifvan piti

käyttäytyä vaarallisessa ensiesiintymisessään; hän ei saanut astua

jalat sisäänpäin käännettyinä, ei huiskia käsillään, ei puhua eikä

nauraa ääneen, kuten hänen oli tapana, ei niistää nenäänsä

koruompeluilla koristettuun nenäliinaansa, ei heittäytyä rentonaan

tuolille tai sohvalle, ei katsoa herroja rohkeasti silmiin, ei katsoa

töllistellä naisia, ei kummastella kaikkea, mitä näki; hänen piti

niiata kunnollisesti tervehtiessään, olla vaiti, kun ei häneltä mitään

kysytty, pysyä hiljaa paikoillaan tädin vieressä ja vihdoin olla

tanssimatta muuta kuin poloneesia.

-- Tanssia minä kyllä osaan, vastasi Drifva hyvin varmasti. Olihan hän

pyörinyt polskaa lukemattomissa talonpoikaishäissä.

-- Et sinä vielä osaa, mutta kohta saat oppia, lohdutti täti. -- Jos

joku pyytää sinua tanssiin, niin saatathan vastata, että olet

nyrjäyttänyt jalkasi.

-- Jalkaniko? toisti Drifva kummastuneena. Jos tahtovat juosta kilpaa

kanssani, niin saavat nähdä, onko jalkani nyrjähtynyt.

Maaherran tanssiaiset olivat aina merkkitapaus. Sinne kokoontui

luvultaan pienehkö, mutta hieno seura, ja Oulu oli siihen aikaan

tunnettu paitsi vieraanvaraisuudestaan, mikä aina on pysynyt

samana, myöskin sivistyksen kermasta, kehittyneemmästä ja

turhantäsmällisemmästä seuraelämästä, kuin siihen aikaan oli tarjona

muualla paitsi pääkaupungissa. Muuten yksinkertaisen ja vaatimattoman

maaherra Stjernschantzin ja hänen rakastettavan puolisonsa luona, joka

oli omaa sukuaan Cronstedt, oli aina totuttu tapaamaan tuota kermaa,

jonka tosin ei onnistunut sulkea piiristään kaikkea karkeampaa

porvarillisuutta, mutta joka oli hyvin tarkka sovinnaisten tapojen

suhteen eikä sallinut vähintäkään poikkeusta siitä, mitä se itse piti

sopivana.

Täti vei Drifvan tanssiaisiin, missä hänet otettiin vastaan

hyväntahtoisesti, ja hänen onnistui tyydyttävästi suorittaa

ensimmäiset tervehdykset. Sitten hän asettui niin kankeana, mykkänä ja

liikkumattomana kuin suinkin saattoi toivoa istumaan tätinsä viereen ja

katseli hämmästyneenä uutta maailmaa, joka nyt ensi kerran aukesi

erämaan lapsen silmien eteen. Kaikki oli merkillistä: naisten puvut,

univormut, ritarimerkit, hajuvedet, livreepukuiset palvelijat

valkoisine liiveineen ja hansikkaineen, kruunujen vahakynttilät,

sileäksi vahattu lattia, suuret peilit, silkkipäällyksiset sohvat,

vierashuoneen kirjavat matot ja kullatut pöytäkellot, mutta varsinkin

soitto, jota esitti siihen aikaan harvinaisen suuri kahdeksanmiehinen

orkesteri. Drifva oli pelkkänä silmänä ja korvana. Lusia täti tunsi

olevansa turvallinen, uskoi suojattinsa lähimmän naapurin huostaan ja

lähti vierashuoneeseen keskustelemaan tanssiaisten merkillisyyksistä

muutamien hyvien ystävien kanssa.

Maaherran rouva suoritti _les honneurs'insä_ erittäin miellyttävästi.

Hänen ystävällinen puhuttelunsa haihdutti vähitellen Drifvan ensi

ahdistuksen. Keksittiin eräs tuttu ylioppilas, joka ennen muinoin oli

laskenut kelkalla mäkeä Drifvan kotiseudun rinteistä. Enempää ei

tarvittu. Drifva sai rohkeutta ja tunsi jo melkein kotiutuvansa. Eikä

hän ollutkaan tuntematon; kukapa voisi pysyä tuntemattomana maaherran

tanssiaisissa? Jos ken kysyi, kuka tuo viehättävä nuori tyttö on,

vastattiin heti: hän on neiti Drifva, joka tuli kaupunkiin

poronpulkassa. Ja sadat silmät tähystelivät tuota kummitusta.

Näin kotiuduttuaan Drifva tahtoi vähän silmäillä ympärilleen. Hän lähti

siis ylioppilaan seurassa astumaan ympäri salia, nyökäytti päätään

joillekuille tanssiaisten prinsessoista, jotka häntä miellyttivät,

nipisti heidän hamettaan ja kysyi, mitä kangas on maksanut. Herroista

se oli hauskaa, ja joku rohkeni kysyä, kuka oli ommellut Drifvan

kauniin puvun. Drifva nauroi, pyörähti silkkikengällään, näytti pitkää

nenää ja vastasi:

-- Ähäh, saitkos tietää!

Kengät puristivat, hänen jalalleen oli astuttu, hän löysi tyhjän

tuolin, nosti jalan tuolille ja veti kengän pois.

-- Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni? kuiskasi kummastuneena joku vanha

rouva.

-- Ei mikään, polkivat ukkovarpaalleni, vastasi Drifva ääneen ja

sovitteli kengän takaisin jalkaansa.

Löytöretki vei orkesterin luo, joka oli suuresti ihmetyttänyt Drifvaa.

-- Mikähän se tuo on? kysyi hän ja näppäsi uteliaasti muodottoman

suuren soittokoneen pitkiä kieliä.

Vastattiin, että se oli bassoviulu.

-- Ja tuo pilli, jota tuo mies puhaltelee?

-- Se on klarinetti.

-- Entä messinkiratti?

-- Se on torvi.

-- Antakaas minun koettaa, saanko ääntä ratista!

Ja suureksi ilokseen sai Drifva torvesta muutamia käheitä kurkkuääniä.

Se huvitti häntä. Hän vilkastui yhä enemmän ja alkoi viheltää,

ikäänkuin opettaakseen soittajille, miten saattoi tulla toimeen ilman

heidän koneitansakin, jos vain tahtoi.

Kaikeksi onneksi alkoi orkesteri samassa soittaa erästä nykyaikana jo

unhossa olevaa tanssia, angleesia, jota silloin tanssittiin.

-- Emmekö tanssi? kysyi Drifva ylioppilaaltaan.

-- Minä en ole koskaan tanssinut angleesia, vastasi ylioppilas ujosti.

-- Oh, kyllä se käy, vastasi Drifva ja veti ylioppilaan mukaansa.

He olivat viimeisten parien joukossa vastatusten ja saattoivat nähdä,

miten ensimmäiset aloittivat. Angleesi on hieman sarankudonnan

tapaista, jolla se usein päätettiinkin, ja sitä tanssia Drifva kyllä

osasi. Kun siis hänen vuoronsa tuli, niin hän alkoi kutoa sarkaa ja

jatkoi sitä väsymättä, vaikkei kukaan muu seurannut esimerkkiä.

Angleesi joutui pahanpäiväiseen sekasortoon, tanssijat katselivat

toinen toistaan hyvin huvitettuina, ja vihdoin kuului joku huutavan

soittajille: kudotaan sarkaa! Kaikki alkoivat sen jälkeen kutoa, ja

sitten tanssi sujui oivallisesti.

-- Enkö sanonut, että kyllä se käy! huudahti Drifva ja tunsi

saattavansa tanssia vaikka päivännousuun asti.

Angleesin jälkeen soitettiin ruotsalaista katrillia, joku kavaljeeri

lähestyi kumartaen, eikä Drifva suinkaan ollut tanssiin lähtemättä.

Ruotsalainen katrilli, franseesin edelläkävijä, oli pitkäveteinen

tanssi, mutta kaikkihan voi huvittaa, ja Drifva oli päättänyt pitää

hauskaa. Hän ei tuntenut yhtään tanssin askelta tai vuoroa, mutta lensi

kuin olisi ollut porolla ajamassa ja veti vastahakoisen kavaljeerin

kanssaan. Taaskin hämmennystä ja suuri ilo. Drifva sotki koko

tanssiaiset; oli mahdotonta pidättää tuota lentävää oravaa, joka oli

aivan vastustamaton ja veti kaikki muut mukaansa. Eteenpäin piti hänen

päästä, ja eteenpäin hän liihoitteli katrillin raunioiden yli.

Tanssien lomassa tarjottiin konvehteja. Kukapa ei tuntenut karamelleja

ja nekkuja? Mutta nämä koreat rintasokerista ja liidusta valmistetut

taideteokset, kondiittori Bonsdorffin saavutukset, olivat aivan uutta.

Drifva puri liitua, tunsi sen pahanmakuiseksi, sylki sen pois suustaan

ja viskasi lopun konvehdin kavaljeerinsa tukkaan, aivan samoin kuin

hänellä oli tapana heitellä pihlajanmarjoilla poikia kotona

pappilanmäellä.

Kun Lusia täti vihdoinkin kylliksi puheltuaan astui saliin, huomasi hän

suojattinsa täyttä vauhtia sotkevan putpurria. Tuossa silloin hyvin

suositussa tanssissa oli osina poloneesia, katrillia, masurkkaa,

kierroksia ja kotiljongeja. Drifvalla ei ollut edes aavistustakaan

mistään niistä, mutta ei hän siitä pelästynyt. Hän oli milloin siellä,

milloin täällä, aina liikkeessä ja aina juuri siinä, missä hänen ei

olisi pitänyt olla. Jos tanssittaja pani vastaan, sysäsi Drifva hänet

edellään; jos joku pari oli tiellä, pistäytyi hän kuin kiila sen

välitse. Hän oli saanut päähänsä, että piti juostaman leskeä, ja hän

juoksi. Oli aivan mahdotonta saada yhtäkään vuoroa käymään. Herrat

nauroivat, niin että heidän sirosti solmitut kaulaliinansa pääsivät

auki solmuistaan, naiset koettivat turhaan salata nauruaan nenäliinojen

taakse, ja iloisempana kaikista karkasi Drifva sekasotkusta toiseen.

-- Mitä te juonittelette? huusi hän herroille.

Kun tuo hämääntynyt vyyhti vihdoin selvisi yleiseksi valssiksi, nähtiin

Drifvan keskellä piiriä "jauhavan" polskaa onnettoman asessorin kanssa,

jonka hän oli vetänyt katselijain joukosta mukaansa.

Jos Lusia täti olisi osannut pyörtymistaidon, olisi sen käyttäminen

ollut tässä aivan paikallaan. Mutta Oulussa oli tapana pyörtyä

vain teatterissa, ja niinpä hämmästynyt poliisivoima tyytyi

vain vangitsemaan pahantekijän juuri sinä hetkenä, jolloin hän

tyhjensi punssilasia tarjottimelta tanssin päätyttyä. Muutaman

minuutin kuluttua, tädin kiireesti saatua lausutuksi emännälle

anteeksipyyntönsä, olivat vanki ja vanginvartija eteisessä, kotiin

palaamassa. Drifva uskalsi ainoastaan muistuttaa, että hänen oli nälkä

ja ettei hän suinkaan vastusta illallisten odottamista.

-- Sinäkö! huudahti Lusia täti katsahtaen musertavasti suojattiinsa. --

Silmäilehän peiliin!

