Siitä, joka on nykyajan nopeilla höyrylaivoilla tottunut
uiskentelemaan edestakaisin Atlantin valtamerta tai matkustamaan kerran
vuodessa Melbourneen ostamaan villoja, Itämeren yli kulkeminen tuskin
tuntuu muulta kuin vähäiseltä aamukävelyltä. Kolmipäiväiset mahdolliset
ikävyydet, mitkä aiheuttaa kiikkuminen mainitun sisämeren laisessa
pienessä pesuvadissa, ovat meidän aikamme tottuneista matkustajista
tuskin savuavan uunin katkunkaan veroisia, ja vaikkapa matka
syysmyrskyjen ja jäiden tähden joskus veisi koko viikonkin, rauhoittaa
matkustaja tavallisesti mieltään hyvinvarustetun pöydän antimilla ja
lukemalla hyvää kirjaa mukavasti sisustetussa laivassa. Mutta onpa
toinenkin merimahti, joka toisinaan saattaa koetella karaistunuttakin
kärsivällisyyttä, ja se mahti on usva eli sumu. Sen hallitusaikana ovat
tavallisesti kevät ja syksy; se tulee ja pakenee, pimenee ja kirkastuu
kuin ihmisen mielentilat, mutta välistä sattuu, että tuuli nukkuu
Aioloksen patjoilla, ja silloin voi sumu päivät päästänsä hautoa
kuolleen meren pintaa. Purjehtija pysäyttää kulkunsa, höyrylaiva
seisauttaa koneensa, turvaudutaan mittaluotiin, tähystäjä seisoo
mastokorissa jäykkänä vahdissa; kaikki on tuomittu toimettomaan lepoon
ja samalla kuitenkin alinomaiseen valppauteen, sillä meren virrat
saattavat joka hetki huomaamatta kuljettaa tahdotonta alusta
tuntemattomia kareja kohti.
Kauniina toukokuun aamuna vuonna -- samantekevää milloin, ei siitä
pitkää aikaa ole -- irroitti pieni Hengist höyrylaiva köytensä
Helsingin satamasillasta ja lähti merelle tehdäkseen matkan Tallinnan
kautta Lyypekkiin. Vientilasti oli vähäinen, sillä noitten laivojen
tarkoitushan onkin parhaasta päästä tuoda kaikkia hyödyllisiä ja
hyödyttömiä tavaroita, joilla vanha hansakaupunki yhä vielä pukee,
koristelee ja sulostuttaa kylmyydestä värisevää pohjolaa, tätä
pohjolaa, joka myy metsänsä kahvista, karhuntaljansa dohvelista ja
voinsa hiusvoiteesta. Aluksen parras oli hyvin korkealla vedestä, joten
laiva epäilemättä oli pyörivä kuin tynnyri jokaisesta navakanlaisesta
tuulenpuhalluksesta; mutta ei sekään arveluttava seikka ollut
peloittanut muutamia matkustajia käyttämästä hyväkseen tätä sopivaa
suoran ulkomaanmatkan tilaisuutta ennemmin kuin miellyttävämpää, mutta
pitempää Tukholman tietä tai vielä pitempää eikä suinkaan hupaista
Pietarin, Varsovan ja Berliinin kautta sivistyneeseen maailmaan vievää
puoliympyrää.
Vastoin tapaansa oli Suomenlahti melkein rasvatyyni, ja vieno
pohjatuuli, joka päivemmällä sai merenpinnan värehtimään, vei meidät
vain sitä nopeammin vanhaan Tallinnaan, missä Hengist levähti ensi
yönsä. Yhtä tyyni oli meri, yhtä kirkas taivas ja yhtä hilpeä
matkustajain mieliala, kun seuraavana päivänä jatkettiin matkaa
puolenpäivän rinnassa. Matkustajat viettivät iltapuolen peräkannella,
ja pian oli solmittu tuo lyhytaikainen, mutta puhelias tuttavuus, joka
miellyttävällä merimatkalla syntyy niiden kesken, jotka sattumus kokoaa
yhteen hauraalle alukselle tuntemattomien syvyyksien pinnalle.
