Ikuinen ylioppilas.
Konsuli Rönnevallia onniteltiin hänen nuoruutensa arvoituksen
iloisesta ratkaisusta, hänen romaaninsa naissankari oli löytänyt
saalinsa, ja tohtori Rabe, joka oli saanut toisen arvan, aloitti
kertomuksensa seuraavaan tapaan: Minäkin muistan arvoituksen, mutta
toisenlaisen kuin se, jonka arvoisa edeltäjäni kertoi, melkein yhtä
öisen ja pimeän kuin hänen kertomuksensa oli miellyttävä ja valoisa.
Onneksi on meillä nyt kirkas vuodenaika, jolloin voimme varjoja pitää
vain mieluisana vaihteluna. Torjun jo edeltäpäin epäilyksen, että
kerron kummitusjuttuja, vaikka todellakin silloin itse olin sen ainoan
kerran elämässäni halukas uskomaan sentapaista. Kertomukseni koskee
sielutieteellistä arvoitusta, niin harvinaista ja niin ihmistoiminnan
kaikkien tavallisten vaikutinten kanssa ristiriidassa olevaa, etten sen
vertaista ole löytänyt muuta kuin yhden, omituisessa, mutta ihmeellisen
kauniissa Almqvistin runossa nimeltä Ramido Marinesco. Goethe tai
Walter Scott olisi epäilemättä voinut arvoituksestani tehdä paljon
enemmän kuin mitättömän ylioppilasmuistelman. Mutta antakaa anteeksi,
minä olen latinalainen; onko teistä kellään synnynnäistä kammoa pitkiä
latinalaisia kirjannimiä kohtaan?
Kuulijat selittivät kainosti, etteivät tosin voineet täydelleen
ymmärtää niin suuren opin arvoa, mutta olivat kuitenkin valmiit
alistumaan siihen, mitä ei voinut välttää.
-- Minun tulee sitten -- jatkoi kertoja -- ilmoittaa, etten ole
kehdosta asti ollut roomalainen, vaan pikemmin kreikkalainen,
hebrealainen, arabialainen, syyrialais-kaldealainen tai miksi minua
tahdotaan nimittää, sanalla sanoen itämaisten kielten tutkija. Isäni
oli oppinut teologi, joka oli hyvin tarmokkaasti ryhtynyt
raamatunkielen tutkimiseen, eksegetiikkaan. Hänen elämänsä päämääränä
oli ollut opettajanpaikan saaminen Turun yliopistossa, mutta hänet
sivuuttivat onnellisemmat, joskaan eivät taitavammat hakijat, joten hän
vihdoin joutui kirkkoherraksi erääseen hiippakunnan pohjoiseen
pitäjään. Siellä hän opetti itse poikiaan ylioppilastutkintoon asti, ja
koska minä olin vanhin, oli minun tietysti astuttava hänen jälkiään. Ja
minun piti päästä paljon pitemmälle; sehän on isien kiitettävää
kunnianhimoa. Minusta piti tulla oppinein raamatunselittäjä, mitä
koskaan oli nähty; minun piti valaista pyhän kirjan salaisia syvyyksiä
niin kirkkain tutkimuksen valon soihduin, ettei kukaan edellinen
tutkija vielä ollut sen vertaisia sytyttänyt, ja sentähden opetettiin
minulle varhaisesta lapsuudestani asti kaikkia siihen alaan kuuluvia
kieliä, varsinkin raamatunkreikkaa ja hebreaa, kunnes minä liikuin
niissä kuin kala vedessä. Latina oli sivuasia, mutta sitä ei voitu
välttää. Tosin minä jo kolmentoista vuoden ikäisenä tunsin kummallista
mieltymystä urhoolliseen Aineiakseen paljon enemmän kuin Moosekseen ja
Daavidiin, mutta isäni tahto oli laki, ja seitsemäntoista vuoden
vanhana minä lähdin yliopistoon, Aroseniuksen hebrean kielioppi
korkealle kohotettuna lippunani, ja sainkin sen johdolla aivan toivon
mukaan parhaimmat arvosanat.
Syksyllä 1826 minä asuin Linnankadun varrella Turussa kehnonlaisessa
ylioppilaskamarissa, jonka ainoa matala ikkuna oli Aurajoelle päin,
maksoin kolme riksiä kuukaudessa huoneesta, huonekaluista ja
siivouksesta sekä yhtä paljon ylioppilaiden tavallisesta ruoasta,
peruna- ja sianlihakeitosta ja paistetuista silakoista, joiden lisäksi
pyhinä oli ohukaisia. Talo oli erään räätälinlesken, matami Mettisen,
jolla paitsi minua oli vain yksi vuokralainen, ja häntäpä minun
täytyykin pitää paljon merkillisempänä henkilönä, kuin minä silloin
olin tai minusta sen jälkeen on tullut tai koskaan on tulevakaan.
Hänen nimensä oli Müller -- Peregrinus Müller, kuten sittemmin kuulin
-- ja hän asui minun huoneeni viereisessä huoneessa, josta oli eri ovi
porstuaan. Tuo ovi oli aina kiinni ja avain oli poissa. Joskus olin
nähnyt eteisessä tai portilla pitkän, laihan ja mustaverisen olennon
pujahtavan ohitseni hämärissä ääneti kuin varjo. Hänellä oli outo
ulkomaalainen puku: kulunut, ruumiinmukainen musta samettinuttu, väljät
flanellihousut ja turkkilaiset puolisaappaat; päässä oli karvakulu
kolmikulmainen hattu, sen muotoinen, mitä viisi- tai kuusikymmentä
vuotta aikaisemmin oli käytetty. Minä saatoin tavata hänet millaisessa
ilmassa hyvänsä ja useimmiten juuri sadeilmalla, eikä hänellä koskaan
ollut yllään mitään päällystakkia, mutta vasemmassa kainalossa aina
joukko kirjoja ja oikean käden tukena ryhmyinen, ruskea keppi tai
oikeammin sanoen sauva, jonka kädensijana oli pöllönpää. Olkaa hyvä,
katsokaa tätä; se sama sauva on minulla juuri tässä kädessäni, enkä
minä siitä koskaan luovu.
Kuulijat tarkastivat pikimmiten tohtorin uskollista tukea, jonka
kulunut kengin ja hankautunut pöllönpää osoittivat pitkiä,
tuntemattomia vaellusretkiä. Kertoja jatkoi:
Kummallinen naapuri kiihoitti uuteliaisuuttani, ja koska minä onneksi
olin emännän suosiossa, oli tämä hyvinkin halukas kertomaan minulle
kaikki, mitä tiesi tai ei tiennyt naapuristani. Hän oli ulkomaalainen,
luultavasti saksalainen; tullessaan hänellä oli ollut Göttingenistä
saatu todistus, ja hän puhui kaikkia kieliä, myöskin ruotsia ja suomea,
melkein kuin maassa syntyneet asukkaat. Hän sanoi olevansa ylioppilas,
ei tohtori eikä maisteri, mikä olisi paremmin soveltunut hänen ikäänsä
sillä hän näytti olevan lähempänä neljättä kymmenlukua kuin oikeita
iloisia ylioppilasvuosia. Hän oli jollakin tavoin rappiolle joutunut,
sen saattoi nähdä hänen vaatteistaan, sillä muuta hänellä ei ollut,
kuin mitä hänen yllään oli, ja kuitenkin hän oli tuonut mukanaan
raskaan arkun täynnä kirjoja. Mutta rutiköyhä hän ei kuitenkaan ollut,
koskapahan hän päivälleen suoritti kuukauden vuokran edeltäkäsin, ja
niin paljon ei emäntä luullut saattavansa todistaa kaikista
ylioppilaista...
Minä huomautin rikkiviisaasti, että Müller ehkä hummaili.
-- Hänkö! huudahti Mettisen matami. Hän ei juonut muuta kuin vettä, ei
syönyt muuta kuin leipää, hedelmiä ja kasviksia, mitä emäntä ei
suinkaan luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista. Mutta
eräs paha tapa hänellä oli sen lisäksi, ettei hän koskaan ottanut
vastaan vieraita eikä koskaan seurustellut kenenkään ihmisen kanssa.
Hänen huonettaan ei saanut koskaan siistiä -- ajatelkaahan, ei koskaan
siistiä, lakaista, tomuttaa, pestä! -- ja kuinka saattoi semmoinen
ylioppilas olla muuta kuin hunningolle joutunut! Sen tähden olikin
kamari kauniin näköinen, kuten palvelustyttö voi todistaa, hän kun
kerran päivässä vei sinne vettä, ruokaa ja toisinaan lamppuöljyä tai
vahakynttilöitä, sillä Müllerin ylellisyytenä oli vahakynttilöitten
polttaminen. Kirjoja ja papereja kasa kasan vieressä pöydällä,
hyllyillä, tuoleilla ja lattialla; ei, ei se ollut ihmisasunto, vaan
variksen pesä. Ja tähän kunnon emäntäni katsoi tarpeelliseksi lisätä,
ettei hän suinkaan vihannut säädyllisiä ja hyödyllisiä kirjoja, kuten
Sjögrenin sanakirjaa ja _opera omnian_ tapaisia, joita hän oli vuosi
vuodelta tottunut näkemään avoinna ylioppilaittensa pöydällä ja jotka
hiiskahtamatta sietivät tomuhuiskua; mutta Müllerin pakanallisia
kirjoja olisi tuskin saanut puhtaaksi saksansaippuallakaan. Sitä paitsi
hänellä oli vielä se paha tapa, että hän poltti lamppuaan kaiket yöt.
