Augustan vaapukat.
En tiedä, onko luonnon järjestyksen mukaista, että kahdenkymmenen
ikäinen nuorukainen ja seitsentoistavuotias tyttö inhoavat toisiaan,
varsinkaan silloin, kun molemmilla näyttää olevan kaikki mahdolliset
syyt päinvastaisiin tunteihin. Niin sattuu kuitenkin, ja minä saatan
ilmoittaa erään pettämättömän keinon moisen välin aikaansaamiseksi.
Siihen ei tarvita muuta kuin että asianomaiset kihlataan keskenään
heidän vielä lapsina ollessaan.
-- Valitsisit jonkin muun kertomuksen, keskeytti rouva Rönnevall.
-- Annahan minun jatkaa, se on historiallinen tapahtuma. Pienessä
merikaupungissa etäällä, samapa missä, oli kaksi varakasta
kauppahuonetta, jotka tietysti olivat kilpailijoita. Ne kilpailivat
kaikessa, terva- ja piki-, karttuuni- ja kahvi-asioissa, raastuvassa ja
lastauspaikassa, Kööpenhaminassa ja Liverpoolissa. Se ei kuitenkaan
estänyt kauppahuoneitten isäntiä osoittamasta oman konttorinsa ja
toimensa ulkopuolella toisilleen kaikkea sitä kohteliaisuutta, mikä
soveltuu vankoille liikemiehille, sanomasta toinen toistaan "hyväksi
veljeksi" ja rauhallisesti sopimasta samaan kirkonpenkkiin, niinkuin
eivät liikeasiat ollenkaan olisi koskeneet Jumalaa. Sotaa
kävivät kirjanpitäjät tai laivurit kotosalla ja asiamiehet
ulkomaisissa satamissa, eikä se päättynyt ilman molemminpuolisia
konttokuranttihaaksirikkoja tai saldoerehdyksiä vuoden tilinpäätöstä
tehtäessä. Kun sitä oli jonkin aikaa kestänyt vaihtelevin voitoin ja
tappioin, sekaantuivat naisetkin asiaan, ja vaikka myönnän, ettei sitä
aina pidetä varsin edullisena liikeasioihin nähden, oli tällä kertaa
tuloksena edullinen tilinpäätös. Lyhyesti sanoen, neuvokas täti, jonka
nimeä minun ei tarvitse mainita...
-- No, se vielä puuttuisi! huudahti nuori rouva hullunkurisen
epätoivoisena.
-- Oh, älä pelkää, kyllä minä olen hellävarainen ja kerron vain
historiallisen tapauksen. Lyhyesti puhuen, täti -- oikea asioitsijatäti
-- keksi, että isälläni, toisella kilpailijalla oli vain yksi poika,
joka silloin oli yhdentoista iässä, ja Augustan isällä, toisella
kilpailijalla, ainoastaan yksi kahdeksanvuotias tytär. Tädin viisaalla
välityksellä keksittiin pettämätön keino, millä saatettiin yhdistää
molempien kilpailevain kauppahuoneitten pyrinnöt niin, että salainen,
molemmille turmiollinen sota voitiin lopettaa mitä suotuisimpaan
rauhaan ja entinen kilpailukin muuttaa mahtavaksi liitoksi. Ei mikään
ollut yksinkertaisempaa: lapset oli kihlattava. Ja kun siten molempien
kauppahuoneitten varat vast'edes kokoontuisivat yhteen käteen, niin
tietysti olisi toisen voitto tai tappio todella myöskin toisen voitto
tai tappio. Asia oli niin selvä, tilinpäätös niin eittämätön, ettei
mikään kamarineuvos olisi voinut löytää ainoatakaan erehdystä tästä
laskusta.
Eräänä iltapäivänä kutsuttiin molemmat tämän rauhansopimuksen
viattomat liittokumppanit vanhempiensa luo, jotka juhlallisina
istuivat asioitsijatädin rinnalla pitkässä juhlasohvassa meidän
vierashuoneessamme; heille ilmoitettiin, että he olivat kihlatut, ja
heitä kehoitettiin suutelemaan toisiaan. Sulhanen ja morsian katselivat
toinen toistaan hieman kummastellen, mutta eivät pitäneet asiasta
varsin suurta lukua, suutelivat, koska kerran suudeltava oli, ja saivat
sitten kihlajaistensa kunniaksi ohukaisia. He olivat tutustuneet
toisiinsa kelkkamäessä, joululeikeissä ja vappuna tavallisissa
palloleikeissä. Tietämättä juuri mistään hellemmistä tunteista he
olivat sangen hyvin sietäneet toisiaan, vieläpä haukkasilla ja
rosvosilla ollessaan tunteneet toinen toistaan kohtaan myötätuntoakin,
mitä hyvä juoksija ei voi olla tuntematta yhtä nopsaa ja sukkelaa
kumppania kohtaan. Siispä heillä ei sillä hetkellä ollutkaan mitään
kihlaustaan vastaan, päinvastoin se oli heistä hyvin mieluinenkin,
koska siitä hyvästä saivat ohukaisia.
Rauhanteon ja kihlauksen johdosta kävi molempain talojen vanhempien ja
lasten välinen seurustelu tutunomaisemmaksi. Kihlatut ajattelivat niin
vähän uutta liittoaan, että he luultavasti olisivat kokonaan
unohtaneetkin sen, ellei siitä olisi heille alinomaa muistutettu.
"Otto, mene solmimaan Augustan kengännauha, pitää olla kohtelias
morsiamelleen"... "Augusta, anna omenastasi Otolle, pitää suoda
sulhaselleen kaikkea hyvää"... Ottoa, suurta poikaa, hävetti tytön
kengännauhojen sitominen, ja Augusta jakoi vastenmielisesti omenansa
Oton kanssa. Lapset eivät pitäneet velvollisuuksista eivätkä
muistutuksista. Kohta kuultiin heidän kinastelevan, mitä he eivät
olleet tehneet ennen; he alkoivat pikemmin kartella kuin etsiä
toisiaan.
Otto oli kolmea vuotta vanhempi morsiantaan Augustaa, ja kolme vuotta
merkitsee tuossa iässä äärettömän paljon. Yksitoistavuotias poika ei
etsi lemmittyä kahdeksanvuotisten tyttöjen, vaan neljäntoista tai
kuudentoista ikäisten neitosten joukosta. Hän pitää itseään jo puoleksi
miehenä; hänen miehekästä itsetuntoaan hivelee vanhempien tyttöjen
taholta tuleva mielistely ja edes jonkinkin suosiollisen katseen
saavuttaminen heiltä. Tunnustanpa suoraan, ettei tämän pikku
kertomukseni Otto ollut mikään poikkeus tuosta yleisestä säännöstä.