Onnellinen kohtalo oli tälle alukselle koonnut melkoisen määrän niitä
rakastettavia ominaisuuksia, jotka tekevät keskustelun viehättäväksi,
ja me kaikki ymmärsimme olevan edullista käyttää niitä hyödyksemme.
Neiti Hemming, sukkela, puhelias nainen, jonka ikää oli vaikea
tarkalleen arvata, ensimmäisenä ehdotti, että laskettaisiin perähyttien
matkustajat. Hänen kuiskailtiin jo salanimellä julkaisseen kolme
romaania ja matkustavan parhaillaan kokoamaan aineksia neljänteen.
-- Aloittakaamme kolmesta sulottaresta, puuttui puheeseen kanslianeuvos
Rabe, oppinut kielentutkija, joka oli matkalla Leipzigiin toimittamaan
kouluja varten uutta parannettua painosta Vergiliuksesta.
-- Tai seitsemästä viisaasta, vastasi neiti Hemming. Eihän meitä liene
enempää kuin kymmenen; siis kolme naista ja seitsemän miestä.
-- Anteeksi, kaksitoista meitä on, huomautti kapteeni Videstrand,
iloinen ja hyväluontoinen vanha merimies, jolla oli Veritas-toimiston
asioita ajettavana ja joka tunsi Itämeren paremmin kuin kalastaja
tuntee lähimmän apajavetensä. -- Aloittakaamme eversti Hemmingistä ja
teistä itsestänne, armollinen neiti. Emsiin matka, luullakseni.
-- Niin, Emsiin. Konsuli Rönnevall rouvineen Pohjanmaalta, matkalla
Ranskaan. Sitten te, kapteeni Videstrand...
-- Hampuriin, Antwerpeniin ja Lontooseen.
-- Hyvä, siinä on jo viisi. Mamseli Hedmansson, joka seuraa
Rönnevalleja Pariisiin oppimaan laulua Masset'n johdolla...
-- Niin, sanoi rouva Rönnevall, Anna Hedmansson on pikkuinen peippo
raukka, joka ensi kerran koettelee siipiänsä tuntemattomassa
maailmassa. Toivoakseni ne kasvavat; hänellä on viehättävä ääni.
Viehkeä, vaaleaverinen tyttö katseli kiitollisena ja kainona
suojelijaansa. Hän oli melkein päätään pitempi rouva Rönnevallia, joka
ollen parhaillaan kolmenkymmenen iässä oli mitä suloisin pikku rouva.
-- Siis kuusi, jatkoi puhelias laskija. -- Sitten ... mutta meidänhän
olisi pitänytkin aloittaa teistä, oppinut kanslianeuvos Rabe.
Seitsemän. Enkö jo sanonut, että teille oli tuleva viisasten numero. Ja
jottemme enää toistamiseen rikkoisi oppia vastaan, otamme nyt heti
lukuun dosentti Sumun...
-- Englantiin, vastasin minä.
-- Kahdeksan. Mikä on tuon nuoren, siivon miehen nimi, joka puhuu
suomea ja nyt parhaillaan lukee kirjaa tuolla vintturin luona?
-- Lautamies Santala, varakas isäntä Pohjois-Hämeestä, vastasi kapteeni
Videstrand. -- Hän näyttää tuskin kolmenkymmenenkään vanhalta, mutta on
sentään ainakin jo yli neljänkymmenen, koska hän on matkalla noutamaan
tytärtänsä Lausannen kasvatuslaitoksesta.
Eversti Hemming, joka tähän asti oli puhellut lautamiehen kanssa, tuli
tällöin muiden luo ja ilmaisi kummastuksensa siitä, että oli tavannut
suomalaisen talonpojan, joka tunsi Saksan historian paljoa paremmin
kuin hän itse.