Se oli kyllin hyvin nähty oven raosta, ja miten käy, kun ylioppilas
nukkuu lamppunsa ääreen? Niin tulen vaarallista pahaa tapaa ei emäntä
tahtonut sallia, ja hän oli siitä muistuttanut, mutta mitä mies oli
vastannut? Älkää pelätkö, oli hän sanonut; minulla ei ole aikaa nukkua.
-- Eikö aikaa nukkua! toisti Mettisen matami, syystä kyllä
harmistuneena. -- Ikäänkuin vanha ylioppilas ei muistaisi nukkua! Minä
olen vuokrannut huoneita kaikenlaisille ylioppilaille, sellaisille,
jotka ovat nukkuneet kaksitoista tuntia vuorokaudessa, ja sellaisille,
jotka tuskin ovat osanneet nukkua. Ei minulla ole mitään kenenkään
ahkeruutta vastaan, varsinkaan, jos kuka on joutunut vähän takapajulle
ja koettaa viimeinkin takoa edes vähän oppia kovaan kalloonsa; mutta
ellei mies olisi niin siivo ja hiljainen eikä maksaisi niin
säännöllisesti vuokraa, niin en tosiaankaan enää kärsisi hänen
pakanallista elämäänsä. Ei sen raukan ole niinkuin olla pitäisi, ei ole
hänessä kaikki saumat paikoillaan.
Viimeksimainittu otaksuma näyttikin varsin todenmukaiselta, ja moni
turkulainen oli samaa mieltä, kuten kohta sain kuulla. Mülleriä piti
vallassaan pinttynyt päähänpisto, joka ei näyttänyt millään tavalla
kuuluvan ylioppilaan tavalliseen ja kiitettävään ahkeruuteen, varmaa
tutkintoa varten lukemiseen. Hän saapui joka päivä säännöllisesti kello
kymmenen yliopiston kirjastoon, mutta ei lähtenyt silloin, kun muut
lähtivät, vaan oli hankkinut itselleen luvan olla siellä pimeän tuloon
asti. Siellä nähtiin hänet päivät päästään syventyneenä lukemaan
vanhimpia, kummallisimpia ja tomuisimpia nidoksia, mitä aikojen
kuluessa oli kokoontunut unohduksiin jääneille hyllyille ja joita ei
kukaan enää halunnut. Hän kaiveli erityisellä luvalla mitä
kellastuneimpia ja epäselvimpiä keskiajan käsikirjoituksia, iänikuisia
tilejä, jotka olivat nidotut vanhemmista, hävinneistä teoksista
revittyihin pergamenttilehtiin, ja sellaisia ajan ja rottien pahoin
pitelemiä kirja- ja paperihylkyjä, joita oli kokoontunut romukätköihin
ja ullakoille, koska ei kukaan ollut katsonut maksavan vaivaa ottaa
selkoa niiden sisällyksestä. Eräänä lauantai-iltana oli vahtimestari
unohtanut hänet kirjastoon ja lukinnut oven, joten hän oli jäänyt sinne
maanantaiaamuun asti, jolloin kirjasto taas avattiin; mutta yhtä
häiritsemättömänä hän oli silloinkin ollut käsikirjoituksia
tutkimassa, kuin olisivat ruoka, juoma ja valo hänestä olleet
vain mitättömiä sivuasioita. Tuolla uutteruudellaan hän olisi
saattanut kirjastonhoitajan epätoivoon, ellei hän kummastuksekseen
olisi huomannut Mülleriä kaikkien kirja-alan harvinaisuuksien
tyhjentymättömäksi luetteloksi, sillä ei kukaan tuntenut niitä niin
hyvin kuin hän, ei kukaan osannut niin uskomattoman tarkasti muistaen
luetella niiden eri painoksia, painovuosia, kustantajia, sisällystä,
nidoksia, sivuja ja kuuluisia painovirheitä. Vähitellen oli käynyt
selville, että tämä rappioille joutunut ylioppilas -- "ein bemooster",
niinkuin saksalaiset olisivat häntä nimittäneet -- oli ainakin kirjain
tuntijana kummastuttavan oppinut, ja juuri sen tähden hän saikin
vapaasti käyttää yliopiston kokoelmia. Mutta kaiken sen ohella
epäiltiin kuitenkin, ettei Müllerin pinttyneen päähänpiston laita ollut
niinkuin olla piti. Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mitä hän tutki?
Kukaan ei tietänyt sitä.
Minulla ei naapuristani ollut vähintäkään vastusta. Joskus tosin kuulin
yöllä ohuen seinän läpi hänen huoneestaan paksukantisen kirjan
kiinnikumahtamisen, jota aina seurasi jonkinlainen raskas huokaus,
mutta minä totuin siihen helposti enkä antanut sen ollenkaan häiritä
lepoani. Kaikki ajatukseni olivat tähän aikaan kiintyneet Jobin
kirjaan, jota aloin tutkia alkukielellä, ja Jobin kirja oli sangen
ruotoinen kala oppineemmillekin selittäjille, kuin minä saatoin kehua
olevani. Muutamia viikkoja oli tällä lailla kulunut ilman, että jouduin
mihinkään yhteyteen viereisessä huoneessa asuvan naapurini kanssa,
kunnes odottamaton, hullunkurinen tapaus antoi aihetta ensimmäiseen
tutustumiseen.
Syksy oli myrskyinen, mutta mitä hiljainen lukukamari välittää
luonnonvoimien raivosta? Minä istuin kirjojeni ääressä, päivä kului,
ilta kului, minä olin Jobin seurassa Kaldeassa ja unohdin ne kolme- tai
neljätuhatta vuotta, jotka erottivat meidän aikamme hänen ajastaan.
Eräänä iltana kävin levolle myöhään ja nukuin sikeästi kuten
seitsemäntoista iässä nukutaan, mutta yöllä heräsin siihen, että ikkuna
romahti lattialle ja raskaita sysäyksiä kuului ulkoseinältä. Huone oli
niin pimeä kuin marraskuun yönä ainakin, ja kuitenkin olin mustassa
pimeydessä näkevinäni suuren, kummituksen tapaisen esineen liikkuvan
vuoteeni vieressä. Minä nousin puoleksi istualleni, käteni tapasi
jotakin kammottavaa kosteata, joka näytti tavoittelevan päänalustani,
ja tunsin kylmän ilmavirran puhaltelevan ikkunasta. Ennenkuin ehdin
selvittää sekavia ajatuksiani, aukesi ovi vedosta ja heti senjälkeen
astui naapurini sisään, kädessä palava vahakynttilä, jolla hän sytytti
minun kurjan talikynttiläni.
-- Nouskaa ylös! sanoi hän. Tulva!
Kuuluisa Aura on liian oppinut joki ryhtyäkseen mielellään
poikamaisuuksiin, mutta ennen rantojen uutta järjestelyä olivat tulvat
jotenkin tavallisia, ja sellainen meidät tällä kertaa yllätti. Minä
nousin vuoteesta, näin ikkunan olevan rikki, lattian veden vallassa,
keskellä huonetta pitkän, käsittämättömän, kiikkuvan esineen, joka
raapi seinää, kaatoi vesikarahvin ja näytti vihamielisin aikein
lähestyvän sänkyäni. Kuluipa kotvanen, ennenkuin tunsin tuon oudon
öisen kummituksen kaljaasin kokkapuuksi, myrsky ja virta kun olivat
ajaneet aluksen rantaan, mistä se oli työntänyt hävyttömän kärsänsä
ikkunastani sisään.
Mitä oli tehtävä? Minä pukeuduin, kokosin kalleimmat tavarani, muun
muassa Jobin ja olin jo lähtemässä pakoon, kun samassa muistui mieleeni
Müller, joka oli herättänyt minut ja nyt oli samassa vedenhädässä.
Hänen huoneensa ovi oli auki, minä vein Jobini aitan portaille ja
kiiruhdin auttamaan naapuriani pelastustyössä. Hän tuli vastaani
eteisessä, kantaen raudoitettua arkkua, niin suunnattoman raskasta,
että siinä näytti olevan kylliksi neljällekin miehelle. Samassa hän
muisti jonkin asian, jonka oli unohtanut, ja huusi minulle: _Guidonis!
Guidonis!_
Hänen huoneensa lattia oli veden vallassa niinkuin minunkin kamarini.
Minä etsin ja löysin nurkasta uunin luota yhä kohoavasta vedestä
kyljellään olevan valtaisen suuren, ainakin leiviskän painoisen
kirjan, joka oli sidottu paksuihin messinkihakaisiin puukansiin.
Vahakynttilä paloi pöydällä, minä en kiireestä huolimatta saattanut
olla katsahtamatta kirjan nimeä, mikä oli: _Guidonis Pancirolli Rerum
Memorabilium sive Deperditarum Pars Prior_, ensi osa muistettavia tai
kadonneita kirjoja koskevaa, Salmuthin selittelemää Frankfurtissa 1646
painettua teosta. Kanteen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla:
_Peregrinus Müllerus, Aboae 1696_. Huomioni kiintyi tuon
nimikirjoituksen omituiseen p:n kiemuraan, joka päättyi vasemmalla
puolen ristiin ja siihen liitettyyn miekkaan.