Hänet pantiin kouluun toiselle paikkakunnalle, ja hän tietysti
rakastui milloin mihinkin, milloin sinisilmäiseen Mariaan, milloin
ruskeasilmäiseen Lottaan, mutta aina vain vanhempiin tyttöihin. Ja kun
hän palasi koulusta kotiin kehittyneemmin naiskäsityksin, havaitsi hän
kauhukseen, että hänen morsiamellaan oli punertava nenä, että hän oli
kasvanut ja vaatteet käyneet pieniksi, että hän astui kenkänsä länttään
ja että hänen kaksi pitkää, hartioilla riippuvaa palmikkoaan eivät
suinkaan enentäneet hänen kehittymätöntä sulouttaan. Augusta
puolestaan...
-- Ei sinun ollenkaan tarvitse kuvailla hänen tunteitaan; hänestä sinä
olit inhoittava, keskeytti taas viehättävä pikku rouva koko seuran
suureksi iloksi.
-- Oletko siitä niin aivan varma? jatkoi konsuli. Eivätpä kymmenen tai
kahdentoista ikäiset tytötkään ole kivestä, hekin tavallisesti
ihailevat poikia, jotka ovat muutamia vuosia vanhempia. Myönnän kyllä,
ettei pitkätukkainen poikanulikka, jolla on käsniä käsissä ja
ärsyttävää, helposti närkästyvää etevämmyyttä uudessa kuohuvassa
miehuudessaan, ole mikään miellyttävä ilmiö. Vaikka siis voi pitää
anteeksiannettavana, ettei Augusta huomannut valittuaan kovinkaan
ihastuttavaksi, joutuivat sulhon asiat vielä melkoista huonommalle
kannalle siitä varman varmasta halveksimisesta, jota hän joka tilassa
osoitti morsiamelleen. He olivat kuitenkin sulhanen ja morsian,
ja heitä muistutettiin lakkaamatta noista oikeudettomista
velvollisuuksista, jotka saattoivat heidät vähitellen epätoivoon, ja
välttämättömänä, matemaattisena seurauksena oli todellakin, että he
alkoivat tuntuvasti inhota toisiaan. Voiko kukaan teistä huomata arpea
oikeassa poskessani?
Naiset, paitsi rouva Rönnevall, sanoivat nopeasti poskea
tarkastettuaan, ettei mitään arpea näkynyt.
-- Eikö? Mahdollisesti se on sitten jo kasvanut umpeen. Mainittua
nuorta sulhoa käskettiin eräässä juhlatilaisuudessa suutelemaan
morsiantaan. Morsian kääntyi selin häneen. Sulhanen otti häntä kiinni
pitkistä palmikoista, veti hänen päänsä taaksepäin syliinsä ja suuteli
häntä yli pään. Silloin morsian ... mutta ehkä sinä muistatkin sen
paremmin, ystäväiseni?
-- Hän vastasi sulhaselle niinkuin kaksitoistavuotias suuttunut tyttö
vastaa hävyttömyyteen. Hän kynsi pojan kasvoja, sanoi rouva Rönnevall
hymyillen.
-- Aivan niin, melkeinpä luulen hänen käyttäneen luonnollisia
puolustusaseitaan. Ja tämä kaksitoistavuotias pikku Augusta oli hyvin
kasvatettu, iloinen ja hyväluontoinen tyttö, joka ei ennen koskaan
ollut ryhtynyt moisiin ystävyydenosoituksiin. Minä mainitsenkin tämän
poikkeuksen vain sen epätoivoisen aseman kuvaamiseksi, mihin nuoret
saattavat tulla, kun joutuvat toisiinsa lapsina kytketyiksi. Syylliset
saivat tietysti ankarat nuhteet, mutta syvimmin katkeroitti heidän
mieltään asioitsijatädin selitys, että suuteleminen kävisi aivan
toisin, kunhan ei kukaan olisi heitä näkemässä. Täti pettyi: kihlatut
olivat sinä hetkenä veriviholliset.
-- Mutta, Otto...
-- Malttia; lehti kääntyy. Kohta tämän tapauksen jälkeen lähetettiin
minut Saksanmaalle kauppaopistoon, ja minä viivyin poissa neljä vuotta,
jona aikana me käskystä kirjoitimme toisillemme yhden kirjeen
vuosineljänneksessä, niin lyhyen ja tyhjänpäiväisen kuin suinkin
mahdollista. Kun minä palasin partasuuna nenälaseineni ja parikymmentä
tanssiaislemmittyä mielessä, olin lujasti päättänyt rikkoa tuon
inhoittavan kihlauksen, jota minä syystä pidin vapauteni kahleena.
Samaan aikaan oli Augusta palannut Tukholmasta kasvatuslaitoksesta.
Myönnän, että päätökseni horjui hetkisen, kun ensi kerran näimme
toisemme hänen vanhempainsa kodissa. Nuo neljä vuotta olivat muuttaneet
hänet niinkuin neljä toukokuun viikkoa muuttaa maiseman täällä
pohjolassa.
Samassa muisti rouva Rönnevall unohtaneensa saalinsa hyttiin ja katosi,
vaikka neljä viisi läsnäolijoista tarjoutui etsimään tuota illan sumun
ja viileyden välttämätöntä torjujaa.