Viattomasti kummastuen Drifva katsahti eteisen peiliin ja näki

sievimmän pikku homssukan, minkä nähdä saattaa, hehkuvin poskin,

loistavin silmin, raikkailla huulilla leikkivin hymyin, valattomasti

kasvoille ja olkapäille aaltoilevin tuuhein, tummin hiuksin; toinen

rannehansikas oli sykkyröitynyt kalvoimeen, toinen revennyt pitkin

pituuttaan, harsohame oli rypistynyt ja liepeet aivan rikki tallatut,

vyö viiltämässä maata, toinen kenkä läntässä, niin että sukan kantapää

näkyi, ja toisesta -- niin, toisesta pisti sukka esiin varpaitten

kohdalta, sillä vapaa jalka oli repäissyt sietämättömän vankilansa.

-- Ymmärrätkö nyt -- sanoi Lusia täti -- ettemme voi odottaa

illallista?

-- Mutta minulla on ollut hirveän hauskaa, täti! huokasi Drifva.

-- Niin, sen kyllä uskon, huokasi täti. -- Ja nyt olet joutunut

kaikkien kaupunkilaisten puheenaiheeksi.

Tarpeetonta on kertoa sitä ihmissivistyksen luentoa, mikä pidettiin

matkalla eteisestä kuomurekeen, kuomureestä oman asunnon portaille,

portailta Drifvan makuuhuoneeseen ja niin edelleen päivä päivältä.

Orava oli kesytettävä, ja ensimmäinen välttämätön harjoittelu oli

tapahtuva tanssikoulussa. Tanssimestari Remahl se tähän aikaan oli

ottanut istuttaakseen kankeihin pohjoismaalaisiin tarpeellista

plastiikkaa; olkaa hyvä ja katsokaa minua, minä olen hänen

taideteoksiaan. Tämä herra oli oiva taiteensa esikuva, sillä

lukuunottamatta hänen verrattomia kaksinkertaisia battemangejaan astui

hän jalat niin ulospäin käännettyinä, että muodostui suora viiva

toisesta varpaan nenästä toiseen. Hänen oppilaansa oli koulutettava

aivan kuin baletteja varten; karkea raaka-aines oli mestarin käden

jalostamana lähtevä valmiina tanssinukkina, jotka riippuivat

langastaan. Niiden nukkien joukossa olin minäkin toivehikkaana

kaksitoistavuotiaana, ja silloin oli minulla ensi kerran kunnia

tutustua kuutta vuotta vanhempaan Drifva neitiin.

Meitä oli kirjava lapsi- ja nuorukaisjoukko, lyhyitä ja pitkiä hameita,

koulunuttuja ja hännystakkeja; mutta tanssikengät ja niihin kuuluvat

sukat piti kaikilla olla. Drifva tuotiin seuraan, ja hän teki, kuten

luonnollista, liiton pikku oppilasten kanssa, jotka vielä osasivat

leikkiä, nauraa ja kujeilla. Mutta erään tällaisen pitkän, sävyisän,

nelitoistavuotiaan koulupojan kanssa, jota nimitän Frosteksi, hän solmi

läheisen ystävyysliiton, ehkäpä sentähden, että Froste mitä

teeskentelemättömimmästi ihaillen katseli häntä kuin korkeampaa ja

häntä itseään täydellisempää olentoa. He olivat eroamattomia, ja me

muut sanoimme heitä "talviaisiksi".

Drifva oppi ensin hyödyllisen taidon: astumaan, seisomaan, istumaan,

tervehtimään ja niiaamaan, kuten hyvin kasvatetun ihmisen sopii. Sitten

seurasivat tanssiaskelet, jotka siihen aikaan olivat melkoista

taidokkaammat ja mutkikkaammat kuin meidän päivinämme. Se oli

yliopistollinen oppimäärä; me saatamme jättää sen omaan arvoonsa.

Askelten jälkeen seurasi yhteistanssi ja vihdoin taidon helmet, _soli_,

_pas de deux_ ja _pas de trois_, joiden piti herättää huomiota

lopputanssiaisissa. Kaiken tämän ohella opittiin lisäksi kainossa

asennossa seisomista, jossa oli odotettava tanssittajan tuloa, miten

hänelle piti vastata myöntäen ja miten kieltäen, milloin piti olla

vaiti ja milloin oli lupa puhua, millä tavoin oli suu nyrpistettävä tai

miten sitä ei pitänyt asettaa, kun tahdottiin saada se sopivaan hymyyn,

ja vihdoin -- ankara välttämättömyys -- miten joskus saattoi

tanssittajan puutteessa tanssia tuolien kanssa.

Drifva alistui alussa tämän sulouden koneiston muovailtavaksi

kiitettävän alamaisesti. Hän teeskenteli ja keikaili, miten parhaiten

taisi, astui kuin nauloja myöten, istui kuin neuloilla, uskalsi tuskin

syödä päivällispöydässä, jottei tulisi liian raskasjalkaiseksi kello

viiteen, ja harjoitteli kotona piiritanssia kerinjalkoja tanssittaen.

Niin, hän tyytyi kärsivällisesti siihenkin nöyryytykseen, että hänen

täytyi Frosten sijasta tanssia kavaljeerikäppänöiden kanssa, jotka

tuskin ulottuivat hänen kainaloihinsa asti; hän kärsi sankarillisesti,

että kömpelöt kirjanpitäjät vastoin kaikkia taiteen sääntöjä tallasivat

hänen varpailleen. Mutta ei mistään ollut apua; luonto piti puolensa.

Herra Remahl löysi vian toisensa jälkeen, jotka kaikki rikkoivat

turhantäsmällistä miellyttävyyttä vastaan: milloin oli askel liikaa,

milloin taas puuttui, milloin puhuivat kasvot liian selvää kieltä,

milloin oli asento liian porvarimaisen vapaa. Drifva keikaili vielä

mutkikkaammin, vielä apinamaisemmin, mutta ei siitäkään ollut apua. Hän

oli parantumaton, hän ei varmaankaan ollut luotu uusimuotista

tanssitaitoa varten.

Kun sitä oli kestänyt noin kaksi viikkoa ja pienet,

parempilahjaiset keimailijat saivat pelkkää kiitosta, mutta Drifva,

pitkä tyttö, lakkaamatta vain muistutuksia, alkoi hän kyllästyä

miellyttävyystaiteeseen. Seuraavalla kerralla, kun herra Remahl tahtoi

oikaista väärää askelta, hyppäsi Drifva harakkaa masurkassa. Jollei

hänen niiaustaan tunnustettu kyllin syväksi, kävi hän istumaan

lattialle. Jos joku tallasi hänen hameensa liepeelle, nipisti hän

syyllistä kovakouraisesti korvasta. Jos joku käppänä tuli pyytämään

häntä tanssiin, nosti hän hänet kainalosta ja tanssi ympäri salia,

vieden häntä kuin nukkea. Jos joku kirjanpitäjä uskalsi kuiskata

hänelle tyhmyyksiä, vastasi hän niin ääneen, ettei hyvän oppilaan

tanssikoulussa koskaan sovi siten vastata:

-- Menkää kotiin syömään viskunoita!

Turhaan koetettuaan kaikkia pitkän kokemuksen aikana oppimiaan temppuja

tuota vallatonta oppilasta taivuttaakseen ei tanssimestari enää lopulta

toivonutkaan saavansa kesytetyksi tätä nuorta oravaa. Hänen kuultiin

sanovan perin harmistuneena:

-- Drifva saattaa minut turmioon, hän turmelee kaikki oppilaani

moukkamaisella käytöksellään. Tuskin enää uskallan sanoa hänelle

ainoatakaan moitetta; hän kykenisi vastaamaan minulle vaikka

korvapuustilla.

Jätettäköön sanomatta, oliko hänellä kenties syytä pelkoonsa. Mutta

uskallan väittää pelkäksi panetteluksi sen kaupungin juorun, että

Drifva muka oli tanssissa kampannut poikia nurin ja tukistanut

tanssimestaria. Johan harakankin hyppiminen masurkassa riitti

saattamaan uutteran tanssinopettajan epätoivoon.

Eräänä päivänä tällä lailla saatettuaan perinpohjin hämmennyksiin sekä

koulun että opettajan otti Drifva keskellä opetusta hattunsa, kaapunsa

ja päällyskenkänsä, nyökäytti päätään katrillille ja sanoi:

-- Hyvästi, nyt minä menen!

Froste yritti seurata häntä, mutta hänet tuotiin väkisin takaisin

eteisestä, ja siitä päivin oli Froste kuin uhrilammas katrillissa.

Drifva meni, ehkä vähän sykkivin sydämin ajatellessaan kotiintuloa.

-- Minä lähdin pois tanssikoulusta, sanoi hän niin ujostelematta kuin

suinkin ja löi samalla käsiään ympäri ruumista, niinkuin pojat tekevät

saadakseen lämmintä pakkasella. Silloin olikin kylmä ja puuhkat olivat

vielä tuntemattomia ylellisyyskapineita.

-- Tanssikoulussako olet oppinut noin huiskuttamaan käsiäsi kuin

värjärin kyltti? kysyi täti.

-- Ei, en käsiä, mutta jalkoja, näin! vastasi Drifva.

Ja hän matki herra Remahlin battemangeja sellaisella tavalla, että

olisi saanut kalifinkin nauramaan.

-- Jalkojani rupesi pakottamaan, kun niitä lakkaamatta piti vääntää

ulospäin. Ja sen tähden oli kai parasta lopettaa, lisäsi karkulainen.

-- Lopettaako? Mitä se merkitsee?

-- Te olette, täti, niin yksinänne, kun minä olen poissa. Voisinhan

minä auttaa reivaan kutomisessa ... ja mankeloimisessa ... tiedättehän,

täti, miten Liisu on pyykissä huolimaton.

Drifva oli vastustamaton, kun hän kerran päätti sellainen olla.

-- Lopettaako koulusi? toisti Lusia täti vähän lempeämmällä äänellä. --

Lapsi, mitä minun pitää tehdä sinulle? Miten kumman lailla minä saan

sinusta ihmisen?

Drifva vihelsi ja naksautti sormiaan.

-- Minä rupean soittamaan pianoa!

Siinä oli keino. Drifva opettelee soittamaan pianoa. Kaupunki oli

musikaalinen, täällä soitettiin melkein yhtä usein viulua ja pianoa

kuin korttiakin pelattiin. Drifvan opettajaksi tuli köyhä tyttö, yhtä

nuori kuin hän itsekin. Nuotit taottiin päähän, sävelikköjä

rummuteltiin.

-- Nyt pitää sinun muistaa muuttaa kolmas sormi peukalon yli äläkä

koske peukalolla mustiin tangentteihin!

No, sen lupasi Drifva kyllä muistaa. Mutta kuinka olikaan, niin sattui

kolmas sormi unohtumaan, ja peukalo eksyi rauhoitetulle alueelle.

-- Sinun pitää muistaa, että D-duurissa on risti f:n ja c:n edessä,

mutta B-duurissa on b h:n ja e:n edessä.

Mahdotonta. Drifva rämisytti niinkuin ei ristejä eikä b:tä koskaan

olisi ollut olemassakaan.

-- Odotahan vähän: nämä ovat bassonuotteja eivätkä diskantteja.

Pitäähän sinun erottaa viivan ylä- ja alapuolella olevat nuotit; etkö

nyt opi tuntemaan kolmiviivaista c:tä? Ja sitten sinun pitää laskea

kuusi kahdeksanneksen tahtia: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,

yksi, kaksi, kolme, neljä...