Me vietimme talon muitten karkoitettujen asujainten kanssa kaksi tai
kolme kolkkoa tuntia korkeammalla paikalla olevassa vilja-aitassa ja
palasimme takaisin päivän koittaessa, kun vesi jo alkoi laskeutua.
Hävitetty asuntomme pantiin suurella vaivalla asuttavaan kuntoon, ja
Mettisen matami kertoi riemuiten saaneensa vihdoinkin siistiä naapurini
huoneen. Auran vesi oli, kaikkia itsensä pilalle lukeneita kirjatoukkia
mahtavampana, ottanut pesemisen huolekseen, ja ennenkuin variksenpesän
asukas sai aikaa tointua, ehti luuta päättää, mitä tuo suuri pesuriepu
oli onnellisesti aloittanut.
Muutamia päiviä kului, ja Job tuotti nuorelle ja malttamattomalle
aloittelijalle aivan kylliksi huolta, joskaan ei juuri yhtä paljon
kärsimyksiä, kuin hän itse oli kokenut. Eräänä iltana juolahti
mieleeni, että Müller ehkä oli käyskennellyt hebreankielen
harhasolissa, ja vaikkakaan minulla ei olisi mitään opittavaa häneltä,
niin hän saattoi haluta oppia jotakin minulta. Minä siis odotin
eteisessä hänen palaamistaan saadakseni hänet pidätetyksi hänen ohitse
mennessään. Ja hän tulikin.
-- Herra Müller, sanoin minä, neuvokaa minua hiukan!
-- Mitä tahdotte? Ei ole aikaa.
-- Eräs Jobin kohta on minulle mitä pahimpana kiusankappaleena. Minusta
on teksti joko ristiriitainen tai De Wette ei osaa selittää.
-- Aivan oikein, herra. Epäilys on totuuden äiti. Astukaa sisään!
Me menimme hänen huoneeseensa; hän sytytti lampun. Job oli hankkinut
minulle suosionosoituksen, jota ei kukaan muu saanut osakseen. Kamari
näytti siltä kuin toinenkin tulva vielä olisi tervetullut. Tämän
kotelon simpukka kävi istumaan ainoalle tyhjänä olevalle tuolille, ja
minä istahdin pyytämättä kehnonlaisen vuoteen laidalle.
Ensi kerran sain silloin rauhassa katsella naapuriani läheltä. Hän
näytti olevan mies parhaissa voimissaan, lujatekoinen, vaikka laiha ja
vähän tavallista kokoa pitempi. Hänen kasvonsa olivat jalot ja
säännölliset, mutta harvinaisen kalpeat, silmät suuret, tummat ja
syvät, ilme samalla hajamielinen, surullinen ja väsynyt. Pitkä, ruskea,
kampaamaton tukka peitti puolet korkeasta otsasta, joka osoitti
tavatonta ajatusvoimaa.
Minun näyttäessäni Jobin kirjaa ja selittäessäni epäilyksiäni pienen
salaisen turhamaisuuden kannustamana, että saan komeilla muka
syväoppisuudellani, elostui Müllerin kasvojen hajamielinen ilme
vähitellen, hänen katseensa teroittui, hänen muuten niukka puheensa
tuli vakuuttavan selväksi, jopa kaunopuheiseksikin. Hän ei ainoastaan
selittänyt tuota vaikeata kohtaa kummastuttavan oppineesti, vaan
vieläpä osoitti, mitä muita samanlaisia omituisuuksia Jobin kirjan
tuntemattomalla tekijällä on, ja antoi minulle ohjeen kokonaista
tutkimussarjaa varten. Se ei enää ollut pelkkää oppia, vaan kaikkea
hallitsevaa, kaikkinäkevää neroa; en ollut koskaan ennen voinut
uneksiakaan moista etevämmyyttä, ja kahdessa tunnissa minä opin tuolta
mieheltä enemmän kuin ennen kahdessa vuodessa.
Kun vihdoin yhä enemmän kummastuneena kysyin Müllerin ajatusta Jobin
melkein vaikeimmasta arvoituksesta, vastasi hän:
-- Se kohta on myöhemmin lisätty väliin, se on peräisin vasta
kuudennelta vuosisadalta, eikä sitä ole vanhemmissa käsikirjoituksissa.
Selitän, mistä se johtuu. _Lectio vulgatan_ ovat Aleksandrian ja
Damaskuksen rabbiinit turmelleet saadakseen sen paremmin Talmudin
mukaiseksi. Reunamuistutuksia, joilla tulkitsijat ovat tahtoneet
valaista epäselviä kohtia, ovat taitamattomat kirjurit panneet
tekstiin, aivan niinkuin on käynyt uuden testamentin koodeksillekin.
Job on Salomon aikain kuolematon, klassillinen teos, mutta mitä meidän
on sanottava evankelistain esityksissä näkyvistä ristiriitaisuuksista?
Kieltämättä ne ovat ainoastaan sanallisia, ja vaikkapa ne jossakin
kohdin näyttävätkin todellisilta, niin saavat ne selityksensä niistä
mielivaltaisista muutoksista, mitä tekstiin on tehty, kun sitä ensi
kerran on rapsodisesti merkitty muistiin. Tutkikaa syvemmältä, herra,
niin myönnätte mahdolliseksi, että eksegetiikan kerran onnistuu
uudistaa alkuperäiseen puhtauteensa koko koodeksimme, sekä vanha että
uusi testamentti.
Minä katselin häntä vilpittömästi ihmetellen. Hän näytti kasvavan
pitemmäksi lausuessaan nuo sanat täysin tieteellisen varmasti. Minä
huomautin, että sana itse ennustaa entiselleen palautumisensa, siinä
kun sanotaan, ettei piirtoakaan Jumalan puhtaasta sanasta pidä koskaan
katoaman.
-- Ei -- toisti Müller tuijottaen minuun sellaisin katsein, että
hämmästyin -- ei katoaman, mutta vähäksi aikaa himmentymän. Voi sitä,
jonka tähden pahennus tulee!
-- Mutta -- minä väitin vastaan -- sanan selittäjällä on saattanut olla
rehellinen tarkoitus, vaikka hän onkin erehtynyt, kun on luullut
panevansa oikean sanan väärän sanan sijaan.
Müller tuijotti tuijottamistaan minuun samalla kuvaamattomalla tavalla
ja virkkoi hitaasti:
-- Mestari on sanonut: ne sanat, jotka minä annan teille, ovat henkeä
ja elämää. Henkeä ja elämää! Se, joka varastaa ihmishengen, on
miehentappaja. Se, joka varastaa sanan hengen, on jumalantappaja. Se,
joka panee oman henkensä siihen, mikä on määrätty iankaikkisen hengen
olinpaikaksi, hän tahtoo kukistaa kaikkivaltiaan Jumalan henkien
valtaistuimelta. Kirjoitettu on: "Joka tähän jotakin lisää, hänen
osakseen Jumala panee kaikki ne vaivat, jotka tässä kirjassa ovat
kirjoitettuina. Ja joka poistaa jotakin tämän kirjan ennustuksen
sanoista, hänen osansa ottaa Jumala pois elämän puusta ja pyhästä
kaupungista, joista on kirjoitettu tässä kirjassa"... Nuori mies --
huudahti hän äkkiä ja otti minua lujasti kiinni käsivarresta -- älkää
koskeko sanan tekstiin! Se vie vuosituhansien rauhan.
Niin hirvittävä vakavuus oli hänen sanoissaan, etten olisi henkenikään
uhalla uskaltanut vastustaa häntä tai edes liikahtaa väistääkseni hänen
läpitunkevaa katsettaan. Oltuaan muutaman silmänräpäyksen vaiti hän
päästi käsivarteni, peitti silmänsä käsillään ja toisti sanomatonta
kärsimystä ilmaisevalla äänellä:
-- Vuosituhansien rauhan!
Hän hypähti äkkiä pystyyn ja tarttui taaskin käsivarteeni.
-- Minä olen löytävä ne, sanoi hän, vaikka siihen minulta menisi
kaksikymmentä ihmisikää. Minä olen löytävä ne, vaikka minun täytyisikin
vielä kerran hakea aikakirjoista kaikki vuosisatojen kuluessa unohdettu
ja kadotettu.
-- Mitä olette löytävä? kysyin minä enkä vielä tänäkään hetkenä käsitä,
mitenkä sen rohkenin tehdä.
-- Mitäkö? Todistukset sataakahtatoista barberinilaisoppilausettani
vastaan, eikä ainoastaan omia oppilauseitani, vaan myöskin Velesianin
lauseita vastaan. Minä todistan, että Wetstein on oikeassa, kun hän
sanoo minun väärentäneen raamatun tekstiä kahdeksannen Urbanuksen
käskystä latinalaisen käännöksen eduksi. Minä todistan taitamattomiksi
ne, jotka ovat puolustaneet minua. Pala palalta minä revin rikki
maineeni; minä pakotan maailman tunnustamaan minut kurjaksi
petturiksi...
Samassa hän taaskin päästi irti käsivarteni ja astui muutamia askelia
vilkkain elein.
-- On, se on onnistuva, jollei nyt, niin tulevana vuosisatana. Mikä
hekuma! Silloin häväistään ja halveksitaan nimeäni. Onko mitään
autuaampaa kuin kunniansa hävittäminen, kunnian, jota kaksi
herkkäuskoista vuosisataa on huutanut? Sinä päivänä, jolloin näytetään
todeksi, etten minä ole koonnut kuuluisia lukutapojani kahdestakolmatta
käsikirjoituksesta, jotka on kirjoitettu vuosien 349 ja 1254 välillä,
vaan päinvastoin turmellut tekstiä Rooman istuimella hallitsevan
Antikristuksen hyväksi, sinä päivänä minäkin saan vihdoin rauhan!