-- Nyt olen jo esteellinen lausumaan arvostelua -- jatkoi konsuli
Rönnevall häiriytymättä -- mutta siihen aikaan, josta kerron, sovelluin
arvostelijaksi niin hyvin, ettei mikään tullivahtimestari voisi
huolellisemmin tarkastella tavaraluetteloa, kuin minä etsin vikoja
morsiamestani. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa, ettei milloinkaan
suloisempi perhonen ole suorinut siipiään päästessään kotelostaan. Minä
tarkastelin mitä vihamielisimmin ennakkoluuloin hänen kauniita,
ruskeita hiuksiaan, lempeitä sinisilmiään, entistä punertavaa nenäänsä
ja viehättävää veitikkaa, joka väikkyi hänen huulillaan. Turhaan, minä
en löytänyt vikaa, jonka olin päättänyt löytää. Minä vertailin häntä
milloin mihinkin kaunottareen, joka oli saavuttanut minun ja maailman
ihailun; hän ei kyennyt kilpailemaan heidän kanssaan, mutta minun
kiusakseni oli hänessä jotakin, mitä heissä ei ollut, viatonta
suloutta, jonka viehätykseltä en voinut suojella itseäni. Ohoh, sanoin
minä itsekseni, koettakoonpahan tuo pikkukaupungin tyttö esiintyä
Hampurin tanssiaisissa! Mutta samana hetkenä minulta pääsi helpotuksen
huokaus: Jumalan kiitos, ettei hän ole sitä koskaan koettanut! Vihdoin
keksin suureksi mielihyväkseni, että Augusta astui rumasti, niin
olisinpa voinut vaikka vannoa, että hän ontui. Voi, tuo viimeinenkin
voitonriemu oli päättyvä tappioon. Minä havaitsin, että jos hänessä
mitään oli aivan moitteetonta, niin oli ainakin hänen kevyt, suloinen
käyntinsä täysin vikoja vailla. Hän oli edellisenä päivänä astunut
jalkansa orjantappuran okaaseen, joka oli tunkeutunut ohuen kengän
lävitse.
Me annoimme toisillemme kättä kohteliaasti, kylmästi. Kaksi virran
kuljettamaa kaarnanpalasta ei voi kohdata toisiaan välinpitämättömämmin
kuin me. Vapisiko hänen kätensä? Minä melkein kuvittelin sen vavisseen,
mutta se olikin vain närkästystä, joka heijasti minun omaa
vastenmielisyyttäni. Jo samana iltana minä tahdoin vapauttaa meidät
molemmat tuosta sietämättömästä taakasta.
Parikymmentä katsetta oli kiintynyt meihin. Kaikki olivat
varustautuneet näkemään yhtymisen hellää hetkeä kuin julkista
näytelmää. Tällä kertaa sitä pidettiin aivan selvänä asiana, me
käskemättä suutelisimme toisiamme. Mutta ei, urkkivain omaistemme toivo
petti. Mikä kylmyys! Mitä se merkitsi? Olisivatkohan nuoret
nelivuotisen eron aikana unohtaneet toisensa tai ehkä kumpikin
tahollaan rakastunut johonkuhun sivulliseen?
Asioitsijatäti, ollen aina kekseliäs, arvasi syyn, kuten hän kerran
ennen oli osannut selittää pään yli tapahtuneen suutelemisen ynnä sen
kovakouraiset seuraukset.
-- Rakkailla lapsillamme -- huomautti hän, niin suuresti huolehtien
meidän ujoista tunteistamme, että se olisi ansainnut paremmankin
kiitoksen -- rakkailla lapsillamme on luultavasti paljon puhuttavaa
niin pitkän eron jälkeen. Tuossa on äidin huone tyhjänä. Emme me pane
pahaksemme niin kohtuullista toivetta, kuin on puolen tunnin
puheleminen kahden kesken.
-- Tahdotko? kysyin minä Augustalta voidakseni niin pian kuin suinkin
sanoa hänelle: ole vapaa, minä en aio sinua vaivata!
-- En, vastasi hän lyhyesti.
-- Miten haluat, sanoin minä.
Hänen vastauksensa oli kuin kylmä maaliskuun tuuli kerrassaan
jäädyttänyt lempeämpäin tunteitteni ensimmäisen idun.
Kuitenkaan ei kihlausta purettu sinä iltana eikä myöhemminkään. En
tahdo ryhtyä tyydyttävästi selittämään, kuinka se oli mahdollista.
Siinä iässä, jossa me silloin olimme, rakastetaan tuskin mitään niin
suuresti kuin vapautta. Ahdas kenkä, sopimattomaan aikaan tapahtunut
vierailu tai aiotun huviretken keskeytyminen voi jo saattaa nuorukaisen
epätoivoon. Ja kuitenkin tapahtuu useammin kuin luullaankaan, että
kaksi nuorta saattaa vuosikausia kantaa kaikista kahleista
rasittavinta, onnetonta kihlausta, rohkenematta tai voimatta murtaa
sitä. Oliko minussa, vai oliko hänessä jotakin, mikä pelkäsi
ratkaisevaa välien rikkoutumista? En tiedä, sen vain tiedän, että
tottumus on suuri voima ja että kun koko hallitseva ympäristö pitää
asiaa niin päätettynä, ettei mistään muusta voi koskaan olla
puhettakaan, niin voi vain joko hyvin luja tahto tai odottamaton
kohtalon sysäys repäistä hajalle sotkeutuneen vyyhden. Toista
vuotta palaamiseni jälkeen me tunsimme olevamme asioitsijatädin
luvunlaskutaidon toivottomina orjina, keksimättä mitään muuta
pelastuskeinoa kuin häämme siirtämisen rajattomaan tulevaisuuteen,
kunnes molemmat ehkä ehdimme vanhettua ja harmaantua. Ja koko tuon
iäisyyden pituisen vuoden ajan me kohtelimme toisiamme yhtä kylmästi,
ja sitä kylmyyttä keskeyttivät vain pistopuheet ja kiusanteot, minun
taholtani suuttumus ja hänen puoleltaan kyynelet. Kun kaikkea tarkoin
punnitsen, niin pelkäänpä turhamaisuudellakin olleen osansa tuossa
onnettomassa ilveilyssä. Ei kumpikaan meistä tahtonut näyttää
purkaneensa silloin jo kohta kymmenvuotista lupaustaan. Kumpikin
odotimme toisiltamme ensimmäistä sanaa, ja koska sitä ei tullut, niin
me yhä kiusasimme, suututtelimme ja inhosimme toinen toistamme.
Vihdoin iski kohtalon leimaus, jonka täytyikin iskeä, koska ilma oli
niin kauan ollut sähköinen. Se tuli -- niinkuin senlaatuiset
ukonjyrinät useimmiten tulevat -- hiljaa hiipien mitään aavistamattomia
uhrejaan kohti. Se ei ollut sen huomattavampi ilmiö kuin äsken leivottu
varatuomari, joka saapui paikkakunnallemme hoitamaan avonaista
tuomiokuntaa. Hän oli jokseenkin hyvännäköinen, käytökseltään varma,
hänellä oli muodinmukainen hännystakki, mitä moitteettomimmat
irtokaulukset ja kieli sukkelampi kuin kellään muulla kymmenen
penikulman alalla; tietysti hänellä oli velkoja, ja hän katseli, missä
voisi tehdä hyvät naimiskaupat. Augusta ei suinkaan jäänyt hänen
haukankatseeltaan huomaamatta, eikä Augustan kihlaus ollut hänestä
vähimmäksikään haitaksi. Arvattavasti hän ei tarvinnut pitkääkään aikaa
täydelleen ymmärtääkseen meidän välimme, ja hän huomasi veden kyllin
sekavaksi, jotta saattoi hyvällä menestyksellä laskea siihen verkkojaan
kultakalan pyyntiin.
