Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä kävimme
tervehtimässä herrasväki Jakaria, joka oli muuttopuuhissa.
— Käykää sisään, käykää sisään, sanoi herra Jakari. Vaikka oikeastaan
täällä nyt ei olisi vieraita kaivattu... Se on vain piano siinä
oven edessä. Teidän täytyy ryömiä sen alitse. Vaimoni uhkasi minua
avioerolla, kun yritin kavuta sen ylitse. Siihen tulee niin helposti
naarmuja.
Herra Jakarin koti näytti erittäin huonosti lajitellulta huonekalujen
ja sekalaisten tavarain kaupalta.
— Milloin te oikeastaan muutatte? kysyi Niemeläinen.
— Me olemme oikeastaan olleet muuttohommissa jo puolentoista viikkoa,
sanoi herra Jakari ja etsi sikarilaatikkoa keskelle huonetta ladotun
korkean sänkyvaatevuoren alta. Mihin kirottuun minä olen pannut
sikarini? Tänään meidän piti varsinaisesti muuttaa, mutta luultavasti
me saamme, odottaa vielä viikkokaupalla, sillä ne, jotka nyt asuvat
siinä huoneistossa, johon meidän pitäisi muuttaa, eivät muuta tiehensä
meidän rukouksistamme ja kirouksistamme huolimatta.
— Miksi ne eivät muuta?
— No ne eivät pääse muuttamaan, sillä siinä huoneistossa, mihin heidän
pitäisi muuttaa, on joku perhe, joka ei pääse muuttamaan sen vuoksi,
että siinä huoneistossa, johon heidän pitäisi muuttaa, on taas joku
perhe, joka ei muuta.
— Minkätähden sitten ei se viimeinen perhe muuta?
— Sitä viimeistä perhettä me emme vielä ole saaneet käsiimme, emmekä
edes tiedä heidän nimeään, joten emme tiedä, miksi he eivät muuta.
Sillä he istuvat kuin mikäkin tulppa koko jonon edessä, niin että
me muut emme pääse muuttamaan. Se pitäisi savustaa asunnostaan se
loppupään perhe. Missä ovat minun sikarini?
— Sikarisi ovat kylpyammeessa, sanoi rouva Jakari, joka tuli sisään
puettuna haalistuneeseen sadetakkiin ja tohvelit jalassa, anteeksi,
että minä olen tällaisessa pukimessa, mutta näin muuttoaikoina... älä
yritä mennä hakemaan niitä sieltä kylpyammeesta, ne ovat aivan pohjalla
ja amme on täynnä posliinitavaraa. Sinä olet näinä päivinä rikkonut jo
kylliksi posliinia. Enkä minäkään voi vieraille tarjota edes kahvia,
sillä kupit ovat sisäänpakatut. Me olemme juoneet vain litranmitasta ja
maitotonkan kannesta. Mikä sinulla on kädessäsi?
— Keinutuolinjalka, sanoi Jakari.
— Siunatkoon! huusi rouva Jakari, oletko sinä saanut keinutuolinkin
hajalle!
— Ei se mitään, keinutuoli vain vähän irtosi liitoksistaan, kun se
jotenkin jäi piirongin alle... Kalle sinä, oletkos hiljaa!
— Meidän pikku Kalle on ollut nämä päivät aivan villinä ilosta, kun
häntä ei sisäänpääsytutkinnossa hyväksytty kouluun. Niitä oli niin
paljon pyrkijöitä... No menehän vastaamaan, puhelin soi!
Herra Jakari kiipesi kumoonkäännettyjen tuolien, pesukaapin ja.
tavallise» kaapin ja puulaatikon ja Takasen Rebekan yli puhelimen luo.
Pikku puhelinkeskustelun jälkeen hän ilmeisesti järkyttyneenä palasi
luoksemme kädessään pesukannun korva, joka oli joutunut hänen kouraansa
matkalla.
— No, kysyi rouva Jakari.
— Minä sain nyt kuulla sen viimeisen perheen, sen loppupään perheen,
sen muuton estävän tulppaperheen nimen.
— Sano heti, ketkä ne onnettomat, ne häikäilemättömät, ne...
— Se perhe on mädän perhe. Minä, Jakari, olen sen perheen päämies. Se
perhe, joka on sen perheen tiellä, joka on meidän tiellämme, aikoo
muuttaa tähän meidän huoneistoomme ja ne eivät pääse muuttamaan,
ennenkuin me muutamme ja me emme totisesti pääse muuttamaan, emmekä
muuta, ennenkuin se perhe muuttaa, joka asuu siinä, mihin meidän
pitäisi muuttaa, ja he taas... minä tulen hulluksi tästä noidutusta
piirileikistä — eihän sillä tavalla kukaan meistä koskaan pääse
muuttamaan.
— Jaa, sanoi rouva Jakari, mutta me emme muuta ennenkuin he muuttavat,
ja heidän on muutettava. Soita heti sille perheelle!
— Mille niistä?
— Samantekevä! Soita, soita, kuuletko, soita heti!
— Kyllä... ky... kyllä... sopersi herra Jakari, kapusi puhelimen
suuntaan ja tarttui pöytälamppuun ja vei sen korvalleen ja huusi haloo.
— Mennään kiireesti pois, muuten mekin menetämme järkemme, sanoi
Niemeläinen.