Ja tuo kummallinen mies ojensi intohimoisesti molemmat kätensä
ikäänkuin tavoittaakseen kaukaista, korkeinta autuutta. Sitten hänen
kasvonsa synkistyivät jälleen, hänen kätensä vaipuivat alas, hän
itsekin uupui voimattomana tuolille kirjoituspöydän ääreen.
-- Mutta -- jatkoi hän epäröiden -- vielä on pitkän, pitkän pitkä aika
levon hetkeen, ja minä olen hyvin väsynyt. Jospa minulla vain olisi
Origineen koodeksi! Tai vain Hesykiuksen! Tai Athanasiuksen! On
olemassa ainoastaan yksi ratkaiseva auktoriteetti, mutta mistä minä sen
löydän? Minä tiedän, että Ruotsin Kustaa Aadolf on tuonut Münchenistä
sen käsikirjoituksen, jota ennen kaikkea tarvitsen. Minä olen etsinyt
sitä turhaan kaikista Skandinavian arkistoista ja turhaan myöskin
Turusta. Ja sen täytyy sittenkin löytyä, täytyy, täytyy... Mutta
_mistä_?
Müllerin näitä sanoja lausuessa oli hänen katseensa käynyt yhä
hajamielisemmäksi, hän näytti kokonaan unohtaneen minun läsnäoloni ja
viimeisen, tuskin kuuluvan kysymyksen jälkeen hän nukahti pöydän
ääreen, pää oikean käden varassa. Hän saattoi kuitenkin nukkua, tuo
herkeämättä tutkiva mies, mutta hän ei nukkunut niinkuin muut, hän
nukkui silmät auki...
Minä hiivin pois ja kuulin tuomiokirkon torninkellon ilmoittavan
puoliyötä. Uni ei tullut silmiini; minä olin vielä kuulevinani saman
epätoivon huokauksen viereisestä huoneesta: _sen täytyy löytyä,
mutta mistä_? Minä olin nähnyt mielipuolen voitonriemuisena ja
epätoivoissaan, sitä en voinut enää epäillä. Mutta mikä suuruus, mikä
syvyys oli tuossa kummallisessa pinttyneessä päähänpistossa, joka
näytti vallitsevan tätä arkistojen salaisuuksien onnetonta tutkijaa! Ja
mikä ääretön oppi siinä menikään hukkaan juuri tuolla tutkimuksen
alalla, mihin isäni oli käyttänyt elämänsä parhaan osan ja mihin
minunkin oli antautuminen! Sellaiset ajatukset ahdistivat koko yön
unetonta mielikuvitustani. Lakkaamatta kaikui korvissani sama kysymys,
joka on kaikkien tutkimuksien pohjalla, kulkee vuosisatojen halki ja
tuhansissa eri muodoissa palaa uudestaan etsivän ihmishengen
vastattavaksi: _mistä, mistä? Milloin minä löydän rauhan_?
Seuraavana päivänä Müllerin ovi oli suljettu kuten tavallisesti. Joulu
lähestyi, minä käytin iloisena hyväkseni isäni lupaa, joka antoi
minulle tilaisuuden tulla muutamiksi viikoiksi kotiin, ja lähdin
Turusta näkemättä kummallista naapuriani sen illan jälkeen, jona
odottamatta sain huomata hänen oudon mielenhäiriönsä.
Kun saavuin kotiin, kyseli isä minulta hyvin paljon yliopistosta ja
tietysti ensinnä omista opinnoistani. Minä tein selkoa edistyksestäni
ja mainitsin Jobin kirjan opetuksesta, jonka olin saanut naapuriltani
Mülleriltä. Isäni nauroi.
-- Kyllä minä tiedän tuon kaiken, sanoi hän; samanlaisia ovat kaikki
oikeat kirjatoukat. Vuonna 1787, jolloin minut kirjoitettiin
yliopistoon, oli Turussa Linnankadun varrella samanlainen kummallinen
mies, ylenmäärin oppinut ja vähän sekavapäinen samalla. Piti
tavallisesti kulunutta mustaa samettitakkia, penkoi kirjastoa ja eli
tyhjästä ilmasta. Peregrinus Müller; minä tunsin hänet vallan hyvin,
molemmathan me tutkimme eksegetiikkaa.
-- Peregrinus on minunkin naapurini, huomautin minä.
-- Nimi ei ole tavallinen -- jatkoi isäni -- mutta se lienee ollut
käytännössä samassa suvussa. Luultavasti on vuoden 1826 Müller, josta
sinä puhuit, minun tuntemani 1787 vuoden Müllerin poika. Sillä
Müllerillä oli kummallinen tapa: hän nukkui puolen yön aikaan silmät
auki.
-- Niin nukkuu tämäkin Müller.
-- Todellako? jatkoi isä hilpeällä tuulella. -- Tiedämmehän ennen
olleen olemassa iäisen juutalaisen; nyt saamme kenties myös kunnian
tutustua iäiseen ylioppilaaseen. Minun lapsuudessani sanoivat vanhat
ihmiset nähneensä samanlaisen hajamielisen herran Turussa 1740 ja
kappalaisemme, pastori Henriksson, kertoo sellaisen kirjastojen
nuuskijan olleen siellä myöskin 1807. Joka ajalla on omat
mietiskelijänsä ja taikauskonsa.
-- Mutta -- jatkoin minä -- jos katsotaan kaikkia noita vuosilukuja
1740, 1787 ja 1807, niin nehän ovat kaikki jonkin maassamme käydyn
sodan edellä olevia vuosilukuja.
-- Niin, miksikä ei? Jos kerran on huomattu pyrstötähti, niin ainahan
jälkeenpäin löydetään jokin merkillinen tapaus, mitä se muka on
ennustanut. Jos Müller olisi sellainen sodan pyrstötähti, niin olisihan
hänen pitänyt jättää jälkeensä jokin merkki myöskin vuodelta 1699.
Yht'äkkiä johtui selvästi mieleeni nimikirjoitus, jonka olin lukenut
ison _Guidonis Pancirolli_ kirjan kannesta, se kun oli syvälti painunut
muistooni: _Peregrinus Müllerus, Aboae 1699_. Se sopi hyvin, enkä minä
tietysti jättänyt sitä mainitsematta. Isäni näytti joutuneen hämilleen.
-- Älkäämme enää ajatelko noita typeriä yhdistelyjä, sanoi hän. --
Käännä minulle jokin sivu Jobista, niin pääsemme takaisin
todellisuuteen.
Jobin kääntämisessä kuluikin se ilta. Mutta yöllä tuo omituinen
ylioppilas kummitteli taaskin unissani. Minä olin näkevinäni hänen
kovana ja kivettyneenä kuin tuhatvuotinen muumio kumartuvan vuoteeni
ääreen ja sanovan haudanomaisella äänellä: Minä olen seitsemän sadan
vuoden vanha; miten vanha sinä olet? Minä olen tutkinut yhdessä
Abelardin kanssa, minä olen oppinut viisauteni Albertus Magnukselta,
Roger Baconilta ja Cartesiukselta. Petrarca oli hyvä ystäväni, minä
olen ollut kaksintaistelussa skotlantilaisen Crichtonin kanssa, joka
osasi kaikkea, ja vuollut kyniä Hugo Grotiukselle. Minäpä juuri käänsin
Wiklefin huomion Uuteen testamenttiin, ja minä voisin kertoa sinulle,
mitä Huss kuiskasi korvaani noustessaan polttoroviolle. Kun Luther
Wartburgissa viskasi mustepullolla perkelettä, heitin minä jäljestä
hiekkalon ja sain sattumaan mustetahraan. Jo paljon aikaisemmin minä
olin tutustunut kaikkiin _triviumin_ ja _quadriviumin_ haaroihin;
kullantekotaito, _quadratura circuli_ ja _perpetuum mobile_ ovat ammoin
lakanneet olemasta minusta arvoituksia. Minä tunnen kaikki tieteet ja
puhun kaikkia kieliä. Minusta voisi tulla professori kaikkiin neljään
tiedekuntaan, mutta minä säälin seuraajiani, he saisivat liian kauan
odottaa. Minä tutkin tutkimattomia, minä tunnen kaiken alun ja odotan
saavani nähdä kaiken lopunkin. Kerran miespolvessa minä näyttäydyn
ennustaakseni merkillisiä asioita. Sinä, muurahainen, saat nähdä vuoden
1827, joka nyt on tulossa, ja saat kokea, etten minä ole turhaan
näyttäytynyt. Uusi Tsingis kaani on esiintyvä lappalaisten keskellä, he
nousevat ja lähtevät poroineen valloittamaan maailmaa. Euroopan
yhteiset sotavoimat kohtaavat heidät Parolan kentällä, ja siinä syntyy
taistelu, jonka jälkeen saadaan iloita poronnahkojen ja peskien
huokeasta hinnasta...
Noiden ilvehtiväin, lepoa häiritseväin mielikuvien johdosta toivotin
ikuisen Müllerin takaisin keskiaikaan, jota kauemmin hänen ei koskaan
olisi pitänyt elää. Mutta jo seuraavana aamuna sain uuden muistutuksen
tuosta kummallisesta henkilöstä. Astuessani isäni huoneeseen oli hän
selailemassa vanhaa, ennen muinoin loistavaksi kirjailtua vihkosta,
joka oli sidottu punaisiin marokengikansiin, mihin hänen nimensä oli
painettu kultakirjaimin.