Jos siihen aikaan oli mitään, jota enemmän halveksin kuin rakkauden
keinottelua, niin se oli raivoisa ja verinen pahahenki, jota sanotaan
mustasukkaisuudeksi. Minä olin nähnyt niin monta hullunkurista ja
naurettavaa, niin monta mieletöntä ja järjetöntä esimerkkiä tuon
verenimijän hurjuudesta, että olin pyhästi luvannut: minun kimppuuni se
ei koskaan ole käyvä. Ja kuitenkin kaikesta ivasta ja kaikista
päätöksistä huolimatta huomasinkin sen eräänä päivänä täysikasvuisena
ja verenhimoisena korppikotkana raatelevan sydäntäni. Minä kuvittelin,
että verkkojen laskeminen oli onnistunut ja kala saatu, ja sanoin
itsekseni: sitä parempi, minä en rupea kilpailemaan saaliista! Mutta
seuraavana hetkenä, sen sijaan että olisin pitänyt sitä loppua aivan
luonnollisena sellaiselle kihlaukselle, kuin meidän oli, sanoin taas:
miten kurjaa! miten typerää! Lyhyesti sanoen, minä olin yhtä mieletön
kuin kuka hyvänsä niistä narreista, joille ennen olin nauranut. Jospa
edes olisin ymmärtänyt pitää mieliharmini omanani! Mutta eipä, minä
käyttäydyin niin kömpelösti ja tyhmästi kuin ihminen ainakin käyttäytyy
kulkiessaan mustasukkaisuuden umpisokkeloissa, ja siinä onnestikin
minua niin hyvin, että minulle naurettiin vasten silmiä, aivan kuten
tavallisesti käy moisissa tapauksissa.
Se teki minut hurjaksi. Keskipaikkeilla elokuuta olimme kerran
satamassa. Meitä oli suurenlainen huviseurue, ja joukossa oli myöskin
vastustamaton kilpailijani. Minä ehdotin, että lähdettäisiin
purjehdusretkelle uudella veneelläni; kaikki suostuivat siihen. Tuuli
odottamattoman vakavasti meidän laskiessamme niemen nenitse aukealle
merelle; purjeveneessä oli vain vähän pohjapainoa, mutta melkoinen
purjemäärä.
-- Emmeköhän reivaa purjeita? sanoi varatuomari.
-- Ei tarvitse, vastasin minä.
-- Miten vain suvaitsette, virkkoi hän ja jatkoi Augustan vieressä
istuen kertomustaan "Nordstjernan" oopperasta, jonka henkilöistä
Pietarissa tsaari Pietari oli muutettu Eerik XIV:ksi ja Katarina I
Kaarina Maununtyttäreksi.
Nytpä minä parannan tuon herran, ajattelin itsekseni ja annoin veneen
kallistua oikealta puolelta tulevasta kovasta puuskasta, niin että
alihangassa istuva rakastunut pari kyynärpäillään melkein koski veteen.
Minä tiesin, että pian purjehtisimme kumoon; samapa se, muutahan minä
en tahtonutkaan. Leveä vesisuihku virtasi tyynenpuoleisen laidan yli
veneeseen; tuomari unohti kertomuksensa juoksun, kalpeni huomattavasti
ja huusi:
-- Luovikaa, luovikaa, muuten menemme pohjaan!
Sinä hetkenä silmäilin Augustaa. Hän katsoi terävästi minuun, eikä
värähdystäkään näkynyt hänen kasvoissaan. Tuo rohkeus liikutti minua;
minä päätin, että jäämme henkiin.
Muutimme suuntaa, vaikka vaara uhkasikin, ja pääsimme kohta suojelevan
niemen taa turvaan. Maalle noustuamme löysin rannalta vaapukkapensaita
ja tarjosin Augustalle kolmea kypsää marjaa, suven esikoisia. Mutta nyt
hänen kasvonsa vuorostaan kalpenivat. Hän työnsi marjat syrjään ja
lausui puoleksi ilvehtien, puoleksi itkien seuraavat vanhan
panttiarvoituksen sanat:
Sisäss' ei, eikä ulkosalla,
eikä merellä, vuorilla,
mantereella tai saaressa
kasva syömmeni toivotuinen.
-- Pitää olla kekseliäs kuin Disa kuningatar, jos mieli arvata
tuollaisia arvoituksia, vastasin minä ja heitin halveksitut vaapukat
veteen. -- Rukkasiako tällä tarkoitat?
Hän ei vastannut.
-- No niin -- jatkoin minä yhä suuttuneemmin -- kiitä rohkeuttasi
siitä, että nyt elät, ja kiitä arvoitustasi siitä, että nyt olet vapaa.
Meidän suhteemme on lopussa.
Hän oli yhä vaiti. Minä en voinut sietää sitä kuvaamatonta silmäystä,
jolla hän katseli minua, vaan riensin kiertotietä kiireesti takaisin
kaupunkiin.
Ei kukaan ollut kuullut nopeita sanoja, jotka me vaihdoimme rannalla,
ja kihlauksemme purkaminen pysyi toistaiseksi salassa. Hän ei virkkanut
siitä mitään; minä puolestani olin kyllin heikko pelätäkseni
häpeäjuttua, mikä siitä auttamattomasti syntyisi perheittemme
keskuudessa ja koko juoruavassa kaupungissa. Kaikki tiesivät, etteivät
sulhanen ja morsian sanottavasti välittäneet toisistaan; kaikki
luulivat älyävänsä varatuomarin kuhaverkon tarkoituksen ja ajattelivat
vain, mitä minä siitä olin sanova. Mutta asioitsijatäti oli niin
taitavasti sotkenut kortit, ettei kukaan epäillyt järkiperusteille
rakennettua liittoa, joka oli kerran yhdistävä meidät kaikesta
huolimatta. Päästäkseni niin paljoista ikävyyksistä päätin matkustaa
pois ja kirjeessä ilmoittaa meidän molempien vanhemmille, että olimme
vapaat.