-- Santala, sanoi hän, on niitä, jotka ovat omin neuvoin hankkineet
melkoiset tiedot, ja kuitenkin hän on vaatimattomampi kuin kukaan
meistä. Kirja, jota hän lukee tuolla, on saksan kielioppi. Hänessä on
oikeata kunnianhimoa, hän tahtoo tulla matkallaan toimeen ilman
tulkkia.
-- Mutta Lausannessako kasvatetaan talonpoikaistyttöjä talouden ja
karjan hoitoon? tokaisi neiti Hemming pisteliäästi.
-- Luultavasti ei, vastasi eversti. -- Santala koettaa kaikin tavoin
saada kansakoulua paikkakunnalleen ja tytärtään siihen opettajaksi.
-- Meidänhän piti laskea. Siis Santala yhdeksäs. Entä tuo vanha
biisamiturkkinen herra, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän muuta kuin
nuottinsa, joita hän lakkaamatta tutkii?
Kukaan ei tuntenut häntä. Kukaan ei ollut kuullut hänen lausuvan
sanaakaan. Hän oli otaksuttavasti vanha soittotaituri, joka ahmii
nuotteja, niinkuin joku toinen ahmii sanomalehtiä, ja kuulee korvissaan
kokonaisen orkesterin soittavan. Me päätimme nimittää häntä
yksinkertaisesti vain Biisamiksi.
-- Mutta sittenhän meitä kumminkin on kymmenen, virkkoi
luvunlaskija-neitsemme.
-- Eipäs, huomautti kapteeni Videstrand. -- Oletteko, armollinen neiti,
koskaan läsnäolollanne kunnioittanut minkä maanosan höyrylaivaa
saksalaisten kauppamatkustajain huvittamatta teitä miellyttävällä
seurallaan?
-- Te olette oikeassa. Täällähän niitä on kaksikin.
-- Herrat Seiffe ja Dattelbaum, jotka jakavat kalliin aikansa vuoroin
ihailemalla naisia, vuoroin tarjoilemalla tavaroitaan konsulille,
vuoroin hankkimalla "_was anzubeissen_", jotakin pureksimista, joka
viimeksimainittu heistä on meri-ilmassa tarpeen joka toinen tunti.
Kun seura sitten oli päässyt tasaisen tusinan rauhoittavaan lukuun,
istuttiin illalliselle mistään pahoista aavistuksista tietämättä;
silloin kuulimme neiti Hemmingin puoleksi vilpittömästi, puoleksi
leikillisesti hämmästyneenä kuiskaavan veljelleen:
-- Mutta meitähän onkin pöydässä kolmetoista.
Sitä vastaan ei käynyt väittäminen, meitä oli todellakin kolmetoista.
Onneton, joka siten vastoin tahtoaan häiritsi onnellista rauhaamme, ei
ollut kukaan muu kuin Hengistin päällikkö, kapteeni Müller, jota emme
olleet muistaneet ottaa lukuun. Saattoihan huomauttaa, että jos
hänetkin luettiin mukaan, niin olisi myöskin ollut pantava laivaväki ja
palvelijat kohtalon verokuittiin, mutta ei, eipä sittenkään saatu
olemattomaksi, että meitä istui kolmetoista pöydässä. Jotakin oli
tapahtuva. Puoli seuraa lähti mystillisin mielin levolle.
Aivan oikein! Aikaisin seuraavana aamuna kuului potkurin yksitoikkoinen
jyskinä lakkaavan, sitten epäröiden alkavan jälleen, sitten taas
lakkaavan, alkavan ja vihdoin vaikenevan -- ainiaaksikohan? Me olimme
aukealla merellä, emme tunteneet mitään tärähdystä, emme vähintäkään
heilumista; mikä sitten aiheutti tuon odottamattoman hiljaisuuden?
Tietysti kolmetoistaluku.
Hetkisen odotuksen jälkeen voitti uteliaisuus. Hyttien asukkaat tulivat
porraskäytävään ja kysyivät puoliuniselta palvelijalta, miksi oli
pysähdytty.
-- Sumua, kuului vastaus.