-- Sinun ylioppilaasi vainoaa minua, sanoi isäni vähän hämillään, kun
hänet tavattiin moisesta aamuhuvittelusta. -- Minä en ole saanut unta
koko yönä tuon miehen tähden, josta olen ihan pääsemättömissä. Sinä
mainitsit vuodelta 1699 peräisin olevasta nimikirjoituksesta. No niin,
nyt olet taas varmasti havaitseva, että 1699 vuoden ja 1787 vuoden
Müller eivät voi olla sama henkilö. Kas tässä on viimeksi mainitun
omakätinen nimikirjoitus vanhassa muistikirjassa, jonka olen
säilyttänyt ylioppilasajaltani asti. Lue itse: "_Sapientia est
immortalis. Peregrinus Müllerus, Aboae Cal. Octobris Anno_
MDCCLXXXVII."
-- Ja onko tuo hänen omaa käsialaansa, isä?
-- Minä itse näin hänen kirjoittavan sen.
-- Mutta sehän on ilmeisesti samaa komeaa käsialaa kuin vuoden 1699
nimikirjoitus. Minä en voinut olla tarkkaamatta omituista p:n kiemuraa,
joka oli ristin näköinen ja yhdistetty miekkaan. Ja kas tässä ... sama
risti, sama miekka!
-- Se on jäljitelty, puhkesi isä tyytymättömänä sanomaan ja pani kirjan
kiinni. -- Senkaltaiset koukerot kulkevat perintönä isältä pojalle. Jos
oletammekin mahdolliseksi, että ylioppilas, joka vuonna 1787 oli
kahdenkymmenen ikäinen, esiintyy neljänkymmenen ikäisenä 1807 ja
yhdeksänkuudetta ikäisenä 1826, niin emme silti pääse mihinkään, kun on
kysymys vuosiluvusta 1699. Hullutusta, pelkkää hullutusta! Minä olen
nähnyt liian monta arvoitusta elämässäni, noin vain ilman muuta
hakatakseni hajalle kaiken, mitä en voi selvittää, mutta jotakin järkeä
niissä pitää olla. Taikauskoksi minä sanon kaikkea, jossa ei ole mitään
järjellistä tarkoitusperää. Mutta minkä tosi tarkoitusperän vuoksi
saattaisi ajatella jonkun Müllerin näyttelevän vuosisatojen
joutolaista? Vain ennustaakseenko kummituksena sotaa? Lorua! Näytä
hänellä olevan edes jonkinlaista oikeutta elää, niin joskaan en voi
uskoa hänen kummitusvaltakirjaansa, saatan kuitenkin antaa anteeksi
muille heidän herkkäuskoisuutensa.
Minä tunsin isäni; hän oli siinä määrin tiedemies, ettei hän voinut
hyväksyä mitään ilman todistusta, eikä Mülleristä sen enempää puhuttu.
Joulu kului nopeasti ja iloisesti, kuten se aina kuluu, kun on
ylioppilaana hyvän kodin turvissa ja kun sitä paitsi on kodin
ulkopuolella mielitietty talvipakkasen lämmittäjänä. Nuutinpäivänä oli
hevoseni valjaissa, ja minun oli taas lähteminen Turkuun. Isä laski
matkarahani ja käski pitää tarkkaa tiliä menoista ja säästämään
kaikessa muussa, paitsi hebrean ja arabian kielten yksityisluennoilla
käymisessä. Sitten hän kysyi näköjään välinpitämättömänä:
-- Etkö sanonut, että tuo nykyinen Müller samoin kuin sekin, josta minä
kerroin, on tunnettu vanhojen keskiaikaisten asiapaperien
etsimisinnostaan?
-- Niin. Hän etsii käsikirjoitusta, jota hänen ei vielä ole onnistunut
löytää. Luultavasti se koskee eksegetiikkaa.
-- Olkoonpa mies viisas tai hullu -- jatkoi isäni -- niin minun tulee
häntä sääli. Minä ymmärrän, minkälaista on, kun tuntee elämäntehtävänsä
riippuvan oljenkorresta, jota ei voi löytää. Tuo entinen Müller etsi
niinkuin tämäkin käsikirjoitusta, jota ei löytänyt mistään. Vuotta tai
paria myöhemmin, kun Müller oli kadonnut, en tiedä mihin, kävin
professori Lauri Lefrénin, itämaisten kielten kuuluisan tutkijan,
yksityisillä arabian luennoilla. Lefrén oli jonkin aikaa ollut myöskin
kirjastonhoitajana Turussa. Hän näytti minulle kummallista vanhaa
käsikirjoitusta; se kuului luultavasti Torsten Stålhandsken
kirjakokoelmaan, joka oli tuotu kolmikymmenvuotisesta sodasta ja
lahjoitettiin yliopistolle kohta sen perustamisen jälkeen. Lefrén itse
ei osannut lukea sitä, mutta niin paljon hän luuli käsittävänsä, että
se sisälsi kolme ensimmäistä evankeliumia käännettyinä jollekin
tuntemattomalle kielelle. Muutamia vuosia myöhemmin, kun jo osasin
antaa suuremman arvon moiselle harvinaisuudelle etsin käsikirjoitusta
kirjastosta, mutta en sitä enää löytänyt, se oli kadonnut, niinkuin
paljon muutakin katoaa lainateille; ja silloinen kirjastonhoitaja,
kanslianeuvos Clewberg oli usein poissa Tukholmassa. Perästäpäin olen
tullut ajatelleeksi Lefréniä, joka kuoli yhdenyhdeksättä ikäisenä
Hatanpään kartanossa Messukylässä 1803 ja jonka rouva oli omaa sukuaan
Leijonancker. Lefrén oli hyvin kristillinen ja rehellinen mies,
hernhutilainen uskonnoltaan, mutta vanhuutensa viime aikoina hieman
huonomuistinen, ja sen tähden ei ole ollenkaan mahdotonta, että tuo
vanha käsikirjoitus on saattanut unohtua hänen paperiensa joukkoon. Kun
nyt menet Turkuun, niin matkusta Tampereen kautta ja kysy Hatanpäästä,
onko siellä mahdollisesti mitään Lefréniltä jääneitä vanhoja papereita.
On koetettava kaikin tavoin etsiä tuota todennäköisesti hyvinkin
kallisarvoista käsikirjoitusta, joka kuuluu yliopistolle ja muuten
joutuu tai on jo joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin monen monet
korvaamattoman kalliit paperit, jotka tulipalo tai rotat ovat
hävittäneet. Ilmoita sitten, onnistuiko sinun löytää mitään jälkiä
siitä, ja vie Müllerille terveiset hänen kaimaltaan, joka eli 1787.
Mikään pyrstötähti hän ei ole, mutta pitää kunnioittaa tutkimusta; minä
olen todellakin utelias kuulemaan vähän lisää tuosta ihme-eläimestä.
Minä matkustin Tampereen kautta, ja sieltähän ei ollut pitkälti jäätä
myöten Boijen omistamaan kauniiseen Hatanpäähän. -- Professori Lefrénin
jälkeenjättämiä papereitako? Ei, niistä ei ole mitään tallella; johan
Lefrénin kuolemasta oli kulunut enemmän kuin kolmekolmatta vuotta.
-- Mutta ehkä on ullakolla vielä jokin unohduksiin jäänyt arkku vanhoja
papereita?...
-- Ei, ei ollut mitään sellaista arkkua; kaikki oli siistitty ja
puhdistettu, kun talo joutui toisiin käsiin.
-- Mutta tottahan täältä lienee huutokaupalla myyty edellisen omistajan
irtaimistoa ja rojua?...
Niin, kyllä oli ollut useitakin huutokauppoja, mutta siitä oli nyt jo
niin pitkä aika, ettei kukaan enää muistanut, mitä silloin oli myyty,
tai kuka oli huutanut tavarat.
-- Kapteeni Häger, Pirkkalan Haaviston herra osti paljon romua viime
huutokaupassa, virkahti viimein eräs vanha uskollinen palvelijatar.
Kapteeni Häger oli minulle tuiki tuntematon suuruus, mutta koska ei
mitään selvempiä tietoja ollut saatavissa ja koska minun Turun-matkani
kävi Pirkkalan kautta, päätin koettaa onneani Haavistossa. Kaikki oli
liittoutunut tekemään turhaksi etsiskelyni. Kapteeni Hägerkin oli jo
kuollut; mutta muisteltiin hänen monta monituista vuotta takaperin
kuljettaneen muutamia vanhoja tuoleja, kaappeja ja arkkuja Hatanpäästä,
mutta jos mitään papereita oli ollutkaan, niin olivat kartanon pojat jo
ammoin käyttäneet ne pyssyihinsä etulatingeiksi ja tyttäret
tortunalustoiksi. Silloinen emäntä lisäsi nauraen, että rengit
sytyttelivät riihen uunia moisilla joutavilla papereilla.