Lähtöpäivä lähestyi, lähestyi liiankin pian. Minä olin hetkisen
tuntenut itseni ylen onnelliseksi siitä, että jälleen olin vapaa,
ihastuksissani olisin syleillyt Augustaa ja koko maailmaa. Minkätähden
se tunne haihtui niin nopeasti? Minkätähden tyhjyyden, kaipauksen,
melkein katumuksenkin mieliala heti sen jälkeen tuli sijaan? Kun
levitin sylini tuota uutta maailmaa kohti, joka silloin ensi kerran
näytti rajattomana ja kahleettomana tarjoavan minulle kaiken, mitä
kaksikolmattavuotias mies pitää onnellistuttavana ja hurmaavana, minkä
tähden tuntuivat levitetyt käsivarteni hapuilevan tyhjää ilmaa? Minä en
ymmärtänyt sitä, vaan sanoin itsekseni, että vapauteen päässyt
kaleeriorjakin tuntee alussa itsensä tottumattomaksi olemaan ilman
kahleiden painoa. Ja viihdyttääkseni kapinallisia ajatuksiani
heittäydyin kaikenlaisiin hullutuksiin ystävineni, jotka ottivat
elämän iloiselta kannalta. Me vietimme remuten muutamia päiviä
ulkoravintolassa satamassa ja jouduimme kaupungissa yleiseksi
puheenaiheeksi. Minä olin vastoin tapaani hurjin reuhastelija; minä
luulin parantuneeni kaikista houreista, mutta siinä petyinkin, ne
palasivat jälleen.
Lähtöni edellisenä päivänä oli taaskin huvimatka, jommoisia kesäiseen
aikaan tehdään kaupungista saaristoon. Siellä oli laskettava vesille
kolmensadan viidenkymmenen lästin alus, ja koska isäni kuului sen
isännistöön, en minä voinut olla lähtemättä mukaan. Tilavassa veneessä,
joka vei meidät veistämölle, tapasin Augustan, jota en ollut nähnyt
tuon onnettoman kohtauksen jälkeen. Minä muistan hänet kuin se olisi
tapahtunut eilen: hänellä oli yllään valkeapohjainen, sinikirjainen
musliinipuku; hän ei ollut vielä koskaan näyttänyt minusta niin
viehättävän suloiselta. Minusta tuntui, niinkuin olisin vasta nyt ensi
kerran nähnyt hänet sellaisena, kuin hän oikeastaan oli, nyt kun olin
hänet ainiaaksi kadottanut. Jospa hän edes olisi ollut iloinen ja
leikillinen kuin ennen -- jospa hän edes olisi ärsytellyt minua
pistosanoin, joita hän ennen käytteli varsin taitavasti, milloin minä
olin päättänyt oikein voimieni mukaan kiusata ja suututtaa häntä! Mutta
ei, hän oli kalpea, äänetön ja totinen, niinkuin olisi kohtauksestamme
asti kuluneena viikkona kokenut taisteluita ja kyyneliä. Onneksi oli
veneen osaksi tullut se kunnia, että se oli saanut mukaansa myöskin
varatuomarin, josta me ilmeisestikin olimme pääsemättömissä. Minä näin
hänen laskevan tunnetun verkkonsa, tosin ilman huomattavaa menestystä,
mutta se rauhoitti minua kuitenkin. Saatoinhan taas sanoa itsekseni:
teidän kanssanne, hyvä herra, en minä aio kilpailla saaliista!
Sanaakaan lausumatta minä tarjosin maalle noustaessa käsivarteni
Augustalle. Hän otti sen vastaan yhtä ääneti, ja me erosimme kohta
toisistamme lukuisaan ihmisjoukkoon. Vilkasta elämää siinä olikin
ympärillämme. Kahvin jälkeen alkoivat tavalliset, laivan veistämöltä
laskemista varten tehtävät valmistustyöt. Osa telineitä otettiin pois;
joka mies riensi paikalleen, ensi kiilaamisen merkki annettiin. Iloisia
merimiesten lauluja kuului ympäriltämme. Luottamusmiehet ryhtyivät
suopapyttyineen uurteitten voitelemiseen. Se oli tärkeä työ; kaiken
piti olla hyvästi lakaistuna ja puhtaana kaikista estävistä lastuista
tai rautaromusta; olihan esimerkkejä, että yksi ainoa naula, jonka joku
salainen kadehtija oli lyönyt uurteihin, oli voinut estää koko
yrityksen onnistumisen. Sitten toinen kiilaus. Vihdoin otettiin pois
"lukko" -- keulaan kiinnitetty salpa, joka vielä pidätti laivaa
paikoillaan, Sitä seurasi kiihkeä odotus: liikkuuko se? Ei. Siispä
kolmas kiilaus. Eikö vieläkään? Ei. Reimasti, pojat! Ja nyt se jo
liikkuu hitaasti -- sen huomaa paikoilleen jäävistä sivutelineistä,
jotka pitävät laivaa pystyssä. Liike käy yhä huomattavammaksi ...
jättiläinen liukuu majesteetillisesti laskupohjaa myöten ja kastaa
satakertaisen eläköönhuudon kaikuessa leveän rintansa syvälti hetkeksi
kuohahtavaan mereen.
Taaskin seuraa jännittävä hetkinen: nouseekohan se kölilleen?
Muistetaanpa olleen laivoja, jotka tuona ratkaisevana hetkenä ovat
kallistuneet kyljelleen ja kaatuneet. Ei, se nousee syvästä haudasta,
jonka se on kyntänyt mereen... Pystynä se kulkee vielä vähän matkaa
voitollisesti eteenpäin ja pysähtyy vihdoin vahvan ankkuriketjun
pidättämänä, joka estää sen ensi matkan tulemasta liian pitkäksi.
Silloin kääntyvät katselijain riemuitessa kaikki silmät väliaikaiseen
mastoon nousevaa lippua kohti, jossa on äsken kastetun aluksen nimi,
mikä siihen asti on pysynyt isäntien salaisuutena. Se on "Neptunus" ...
voittoja ja menestystä merten kuninkaalle!
Riemun vielä kestäessä ja ihmisjoukkojen alkaessa hajaantua pitkin
rantaa kiintyi huomioni siihen asti peitossa olleeseen uljaan
Neptunuksen onnettomaan virkaveljeen. Lähellä onnellisen merten
kuninkaan tyhjäksi jäänyttä alustaa kohosi toinen vielä paljon suurempi
jättiläinen, joka luultavasti oli tehty enemmän kuin kuusisataa lästiä
kantavaksi, mutta tuomittu kovaan kohtaloon, ainiaaksi pysymään maalla.