Ei, se ei sujunut. Nuotit kuin nuotit! Kolmiviivaiset sammakonpojat,

mitä hullutusta ne ovat? Ja mitä laskemiseen tulee, niin eihän Drifvan

tarvinnut opetella laskemaan kuuteen asti, sen hän osasi jo kolmen

vuoden vanhana.

-- Ei, nyt sinä tulet jo liian mahdottomaksi, sanoi nuori opettaja,

jonka enkelinkärsivällisyys sekin kerran loppui.

-- Sen kyllä uskon, vastasi Drifva. Opeta minua viheltämään kunnon

valssi, niin voimme sitten lopettaa tunnin jollakin hauskalla kirjalla.

Opettaja vastusteli, mutta hänkin oli nuori niinkuin hänen oppilaansa,

ja he sopivat opetustavasta. Ensin koeteltiin muutamia silloin

suosittuja valsseja -- Beethovenin Kaipuuvalssia ja Huokausvalssia,

"Eloni on kuin aaltonen virran". Kaikki olivat liian vaikeita.

Drifva ehdotti tuttua piiritanssin säveltä "Saa, kaunis tyttö,

tanssimahan" -- ja se sujuikin oivallisesti! Nauraen harjoitettuaan

tuon loistokappaleen istuutuivat opettaja ja oppilas yhdessä itkien

lukemaan "Ruusaa eli Kerjäläistyttöä", kymmenosaista romaania, joka oli

lainattu kaupungin kirjastosta.

Vastoin luuloa ei Lusia täti ollut oikein tyytyväinen

piiritanssisävelmään. Hän ei ymmärtänyt niin uusimuotista soittoa, hän

tahtoi kuulla Rousseaun unelman tai Wittgensteinin marssin.

Drifva koetti parastaan, mutta eipä se tahtonut onnistua.

-- Ehkä lopetamme soittamisen, arveli hän. Sormeni ovat aivan

tottelemattomat, ehkä sentähden, että olen kutonut reivasta.

-- Lopetamme soittamisen! toisti Lusia täti muistaen varsin hyvin,

miten tanssikoulun kävi. -- Siitä ei puhettakaan. Kyllä sinusta pitää

ihminen tulla; kaikki hienot tytöt soittavat pianoa. Mutta sinulla on

liian nuori opettajatar; minä puhun mamseli Hagtornille asiasta.

Ja Drifva alkoi soittaa mamseli Hagtornin johdolla. Tämä oli hirvittävä

mörkö, suora kuin viivotin, jolla hänen oli tapana napsauttaa

oppilaitaan sormille. Ensi arvolause oli: ei yhtään taipumusta,

harrastuksesta ei tietoa. Mutta Drifvan piti oppia soittamaan pianoa ja

hän soitti pianoa. Samat säveliköt risteineen ja b:ineen, sama

sormitus, sama laskeminen: yksi, kaksi, kolme, neljä, sama tuska

viivallisista ja viivattomista oktaaveista, niistä, joilla oli viiva

päässä ja kaksi kaulassa. Cramerin klaveerioppiin ryhdyttiin vavisten,

Rhoden andanttea rääkättiin, Diabellin "Goldene Jugendzeit" pakotti

Drifvan huulilta tunkeutumaan hiljaisen huokauksen: ah, jospa olisin

neljänkymmenen ikäinen!

Hagtorn oli taipumaton. Äärimmilleen kiusautuneena Drifva ryhtyi

rukoilemaan:

-- Rakas, hyvä mamseli, minä olen niin hirveän tyhmä, etten koskaan saa

noita b:itä päähäni; emmeköhän jo lopettaisi?

Ei, Hagtorn oli luvannut Lusia tädille, että hän tekee villieläimestä

ihmisen, Hagtorn oli taipumaton.

-- Olisipa kumma, ellen sinua ajaisi soitolla pakosalle! ajatteli

Drifva kapinallisin mielin.

Ja sitten hän alkoi paukuttaa poikki kieliä onnettomasta vanhasta

opetusklaveerista, jossa oli viisi oktaavia ja mustat tangentit

nykyisten valkoisten paikalla ja valkoiset siinä, missä nykyjään ovat

mustat. Ei apua siitäkään. Hagtorn löi oppilastaan sormille

viivottimella ja panetti uudet kielet.

-- No, sinullapa on korvat? ajatteli Drifva sisimmässään raivoten.

Ja hän alkoi soittaa seitsemän kertaa huonommin. Se oli pirullista

musiikkia. Klaveeri parkui kuin kissa hengen hädässä; Cramer pantiin

kidutuspenkkiin, Rhode murhattiin, Diabelli ruhjottiin elävältä. Se

auttoi vihdoinkin. Jobinkin kärsivällisyys olisi loppunut, ja Hagtorn,

kestettyään kolme tuntia moista soittoa, ajoi Drifvan ovesta ulos,

ystävällisesti kieltäen häntä koskaan enää koskemasta pianoon tässä

maailmassa.

-- Mitä minun on tehtävä tytölle? päivitteli Lusia täti epätoivoissaan.

-- Tällä laillahan hänestä ei tule koskaan ihmistä.

-- Teidän ei pidä tehdä mitään, täti, ehkä sitten onnistuu paremmin,

vastasi Drifva viattomasti. Hän oli saanut kyllikseen oppitunneista.

Jotakinhan oli kuitenkin koetettava, ja kuinka olisi voinut oravaa

paremmin kesyttää hienoa seuraelämää varten kuin saamalla hänet

oppimaan ranskaa.

Oululaiset, vieläpä muutamat sivistyneimmätkin, puhuivat kyllä

mieluimmin suomea ja sekoittivat suomalaisia sanoja ruotsiinsa.

Muutamat merimiehet ymmärsivät englannin kieltä, jotkut kauppiaat

saksaa, ja vanha maisteri Ståhle oli sangen uutterasti, mutta huonosti

menestyen koettanut saada venäjää puhekieleksi koulun vastahakoisten

miehisten oppilasten kesken. Muutamat ylhäisön naisista olivat päässeet

niin pitkälle, että saattoivat rakastettavalle, käytöstapaa määräävälle

maaherran rouvalle vastata ranskaksi; sitä kieltä harjoitettiin mamseli

Wacklinin tyttökoulussa, ja mitä harvinaisempaa se siihen aikaan oli,

sitä enemmän sitä pidettiin sivistyksen kukkana.

Drifvan piti siis kukoistaa tässä kukkatarhassa; oli vain löydettävä

sopiva puutarhuri. Tyttökouluun oli hän liian vanha; hänen entiset

oppituntinsa olivat niin tutut, ettei kukaan kaupungin ranskalaisista

naisista olisi uskaltanut ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen. Eräs

vanha opettaja, joka tuskalla ja huolta nähden pänttäsi Gediken

ranskalaista lukukirjaa koulunuorison päähän, tunnusti totuuden mukaan,

ettei hän ollut pariisilainen; mutta voisihan kysyä maisteri Spikiltä.

Kuka oli maisteri Spik? Vanhahko ylioppilas, jolla oli tuuhea,

harjasmainen tukka, oppineen näköiset silmälasit ja kivikova sydän

kaikkia poikien tuskia kohtaan, mutta vahasydän kaikkiin hamepukuisiin

ihmisolentoihin nähden. Tämä oppinut herra oli viranhoitajana koulussa,

ja hänen otaksuttiin oppineen uudemmat kielimenetelmät Helsingissä

ranskankielen lehtorin Granlundin johdolla. Hän selitti oitis olevansa

valmis ryhtymään opetukseen. Jotta vältettäisiin täydelleen panettelun

varjokin ja annettaisiin Lusia tädille tilaisuus pitää silmällä

suojattinsa ahkeruutta, sovittiin, että nuoren miehen piti saapua

oppilaansa luo joka päivä kello yhdeltätoista ja että talon poliisin

piti olla läsnä opetusta kuulemassa.

Niin tapahtui. Huomattiin maisteri Spikin osaavan vaatia paitsi

Fénelonin Télémaquea myöskin sen ajan uusinta mallikirjaa Meidingerin

Ranskan kielioppia. Sisäluvusta oli tuleva kukan sirkkalehdet. Ranskan

hengetär yksin tiennee, miten opettajan oman, aito suomalaisen

ylioppilaan ääntämisen laita oli; pariisilaiset olisivat varmaankin

luulleet sitä kummalliseksi suomenkielen murteeksi. Tosin hän

kiitettävän uutterasti koetti selitellä sisäluvun hämäriä arvoituksia,

jotka ovat olleet varsin monen pikku mamselin ensimmäisenä päänvaivana.

_Eu_ oli luettava kuten öö, _ai_ niinkuin ee, _cependant_ kuin

_spangdang_ ja _oui_ kuten _voi_ nenään äännettynä.

-- Eikö se ole sen vaikeampaa? tuumi Drifva ja näytti hampaitaan, jotka

olivat valkoisia kuin helmet. -- _Voi, spangdang_, lausunko nyt hyvin?

-- Erinomaisesti! vastasi ihastunut opettaja. Noilta huulilta olisi

mesopotamiankin kieli ollut musiikkia.

-- Mutta _voihan_ on suomea, huomautti Drifva. Taitaa olla merkillistä

yhtäläisyyttä suomen ja ranskan kielissä.

-- Luultavasti, myönsi opettaja. Mutta jatkakaamme nyt. Olkaa hyvä,

lukekaa ensimmäiset rivit Télémaquesta.

Drifva luki: _Calypso ne pouvait se consoler de départ d'Ulysse_ ...

mainiosti se oli luettu suomalaisten tapaan tavaten ja kankealla

pohjoissuomalaisella murteella, mutta ranskaa ei siinä voinut huomata

rahtuakaan.

-- Sangen hyvin luettu, huomautti onnellinen opettaja, yhä enemmän

lämmeten sydämeltään. -- Todellakin paremmin kuin mitä olin

odottanutkaan. Ehkä hieman väritellen näin: Kalipso nö puvee sö

kongsolee dö depaar d'Ylis. Olkaa hyvä ja supistakaa vähän pienemmäksi

suunne!

Drifva suipensi suunsa kirsikaksi, ja ylioppilas teki tietämättään

samoin. Hän tietysti selitti, ettei Fénelon itsekään olisi voinut

lausua tuota pulmallista lausetta täydellisemmin kuin hänen taitava

oppilaansa.

-- No, se ilahduttaa minua, virkkoi Lusia täti. Tuohan kuuluu aivan

tutulta. En minä olisi koskaan uskonut ranskaa niin helpoksi.

-- Kun on niin erinomaisia taipumuksia, käy kaikki ihan itsestään,

vastasi opettaja. Mutta ehkäpä ryhdymme nyt deklinatsioneihin.

-- Mitä siitä on hyötyä? kysyi Drifva.

-- Tee niinkuin hän käskee! Sopiiko oppilaan mestaroida opettajaansa?

huomautti poliisi.

Taivutettiin _le père_, isä, eri sijoissa.

-- Minun isääni sanotaan _Kersantiksi_, tokaisi parantumaton oppilas.

Deklinatsionien jälkeen seurasivat tavattoman nopeasti konjugatsionit.

En tiedä, kenen rakastuneen kieliopintekijän mieleen on juolahtanut se

onneton ajatus, että hän on pannut nuorille henkilöille aiottuun

kirjaan aivan sopimattoman _aimer_-verbin. Antakaa anteeksi, tästä

asiasta on jo liiankin paljon puhuttu, mutta minä vain lyhyesti kerron

seuraukset.

-- _Present indicatif: J'aime_, rakastan, huokasi opettaja.

