— Minä olen iloinen ja tyytyväinen, jupisi herra Jakari
itsekseen luettuaan 29 markkaa ja mielenkiintoa vaativan kirjan
itsesuggestionista, nykyajan suuresta ja samalla hämmästyttävän
yksinkertaisesta parannuskeinosta kaikkea pahaa, ikävyyttä ja sairautta
vastaan. Jos on sairas, niin on vain keskitettävä ajatuksensa ja
toistettava itselleen: olen terve, olen tervc, olen terve, ja
vähitellen todella tunteekin itsensä terveeksi ja tulee terveeksi.
Jos on murheellinen ja toivoton, niin on vetäydyttävä hetkiseksi
hiljaisuuteen ja sanottava itselleen: minä olen iloinen ja tyytyväinen,
monta kertaa peräkkäin, ja vähitellen todella tulee iloiseksi ja
tyytyväiseksi. Tämä on minua varten!
Tuntia myöhemmin oli herra Jakarin edessä kunnallisverojen perijä.
— Ettekö voi odottaa vielä edes yhtä viikkoa? kysyi Jakari.
— En voi. Minä olen odottanut sen yhden viikon jo niin monta kertaa. On
ulosmitattava.
— No menkää sitten edes vielä tänään ulos ja tulkaa huomenna mittaamaan.
— Mmmmm, murisi verokarhu uhkaavasti.
Herra Jakari sulkeutui huoneeseensa, toivoi Pompeijin hävitystä koko
kirotun maailman yli, heristi nyrkkejään ja vakuutti itselleen:
— Minä olen iloinen ja tyytyväinen, minä olen iloinen ja tyytyväinen!
Puolta tuntia myöhemmin sanoi rouva Jakari:
— Tänään minun on saatava se talvikappa, josta olen turhaan saanut
sinulle puhua 10,000 kertaa. Saanko sen kapan vai enkö? Vai annatko
sinä vaimosi kurjiin ryysyihin verhottuna alastomana nääntyä kiljuvaan
talvipakkaseen?
Herra Jakari antoi viimeiset vekselillä saamansa rahat kapan ostoon
käsirahoiksi, lupasi hankkia loput, samoinkuin hattuun tarvittavat
varat ja talousrahoja ja palvelijattaren palkkaa ja pikku Iivarin
housukangasta ja Marjatan puseroa ja maitolaskun maksamista varten
tarvittavat varat seuraavana päivänä. Ja sulkeutui huoneeseensa ja
käveli edestakaisin 20 kilometrin tuntinopeudella.
Rouva Jakari kuunteli oven takana ja kuuli hänen hokevan:
— Minä olen iloinen ja tyytyväinen, minä olen niin iloinen ja
tyytyväinen, minä olen niin tavattoman iloinen ja tyytyväinen...
— Taivas varjele, sanoi rouva Jakari itsekseen, hän sanoo: iloinen ja
tyytyväinen! Onko hän sairas! Minua peloittaa!
Sitten tuli sähkölasku ja kaasulasku ja kirje, jossa rouva Jakarin
vanhemmat ilmoittivat tulevansa viikoksi vierailemaan. Herra Jakari
sulkeutui jälleen huoneeseensa, josta kuului kolinaa kuin jokin
huonekalu olisi lyöty säpäleiksi, ja rouva Jakari kuuli oven takana
herra Jakarin hokevan:
— Minä olen niin iloinen ja tyytyväinen, minä Olen niin iloinen ja
tyytyväinen...
Rouva Jakari parkaisi hiljaa ja riensi puhelimeen ja soitti veljelleen:
— Tule pian tänne, mieheni on tullut omituiseksi. Tule nopeasti, minä
en uskalla olla yksin hänen kanssaan — hän sanoo olevansa iloinen ja
tyytyväinen 1 Tule äkkiä!
Sitä ennen tuli kuitenkin talon isännöitsijä, joka ilmoitti herra
Jakarille, että talo oli muutettu osaketaloksi ja herrasväki saisi
muuttaa kuukauden kuluttua, ellei herrasväki mahdollisesti lunastaisi
huoneistonsa osaketta, hinta 80,000 markkaa, maksettava ennen vuoden
loppua. Ja paras olisi lunastaa, eihän nyt uusia huoneistoja mistään
saanut.
Isännöitsijän mentyä herra Jakari taas sulkeutui huoneeseensa
jatkaaksensa parannusmenetelmäänsä.
— Minä olen niin iloinen ja tyytyväinen, minä olen niin iloinen ja
tyytyväinen, sanoi hän ja yritti hirttäytyä pellinnuoraan.
Rouva Jakarin veli tuli ajoissa estääkseen yrityksen toteutumasta.