Hartaasta pyynnöstäni vietiin minut tallinyliselle, jonne oli koottu
kuljeksimasta kaikki kelpaamaton romu, mitä ei oltu muualle saatu
sopimaan. Siellä oli oikea kaaos kaikenlaisia tavaroita: jalattomia
tuoleja ja pöytiä, ovettomia kaappeja, pohjattomia koreja, koinsyömiä
vällyjä, anturattomia jahtisaappaita, höyhenpatjoja, jotka olivat
levittäneet puolet sisällystään pitkin lattiaa, ohjasten palasia,
rikkinäisiä kulkusia, voikirnujen lautoja, linnustajan uikukkoja,
arkunkansia, hirven- ja pukinsarvia, hevosenkenkiä ja riimuja, vanha
ampumataulu ja lopuksi entinen jauholaari, joka oli puoleksi täynnä
kalkkia ja sahajauhoja, puoleksi vanhojen seinäpaperien ja kuulutusten
jäännöksiä. Minä todellakin rohkenin pistää käteni tuohon kamalaan
iljetykseen, ja viskeltyäni syrjään kylmät, kosteat paperirepaleet
löysin laarin nurkasta homehtuneen, kalkkiin ja sahajauhoihin
peittyneen käärön, joka oli sidottu kiinni punaisella silkillä. Minä
avasin käärön ja huomasin sen pergamenttikäsikirjoitukseksi.
Tämän löydön historia ei ole kummallisempi, kuin monen muunkaan meidän
maassamme samanlaisen tai muualla tapahtuneen löydön. Miten verrattoman
arvokas kappale muinaista kirjallisuutta, kestettyään monen vuosisadan
vaiheet, hävittävän sodan aikana on ryöstetty, sen jälkeen kulkenut
maiden ja merten yli, joutunut johonkin kirjastoon, lainattu jollekin
oppineelle tutkijalle, unohtunut hänen kuollessaan, jatkanut matkojaan,
myyty käärepaperiksi, säästynyt joutumasta etupanoksiksi, torttujen
alustoiksi tai riihen uuniin, mutta sen sijaan viskattu jauholaariin,
josta sen vihdoin on löytänyt itsepäinen ylioppilas -- kaikkihan se
vain on tuon vanhan lauseen toistumista: _habent sua fata libelli_,
kirjat ovat kohtalon leikkikaluja. Pyydän anteeksi, minä säästän
latinaa niin paljon kuin mahdollista.
Haaviston asukkaat eivät peitelleet nauruaan, kun tarjosin heille
kolmea riksiä tuosta löydöstäni. Pergamenttia se kuitenkin oli, sen
verran he ymmärsivät, ja sitähän saattoi hyvin käyttää lasten
maitosarven imukkeena. Mutta se, että tarjottiin homehtuneesta
kääröstä, joka ennen oli ollut vain vasikannahkaa, enemmän kuin
korkeintaan kaksitoista killinkiä, se näytti heistä mielettömältä
tuhlaukselta; niin saattoivat tehdä ainoastaan ylioppilaat, joilla aina
on kylliksi rahaa.
Saavuttuani Turkuun ilmoitin isälleni onnellisesta löydöstä. Puhdistin
käärön tietysti huolellisesti kaikesta kiittämättömän jälkimaailman
huolimattomuuden merkeistä; mutta sen lukemiseen, siihen ei riittänyt
poloinen oppini. Käärössä oli kahdeksan pergamenttilehteä, jotka olivat
kiedotut karkeaan, puoleksi mädänneeseen hamppuvaatteeseen ja täynnä
tuiki tiheään kirjoitettua vaikealukuista kirjoitusta. Minulla ei
ollut koskaan ollut edes aavistustakaan noista kummallisista
kirjoitusmerkeistä, jotka kulkivat ylhäältä alas ja alhaalta ylöspäin
ja jotka olivat niin kummallisen vanhoja, että niissä tuskin enää oli
merkkiäkään heleistä väreistä ja siroista koristeista, joilla keskiajan
munkit tavallisesti kirjailivat kirjoituksiaan. Ilmeisesti ei Turussa
oltu edes aavistettukaan kirjoituksen merkitystä. Ensiksi ajattelin
toimittaa tuon korvaamattoman harvinaisuuden heti oikealle
omistajalleen, yliopistolle ja sen kirjastolle; toinen ajatukseni oli
Müller. Saatoinko minä ja pitikö minun antaa pois käsikirjoitus,
ennenkuin sain kuulla, mitä Müller ajattelee siitä? Lefrén ei ollut
neljäkymmentä vuotta takaperin kyennyt saamaan selkoa sen sisällyksestä,
ja sen jälkeen oli kirjoitus käynyt vielä tahraisemmaksi. Kukapa muu
kuin Müller saattoi selittää sen arvoituksia?
Hänen ovensa oli suljettu niinkuin ennenkin. Emäntäni kertoi hänen
olleen entistään surullisemman ja umpimielisemmän. Hänestä oli kuin
Müller olisi _vanhentunut_. Ja nyt hän oli sairas.
-- Sairasko? Ja kuka häntä hoitaa?
-- Tiedättehän, herra, ettei hän koskaan ota ketään vastaan.
Minä tein päätökseni. Palvelustyttö vei illalla raitista vettä
naapurilleni, muuta mitään hän ei enää ottanut vastaan.
Hän vei myöskin sisään minun kirjoittamani pari sanaa, joilla ilmoitin
voivani kertoa hänelle tärkeitä tietoja muinaisesta käsikirjoituksesta.
Minä pääsin sisään ja tapasin Müllerin puettuna, mutta vastoin tapaansa
puoleksi makaavassa asennossa vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt,
suuret, tummat silmät olivat syvälle painuneet ja niin loistavat, että
ne näyttivät palavan. Hän käski käden viittauksella minua istuutumaan
huoneen ainoalle tuolille ja odotti ääneti, mitä minulla on hänelle
sanottavaa.
-- Oletteko sairas? aloin minä.
-- En ole koskaan ollut sairas, vastasi hän. -- Mahdollisesti väsynyt.
Minulla on pitkä tie taivallettavana.
-- Te tarvitsette lääkäriä. Saanko kutsua professori Törngrenin? Tai
ehkä professori Hvasserin?
Hän hymyili.
-- Jos olisin tarvinnut lääkäriä, luuletteko, että minä nyt olisin
kahdensadan neljänkymmenen vuoden vanha.
Minua puistatti. 1699, 1740, 1787 ja 1807 vuoden Müller oli ilmi
elävänä mielikuvituksessani.
Hän arvasi ajatukseni ja jatkoi puoleksi halveksivasti, puoleksi
surullisesti:
-- Kummastuttaako se teitä? Niin, enpä tiedä, mitenkä tulin
maininneeksi ikäni, ei se muuten ole tapanani. Ihmisen maallinen
mittapuu on niin pieni, että vuosisadat näyttävät hänestä
käsittämättömiltä yhdeksi elämäniäksi. Ja mitä kurjat vuosisadat ovat
sen ajan rinnalla, jonka meidän aurinkokuntamme tarvitsee kiertääkseen
kerran keskuksensa ympäri, tai tuo ihmissilmin näkymätön keskuspallo
kiertääkseen Kaikkivaltiaan valtaistuinta? Oppikaa korennoisesta, joka
elää päivän ja pitää ihmisikää hirvittävän pitkänä, oppikaa siitä,
miten huonosti meidän mittapuumme sopii ihmishengelle, joka on elävä
vielä sittenkin, kun viimeinen meidän silmiimme näkyvä tähti on
päättänyt kulkunsa viimeisen keskusauringon ympäri!
Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sanansa olivat ylevät, hänen
katseensa niin läpitunkevan kirkas, että minä luulin kuulevani hengen
puhuvan.
Hän jatkoi:
-- Kun olin nuori tavallisen ihmismitan mukaan, oli Kopernikus
näyttänyt meille, että asumme pyörivällä pallolla ja luulemme
näkevämme taivaan rantojen liikkuvan maamme ympäri. Galilei mittasi
kiertoratamme, ihminen siirtyi luomakunnan keskuksesta äärettömän
maailmanavaruuden pieneen syrjäiseen soppeen. Se synnytti sielujen
kapinan. Ylpeä ihmishenki ei jaksanut kantaa semmoista alennusta, se
raivosi Luojaansa vastaan ja huusi hänelle: etkö sanonut, että minä
olen luomisen kruunu? Kyllä, vastasi Jumala sanassaan: etkö tiedä, että
minun voimani tulee heikoissa väkeväksi? Etkö tiedä, että kuningas
kutsuu pitoihinsa köyhät ja alhaiset eikä rikkaita ja mahtavia? Miksikä
maailmojen kuningas kutsuisi luokseen mitattoman suurten ja kaunisten
aurinkojen asukkaat? Miksikä ei hän, josta ei mikään ole suurta eikä
mikään pientä, ennemmin valitsisi suuren valtameren pienen, köyhän ja
syrjäisen saaren tomuhiukkasia. Ihmiset eivät sitä ymmärtäneet, he
eivät tahtoneet nöyrtyä, vaikka siten olisivat päässeet kerran
tuomitsemaan enkeleitä. Sen tähden lähetettiin heille voimakas eksytys
ja Jumalan sana pimitettiin. Väärät selittäjät panivat oman sanansa
jumalallisen sanan sijaan, ja heidät tuomittiin kulkemaan rauhattomina
maailmassa, kunnes peite otetaan pois ja erhe paljastetaan. Sen, joka
tahtoo selittää sanaa, täyty luopua kaikesta omasta tahdosta. Hänen
ymmärryksensä ja oppinsa ovat viskin, mutta hän ei saa pitää kiinni sen
varresta. Hänen valonsa ei saa olla hänen valonansa eikä hänen voimansa
hänen voimanansa. Hänen täytyy alistua ikuisen hengen valtaan, koska
hänen oma kahlittu henkensä harhailee pimeässä. Pimeys ja voimattomuus
on hänen osanaan, jos hän nousee kapinaan voimansa lähdettä vastaan...