-- Mitä hullua? huudahti Lusia täti kummastuneena. Ilmeisestikin

edistyivät ranskan kielen opinnot liian nopeasti.

-- _Tu aimes_, sinä rakastat...

-- Sen asian laita on niin ja näin, virkahti Drifva rummuttaen marssia

ikkunanruutuun.

-- Onko kirjassa todellakin niin? kysyi Lusia täti.

-- Olkaa hyvä, lukekaa! Ihan säännön mukaisesti, niinkuin pitääkin

olla.

-- Pitääkö aina olla niin, kun ranskaa opitaan? Eikö sitä voi oppia

vähemmällä?

-- Se on ihan välttämätöntä, se täytyy kaikkien osata.

-- Hyvästi, herra maisteri!

-- Mitenkä?

-- Minä sanon: hyvästi, herra maisteri. Nöyrä palvelijanne!

Ja sitä sanoessaan oli Lusia täti aivan saman näköinen kuin Meidingerin

ranskan kieliopin säännötön verbi. Drifva hymyili ja rummutti yhä

ikkunanruutuun.

Maisteri Spik otti hattunsa loukkaantuneena ja onnettomana. Hän ymmärsi

erehtyneensä _aimer_-verbin toisessa persoonassa.

Jos jollekin johtuisi mieleen, ettei Drifva suinkaan ollut niin

mahdoton oppimaan kuin hän oppitunneillaan osoitti olevansa, niin voin

vakuuttaa hänen lähimpien tuttaviensa ajatelleen aivan samoin. Niin

älykäs hän oli siinä, mitä hän _tahtoi_ älytä, ettei monikaan ole

sukkelammin suoriutunut taloustoimista eikä paremmin arvannut

arvoituksia kuin hän. Mutta kaiken piti olla hänen luonteensa mukaista,

eikä hänen vikansa ollut, että hän oli käynyt erämaan koulua. Lusia

täti ajatteli toisin. Hänestä oli nuoruus kuin sieni, jonka pitää imeä

kaikki, mitä vanhemmat ihmiset pitävät hyödyllisenä. Hänen pöydässään

ei kukaan saanut jättää lautaselleen mitään, kun kerran oli jotakin

ottanut, ja aivan samoin piti hänen mielestään käydä kunnollisessa

kasvatuksessakin. Hän oli asettanut Drifvan eteen sivistystä syvän

lautasellisen toisensa jälkeen, ja itsepäinen tyttö oli jättänyt ne

puolilleen tai kokonaan koskematta. Ranskan kielessä Drifva oli

osoittanut erinomaista taipumusta _spangdangiin_, mutta eteenpäin

meneminen oli liian arveluttavaa. Mihin oli rehellismielisen

sivistystehtailijan nyt ryhdyttävä? Oliko orava lähetettävä takaisin

yhtä siistimättömänä, kuin se oli tullutkin?

Tähän aikaan olivat teatterinjohtaja Westerlund ja hänen rouvansa, omaa

sukuaan Silvan, maineensa kukoistuksessa. He olivat hurmanneet

suurimman osan Suomea ja saapuivat tähän aikaan onnellistamaan

Ouluakin. A:n saliin, johon oli ovensuuhun tehty istuinsijoja

höyläämättömistä laudoista, kokoontui viikon kolmena iltana taidetta

rakastava yleisö. Puolihämärä, missä tuskin saattoi erottaa naapuriaan,

savuavain öljylamppujen ja talikynttiläin käry, alaslaskettu

esirippu tirkistysreikineen, näyttelijäin vilahtavat vartalot

väljine viittoineen, jotka peittivät puvut -- kaikki oli siellä

mystillistä, aavistuksellista, salaperäistä. Ensi paikalta, joka

maksoi riksin, aina parvekkeen viimeisiin sijoihin asti, jotka

maksoivat kaksitoista killinkiä, istui illalla kello kuudelta

kiihkeästi odottelevaa yleisöä, eikä se toivossaan pettynytkään.

Ilmoituslehtisetkin tutkittiin tarkemmin kuin nykyjään Pariisin

vallankumouksesta saapuvat sähkösanomat. Nuo ilmoitukset jaettiin

pikkukaupungeissa kahtenatoista kirjoitettuna kappaleena

huomattavimpiin taloihin, mutta täällä ne ilmestyivät painettuina.

Oulussa oli kirjapaino, joka levitteli virsikirjoja, kuulutuksia,

sokerileipurin konvehtisäkeistöjä ja kerran viikossa ilmestyvää

sanomalehteä, nyt tulivat näytäntöjen ohjelmailmoitukset lisäämään

painon tuotteita. Painettu ohjelmalehtinen, sehän oli mitä suurinta

loistoa, se oli taiteen riemuvoitto!

Eräänä päivänä Drifva tuli kotiin, suu mitä vastustamattomimmassa

hymyssä, kädessä tuommoinen ohjelmalehtinen.

-- Tänään näytellään "Fridolin eli rautatehtaassakäynti,

nelinäytöksinen kappale".

-- No, entä sitten? vastasi Lusia täti välinpitämättömästi.

-- Ja sitten näytellään "Olli Nötbomin epätoivo, yksinäytöksinen

laulunsekainen huvinäytelmä". Siinä on laulua, täti!

-- No, entä sitten?

-- Voisimmehan ostaa liput. Huvinäytelmistähän sanotaan voivan oppia

maailman menoa.

-- Vai niin? Ehkäpä niissä opetetaan ymmärtämättömiä tyttöjä pettämään

tätejään? Sillä maailman menolla, luulen, on mennessään jalat vielä

enemmän ulospäin kääntyneinä kuin herra Remahlilla. Voithan säästää

ohjelmalehtisen, kunnes paperoimme keittiön seinät.

-- Mutta Liisu kertoi maaherran palvelijan käyneen jo aamulla ostamassa

lippuja.

Lusia täti mietti tätä merkillistä uutista ja muisti vihdoin, että

näytelmiä pidetään hyvin sivistävinä ylhäisessä maailmassa.

-- Olkoon menneeksi tämän kerran, sanoi hän. Mutta sillä ehdolla, että

istut hiljaa etkä häpäise itseäsi tavallisilla vehkeilläsi.

-- Minäkö, täti! Älkää pelätkö, kyllä minä istun hiljaa kuin jäätynyt

silakka kuumassa paistin vartaassa.

Drifva oli siis ensi kerran nuoren elämänsä aikana tutustuva

näytelmätaiteeseen. Sali oli täysi, puolipimeä kuten tavallisestikin,

ja kaikki odottivat jännittyneinä. Sitä kesti jonkin aikaa; näytelmän

ilkeä vouti etsi punaista tekotukkaansa. Sillä aikaa tuli renki

niistämään talikynttilöitä. Drifvan katse näytti tahtovan tunkeutua

esiripun läpi.

Vihdoinkin kohosi salaperäinen esirippu. Näyttämöllä oli Savernen

kreivitär -- niin, muistaakseni se oli Savernen -- hänen siveä, kelpo

hovipoikansa Fridolin ja punatukkainen linnanvouti, joka juuri oli

tunnustanut kreivittärelle rakkautensa, mutta jolle oli halveksien

annettu rukkaset. Tietysti hän vannoi kostavansa, mikä olikin hyvin

helppo tehtävä, koska kreivi oli erittäin mustasukkainen. Drifva

kuunteli ja katseli, kuin hän olisi ollut pelkkää silmää ja korvaa.

Näytöksien väliajalla tarjoiltiin konvehtitötteröitä, ja Lusia täti oli

varustanut omenia hameensa taskuun.

Toinen näytös alkoi linnanvoudin kavalista vehkeistä. Drifva kuunteli

suuttuneena hänen konnuuksiaan; jäätynyt silakka alkoi sulaa. Hän oli

vakuutettu, ettei kreivi anna itseään niin karkeasti pettää; hän päätti

odottaa tapausten kulkua ja näpäytteli vain huvikseen seuraavana

väliaikana omenansiemeniä tuttujen herrojen kasvoihin, ja siinä

taidossa hän olikin erinomaisen taitava.

Kolmannessa näytöksessä nähtiin sulatusuuni ja jymähdellen takova, iso

ruukinvasara, hirveä sulatusuuni, kyllin suuri paistamaan ainakin

tusinan hovipoikia! Kreivi käski nokisia seppiä heittämään uuniin sen

henkilön, joka tulee kysymään, onko kreivin käsky täytetty. Drifvan

suuttumus kasvoi hetki hetkeltä. Hän malttoi mielensä, hän osoitti vain

sormellaan linnanvoutia huutaen:

-- Katsos pukkia!

Ratkaisu lähestyi. Fridolin lähetettiin sulatusuunille kysymään tuota

onnetonta kysymystä. Kuinka katsojat saattoivat istua aivan

levollisina? Jälleen näkyi hirmuinen sulatto. Nokisten seppien kuultiin

puhuvan miehestä, jonka he olivat heittäneet uuniin. Kreivi ja

kreivitär saapuivat... Kaikki oli tehty. Kaikkiko? Ei, se oli

mahdotonta, liiaksi inhoittavaa, Drifva hypähti pystyyn ja huusi

kyynelsilmin:

-- Hyi, kuinka halpamaista, Fridolin oli viaton, kysykää

linnanvoudilta!

Savernen kreivi ja kreivitär katsoa tuijottivat kummastuneina salin

pimeyteen, kaikki kääntyivät katsomaan Drifvaan päin, ja Lusia tädillä

olisi taaskin ollut sopiva tilaisuus pyörtyä. Onneksi saapui juuri

tuona arveluttavana hetkenä Fridolin, joka oli viipynyt rukoilemassa ja

oli siten pelastunut. Drifva kuuli kummastuksekseen ja ilokseen, että

linnanvouti olikin heitetty uuniin, ja heti lakkasivat hänen kyynelensä

juoksemasta, ja hän taputteli käsiään muun yleisön mukana ja huusi:

-- Kutti, kutti, parahiksi!

Näytelmätaide oli saavuttanut loistavan voiton. "Fridolinin eli

rautatehtaassa käynnin" lopputeho purkautui yleiseksi iloksi. Iloisin

kaikista oli Drifva, joka nyt päästyään tuskasta, missä hän oli ollut

Fridolinin tähden, ei ollut hillittävissä. Hän nauroi, puhui ääneen

tuttaviensa kanssa Laanilaan tehtävästä hiihtoretkestä -- ja niin alkoi

"Olli Nötbomin epätoivo".

Olli Nötbom oli erinomaisen ikävän "teatterikirjailijan" palvelijana

yhdessä kahden vielä ikävämmän rakastavaisen kanssa, mutta Ollin osaksi

tuli pitää katsojia hyvällä tuulella. Se osa oli, lähinnä Hamletia ja

"Kantaäidin" Jaromiria, herra Westerlundin loistoisin osa. Isäntä

epäili syystä Ollia ahneeksi ja tahtoen pelastaa häneltä viinipullon

hän kirjoitti sen kylkeen sanan _myrkkyä_. Olli joi pullon tyhjäksi ja

otti sitten tavaamalla selon kirjoituksesta. Siitä se tuli hänen

"epätoivonsa", joka niin huvitti Drifvaa, että hän tarkalla kädellä

heitti Ollia omenalla päähän. Kiitoksen asemesta herra Westerlund

vastasi tähän kohteliaisuuteen Hamletin mitä traagillisimmin katsein.

Drifva huusi:

-- Juo, Olli, juo! Ei se vaarallista ole, huuhdo vain alas omena!