Minä tunsin sen vaiheet; ne olivatkin olleet kaikkien puheenaiheena.
Kaupungin kauppiaitten joukossa oli ollut rohkea ja yritteliäs mies,
joka osasi tuon kummastuttavan taidon loihtia rahaa tyhjästä. Hän oli
rakennuttanut kaksi suurta laivaa, "Ahkeran" ja "Voiton". "Ahkera"
lähti ensi matkalleen, ottamaan lastia Tukholmasta, ja siinä oli
kelvollinen suomalainen kapteeni. Laivan isäntä rouvineen lähti laivan
mukana Tukholmaan. Eräänä sunnuntaiaamuna huomasi kaikkivaltias rouva
tultuaan laivan kannelle, että kiireisessä lastaustyössä puuhaavat
miehet olivat saaneet ylimääräisen ryypyn. Hän piti sitä kohtuuttomana,
riita syntyi rouvan ja kapteenin välillä, ja kapteeni poistui
suutuksissaan laivasta. Lasti oli jo valmiina, laivan piti lähteä,
täytyi siis etsiä sellainen päällikkö kuin kiireessä voitiin saada. Ja
saatiihan sitten eräs, joka lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan
kaunista; mutta "Ahkerasta" ei sitten kuulunut mitään moneen vuoteen.
Vihdoin saatiin tietää uuden kapteenin purjehtineen Montevideoon,
siellä päästäneen suomalaiset palveluksesta ja palkanneen sijaan
kaikenlaista roskaväkeä, purjehtineen edelleen Peruun ja myyneen
Limassa sekä aluksen että lastin pannen rahat omaan kukkaroonsa. Se oli
"Ahkeran" historia. "Voitto" tuotti yhtä vähän, mutta maksoi enemmän.
Sen kapteeni, hieno herrasmies, entinen meriväen luutnantti, purjehti
ympäri Eurooppaa ja teki laivan isännän laskuun loistavia velkoja
kaikissa satamissa. Vihdoin alus saapui Konstantinopoliin, pidätettiin
siellä merilainasta ja myytiin niin vähästä, etteivät rahat riittäneet
kustannuksiinkaan, joten isäntä vielä lisäksi sai maksaa laskuja noin
tuhannen punnan arvosta.
Näiden "Ahkeran" ja "Voiton" juttujen jälkeen olisi luullut laivan
isännän menettäneen kaiken laivanrakentamishalun. Erehdys: hän tahtoi
päinvastoin rohkealla yrityksellä korvata sekä entiset tappiot että
myöskin saada aikaan suurenmoisempaa ja tuottavampaa, kuin Suomen
kauppalaivastossa oli siihen asti milloinkaan nähty laivanrakennuksen
alalla. Hän hankki suurin kustannuksin jykeimmät ja valituimmat
rakennusaineet, mitä sisämaan ikimetsistä saattoi saada, ja teetti
kölin suurinta kauppalaivaa varten, minkä runko koskaan on kohonnut
Suomen veistämöillä. Rakentaminen edistyi niin pitkälle, että kaaret
ylenivät kuin jättiläisen kylkiluut taivasta kohti, ja tämän
merihirviön ääripiirteet näkyivät laajalti metsän yli. Mutta siihenpä
työ pysähtyikin pääsemättä koskaan etemmäksi. Joko oli siihen asti
tyhjentämätön noidanaarre vihdoinkin loppunut tai oli huomattu, ettei
satamassa ollut kylliksi vettä moisen jättiläisen vastaanottamista
varten -- taikka luultavasti vaikuttivat nuo molemmat yhtä pätevät syyt
yht'aikaa -- samapa se, rakentamista ei enää jatkettu. Vuosia kului,
kului kymmenen, kului viisitoista, ehkäpä enemmänkin, ja yhä oli
"Ahkeran" ja "Voiton" kostaja samassa keskentekoisessa kunnossa
veistämöllään, ensin ihmettelyn esineenä, lopulta unohtuneena. Se oli
ollut suojatta talvien lunta ja kesien sateita vastaan, kalliit
rakennusaineet turmeltuivat, viheriöiviä pensaita kiertyi onnettoman
jättiläisen kylkiluiden väliin, ja ikäänkuin pilkatakseen sen
onnettomuutta johtivat vielä portaat rungon sisään -- samat portaat,
joita myöten isäntä oli kerran toivorikkaana kiivennyt ihailemaan
suurtyötään.
Tästä surullisesta näystä kääntyi pian huomioni eloisaan väen vilinään.
Niin sanotulle ponttilavalle, suurelle, avonaiselle lautasillalle oli
valmistettu päivällinen kaikille veistämön työmiehille, ja kun sitä oli
katseltu, kutsuttiin huomattavammat vieraat päivällisille veistämön
tupaan. Laseja täytettiin, maljoja juotiin; ulkona ja sisällä oli
äänekästä iloa. Elokuun päivä oli kirkas ja lämmin, paljon nuorisoa
koolla, kaikki kepeäjalkaisia kuin metsän linnut. Mikä olikaan
luonnollisempaa, kuin että aterian jälkeen ehdotettiin leikkeihin
ryhtymistä tuvan edustalla olevalla nurmikolla, joka oli täynnä
tuulessa lenteleviä lastuja.
Tunnustanpa, että leskisilläolo, joka ei koskaan näytä vanhentuvan,
tuntui minusta jo nuorena vähän teeskennellyltä. Harvat niistä, jotka
sattumus tuossa leikissä asettaa parittain, lienevät aivan
välinpitämättömiä siitä, kuka kumppani on, ja niinkuin on luonnollista,
että tahdotaan vapautua kumppanista, joka ei miellytä, niin on yhtä
selvää, että ponnistetaan kaikki voimat, jotta saataisiin sijaan
sopivampi. Onnettomuudekseni en kyllin nopeasti paennut metsään,
ennenkuin minut, kuten luonnollista, asetettiin Augustani pariksi,
hänen, joka ei enää ollutkaan minun. Samapa se, kyllä hän kuitenkin jo
ensi juoksussa antautuu kenelle hyvänsä; minä olin niin varma siitä,
etten edes viitsinyt kysyä, kuka tuo "ken hyvänsä" oli. Me odotimme
äänettöminä ja maltikkaina vuoroamme, kunnes minä tavallisesta, joukon
etupäästä kuuluvasta huudosta: "viimeinen pari!" tunsin varatuomarin
äänen. Hänkö! ajattelin minä, ja vihani alkoi syttyä. Mutta seuraavana
silmänräpäyksenä palasi entinen uhkamielinen ajatus: teidän kanssanne,
hyvä herra, en minä aio kilpailla saaliista.