Mitä sanottavaa teillä oli minulle?
-- Te mainitsitte eräästä käsikirjoituksesta, joka kauan sitten oli
viety Münchenistä pohjoismaihin.
-- Niin, niin. -- Ja Müller nousi innostuneena pystyyn. -- Mitä te
tiedätte siitä?
-- Sallitteko minun kysyä, mitä se käsikirjoitus sisälsi?
-- Se oli vanhin lähdekirja, mikä on olemassa kolmesta synoptikosta,
Matteuksesta, Markuksesta ja Luukkaasta. Syyriankielinen, kolmannen
vuosisadan lopulla tehty käännös. Päättäkää itse, minkä arvoinen se on,
kun emme varmaan tunne mitään sen vanhempaa käsikirjoitusta kuin
viidennen vuosisadan keskipaikoilta peräisin olevan. Minä olen
tarkastellut kahdeksanyhdeksättä kokonaista kopiota ja lukemattoman
joukon katkelmia. _Codex argenteuksen_ sanotaan olevan neljänneltä
vuosisadalta, mutta se ei ole sen etäämpää kuin viidennen vuosisadan
lopulta. _Codex alexandrinus_ on tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi.
Ymmärrättekö, mikä merkitys sillä on, että voisi korjata kaikki
kirjoitusvirheet, kaikki tahalliset tai tarkoituksetta tapahtuneet
tekstin väärennykset puolitoista vuosisataa vanhemman käännöksen
mukaan? Sen käsikirjoituksen hinnaksi ei riittäisi kuningaskuntakaan...
Vastoin tahtoani täytyi minun hymyillä, kun muistin, mitenkä nykyiset
omistajat olivat arvostelleet sellaisen kalleuden hinnan kahdeksitoista
killingiksi. Müller huomasi hymyni ja katseli minua halveksien.
-- Ja tekö aiotte eksegeetiksi! jatkoi hän. Pankaa kahdeksankymmentä
vuotta kurjasta, hyödyttömästä elämästänne, pankaa maanne koko
eksegeettinen oppi, pankaa kahden vuosisadan uupumaton tutkimus toiseen
vaakakuppiin ja nuo lehdet toiseen, niin painaa tuo käsikirjoitus sata
kertaa enemmän! Mitä olisikaan Filip Melanchton, mitä kuudennen- ja
seitsemännentoista vuosisadan oppineet antaneet näistä lehdistä! Ja
minä onneton, joka olen vapisevin polvin kaksi vuosisataa läpeensä
etsinyt niitä, kulkien arkistosta arkistoon, pölysopesta toiseen --
minä, joka olen etsinyt niitä kuin ainoata levon toivoa, voidakseni
vihdoinkin niiden avulla repiä tieteellisen maineeni palasiksi ja
todistaa olevani tunnottomin kaikista raamatun väärentäjistä -- mitä
_minä_ maksaisinkaan noista lehdistä!
Tavattoman liikutuksen uuvuttamana hän vaipui taas takaisin vuoteelle,
hänen silmänsä kadottivat ihmeellisen loistonsa ja näyttivät olevan
sammumaisillaan. Vaikka pelästyin ja hämmennyin, oli minulla kuitenkin
kylliksi älyä, etten heti ojentanut hänelle kallista löytöäni, joka oli
kätkettynä poveeni. Minä ymmärsin, että sellainen yllätys olisi
surmannut hänet -- _jos_ tuo mies saattoikaan kuolla.
-- Herra Müller -- sanoin minä varovasti ja niin tyynesti kuin saatoin
-- olette oikeassa, kun ette menetä kaikkea tuon kallisarvoisen kirjan
löytämisen toivoa. On syytä luulla sen olevan jossakin täällä Suomessa.
-- Missä? huudahti hän, ja äkkiä hänen silmänsä taas alkoivat loistaa.
-- Minä olen kuullut varmasti sanottavan, että se on ollut täällä
yliopiston kirjastossa neljäkymmentä vuotta takaperin.
-- Joutavia! Minä kyllä tiedän, mitä täällä on ollut ja mitä täällä on.
Minulla ei enää ole mitään toivoa Turkuun nähden. Suomessa ei ole
mitään, Ruotsissa ei mitään, Norjassa ei mitään, Tanskassa ei mitään,
Euroopassa ei mitään. Minä etsin vielä koko Amerikan. Siirtolaiset ovat
saattaneet viedä käsikirjoituksen mukanaan sinne.
-- Minulle sanottiin sen olleen lainassa ... ja unohtuneen...
-- Unohtuneenko? Mahdotonta!
-- ... Eksyneen maaseudulle paikkoihin, joita te ette tunne ...
joutuneen arvottomien paperien joukkoon ... olleen erittäin kurjassa
tilassa ... ja _löytyneen_ ...
Müller hypähti pystyyn. Hänen kalpeille kasvoilleen kohosi puna, hän
oli taaskin sama voimakas mies, minkä ensi kerralla käydessäni olin
nähnyt; ainoastaan käsi vapisi, kun hän otti kiinni käsivarrestani.
-- _Mistä_? kysyi hän taaskin epäluuloisesti.
-- Pirkkalan pitäjästä, Haaviston kartanosta.
Hän hämmästyi hetkeksi, mutta tempasi sitten kolmikulmaisen hattunsa
rientääkseen ulos. Minä pidätin hänet.
-- Jos lupaatte kuunnella levollisesti, niin on kenties matkanne aivan
tarpeeton.
-- Mitä sitten? Minä olen täysin levollinen.
Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi aivan vastakkaista. Minä epäröin ja
tuumin, pitikö minun lykätä ratkaiseva sana huomiseksi. Müller ehti
ennen minua. Hän oli huomannut, että minulla oli jotakin povessani.
Äkkiä hän tarttui jättiläisvoimin hartioihini, ja heti sen jälkeen hän
piti pergamenttikääröä korkealla ilmassa päänsä päällä.
En koskaan unohda hänen katsettaan. Se ei enää loistanut haaveksivasti,
vaan oli palavaa tulta.
-- Vihdoinkin! huudahti hän, niinkuin olisi hengähtänyt koko elämänsä
kaipuun tuossa yhdessä sanassa.
Sitten hän horjui muutamia silmänräpäyksiä ja vaipui tunnottomana
kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille.
Pelkoni oli ollut liiankin oikeutettu. Minä riensin ulos, herätin
emäntäni ja pyysin häntä huolehtimaan onnettomasta sen aikaa, kun minä
juoksin lähimmän lääkärin, tohtori von Haartmanin luo. Luminen, tyhjä
Linnankatu tuntui minusta sietämättömän pitkältä. Lähes tunti kului,
ennenkuin palasin, lääkäri mukanani. Hän tuli liian myöhään. Müller
oli lakannut hengittämästä, hän lepäsi suorana vuoteellaan,
pergamenttikäärö lujasti painettuna sydäntään vasten. Hän ei ollut
ehtinyt edes avatakaan sitä...
Tuo ikuinen ylioppilas saattoi siis todella kuolla. Hänen iäisyytensä
ei merkinnyt enempää kuin mikään muu hyvänsä, jota sanotaan iäiseksi
tällä pyörivällä pallolla. Lääkäri selitti kuoleman olleen nopean ja
tuskattoman ja johtuneen veren tunkeutumisesta aivoihin. Silmät olivat
ummessa -- ehkäpä ensi kerran hänen lapsuudestaan asti -- ja palava
katse oli sammunut esiripun taa. Hän oli löytänyt sen rauhan, jota hän
oli niin kauan etsinyt.
Koska Müller oli varaton, haudattiin hänet yliopiston kustannuksella.
Lähinnä seuraavan kuukauden vuokra oli valmiina hänen pöydällään, mutta
muuten oli irtaimisto vain arvottomia vaatteita ja osaksi hyvinkin
harvinaisia kirjoja, jotka viimeksi mainitut, koska ei ketään perijää
ilmestynyt, myytiin huutokaupalla ja ostettiin yliopiston kirjastoon.
Vähäinen rahasumma, mikä siten karttui, määrättiin varattomain
ylioppilaiden apurahaksi. Pöllönpääsauvan sain minä.
Mülleriltä jääneissä papereissa oli joukko eksegeettisiä tutkimuksia,
jotka todistivat hänen tavatonta oppiaan, mutta ei mitään, josta olisi
saanut vihiä hänen synnyinpaikastaan, omaisistaan tai entisestä
elämästään. Yliopiston viranomaiset näkivät paljon vaivaa panemalla
ilmoituksia saksalaisiin sanomalehtiin saadakseen selkoa tuon
kummallisen miehen syntyperästä. Turhaan. Müller-nimi on niin yleinen,
että pikku Göttingenissäkin, missä hän todellakin vähän aikaa oli ollut
yliopiston kirjoissa, oli useammalla kuin kolmellakymmenellä perheellä
sama nimi, mutta ei yksikään tuntenut ketään Peregrinusta. Yhtä turhaan
koetin myöhemmin Saksan-matkallani keksiä jälkiä miehestä, jonka
kuitenkin olisi pitänyt olla tunnettu suuren oppinsa ja pinttyneen
päähänpistonsa tähden.