Katsojat innostuivat niin kaikuviin käsienpaukutuksiin, että Hamlet

jälleen muuttui Olliksi ja yhtyi hänkin taputuksiin. Moisin myrskyisin

suosionosoituksin ei vielä koskaan oltu näytelty "Olli Nötbomin

epätoivoa".

Tämä oli kuitenkin Drifvan viimeinen julkinen sellaista hupaista laatua

oleva esiintyminen, ja hänen seuraavat kohtalonsa johtuvat

seikkailusta, joka tapahtui seuraavana päivänä.

Oli maaliskuun loppupuoli; lämpömittari näytti kahdenkymmenen asteen

pakkasta, jota vanhanajan oululaiset pitävät kohtuullisena vuoden

keskilämpönä. Edellisenä päivänä oli ollut hieman suoja, hanki kantoi,

niin että olisi luullut näkevänsä suuren joukon suksia liikkeellä.

Mutta sukset eivät olleet siihen aikaan enempää kuin luistimetkaan

muodin mukaisena huvituksena Oulussa. Ne olivat koulupoikien

urheiluvälineitä eikä sen enempää; ja jos Drifva neidistä jäi mitään

muuta muistoa kuin hänen opintonsa ja julkiset esiintymisensä, on se

muisto se, että hänen ajoiltaan ja hänen esimerkkinsä johdosta Oulun

nuoret naiset ovat enemmän ruvenneet harjoittamaan pohjoismaista

hiihto- ja luistinurheilua.

Oli sunnuntaiaamu. Neljä tyttöä oli Drifvan aloitteesta suostunut

hiihtämään Laanilaan, joen toiselle puolelle, ja erityisestä suosiosta

minä, pikku raukka, pääsin mukaan. Froste oli saanut kunnian olla

meidän uskollisena orjanamme; hän oli hyvänluontoinen ja myöntyväinen,

hänet voimme lähettää vaikka tuleen.

Minun saapuessani yhtymäpaikalle kello viideltä olivat Froste ja Drifva

jo siellä, mutta toisia tyttöjä ei näkynyt. Samana päivänä oli jo

kaikkien tiedossa, että heidän äitinsä olivat kieltäneet heitä

lähtemästä tuolle huviretkelle, koska Drifva oli käyttäytynyt niin

vallattomasti edellisenä iltana Fridolinia ja Olli Nötbomin epätoivoa

näyteltäessä.

Siinä odottaessamme kuulin Frosten sanovan Drifvalle:

-- Miksi puhelit sillä tavoin eilen näytelmän aikana?

-- Entä sitten? sanoi Drifva kevyesti. Alussa oli paha olla, mutta

sitten tuli hauska.

-- Koko kaupunki puhuu sinusta, jatkoi nuori ohjaaja ujona ja

hämillään, hehkuvin poskin.

-- Vähät siitä! Mitä minä siitä välitän, mitä he minusta puhuvat?

-- Jospa kuulisit, miten kaikki tekevät pilkkaa sinusta, ja sinä olet

liian hyvä pilkattavaksi, jatkoi Froste. Sinä olet koko kaupungin paras

tyttö, ja he sanovat...

-- Mitä he sanovat?

-- He sanovat, että sinä olet pahempi kuin poika. He sanovat sinun

tapelleen mamseli Hagtornin kanssa ja lyöneen Remahlia korvalle. He

sanovat sinun karkoittaneen maisteri Spikin rummuttamalla

Wittgensteinin marssia ja herra Westerlundin saaneen mustelman

omenasta, jolla sinä heitit häntä vasten silmiä.

Drifva purskahti heleään nauruun.

-- Hieman reikäompelua liepeeseen he lisäävät, sanoi hän, mutta muuten

olen kyllä tainnut olla tuon mallin mukainen.

-- Et sinä enää saa tehdä niin, Drifva! Minä olin eilen illalla

tappelussa sinun tähtesi, mutta enhän minä voi tapella koko maailmaa

vastaan. Minä sanon, että jos vielä teet sillä tavoin, niin minä menen

koskeen.

Ja kyyneleitä kieri pitkin kelpo pojan kylmiä poskia. Drifvan hyvä

sydän tuli liikutetuksi. Mutta Frostehan oli lapsi; Drifva otti häntä

kiinni niskasta, suuteli häntä reippaasti ja sanoi:

-- Oletko sinä mies, sinä, kun itket noin vähästä? Häpeä, Froste!

Jollen ole kyllin hyvä sinulle, niin mene koskeen, sinä saat lainaksi

minun sukseni, ne ovat paremmat kuin sinun. Vai niin, sinä siis tahdot,

ettei minun enää pidä tehdä niin? No, sinun tähtesi minä suostun

siihen, jos lakkaat itkeä tillittämästä. Mutta missä Liina ja Amanda

viipyvät?

-- Kuka nyt enää hiihtäisi sinun kanssasi? jatkoi Froste vähän

lohdutettuna, mutta vaistomaisesti aavistaen asian oikean laidan.

Me odotimme kuitenkin vielä.

-- Tutti -- sanoi Drifva minulle käyttäen hyväilynimeä, jonka olin

saanut koulukumppaneiltani -- matki maisteri Spikiä, sinä osaat niin

hyvin!

Minulla oli todellakin tuo virnistelytaito, joka on hyvin tavallinen

koulutyttöjen kesken, ja lyhensin pitkää odotustamme matkimalla Spikin

opetusta, unohtamatta hänen _spangdangiaan_. Drifva ei ollut vielä

koskaan ollut paremmalla tuulella.

-- Nyt on kello kuusi, nyt me lähdemme kolmisin, sanoi hän vihdoin.

Me lähdimme hiihtämään ensin pitkin joen rantaa, sillä jäätymätön

Merikoski kohosi siinä kohdin synkkänä ja mustana meidän ja Laanilan

välillä.

Keveämmin ei riekko lentänyt Oulunjoen lumista rantaa, nopeammin ei

näätä juossut joenjäätä, notkeammin ei orava puikahdellut metsän

lumirinnettä pitkin, kuin tuo nuori hiihtäjä kiiti laajoja

lumilakeuksia. Saman arvoisia kuin hevonen on aron kasakalle, olivat

Drifvan sukset. Kuten aron poika näyttää ikäänkuin kiinni kasvaneelta

jaloon ratsuunsa, niin oli Drifva kuin suksiinsa valettu. Ne olivat

olleet tuskin kolmea jalkaa pitkät, kun Drifva ensin pikku tyttönä

mitteli kotiseutunsa mäkien korkeutta; sitten ne olivat kasvaneet yhtä

rintaa hänen kanssaan ja olivat nyt seitsenjalkaiset, mitä parhaimmasta

hongasta tehdyt, varpaallisen alaisine oksineen, kimmoisat kuin

teräsjoustimet, norjat kuin käärmeet. Koivusauva, jonka päässä oli

pienoinen kiekko, oli tuskin jalkaa lyhempi, ja sitä käytettiin enemmän

tasapainotankona kuin vauhdin lisäämiseen, mikä tapahtui ruumiin

joustavien liikkeiden avulla. Eipä moni suomalainen mökissäkään

kasvanut tyttö olisi uskaltanut hiihtää kilpaa Drifvan kanssa

tasaisella hangella; eikä moni tottunutkaan mäenlaskija olisi

uskaltanut niinkuin hän laskea mitä jyrkimmistä rinteistä. Hän katosi

lumitupruun ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän sukelsi

uskomattoman notkeana esiin lumipilvestä jyrkänteen alle.

Meidän olisi ollut aivan mahdotonta seurata tätä lentävää oravaa, ellei

hänen armonsa olisi suvainnut tuontuostakin odottaa meitä leväten

lumisella kivellä. Me saavuimme Merikosken niskassa olevan suvannon

rannalle, ja siitä meillä oli laaja näköala. Kaupunki oli takanamme

talvipuvussaan, aurinko oli vielä alhaalla, oli aivan tyyntä, ja savu

nousi sadoista piipuista pystysuoraan taivasta kohti. Ikkunat hehkuivat

kuin tuuli, keveät savupilvet punertivat auringon valossa,

hengityksemme höyrysi kuin hienot pilvet talvi-ilmassa, ja

yltympärillämme luonto uinui kuin kaunis, kalpea lumikuningatar

puoleksi avoimin silmin valkoisella helmi- ja timanttivuoteellaan. Se

oli pohjolan talven rauhallinen aamurukous sen kevättä odottaessa.

-- Ei, tällä tavoin emme koskaan pääse Laanilaan, huudahti Drifva

iloisesti ja päästi suksensa huimaavaa vauhtia kiitämään rannan

äyrästä myöten alas joen jäälle.

Tuskin hän ehti sinne, kun hän jo sai odottamattoman aiheen kiiruhtaa

yhä enemmän. Toiselta rannalta tuli kuomureki, jonka edessä oli kolme

hevosta, pyrkien joen poikki kaupunkiin. Siltaa ei ollut siihen aikaan,

ja virta teki varsinkin kevätpuolella jään petolliseksi. Joko nyt ajaja

ajoi liian lähelle koskea taikka kevätaurinko ja kapinallinen joki

olivat tehneet liiton keskenään, yhdentekevää, jää petti ja ensin

syöksyivät hevoset, sitten reki virtaan, joka oli siinä kohdin sekä

syvä että vuolas. Vaara oli ilmeinen, ylivoimainen joki oli vievä

mukanaan kaiken.

Froste ja minä seisoimme loitolla ja näimme hevosten korskuen

taistelevan virtaa vastaan. Kolmessa minuutissa ehti Drifva paikalle.

Ajaja ja kyytimies olivat pelastuneet jäälle, mutta seisoivat

neuvottomina ja vaikeroiden sekä turhaan koetellen vetää ylös hevosia.

Raskaskuormaisessa reessä, joka oli puolillaan vettä ja

kaatumaisillaan, näkyi kiroileva herra turhaan ponnistelevan

päästäkseen irti hakaan kiinnitetystä jalkapeitteestä.

-- Älä siinä seiso ja huuda, pöllöpää! huusi Drifva kyytimiehelle. --

Etkö näe, että hevoset kuristuvat? Heti rantaan hakemaan kankea! Missä

veitsesi on ... kas niin, suori jo tiehesi!

Drifva ei ollut ensi kertaa moisessa pulmassa. Hän asetti suksensa

päällekkäin vinoon jään reunalle, pääsi rekeen ja sai leikatuksi auki

jalkapeitteen. Sitten hän vapautti vangin reestä ja pelasti hänet

jäälle -- vanhan, lihavan, pitkäviiksisen herran, jota ajaja puhutteli

majuriksi.

Pahin oli vielä jäljellä. Ken on koettanut, hän kyllä tietää, mimmoista

on, kun kolme rinnakkain valjastettua hevosta taistelee henkensä edestä

vihaisessa virrassa. Ne sotkeutuivat ohjaksiin ja siloihin, tallasivat

ja painoivat toinen toistaan, ja jään reuna lohkesi etukavioiden alta

joka kerta, kun ne läähättäen koettivat saada tukea jaloilleen. Kun me

saavuimme paikalle, oli Drifva jo leikannut poikki vetohihnat, mutta ei

vielä ollut päässyt käsiksi aisoihin eikä niiden välillä oleviin

hihnoihin.

-- Mitä siinä seisot ja töllistelet? huusi hän ajajalle. -- Käy

vatsallesi ja pidä rekeä, niin minä koetan päästää aisat haoista.