Meidän vuoromme tuli, me lähdimme juoksemaan kumpikin puoleltamme.
Kohteliaisuus vaati minuakin astumaan muutamia askelia; sitten
pysähdyin, ollen aivan varma tappiolle jäämisestäni ja liian ylpeä
enentääkseni vastustajani voitonriemua edes yrittämälläkään välttää
häviötäni. Vastoin luuloani ei Augusta antautunutkaan. Hän oli jo
lapsena nopea juoksija, nurmen kukan lentävä haituva ei saattanut
suloisemmin liihoitella niityn leinikkojen yli kuin hän. Tällä kertaa
hän juoksi kuin myrskyn ajamana; olisi melkein voinut luulla hänen
tahtovan mistä hinnasta hyvänsä päästä takaa-ajajansa käsistä.
Keimailua, ajattelin minä. Juoskoon vain!
Parastaan hän pani, tuo hieno herra kovine irtokauluksineen, ahtaine,
nuuskanruskeine housuineen ja pääskysenpyrstöhännystakkeineen. Se ei
enää ollut verkko, vaan kokonainen rysä, nuotanperä; hän tahtoi, maksoi
mitä maksoi, saada kiinni kultakalansa jostakin sokkelosta,
hirsiröykkiön solasta tai maahan kuin satimeksi makaamaan jätetyn
pitkätyvisen laivanmaston takaa. Minä seisoin liikahtamatta ja näin
heidän molempien katoavan onnettoman kummituskaarisen jättiläislaivan
läheisyyteen.
-- No, Otto! kuului takaani äidin nuhteleva ääni, sillä minun
kylmäverinen tyyneyteni meni kuitenkin vähän liian pitkälle.
Jos muistutuksen olisi tehnyt joku muu, olisin minä luultavasti
istahtanut lähimmälle lautatapulille lepäämään; mutta nyt minä lähdin
hitaasti astumaan jättiläislaivaa kohti. Mikä näky! Päästyäni sen
veistämölle näin nopeajalkaisen varatuomarin seisovan epätoivoisena
portaiden juuressa. Hänellä, onnettomalla kulki housunlahkeista nauhat
saappaitten alitse, ja siitä syystä olivat ahtaat housut takaa-ajossa
revenneet niin pahasti, että hänen oli tuiki mahdotonta tulla naisten
näkyviin.
Jos on totta, että vastustajan tappiosta johtuva vahingonilo on yhtä
synnynnäinen kuin oman voiton tuottama tyydytys, olisi minun pitänyt
nauraa; niin, minun olisi pitänyt sanoa tuolle kovanonnen kuhaverkkojen
laskijalle: hyvä herra, minä surkuttelen teitä, tai jotakin muuta
samanlaista, ja samalla olisi minun pitänyt suipentaa huuleni mitä
surmaavimpaan hymyyn. Mutta minä olin nyt toisenlaisessa mielentilassa,
minä alennuin kysymään häneltä, missä hänen pakoon päässyt saaliinsa
oli. Hän oli kyllin jalomielinen osoittaakseen portaita. Minä riensin
ylös kiireisin askelin ja tapasin Augustan seisomassa laivan sisässä.
Göteborgin museoissa, ellen muista väärin, pääsevät uteliaat katsojat
myöskin valaskalan luurangon sisään. Kuvitelkaa moista muodotonta
luurankoa, vain vielä paljon valtavampaa, ruskeita, puoleksi
mädänneitä, sammaltuneita, kaarevia puunrunkoja ympäröimässä tavattoman
laajaa katotonta holvia, jonka pohjalla oli yksi ainoa lattiapalkki,
köli, mikä oli kokoonpantu ken tietää kuinka monesta suuren suuresta
honganrungosta. Ajatelkaa, että sivuseinät olivat puoliavoimet, niin
että kaarien välistä saattoi nähdä vilahduksen ihmisjoukosta ja kuulla
sen humua, mutta että samalla sisällä oli niin tyhjää, niin hiljaista
kuin suljetussa kirkossa, missä kaksi elävää olentoa äkkiarvaamatta
kohtaa toisensa pääkäytävällä. Ja ajatelkaa siihen vielä lisäksi, että
tuo kapea käytävä, jolle laskeuduttiin lahoja portaita myöten, oli
kokonaan vaapukkapensaitten peitossa, mitkä olivat kohonneet maasta
rakojen välitse ja menestyivät erittäin hyvin päivänpaisteessa ja
sateessa, joita ei mikään kaihtava katto estänyt sisään pääsemästä.
Sinne Augusta oli rientänyt hurjassa paossaan. Se oli rysä, se oli
nuotanperä, josta ei enää ollut mitään pakotietä, mutta taitavaa
kalastajaa oli kohdannut tapaturma, hän ei voiton hetkenä voinut
tarttua saaliiseensa.
Minä laskeuduin alas portaita, ja ensimmäiseksi sattui silmiini kolme
suurta, tummanpunaista vaapukkaa, jotka olivat siellä saaneet kypsyä
häiritsemättömässä rauhassa, koska ihmisjalka enää harvoin sinne astui.
Äkillinen ajatus juolahti mieleeni. Minä taitoin oksan, ojensin marjat
morsiamelleni ja toistin hänen taannoiset sanansa:
Sisäss' ei eikä ulkosalla,
eikä merellä, vuorilla,
mantereella tai saaressa
kasva syömmeni toivotuinen.
Tällä kertaa hän otti marjat vastaan ja hänen silmänsä tulvahtivat
täyteen kyyneliä.
-- Disa kuningatar ei olisi keksinyt parempaa selitystä, sanoi hän,
käyttäen samoja sanoja, jotka minä suutuksissani lausuin tuossa
edellisessä erokohtauksessa.