Ainoa viitta, mikä ehkä voi saattaa arvailujen teille, joskaan ei
pitemmälle, oli laadultaan niin kummallinen ja epäillyttävä, että
katsoin olevan parasta kysyä neuvoa isältäni. Minä löysin näet
Frankfurt am Mainista teoksen, josta siihen asti en ollut tiennyt
mitään, vaikkei se ollut varsin harvinainen; pyydän anteeksi, että
minun täytyy mainita sen pitkänlainen nimi: _Collationes graeci
contextus omnium librorum Novi Testamenti juxta editionem Antverpiensem
regiam cum XXII codicibus antiquis mscr. ex bibliotheca Barberina_ eli:
kuninkaallisen Antwerpenissä painetun painoksen mukainen kaikkien Uuden
testamentin kirjojen kreikkalainen teksti verrattuna Barberinin
kirjaston kahteenkymmeneenkahteen muinaiseen käsikirjoitukseen.
Teoksen on julkaissut Pehr Possin 1673, ja se sisältää oppineen
italialaisen _Johannes Mattheus Caryophiluksen_ vuonna 1625 kokoamia
tekstinlukuehdotelmia, joiden luotettavuudesta on raamatuntulkitsijain
kesken ollut pitkällinen, kiivas riita, mikä vihdoin on ratkaistu
Caryophiluksen eduksi.
Kun tähän yhdistin, mitä Müller oli kertonut minulle, kun ensi
kerran kävin hänen luonaan, _omista_ sadastakahdestatoista
barberinilaislukutavastaan, jotka hän väitti väärentäneensä, sekä hänen
ikänsä, minkä hän sanoi kahdeksisadaksineljäksikymmeneksi vuodeksi,
täytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että jollei Müller itse
ollutkaan tuo Caryophilus, joka oli tuomittu rauhattomana vaeltamaan
läpi vuosisatojen, kunnes hänen petoksensa tulisi ilmi, niin hän
ainakin _uskoi_ olevansa hän. Isäni oli samaa mieltä. Hänestä ei ollut
ollenkaan mahdotonta, vieläpä hän mainitsi siitä monta esimerkkiäkin,
että oppinut, luonteeltaan haavemielinen ja tutkimuksiinsa syventynyt
mies lopulta sulautuu niihin niin, että hän itsessään ikäänkuin
ruumiillistuttaa jo ammoin kuolleen edelläkävijänsä, jota hän on
tutkinut, jonka teoksiin hän on niin perinpohjin tutustunut, kuin ne
olisivat hänen omiaan. Müller lienee joutunut tuon jotenkin tavallisen
pinttyneen päähänpiston uhriksi; mutta tavatonta ja suurenmoista tuossa
miehessä oli se, että hän pitäen itseään Caryophiluksena, oli siitä
ankarasta tuomiosta, minkä sana julistaa raamatunväärentäjille,
järkkynyt niin kovin, että hänen ainoaksi elintehtäväkseen tuli oman
luulotellun tieteellisen maineensa tyhjäksi tekeminen, itsensä
esittäminen maailman nähden kurjaksi petturiksi. Ja siihen päämäärään
hän uskoi pääsevänsä jonkin ikivanhan käsikirjoituksen avulla, joka
todistaisi hänen petoksensa, ja kun hän sen kerran löysi, ei hänellä
enää ollut mitään elämisen oikeutta. Tosin hänen olisi itsensä pitänyt
osoittaa käsikirjoituksen tulokset; mutta sen saattoivat toisetkin
tehdä. Hänet oli todistettu petturiksi, hän saattoi kuolla rauhassa.
Tämä näytti minusta nyt ihan selvältä, mutta isäni epäili. Hänen
tieteellinen logiikkansa myönsi, että asia oli niin, mutta hänen oman
ylioppilasaikansa ja vuoden 1787 Müllerin muistoja oli vaikea
haihduttaa. Me olimme vaihtaneet osia; tällä kertaa hän uskoi ja minä
epäilin. Se oli hupainen vaihdos. Minä vastasin hänen väitteisiinsä
hänen omilla todisteillaan, joita hän oli käyttänyt alkuaikoina, kun
Müller alkoi kummitella 1826: vuoden 1787 Müllerin poika tai
pojanpoika, samanlainen sukunimi, sukuperintö, suvun tavat, kaikki
haaveksijoita, jotka ovat eläneet eri aikakausina. Isäni oli vain
puoleksi vakuutettu, ja pelkäänpä hänen aina kuolemaansa asti salassa
uskoneen ikuisen ylioppilaan olemassaoloon.
Minun mielessäni Müller pysyi unohtumattomana muistona, mikä hän sitten
lieneekin ollut. Minä en ole koskaan ennen enkä sen jälkeenkään
tavannut niin etevää neroa tutkimuksen tiellä, ja juuri tuo etevämmyys
oli niin syvälle nöyryytettävä. Vielä enemmänkin, mikä näyttää
inhimillisestä kunnianhimosta, vaatimattomimmasta ja nöyrimmästäkin
kuolevaisesta, oikeutetummalta kuin toivo, että hän saa jättää
jälkeensä kunnioitetun nimen? Ja tuo mies oli pannut elämänsä
päämääräksi oman maineensa rikkirepimisen; hän, tutkija, piti
suurimpana hekumana, että hänet häväistäisiin ja kirottaisiin sen
tieteen alalla, missä hänet kerran oli luettu etevimpien joukkoon.
Missä on ihmishenki matalammaksi muserrettuna, itsekieltävämmin
heittäytynyt tomuun Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen?
Niin missä? Uskovaisen rukouksessa. Ylpeyttä voi kätkeytyä syvimmänkin
itsensäalentamisen pohjalle; marttyyrin tekopyhyys saattaa käydä
kylmästi Kristuksen ristin ohitse.
On enää vain muutamia sanoja lisättävä merkillisen käsikirjoituksen
johdosta. Vasta Müllerin kuoltua johtui mieleeni, ettei ollut mitään,
mikä olisi todistanut, että löytöni oli juuri tuo kallisarvoinen
syyrialainen lähdekirja, niin ei edes sitäkään, että se oli sama kirja,
minkä isäni oli kerran nähnyt Lauri Lefrénin luona. Müller ei ollut
avannut kääröä, minä en edes tuntenut, mitä kieltä se oli. Enkä vielä
tänäkään hetkenä tiedä siitä mitään. Minä olin löytänyt vanhan
pergamentin, jota ei osattu lukea, mutta mitä se sisälsi, jäi
selittämättömäksi arvoitukseksi.
Minä jätin pergamenttikäärön kirjastoon, toivoen sieltä saavani jotakin
valaistusta asiaan. Turha toivo: kukaan ei osannut sitä sielläkään
lukea.
Viittauksiin, joita nuori ylioppilas teki siihen suuntaan, että
käsikirjoitus muka oli verrattoman arvokas, ei kiinnitetty juuri mitään
huomiota. Kuitenkin päätettiin antaa se tarkastettavaksi yliopiston
mainiolle itämaisten kielten tutkijalle, apuopettaja Walleniukselle ja
sittemmin, jos oli tarpeellista, lähettää se jollekin pätevälle
asiantuntijalle Saksaan. Otaksuttavasti ei Walleniuskaan osannut lukea
noita vanhoja variksenjälkiä, mikä näytti varsin anteeksiannettavalta
kenestä hyvänsä, joka ne kerran oli nähnyt. Ja ennenkuin kukaan ehti
saada selville noita muinaisajan arvoituksia, tapahtui hirveä
onnettomuus 4. päivänä syyskuuta 1827 -- Turun palo.
Peläten kalliin lähdekirjan kohtaloa isäni matkusti samana syksynä
yliopiston raunioille. Vain vähäinen osa kirjaston aarteita oli
saatu pelastetuksi liekeistä, joiden jälkiä noiden jäännösten
puolihiiltyneillä lehdillä yhä vielä on. Vanha käsikirjoitus -- mikä se
sitten lieneekin ollut, Müllerin syyrialaiset evankeliumit vai jotakin
muuta -- oli paljon muun koskaan arvaamattoman ohella joutunut tulen
saaliiksi.
Isäni ei elänyt kauan tämän auttamattoman, hänen lempitiedettään
kohdanneen vahingon jälkeen. Vaikka Müller ei tällä kertaa ollutkaan
sodanennustajapyrstötähti ja vaikka häntä ei syytettäisi edes Turun
palostakaan, niin hän oli isäni mielestä ennustanut paljon tuntuvampaa
onnettomuutta. Sodan vammat voivat parantua, hävitetyt kaupungit
voidaan rakentaa jälleen, mutta vanhaa lähdekirjaa, joka on temmattu
tutkijan kädestä ja ainiaaksi hävitetty, ei saa ostetuksi takaisin
verelläkään.
Minun elämäni uraan Müller sai aikaan pysyvän muutoksen. Siitä hetkestä
asti minä tunsin voittamatonta pelkoa raamatun sanan korjailemista
kohtaan ja ryhdyin päättävästi roomalaiskieleen, joka lapsuudesta asti
oli ollut minulle rakas. Miksi olisin antautunut siihen vaaraan, että
minunkin olisi pitänyt etsien vaeltaa halki vuosisatojen? Ylioppilas
tahdon olla, niin kauan kuin elän, mutta ikuinen ylioppilas -- ei,
kiitoksia paljon, se kunnia on minulle liian suuri.