Matkustajat tuijottivat kummastellen Drifvaan. Hän oli kaunis

seisoessaan siinä jäänreunalla, heleänpunaisin poskin, tummat silmät

säihkyvinä ja ryhti niin rohkeana ja päättäväisenä, että hän näytti

kykenevän torjumaan minkä vaaran hyvänsä. Frosten avulla onnistui

ajajan estää reki vajoamasta. Kohta Drifva kiikkui tuossa keinuvassa,

veden täyttämässä aluksessa, mikä minä hetkenä hyvänsä näytti voivan

upota. Päästäkseen käsiksi aisoihin hänen täytyi pistää oikea kätensä

ja olkapäänsä veden alle ja sitä paitsi uskaltautua siihen vaaraan,

että joka silmänräpäys häneen olisi voinut sattua ankara isku

epätoivoisesti potkivien hevosten takakavioista. Onneksi olivat

eläinparat jo uupuneet. Drifva päästi irti aisat ja pääsi onnellisesti,

mutta läpimärkänä takaisin jäälle. Hän oli ottanut kylvyn

kahdenkymmenen asteen pakkasessa.

Minä en voinut muuta kuin hyödytönnä itkien ja nyyhkien katsella

tapausta. Mutta heti jäälle päästyään Drifva huomasi Frosten.

-- Mikä sinua vaivaa, pikku raukka? kysyi hän. Itkeä tillitätkö nyt

sentähden, että minä kävin koskessa etkä sinä?

-- Ei mikään, vastasi Froste ja pyörtyi samassa.

Me katsoimme hänen käsiään, kynnet olivat siniset kuin hän olisi ollut

mustikoita poimimassa. Drifvan hengenvaara ja hurjat ponnistukset,

jotka hän sai kestää rekeä kiinni pidellessään, olivat lopettaneet

pojan voimat.

-- Oh, kylläpähän selviää; hiero hänen ohimoitaan vankasti lumella!

huusi Drifva minulle ja oli seuraavana hetkenä taas hukkuvia hevosia

auttamassa.

Hän laskeutui pitkäkseen jään reunalle, otti kiinni keskimmäisen

hevosen riimusta ja koetti pitää sen päätä koholla vedestä. Se oli

raskasta työtä, eivätkä Drifvan voimat olisi siihen riittäneet, ellei

ajaja olisi auttanut häntä. Vihdoin vanha majuri, suuttunut, läpimärkä

ja hölmistynyt kuin oli, näytti vähän tointuvan. Hänen onnistui vain

hirvittävää vaivaa nähden selviytyä raskaasta turkistaan, jonka hän

sitten levitti tytön peitteeksi tämän maatessa pitkänään jään reunalla,

ja ilmaisi teeskentelemättömän ihmettelynsä huudahtamalla:

-- Tuopa on, periköön minut (pitkä rivi nimiä), pahin saakelin kasakka,

minkä koskaan olen nähnyt!

Suomalaisilla ja ruotsalaisilla on yhteinen sananlasku: "ei Jumala ole

kiirettä luonut". Hevosten hengestä taistelemista kesti ainakin

kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin kyytimies vitkaan saapui ihmisiä ja

kankia mukanaan. Yksi hevonen vedettiin ylös kuolleena, toiset

hengissä. Drifva ei odottanut pelastustyön loppua, sillä punakoita

poskia, tuuheita, mustia hiuksia ja pientä mustaa silkkipäähinettä

lukuun ottamatta hän oli kokonaan jäässä. Uusi hevonen ja reki

hankittiin matkustavaisille, toinen Frostelle ja minulle. Drifva piti

parempana lähteä hiihtäen kaupunkiin; sehän oli tepsivin keino

jäämöhkäleen sulattamiseksi.

-- Ei, mutta kuulehan nyt, sinä vihon viimeinen saakelin moinen

velhoveitikka -- esteli majuri, syytäen koko joukon hyväilysanoja oman

luontonsa mukaan -- pitäkäähän turkki yllänne!

-- Onko teillä, herra, tapana hiihtää turkki yllä? nauroi Drifva.

-- Mutta sanokaahan toki, ketä perhanaa, nöyrin palvelijanne, minun on

kunnia kiittää vanhan krenatöörin hengestä?

-- Nimeni on Tuulispää, vastasi Drifva niiaten aivan Remahlin sääntöjen

mukaan ja kolistellen jäätyneitä suksiaan saadakseen sijaa jaloilleen.

Seuraavana silmänräpäyksenä hän oli jo kaukana poissa.

Viimeisen kerran silloin näinkin Drifva neidin Oulussa. Kohta sen

jälkeen vanhempani muuttivat sieltä seitsemänkymmenen penikulman päähän

Etelä-Suomeen, ja kun lähdön edellisenä päivän kävin tapaamassa

ihailtua ystävääni, oli hän jo ennen minua lähtenyt kaupungista.

Tiedettiin hänen päässeen jäisestä kylvystään nuhalla, joka ei ollut

sen vaarallisempi, kuin minkä joku muu pikku mamseli saa kylmästä

päällystakista. Mutta tiedettiinpä enemmänkin. Tiedettiin, ettei hän

ollut lähtenyt kaupungista poronpulkassa, kuten hän oli tullut; hän oli

lähtenyt majurin seurassa. Kuka sitten oli tuo tukeva majuri, joka

suvaitsi asettua pauhaavaan koskeen juuri sitä varten, että ystäväni

Drifva saisi päättää kuuluisan Oulussa-oleskelunsa loistavammalla

tavalla kuin Olli Nötbomin epätoivolla? Muutamat luulivat tietävänsä,

että majuri oli leski ja rikas; mikä olikaan luonnollisempaa, kuin että

hän heti oli kihlaava henkensä pelastajan? Toiset tiesivät varmasti,

että majuri oli vanhapoika ja oli testamenttaava Drifvalle suuren

omaisuutensa. Mamseli Wacklinin tyttökoulun oppilaista se oli liian

yksinkertaista. Majuri ei heidän mielestään ollut mikään oikea majuri

-- kukapa majuri koskaan oli ajanut kolmella hevosella Merikoskeen? --

hän oli nähtävästi kreivi, prinssi, ruhtinas, sanalla sanoen

tuntematon, joka kerran naamarinsa riisuttuaan esiintyy loistavana

ilmiönä. Hänen tiedettiin samana päivänä käyneen tervehtimässä Drifvaa,

sillä mikä tuulispää saattoi pysyä piilossa ilmiöltä, joka matkustaa

tuntemattomana? Mitä hän siinä tilaisuudessa sanoi, jäi salaisuudeksi,

mutta se ei kuitenkaan estänyt mamseli Wacklinin oppilaita sepittämästä

rosvoromaania, jossa sankari, kreivi Boreas -- sillä pitihän hänellä

olla hallainen nimi -- tuli mitä kummallisimmalla tavalla sovintoon

ihmiskunnan kanssa sankarittaren, neiti Drifvan avulla. Muistelenpa

nähneeni sen romaanin painettuna jossakin sanomalehdessä.

Asian oikea laita ei ollut läheskään niin romantillinen, kuten

sittemmin sain kuulla. Majuri Björn, vanha rehellinen suomalainen

sotilas, oli sodan jälkeen muuttanut Ruotsiin, mutta sisäisestä pakosta

asettunut niin lähelle rajaa kuin mahdollista ja ostanut vanhojen

päivien varaksi talon Haaparannasta. Leskimies hän oli, siinä oli

arvattu oikein, ja hyvissä varoissa oleva, joskaan ei juuri rikas;

mutta uusien lemmittyjen etsiminen ei suinkaan johtunut hänen

mieleensä, koska hänellä jo entisestään oli niitä neljä, kaksi tytärtä

naimisissa ja kaksi vielä kotona. Majuri vanhuksella oli Hämeessä veli,

jota hän kaikin mokomin tahtoi vielä nähdä, ennenkuin molemmat saisivat

käskyn marssia päämajaan; kas siinä syy, miksi hän ajaa karitteli

kolmella hevosella Ouluun, Ollen hyvän pöydän ystävä hän otaksui

Hämeessä olevan yhtä niukasti poronpaisteja, kuin niitä Haaparannassa

oli runsaasti, ja sen tähden hän oli kuormittanut noilla herkuilla

rekensä niin täyteen, että ne olivat vähällä vetää hänet ja

pelastajansa joen pohjaan. Eikä myöskään ollut luonnollisempaa kuin se,

että hän rehellisen sydämensä kiitollisuudesta etsi käsiinsä tuon

perhananmoisen kasakkatytön, joka oli uljaasti suorittanut kylmän

kylvyn hänen tähtensä, ja kun hän sillä käynnillään havaitsi, että

Drifvan isä, kappalainen ja varapastori Kersantti, oli palvellut sodan

aikana hänen komppaniassaan, niin olihan aivan luonnollista sekin,

että majuri lähti Drifvan seurassa tervehtimään tätä entistä

sotakumppaniaan. Drifva itse oli jo saanut kyllikseen ensimmäisestä

hienommassa seurapiirissä oleskelustaan, ja Olli Nötbomin epätoivo oli

vihdoin saanut Lusia tädin siinä määrin vakuutetuksi siitä, miten

oravasta oli mahdotonta tehdä ihmistä, että hän kerrassaan luopui

kaikista turhista kokeista. Lähtöön oltiin siis molemmin puolin

tyytyväisiä: Oulu kadotti erään puheenaiheen, ja salot saivat takaisin

oikean omaisuutensa.

Tähän keskeytyivät koko kahdeksantoista vuoden ajaksi kaikki tietoni

Drifvan seuraavista vaiheista. Minä olin viettänyt suurimman osan

nuoruuttani osaksi Sveitsissä, osaksi Pariisissa, oppinut vähän, nähnyt

paljon ja ehkä unohtanut vielä enemmän. Minusta oli ystäväni Drifva

enää vain hämärä tarina viattomammilta ajoilta, jolloin vielä saatoin

ihailla oravia. Ja tunnustan jo melkein kokonaan unohtaneeni hänet, kun

noiden kahdeksantoista vuoden kuluttua sattuma toi minut takaisin

Pohjois-Suomeen.

Minä olin iloiten suostunut sukulaiseni rouva S:n ehdotukseen, että

lähtisimme yhdessä Aavasaksalle katsomaan keskiyön aurinkoa. Rouva S.

ei pitänyt merimatkoista, ja sen tähden kuljimme mieluummin maitse,

ajaen mukavasti kuusitoista penikulmaa Oulusta Tornioon. Matka olisi

ollut mitä viehättävin, elleivät monet hankalat lauttapaikat olisi sekä

peloittaneet että tuottaneet ajanhukkaa. Muutamana kauniina kesäkuun

iltana tapahtui meille sitä paitsi onnettomuus, että kyytihevosemme

pelästyivät tervahautaa ja lähtivät hurjasti nelistämään pitkin

tietä. Ajaja koetti turhaan hillitä niitä; päälle päätteeksi

katkesi vielä toinen ohjas. Ei edes veräjääkään, jotka muuten ovat

hyvinkin kiusallisia, sattunut olemaan siinä tietämme sulkemassa.

Levottomuutemme kasvoi kasvamistaan, koska meille oli sanottu, että me

taaskin kohta tulisimme lauttarantaan. Tie käy lautoille aina alamäkeen

joen äyräälle asti, eikä sitä koskaan suljeta portilla, joten meillä

oli edessämme varsin ikävä mahdollisuus, että huimaavaa vauhtia

ajaisimme suoraa päätä jokeen.