Tuskinpa minun tarvinnee lisätä, että me uudelleen kihlattuina lähdimme
sulhasena ja morsiamena haaksirikkoutuneen jättiläisen kovaonnisista
raunioista. Niin oikullinen on ihmissydän, että paras ja kauneinkin,
jos sitä meille tyrkytetään, kiihoittaa kapinaan, jota emme saa
tukahdutetuksi, ennenkuin kadotamme kalliin aarteemme. Me olimme
yksitoista vuotta luulleet oikein sydämen pohjasta inhoavamme toinen
toistamme, mutta oltuamme erossa viikon ymmärsimme, miten suuresti me
saatoimme rakastaa toinen toistamme _saadessamme vapaasti valita_.
Se että palasimme käsi toisen kainalossa, ei herättänyt mitään
huomiota. Kaikkihan oli niinkuin olla piti. Ei kukaan, ei edes onneton
kilpakosijanikaan, joka myöhemmin illalla saapui seuraan _keltaiset_
housut jalassa, aavistanut, mikä koko elämäämme nähden tärkeä muutos
oli tapahtunut välillämme. Ainoastaan pieni välitapaus kummastutti
häntä ja monta muuta. Tunnettu vanha tapa laivoja vesille laskettaessa
on, että riemastuneet työmiehet onnellisesta työn päättymisestä
iloissaan nostavat hartioillaan ilmaan isäntiään ja heidän
sukulaisiaan, rakennusmestarejaan, laivan kapteenin ja muutenkin kenen
hyvänsä heidän suosiossaan olevan vieraan, joka joutuu heidän
kiusallisen hyväntahtoisuutensa kohteeksi. Kun tuo kunnia oli tullut
juhlan lähimpien asianomaisten osaksi, lähenivät muutamat epäilyttävän
näköiset miehet myöskin Augustaa ja minua, ja ennenkuin väijymystä
aavistimmekaan, liitelimme me jo yleiseksi riemuksi ilmassa rinnakkain
ylös kohotettuina leveässä, vartavasten hankitussa keinutuolissa. Voin
tosiaankin vakuuttaa, että moinen asema vaatii hyvää nuorallatanssijan
taitoa. Mutta kun meitä sillä tavoin kannettiin riemuitsevan
ihmisjoukon yläpuolella ja minä satuin katsahtamaan vanhaan
merihirviöön, joka äsken oli nähnyt uuden onnemme, juolahti taaskin
ajatus mieleeni -- minä olen, kuten näette, päähänpistojen uhri. Minä
suutelin morsiantani kaikkien nähden ensi kerran siitä pitäen, kun hän
kynsi kasvojani. Ja sen johdosta syntynyttä sanomatonta riemua saattaa
ainoastaan verrata siihen aivan päinvastaiseen tunteeseen, joka saman
näyn aiheuttamana kuvastui voitetun kilpailijani punastuvilta poskilta,
levittäen purppuraista hohdettaan aina tärkätyille irtokauluksillekin
asti. Hälinän keskeltä minä erotin selvästi parin lihavan käden
paukuttavan meille mieltymyksen osoitukseksi, Se oli asioitsijatäti.
Hän riemuitsi, hän oli laskenut tilinsä yhteen ja laskenut oikein.
* * * * *
Sanoin tätä pientä kertomusta historialliseksi tapahtumaksi, eikä siinä
todellakaan ole mitään muuta kuin jo tuhannesti ennen uudistunutta
kokemusta. Mutta yhtä suurella syyllä saattaisin nimittää tätä myöskin
romaanin aiheeksi, sillä mitäpä ovat romaanit muuta kuin rakkautta
esteineen? Ja kun päätöksenä on avioliitto kyynelten jälkeen, niin se
kai onkin juuri sellainen loppu kuin hupaisessa romaanissa pitää olla?
"Kriegt er sie, oder kriegt er sie nicht?" Meidän romaanimme päättyi
niin onnellisesti kuin suinkin olin uskaltanut toivoa, minä sain
lemmittyni ja kiitän vielä tänäkin päivänä vanhaa kummituslaivaa, jonka
avutta en ehkä koskaan olisi keksinyt selitystä koko elämäni
vaikeimpaan arvoitukseen.
Mutta kummituslaivasta on vielä sanottava pari sanaa, sillä sen
kummalliset vaiheet ovat historiaa. Muutaman vuoden kuluttua
kihlauksemme uudistamisesta toinen laivanisäntä osti aluksen jäännökset
halvasta hinnasta. Hän purki keskentekoisen rungon, poisti kaiken, mikä
oli mätänemisestä ja huonosta hoidosta käynyt kelvottomaksi, ja teetti
lopuista aineksista uuden, kauniin kolmimastoisen laivan, mitoiltaan
melkoista pienemmän kuin sen esi-isä, jättiläinen, oli ollut. Mutta
eipä uudenkaan isännän sallittu saada laivaa valmiiksi, sillä
kummallinen vastoinkäyminen näytti yhä piilevän jättiläisen
jäännöksissä. Uusi omistaja sairastui kovaan tautiin ja möi
keskentekoisen laivansa jollekin Helsingin kauppiaalle. Tämä sai
rakentamisen loppuun suoritetuksi, laiva lähti onnellisesti teloiltaan
ja sai nimekseen Augusta. Ehkäpä joku teistä muistaakin vielä tuon
kauniin, soman laivan, joka oli nimensä arvoinen. Mutta esi-isän
onneton kohtalo seurasi sitä, sen ura tuli lyhyeksi. Kapteeni Leanderin
johdolla Augusta oli palannut toiselta tai kolmannelta matkaltaan, en
muista varmaan, monenneltako, kun sota syttyi Englantia ja Ranskaa
vastaan keväällä vuonna 1854. Augusta olisi hyvin ehtinyt Viaporin
tykkien turviin, mutta katsoi olevansa paremmassa suojassa Tammisaaren
edustalla ja asettui ankkuriin Hvitsandiin. Sieltä englantilaiset
ottivat laivan hyvänä saaliina täysine suolalasteineen 19. päivänä
toukokuuta 1854, ja Augusta oli ensimmäinen suomalainen laiva, joka
joutui vihollisten käsiin, ja varmaankin myöskin ensimmäinen, jonka
sisästä oli poimittu kypsiä vaapukoita. Sen myöhemmät vaiheet eivät ole
tunnettuja. Otaksuttavasti saalis on uusille isännilleen tuottanut yhtä
vähän iloa kuin entisillekin. Esi-isä, vanha jättiläinen, oli
kateellinen suosiostaan. Se tahtoi tehdä vain kaksi olentoa
onnelliseksi -- ja sen se tekikin kuin mies.