— Tule auttamaan, sanoi ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja
kiipesi ulos 3 kerroksessa olevan huoneemme ikkunasta.
— Toivo mieluummin, että en tulisi, minä sanoin, sillä jos minä nyt
tulen, niin minä pudotan sinut alas kadulle niin että katkaiset
reisiluusi ja minä saan hetkisen olla rauhassa.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen oli nimittäin nyt vasta
saanut yleisesti vallalla olevan innostuksen radioon eli langattomaan
lennättimeen. Suureksi onnettomuudeksemme hän oli päättänyt itse
valmistaa kaikki tarvittavat koneet. Todellinen radioharrastaja
valmistaa aina itse koneensa ja parantelee ja kehittää niitä sitten
edelleen niin kauan kuin elää.
Niemeläinen nyt paraikaa teki parhaansa sotkeakseen ikkunan
ulkopuolelle ripustamiaan, entisestäänkin sotkeutuneita langattoman
lankoja.
— On aivan turhaa toivoa, että minä enää tulisin auttamaan, jatkoin
minä. Olen auttanut sinua pitämällä kiinni rautakappaleita, jotta
saisit lyödä ne vasaralla lyttyyn, ja olet lyönyt vasaralla minun
sormeni lyttyyn. Olen auttanut sinua pistämään kuparilankoja koneeseen,
jonka nimeä en tiedä, ja olet pistänyt kuparilangan pään minun
silmääni. Olen auttanut...
— Kaikki on nyt valmista, sanoi Niemeläinen hypäten notkeasti takaisin
huoneeseen, mukanaan kenkään sotkeutunut uudin.
— Niin on. Uutimet tämän huoneen vielä jossain määrin tekivät
ihmisasunnon kaltaiseksi. Nyt se on täydellinen rautaromueläimen
luola. Mikäli sellaisia eläimiä on. Ilma on täällä jo kolmisen viikkoa
ollut täynnä rautaviilajauhotomua ja permanto ja tuolit ja pöytä ja
kirjahylly ja pukkisänky täynnä metallirojua ja muttereita ja pultteja
ja rautalankoja ja ketunsaksia ja hajotettuja puhelimia ja nauloja ja
rautaseipäitä ja rautalevynsiruja.
— Tällä kertaa minä en suutu, sanoi Niemeläinen, sillä työni voiton
hetki on koittanut ja aparaatti on valmis. Nyt minä kuuntelen viestejä
maailmalta. Avaruuden aallot ovat nyt minun palvelijoitani ja ne
tottelevat minun käskyjäni, kun minä väännän tuota ruuvia.
Niemeläinen kiinnitti kuuntelulaitteen päähänsä ja väänsi ruuvia ja
kuunteli ja väänsi ruuvia ja kuunteli. Mutta hän ei silminnähtävästi
kuullut mitään.
Hän väänsi ruuvia ja alkoi sitten mumista sivistymättömiä sanoja,
joista päättäen hän korvinkuultavastikaan ei kuullut mitään.
— Kuuluuko mitään?
— Mitä tässä kuulisi, kun sinä... mene tiehesi siitä häiritsemästä!
Sinä et ymmärrä tästä mitään.
— Entä, jos yrittäisit kiinnittää tuon irtaantuneen metallilangan?
— Älä sekaannu asioihin, joista et mitään tiedä, sanoi Niemeläinen ja
kiinnitti sen irtaantuneen metallilangan.
— Nyt kuuluu! huusi hän, nyt kuuluu. Tällä aaltopituudella ei tosin
tällä hetkellä puhuta mitään, mutta kuuluu selvästi se suriseva
sivuääni, jonka tulee kuulua silloin kun kuuluu. Tulehan kuuntelemaan!
Menin kuuntelemaan. Sieltä kuului haudan hiljaisuus.
— Et sinä osaa edes kuunnella, sanoi Niemeläinen kärsimättömästi, se
kuuluu tähän viereenkin aivan selvästi. Annahan kun minä itse taas
kuuntelen. Noin: rrrr rrr rrr vvv rrr!
— Ahaa, sanoin minä. Otahan pois nuo laitteet korvistasi. Kuuntele
tuota! Osoitin likaisenharmaata villakoiraamme Jussia, joka
rautapeltiläjällä lojui koivet suorana ja kuorsasi: rrrr rrr rrr vvv
rrr — tuon kuulemiseksi nyt oikeastaan on ollut turhaa tehdä kolme
viikkoa työtä ja rakentaa tuollaisia monimutkaisia koneita, joitten
nimeä en tiedä...
Niemeläinen ärähti ja hyökkäsi kohden, mutta sekä minä että Jussi
väistimme tottuneesti ja taitavasti.