Tuona arveluttavana hetkenä tuli kääseillä ajaen yksinäinen nainen

vastaamme. Huomattuaan meidän asemamme hän pysäytti heti hevosensa,

käänsi sen kääseineen tien poikki ja hypähti itse maahan. Minuutin

kuluttua meidän hevosemme huomasivat tien suljetuksi, mutta karkasivat

vasemmalle jatkaakseen ojan yli matkaansa tasaiselle kankaalle; silloin

tuntematon vastaantulija niin rohkeasti, neuvokkaasti ja taitavasti,

että se meitä suuresti kummastutti, otti vasenta hevosta suitsista ja

sai niin nopeasti hillityksi sen, että vaunut vaaratta kallistuivat

hiljalleen matalaan ojaan.

Läähättäen, vaahtoisina ja vielä pelosta vavisten hevoset pysähtyivät.

Tuntemattoman naisen auttamina pääsimme vaunuista maantielle, tosin

hieman kalpeina, mutta sotakunniamme pelastaneina. Hänen ensi

kysymyksensä kuului, olemmeko loukkaantuneet.

-- Emme vähääkään, ilmoitimme hänelle.

-- Hauskaa kuulla, sanoi hän. -- Olisi voinut käydä pahemminkin, sillä

lauttapaikalle on tuskin kuuttasataa askelta. Vähäinen pelästys haihtuu

pian; malttakaas, tuossahan on lähde tien vieressä.

Niin sanoen hän juoksi muutamia askelia syrjään, löysi palasen tuohta,

teki lipin ja toi kohta meille maukkainta vettä, mitä milloinkaan

muistan juoneeni koko elämässäni. Me olimme jo siksi rauhoittuneet,

että saatoimme osoittaa liittolaisellemme hyvin ansaittua

kiitollisuutta. Rouva S. esitteli itsensä; minä pysyin hänen

sukulaisenaan nimettömänä. Tuntematonkin mainitsi nimensä, joka oli

meille aivan vieras -- rouva X. Hän oli ulkonäöstä päättäen

kolmenkymmenen paikkeilla, pitkäkasvuinen ja voimakas ruumiiltaan;

hänen tuuheat, mustat hiuksensa oli sovitettu sykeröön yksinkertaisen

olkihatun alle, kädessä oli hänellä palttinaiset puolihansikkaat, yllä

ruudullinen pumpulipuku ja vähän kulunut harmaa saali ainoana suojana

iltakylmää vastaan. Hänen hevosensa oli kaunis eläin, ja hän hyväili

sitä ilmeisesti mielihyvin; yhdenistuttavat kääsit olivat melkein

ylellisyyttä näin syrjäisillä seuduilla.

Minä epäilin heti ensi silmäyksestä asti, että olimme jossakin jo ennen

nähneet toisemme, ja muutamat vilkkaat liikkeet johtivat mieleeni erään

lapsuudenmuiston. Mutta se henkilö, joka tällä kertaa oli edessäni,

oli melkoista täyteläämpi, eikä hänellä ollut mitään vallatonta

käytöksessään, ja hän puhui huolellista kieltä. Minä epäilin kenties

erehtyneeni, kun äkkiä kuulin hänen toruvan ajajaamme.

-- Mitä siinä neuvotonna seisot! Etkö koettele ohjaksiasi mies,

ennenkuin lähdet matkalle? Tervahautako, sanot? Ikäänkuin ei tähän

vuodenaikaan pitäisi ajaa viidenkymmenenkin tervahaudan ohitse! Mutta

silloin pitää laskeutua maahan ja taluttaa hevoset vaarallisen paikan

ohitse. Tartu suitsiin ja taluta hevosia, niin että vaunut nousevat

ojasta, mutta älä kuhnaile, ne ovat vielä peloissaan. Vai niin, eikö

käy? Sen _täytyy_ käydä. Jos pelkäät, kyllä minä autan.

Minä olin kuullut ja nähnyt kylliksi. Kun suojelijamme yhtä rohkeasti

ja yhtä taitavasti saattoi hevoset ja vaunut tielle, ymmärsin minä,

ettei hän saattanut olla kukaan muu kuin entinen ihailtu ystäväni,

Drifva neiti. Oli anteeksiannettavaa, ettei hän tuntenut minua; minähän

olin ollut vasta kaksitoistavuotias, kun viimeksi näimme toisemme

Laanilan suvannon jäällä.

-- Jatka nyt ohjaksia, mies, minä pidän sillä aikaa hevosia, mutta tee

kunnollinen solmu!... Kas niin, kestääkö se? -- Ja hän koetteli solmua.

-- Aja sinä minun kääsejäni, minä ajan vaunut lautalle. Ei sinuun eikä

hevosiin ole luottamista.

Kaikista vastusteluistamme huolimatta reipas ystävämme hypähti

kuskilaudalle, ja hän todisti täydellisesti oikeaksi luottamuksen, jota

hän jo oli herättänyt meissä. Kun lautalle tultuamme nousimme

vaunuista, sanoi hän:

-- Mihin aiotte päästä yöksi?

-- Ensimmäiseen kestikievariin.

-- Jos saan tarjota yksinkertaisen yösijan, niin teen sen varsin

mielelläni... Ei tästä ole meille enempää kuin neljännespenikulma;

kolme huonetta; sillähän tähän vuoden aikaan tuleekin toimeen. Me

asumme talvisin kaupungissa, mutta lääkärimme sanoo lasten tarvitsevan

maa-ilmaa.

-- Kiitoksia paljon. Mutta meistä on liian suurta vaivaa.

-- Ei ollenkaan. Mieheni on tällä kertaa poissa, hänen huoneensa on

tyhjänä, elleivät vain hänen tupakkapiippunsa jätteet karkoita

vieraita.

-- Mutta olittehan, rouva X., itsekin matkalla, minkä näin vastoin

tahtoamme keskeytimme.

-- En ollenkaan, minä lähdin vain parin tunnin ajelulle katsomaan uutta

reivaskankaan mallia. Täällä asuu taitava kutoja Peltolan kylässä.

Kursailumme ei ollut vilpitöntä; me otimme tarjouksen iloiten vastaan.

Vähemmässä kuin puolessa tunnissa saavuimme hauskannäköiseen

talonpoikaistaloon joen rannalle, missä kesäasuntona oli sali tai

oikeammin tupa, kaksi kamaria ja keittiö, kaikki hyvin yksinkertaista,

paperittomia, valkoisiksi veistetyin seinin ja talonpoikaisin

huonekaluin; mutta kaikki oli niin hyvin pestyä, tomutettua ja

miellyttävän somaa, että ainoastaan mitä parhain emäntä saattaa

sellaiseksi kodin järjestää. Minä katselin emäntää kysyväisesti. Hänkö

oli pannut kuntoon tämän viehättävän asunnon, hän, joka äsken oli omin

käsin ajanut meidän vaunujamme?

Niin, hän se oli, sitä minun ei enää tarvinnut epäillä, kun lapset

tuotiin esiteltäviksi. Niitä oli kokonaista kuusi, viisi poikaa ja

tyttö. Sanotaan, että on varsin vaikea tehtävä semmoisen joukon

pitäminen maalla inhimillisessä kunnossa. Tosin näkyi rannan mudan

merkkejä poikien pieksuissa, tosin näkyi äsken pudonneen napin tai

äsken revityn reiän jälkiä, tosin olisi tarvittu kampaa johonkuhun

vallattomaan tukkaan, joka uppiniskaisena ei pitänyt lukua siitä, että

oli näyttäydyttävä vieraille. Mutta tehtävä oli ratkaistu niin, ettei

huolellisimmankaan äidin olisi tarvinnut hävetä. En tavannut säyseitä

siropukuisia nukkia, vaan sen sijaan ujostelemattomia, vilkkaita,

kauniita lapsia, jotka kainostelematta antaa paukauttivat vieraalle

kättä, ja kohta näin heidän tietävän velvollisuutensa äidin-isänsä

opetustavan mukaan.

-- Rintamaan! komensi äiti. Kaikki kuusi, yksinpä pieninkin,

kaksivuotias poika, asettuivat riviin ja seisoivat kuin palavat

kynttilät.

Suuri esittely.

-- Tämä on Kustaa, kahdentoista ikäinen, kolmannella luokalla. Osaa

seisoa päälaellaan kuin kelpo roomalainen. Lyönpä vetoa, että osaat

sanoa meille, mitä porkkana on latinaksi?

-- _Daucus_, vastasi poika silmää räpäyttämättä.

-- Enkö sitä sanonut? Sitten: Kaarle Robert, kymmenvuotias,

ensiluokkalainen, suuri hevosmies, mestari ratsastamaan satulatta

kaivolle... Knut, kahdeksanvuotias, rakentelee myllyjä puroon, aikoo

insinööriksi... Kaarin Maria, kuuden vanha, tutkii tanssitaitoa oravan

johdolla, joka asuu hänen kanssaan, syö sen kanssa ja nukkuu sen

kanssa... Aleksander, nelivuotias, hänellä on taipumusta rummuttajan

ammattiin ja kesy jäniksenpoika opettaa sitä hänelle... Lopuksi

Maksimilian August, kahden vanha... No, Maks, peukalo pois suusta,

seiso suorana makkarapuikoillasi!... Tutkii jalon keppihevosella

ratsastamisen taidon ensi alkeita... Kas niin, mars, kaikki nukkumaan!

Mitä? Eikö kukaan sano hyvää yötä äidille?

Rintama hajosi ja kaikki juoksivat epäjärjestyksessä äidin syliin. Hän

suuteli heitä hellästi hymyillen, silitteli heidän kapinallista

tukkaansa, ja he pujahtivat huoneeseensa tehtyään mikä minkinlaisen

koukeron kumarruksen vieraille.

-- Kaarin ei tarvitse mitään tanssikoulua, hän on kuin

joustinteräksestä, huomautin minä.

-- Ei, minä luulen todellakin, että hänen nykyinen opettajansa on

etevämpi herra Remahlia, vaikkeivät sen jalat olekaan niin paljon

ulospäin. Minun mielestäni ei pidä liisteröidä ihmisyyttä päällepäin;

on parempi, että jokainen eläytyy siihen.

-- Lapset näyttävät terveiltä. Saavatko he hiihdellä talvisin?

-- Saavat toki, onhan meillä lunta ja keväällä hankeakin. Koulu on

ankara ukko, mutta jospa näkisitte heidät lupapäivinä mäkeä laskemassa!

-- Osaavatko he myöskin asettua pitkäkseen jäälle ja vetää vaikkapa

majurin ylös virrasta?

Rouva X. katseli minua kummastellen.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi hän.

-- En mitään. Johtui vain mieleeni pikku seikkailu ... nuori tyttö ...

hänen nimensä oli muistaakseni Tuulispää.

Rouva X. hypähti seisomaan, tarttui molempiin käsiini ja veti minut

ikkunan luo. Kauniit mustat silmät katselivat minua tarkasti kuin

salapoliisin silmät.

-- Ei -- sanoi hän neuvottomana, mikä minua sanomattomasti huvitti --

en todellakaan tiedä...

Minä pörrötin tukkani otsalle, otin lähettyvillä olevat silmälasit,

suipensin huuleni ja sanoin juhlallisesti:

-- _Spangdang!_

-- Spik! Spik! Sinähän se olet, johan heti arvelinkin, että kuka tuo

voisi muu olla kuin Josefine Hemming! -- Ja hän pyöräytti minua niin

vilpittömästi, että jäseneni melkein naksoivat. -- Pikku pahanen, miten

olet kasvanut pitkäksi sen jälkeen, kun surkeasti itkit jäällä! Tutti

tyttö!

-- Ja sinä Drifva!

