Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä pistäydyimme
eräänä tammikuisena sunnuntaina maaseudulla. Matka oli kaikin puolin
erinomaisen epäonnistunut. Meiltä yleensä kaikki epäonnistuu, joten
mitään ihmeellisempää ei niinollen tapahtunut. Ihmeellistä tapahtuu
ainoastaan, jos joskus satumme jossakin onnistumaan. Toistaiseksi ei
koko elämässämme ole sattunut mitään ihmeellistä.
Eipä muodostunut ihmeelliseksi se mateen pyyntikään, jota 5 vuoden ajan
olimme suunnitelleet ja jonka vihdoin panimmekin täytäntöön.
Yhteinen vanha ystävämme ja isällinen neuvonantajamme, satulamaakari
Linkreeni-vainaja aikoinaan kertoi meille, miten matikoita eli mateita
parhaiten oli saatavissa.
Keino oli varsin yksinkertainen. Oli mentävä verrattain ohuelle,
lumettomalle jäälle ja katsottava tarkkaan, näkyisikö jään läpi
mateita. Mateen näyttäytyessä jään alla oli rivakasti lyötävä madetta
kirveellä päähän. Eli oikeammin jäähän, siihen kohtaan, missä mateen
pää suunnilleen sijaitsi. Pyörtynyt made oli senjälkeen hakatun avannon
kautta helposti nostettavissa ystävällisten ihmisten ilmoille.
Eräänä sunnuntaina, niinkuin sanottu, tätä kaikkea yritimme, kosk£
järven jää silloin vielä oli lumetonta ja mahdollisimman heikkoa ja
koska olimme saaneet lainaksi kaksi kirvestä ja koska made juuri tammi-
ja helmikuun aikana parhaiten kelpaa syötäväksi.
Olimmekin lähteneet järvelle oivalliseen madeaikaan. Emme aikaisemmin
koskaan olleet nähneet mateita vapaina luonnossa, villeinä, mutta
ainakin otaksuimme, että olivat mateita ne kalat, joitten varjojen
tavantakaa näimme häämöttävän jään alla. Lähestyessämme ne kuitenkin
aina livistivät tiehensä.
— Made! huusi Niemeläinen.
— Lyö, sanoin minä, lyö pian!
— Tule tänne, sanoi Niemeläinen, täällä on vähän epäselvää!
— No mikä nyt on epäselvää? kysyin minä ja menin varovasti Niemeläisen
luo.
— Näetkös, sanoi hän.
— Näen. Siinä on kaksi isoa madetta melkein vierekkäin. Miksi et lyö?
Vai lyönkö minä?
— Seis, älä millään mokomin lyö! Näetkö, ne ovat aivan yhtä pitkät.
Ja jää on niin himmeätä ja heijastaa sekavasti kuin sopimaton
silmälasinlasi. Luulen varmasti, että siinä on vain yksi ainoa made,
mutta että se näkyy jään lävitse kaksinkertaisena.
— Näkyköön kaksinkertaisena, lyödään kirveellä päähän, se tekee asian
yksinkertaiseksi!
— Niin, mutta, jos made heijastuu jään läpi kaksinkertaisena, niin
kumpaa madetta minun on lyötävä? Ja mihin päähän? Kummankin mateen
kumpainenkin pää näyttää yhtä paksulta. Siis yhteensä siinä nyt on
neljä päätä, ja minun on valittava, mihin päähän minun on iskettävä
kirveellä. Onnistumisen mahdollisuus on hyvin pieni. Olen varma siitä,
että jos huonolla onnellani isken, niin lyönti sattuu johonkin niistä
kolmesta väärästä päästä: vale-mateen päähän, vale-mateen häntäpäähän
tai oikean mateen häntäpäähän. Kuinka voin niin monen pään joukossa
osua siihen yhteen ainoaan oikeaan päähän, oikean mateen oikeaan
päähän, mikäli isku ylimalkaan lainkaan osuu?
— Jos vielä kauemmin filosofoit, niin kaikki neljä päätä häviävät
tiehensä eikä jäljelle jää edes vähäisintäkään mahdollisuutta.
Lyökäämme kumpikin omaa kalaamme, niin kolmeen väärään päähän iskemisen
mahdollisuus vähenee kahdeksi.
— Oikein, sanoi Niemeläinen, lyö sinä vasemmanpuoleista kalaa siihen
päähän, jota luulet sen oikeaksi pääksi, minä lyön oikeanpuoleista
kalaa siihen päähän, jota luulen sen oikeaksi pääksi.
— Yks... kaks... kol...
Iskimme kirveemme yhteen, niin että kirkkaat kipinät sinkoilivat.
Kauhistuneet mateet uivat kiireesti tiehensä kumpikin eri taholle —
niitä oli siis sittenkin ollut kaksi todellista madetta!
— Pahusko sinun käski yrittää lyödä minun kalaani! ärjäisi Niemeläinen,
sinunhan piti lyödä vasemmanpuoleista kalaa!
— Niinhän minä löinkin, ja sinun piti lyödä oikeanpuoleista kalaa,
mutta tuppauduitpas lyömään minun kalaani!
— Oikeanpuoleistahan minä löinkin!
— Etpäs, kun vasemmanpuoleista!
— Oikean!
— Vasemman!
— Niin, sieltäpäin katsoen!
— Tietysti täältäpäin!
— Mutta minä löin oikeanpuoleista kalaa täältäpäin katsoen. Ja
se oli siis sama kala. Mikset sitten sanonut, mistäpäin katsoen
minkäkinpuoieista kalaa oli lyötävä! Siinäpä se!
— Siinäpä se, katso minkälainen kolo minun kirveeni terään tuli!
— Kiitä lykkyäsi, ettei tullut koloa omaan päähäsi... unohdimme vielä
kaksi todellista, kovaa päätä kokonaan pois niistä päälaskuista!
Kolot kirveenterissä olivat ainoat tulokset, mitä koko
mateenmetsästysretkellä saimme. Ne kipinätkin lensivät hukkaan, mutta
lentäkööt.