Eikö sen pahempaa! Muutamat palasivat alas, toiset lähtivät
peräkannelle. Sumu ympäröi aluksen loistavan punaisena nousevan
auringon säteistä ja niin tiheänä, ettei nähnyt kaapelinpituudenkaan
päähän. Oltiin juuri Dagerortin kohdalla, eikä ollut viisasta laskea
sokeasti sumuun.
Aika kului, juotiin kahvia, syötiin aamiainen, jopa päivällinenkin; yhä
pysyi sama liikkumaton, tiheä pilvimuuri meren pinnalla. Matkustajat
kävivät kärsimättömiksi ja kysyivät kapteenilta, milloin hän luuli
voivansa jatkaa matkaa.
-- Heti kun alkaa tuulla, kuului oraakkelinvastaus.
Onnettomat höyrylaivojen kapteenit! Muistanpa erään heistä, aina
rauhallisen, aina hyväluontoisen kelpo miehen. Joku puhelias nainen oli
väsyttänyt häntä tavallisilla viisailla kysymyksillään ja kummasteli
lopuksi, miks'ei nähnyt laivan entistä päällikköä, vanhaa tuttuaan.
-- Missä kapteeni K. nyt on?
-- Hän on kuollut.
-- Mitä? Kuollutko? Miten hän kuoli?
-- Hänet kyseltiin kuoliaaksi.
Hengistin matkustajain ei onnistunut tuolla raakalaisten tavalla
surmata kapteeniaan, mutta johonkin piti heidän ryhtyä. Sormia
kasteltiin, jotta huomattaisiin vähäisinkin tuulenhenki, mutta aina
turhaan. Aiolos oli sulkenut kaikki säkkinsä. Ilma oli liikkumaton,
meri kuin jäätynyt. Päivä kului usmaverhon yhä pysyessä yhtä
läpitunkemattomana, aurinko oli jo laskeutumaisillaan, matkustajat
istuivat tyynen epätoivoisina kannella ja olivat vähitellen
tyhjentäneet kaikki moisissa tilaisuuksissa tavalliset puheenaineet.
Silloin syntyi kapteeni Videstrandissa, Boccaccion ihailijassa,
onnellinen ajatus: ehdottaa jonkinlaisen Decameronin, kymmenosaisen
kertomuksen aikaansaamista. Jokaisen tuli kertoa jotakin joko omasta
elämästään tai muuta muististaan.
Ehdotus herätti epäilyjä. Kuka ei sanonut olevansa valmistunut, kuka ei
tiennyt mitään, mikä olisi kertomisen arvoista; lyhyesti sanoen,
useimmat olivat kyllin kainoja ilmoittaakseen pysyvänsä vain
kuulijoina. Tosinhan laivassa oli herrat Seiffe ja Dattelbaum, joita ei
liiallinen kainous vaivannut, mutta he olivat juuri ryhtyneet
kaksintaisteluun sakkipöydän ääressä peräsalongissa.
-- Minä ehdotan -- virkahti rouva Rönnevall -- että naisille annetaan
oikeuksia, mutta ei mitään velvollisuuksia.
-- Se on naisten luonnollinen etuoikeus, vastasi eversti Hemming.
Sillä välipuheella sovittiin Decameronista.
Merkittiin kymmenen arpalippua, ja jokainen otti numeronsa mamseli
Hedmanssonin käsilaukusta. Sopimus oli oleva voimassa joka ilta
Travemündeen asti, olipa sitten sumua tai ei. Äänetön biisamiturkkinen
herra ei katsonut ehdotusta sen arvoiseksi, että olisi viitsinyt
virkkaa sanaakaan, mutta hänkin otti vastaan numeronsa, yhä vain
katsella tuijottaen käsittämättömiä nuottejaan.
Arvan, missä oli numero yksi, sai konsuli Rönnevall, joka tilattuaan
punssia ja seltteriä ja katsahtaen syrjästä hymyillen rakastettavaan
vaimoonsa aloitti ensimmäisen kertomuksen.