Ja me nauroimme niin sydämellisesti, että oli tarpeen selittää

matkakumppanilleni rouva S:lle, mikä oli ilomme syynä.

Sillä aikaa tuotiin pöytään teetä ja maalaisillallinen, joka kyllä

ansaitsi kiitoksen. Niin tuore, keltainen voi, niin maukas kotona

leivottu leipä, niin oivallinen, monella tavoin valmistettu lohi

olisivat missä hyvänsä olleet kadehdittavia. Tämän herkullisen

illallisen jälkeen rouva S. siirtyi isännän huoneeseen, joka oli

jätetty meidän käytettäväksemme ja kyllin hyvin tuuletettu, niin ettei

siellä tuntunut vanhan tupakansavun tuoksua. Ja sitten alkoi

tuttavallinen kertoilu, joka saa niin eloisaa viehätystä lapsuuden

muistoista.

-- Täällä ei näy uskollista orjaasi, joka tahtoi mennä koskeen sinun

tähtesi, aloitin minä, ensin tehtyäni selkoa viimeisistä vaiheistani.

-- Frosteako? Oh, hän on jäähtynyt, hän on nyt opettajana Oulussa ja

takoo sanomattomalla vaivalla Kustaan päähän roomalaislegioonia. Voihan

sitä monella tavalla osoittaa rakkauttaan, esimerkiksi tarjoilemalla

kämmentenkuumennusta entisen lemmittynsä pojille.

-- Entä muut vanhat ystäväsi? Minä tarkoitan niitä kunnon ihmisiä,

jotka uskomatonta vaivaa nähden koettivat tehdä sinusta hienoa

seuranaista.

-- Ja niin epäkiitollista vaivaa nähden! Mutta, Tutti, älä puhu pahaa

heistä, he kyllä tavallaan tarkoittivat minun parastani. Mimmoinen

villieläin minä silloin olinkaan ja miten paljon huolta tuotin Lusia

tädille! Niin, katsos, hän piti minua hukkaan menneenä ja otti minun

jälkeeni oppivaisemman kasvatustyttären. Maaherra Stjernschantz muutti

pois, ja maaherra Lagerborg muutti hänen sijaansa, mutta täti pysyi yhä

lääninhallituksen kalustoon kuuluvana. Sehän oli kerta kaikkiaan

_hänen_ elämänsä tarkoitus. Voi sitä rakasta mummoa, luulen todellakin

sen olleen hänen surmansa, ettei häntä eräänä talvena kutsuttu

maaherran tanssiaisiin. Onneksi hän ehti saada kutsumakortin

viikkokauden kuluttua tanssiaisista; se oli eksynyt, en tiedä mihin, ja

täti lähti tyytyväisenä tapaamaan ensimmäistä suosijaansa, maaherra

Carnallia.

-- Ja muut onnettomat, jotka ottivat muokatakseen sinua seuraelämään

kelpaavaksi, mitä heistä on tullut?

-- Minä en tunne herra Remahlin myöhempiä vaiheita, sen vain tiedän,

että hän sai kaksi vaarallista kilpailijaa, rouva Gellerstedtin ja

mamseli Arppen. Jos Remahlin oli onnistunut valloittaa Suomi

battemangeilla, niin pelkäänpä hänen sittemmin uudelleen menettäneen

sen. Ensimmäinen opettajattareni, joka kohta sen jälkeen meni

naimisiin, lauloi luultavasti Franzénin laulua:

Lapsi itkee, kätkyt käy,

klaveeri se lepää.

Mamseli Hagtorn vältti onnellisesti sen sappitaudin, jonka minä olin

vähällä saada syntymään hänessä, ja löi vielä monta vuotta oppilaitaan

sormille viivottimella.

-- Entä maisteri Spik?

-- Miksi kosket helliin tunteisiini? Hän on kohonnut nimineuvoksen

arvoon. Ranska on hyödyllistä monella tavoin.

-- Ja herra Westerlund?

-- Aivan oikein, olihan hänkin opettaja, häntä minun on

kiittäminen siitä, että pakenin ihmistyttämiskoulusta. Hänestä tuli

ravintolanisäntä ja vihdoin Oulun kaupungin neuvosmies. Muistathan sen

aamun, jona vedimme majuri Björnin koskesta?

-- Kyllä, varsin hyvin. Minä muistelen, että _sinä_ hänet vedit, emmekä

_me yhdessä_.

-- Ei, me molemmat, sillä sinä lisäsit kosken vettä kyynelilläsi. Kun

palasin kotiin, oli Lusia täti yöllä miettinyt viimeistä teatterissa

osoittamaani loistonäytettä ja järkevästi kyllä päättänyt lähettää

minut kotiin isän luo. Kukapa olisi ollut onnellinen, ellen minä?

Majuri Björn kävi meillä; kunnon ukko vimmattuine hyväilysanoineenkin!

Hän saattoi minut kotiin. Tietänethän, että hän oli ollut isäni

komppanian päällikkönä...

-- Niin kuulin kerrottavan.

-- No, saatatpa uskoa, että oli hauskaa kuulla, miten nuo kaksi ukkoa

uudestaan taistelivat 1808 vuoden sodan meidän rauhallisessa

pappilassamme, eikä minun tarvitse sanoakaan, että sotamarski oli

heistä aivan pääsemättömissä. Majurilla oli neljä omaa tytärtä, joita

hän isällisessä ihastuksessaan mairitteli hyväilynimillä "kasi",

"porsas", "vusu" ja "varsa". Tyytymättä noihin neljään kotieläimeen hän

vannoi, että "kasakasta" oli tuleva hänelle viides, ja kasakka olin

tietysti minä; se oli oikein arvonimi noiden toisten rinnalla. Mutta

koskei isällä eikä minulla ollut halua noin vain muitta mutkitta

lainata minua Haaparantaan, päätettiin, että majurin ja isän oli

vaihdettava tyttäriä pariksi vuodeksi. Seuraavana kesänä lähetettiin

"vusu" meille ja "kasakka" Haaparantaan. Nyt minä kyllä käsitän, että

se oli onnellinen vaihtokauppa. Kaikki nuo neljä kotieläintä oli

kasvattanut oiva äiti, jota ei enää ollut olemassa; yksinkertaisia,

teeskentelemättömiä ihmisiä he olivat, ja kuitenkin heillä oli

harvinaisen paljon tietoja ja tosisivistystä. "Vusu" osasi hoitaa ja

ilahduttaa vanhaa isääni paremmin kuin hänen oma tyttärensä ja hän

järjesti aivan toiseen kuntoon villiytyneen pappilamme. Minä puolestani

kävin koulua ikäiseni "varsan" ja hänen vanhempien sisartensa luona,

jotka olivat naimisissa ja asuivat aivan lähellä. Ei mitään kiusaamista

eikä pintapuolista liisteriä; hyvä seurapiiri, hyviä kirjoja ja hyvä

lukuhalu; kaikki kävi kuin itsestään. Tietämättäni tuli minusta niin

hyvä ihminen, kuin luonteeni suinkin salli. Kehnonpuoleistahan se on,

niinkuin näet; viileys on silitelty, mutta ei pesty pois. Eiväthän

kaikki voi olla valetut samaan kaavaan... Isä kuoli, minä menin

naimisiin; ja nyt tiedät kaikki.

-- Ja kuinka aiot kasvattaa tytärtäsi? kysyin minä mieleltäni

lämmenneenä hänen rakastettavasta suorapuheisuudestaan.

-- En niinkuin hänen äitiään kasvatettiin, salossa ja suksilla. Hän

saakoon oppia, kokea, ajatella; hänet on kesytettävä, mutta ei häkissä.

Vapaassa luonnossa pitää vapaan hengen kehittyä. Usko minua,

mielettömyyksistäni on kuitenkin jotakin jäljellä, minkä tahtoisin

jättää perinnöksi tyttärelleni: omana itsenään olemisen vapaus, joka on

ilman teeskentelyä, ilman ulkokultaisuutta, ja vapaus alistua niiden

elämän siteiden alaiseksi, jotka omatuntomme hyväksyy ja järkemme

tunnustaa oikeiksi, mutta samalla nauraa pikkukommelluksille. Niin,

anna anteeksi, rakas Lusia täti, älä käänny haudassasi: minun tyttäreni

ei ole koskaan käyvä herra Remahlin tanssikoulua.

Oli jo myöhä, ja meidän piti aikaisin seuraavana aamuna jatkaa

matkaamme. Ennenkuin erosimme, kysyi ystäväni:

-- Etkö tahdo nähdä lasteni nukkuvan?

Hän avasi hiljaa lastenkamarin oven. Siellä neljä nuorinta nukkui

kukoistavina, punaposkisina kuin kypsät mansikat. Joku oli pistänyt

jalkansa esiin peitteen alta, toinen oli jo ehtinyt kääntää pikku

olemuksensa niin, että pää oli siellä, missä jalkojen piti oikeastaan

olla. Äiti asetteli kevein ja hellin käsin kaiken kuntoon -- sama äiti,

jonka olin nähnyt ottavan vauhkoa hevosta kiinni suitsista.

-- Missä vanhimmat poikasi nukkuvat?

-- Salissa tavallisesti, mutta milloin meillä on vieraita iltaisin, on

heistä erittäin hauskaa päästä heinäylisille.

-- Entä sinä itse?

-- Minäkö? Nuoruudessani nukuin monta kesäyötä veneessä tai kovalla

kalliolla. Nyt suon itselleni sen ylellisyyden, että makuupaikkani on

lasteni vieressä.

-- Ja vaikka sinulla on kuusi lasta, et kuitenkaan ole ottanut

lapsenhoitajaa.

-- En toki; mieluimmin luotan vain itseeni. Jättäisinkö minä lapset

palvelijan haltuun?

Minä pudistin ystäväni kättä. Vaikka hän oli ollutkin pahempi kuin

poika, kuten ennen sanottiin hänestä, ja vaikka hänessä oli vieläkin

villeyttä jonkin verran jäljellä, niin hän kuitenkin oli äiti, joka

saattoi kieltää itsensä.

Kello kuudelta seuraavana aamuna vaunut olivat säyseine hevosineen

valmiina. Me olimme kiittäneet emäntäämme mitä miellyttävimmästä

vieraanvaraisuudesta ja istuimme jo ajoneuvoissa, kun kuulin toisen

vanhimmista pojista huutavan:

-- Drifva!

-- Ketä hän tarkoittaa? kysyin minä kummastuen kuullessani vielä kerran

tuon nimen, jonka luulin täällä olevan vain emännän ja minun

salaisuutenani.

-- Hän huutaa sisartaan, nauroi äiti. -- Pojat lähtevät oravia

pyytämään, ja Kaarin saa tulla kantamaan heidän voileipiään metsään. En

tiedä, mistä he ovat kuulleet tuon nimen, luultavasti Oulussa. Eipä

Kaarin siitä kovinkaan pahoillaan ole. Minä olen sanonut hänelle, että

kyllä lumikinos sulaa, kun se vain pääsee omaan oikeaan kevääseensä.

-- Niin, niin. Jää hyvästi!

-- Ei, odottakaahan hetkinen! Mitenkä mies on valjastanut? Ovathan

ohjakset sotkeutuneet; tällä lailla joudutte riitaan ensimmäisen

veräjänpielen kanssa! On olevinaan ajaja eikä hanki kunnon ohjaksia!

Ei, älä vaivaudu alas, mies; kyllä minä autan. Jos vielä kerran annat

hevosten hurjistua, niin muista minua!... Kas niin, nyt ne on

selvitetty. Mars, vetelys!