MATEITA METSÄSTÄMÄSSÄ.

Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä pistäydyimme

eräänä tammikuisena sunnuntaina maaseudulla. Matka oli kaikin puolin

erinomaisen epäonnistunut. Meiltä yleensä kaikki epäonnistuu, joten

mitään ihmeellisempää ei niinollen tapahtunut. Ihmeellistä tapahtuu

ainoastaan, jos joskus satumme jossakin onnistumaan. Toistaiseksi ei

koko elämässämme ole sattunut mitään ihmeellistä.

Eipä muodostunut ihmeelliseksi se mateen pyyntikään, jota 5 vuoden ajan

olimme suunnitelleet ja jonka vihdoin panimmekin täytäntöön.

Yhteinen vanha ystävämme ja isällinen neuvonantajamme, satulamaakari

Linkreeni-vainaja aikoinaan kertoi meille, miten matikoita eli mateita

parhaiten oli saatavissa.

Keino oli varsin yksinkertainen. Oli mentävä verrattain ohuelle,

lumettomalle jäälle ja katsottava tarkkaan, näkyisikö jään läpi

mateita. Mateen näyttäytyessä jään alla oli rivakasti lyötävä madetta

kirveellä päähän. Eli oikeammin jäähän, siihen kohtaan, missä mateen

pää suunnilleen sijaitsi. Pyörtynyt made oli senjälkeen hakatun avannon

kautta helposti nostettavissa ystävällisten ihmisten ilmoille.

Eräänä sunnuntaina, niinkuin sanottu, tätä kaikkea yritimme, kosk£

järven jää silloin vielä oli lumetonta ja mahdollisimman heikkoa ja

koska olimme saaneet lainaksi kaksi kirvestä ja koska made juuri tammi-

ja helmikuun aikana parhaiten kelpaa syötäväksi.

Olimmekin lähteneet järvelle oivalliseen madeaikaan. Emme aikaisemmin

koskaan olleet nähneet mateita vapaina luonnossa, villeinä, mutta

ainakin otaksuimme, että olivat mateita ne kalat, joitten varjojen

tavantakaa näimme häämöttävän jään alla. Lähestyessämme ne kuitenkin

aina livistivät tiehensä.

— Made! huusi Niemeläinen.

— Lyö, sanoin minä, lyö pian!

— Tule tänne, sanoi Niemeläinen, täällä on vähän epäselvää!

— No mikä nyt on epäselvää? kysyin minä ja menin varovasti Niemeläisen

luo.

— Näetkös, sanoi hän.

— Näen. Siinä on kaksi isoa madetta melkein vierekkäin. Miksi et lyö?

Vai lyönkö minä?

— Seis, älä millään mokomin lyö! Näetkö, ne ovat aivan yhtä pitkät.

Ja jää on niin himmeätä ja heijastaa sekavasti kuin sopimaton

silmälasinlasi. Luulen varmasti, että siinä on vain yksi ainoa made,

mutta että se näkyy jään lävitse kaksinkertaisena.

— Näkyköön kaksinkertaisena, lyödään kirveellä päähän, se tekee asian

yksinkertaiseksi!

— Niin, mutta, jos made heijastuu jään läpi kaksinkertaisena, niin

kumpaa madetta minun on lyötävä? Ja mihin päähän? Kummankin mateen

kumpainenkin pää näyttää yhtä paksulta. Siis yhteensä siinä nyt on

neljä päätä, ja minun on valittava, mihin päähän minun on iskettävä

kirveellä. Onnistumisen mahdollisuus on hyvin pieni. Olen varma siitä,

että jos huonolla onnellani isken, niin lyönti sattuu johonkin niistä

kolmesta väärästä päästä: vale-mateen päähän, vale-mateen häntäpäähän

tai oikean mateen häntäpäähän. Kuinka voin niin monen pään joukossa

osua siihen yhteen ainoaan oikeaan päähän, oikean mateen oikeaan

päähän, mikäli isku ylimalkaan lainkaan osuu?

— Jos vielä kauemmin filosofoit, niin kaikki neljä päätä häviävät

tiehensä eikä jäljelle jää edes vähäisintäkään mahdollisuutta.

Lyökäämme kumpikin omaa kalaamme, niin kolmeen väärään päähän iskemisen

mahdollisuus vähenee kahdeksi.

— Oikein, sanoi Niemeläinen, lyö sinä vasemmanpuoleista kalaa siihen

päähän, jota luulet sen oikeaksi pääksi, minä lyön oikeanpuoleista

kalaa siihen päähän, jota luulen sen oikeaksi pääksi.

— Yks... kaks... kol...

Iskimme kirveemme yhteen, niin että kirkkaat kipinät sinkoilivat.

Kauhistuneet mateet uivat kiireesti tiehensä kumpikin eri taholle —

niitä oli siis sittenkin ollut kaksi todellista madetta!

— Pahusko sinun käski yrittää lyödä minun kalaani! ärjäisi Niemeläinen,

sinunhan piti lyödä vasemmanpuoleista kalaa!

— Niinhän minä löinkin, ja sinun piti lyödä oikeanpuoleista kalaa,

mutta tuppauduitpas lyömään minun kalaani!

— Oikeanpuoleistahan minä löinkin!

— Etpäs, kun vasemmanpuoleista!

— Oikean!

— Vasemman!

— Niin, sieltäpäin katsoen!

— Tietysti täältäpäin!

— Mutta minä löin oikeanpuoleista kalaa täältäpäin katsoen. Ja

se oli siis sama kala. Mikset sitten sanonut, mistäpäin katsoen

minkäkinpuoieista kalaa oli lyötävä! Siinäpä se!

— Siinäpä se, katso minkälainen kolo minun kirveeni terään tuli!

— Kiitä lykkyäsi, ettei tullut koloa omaan päähäsi... unohdimme vielä

kaksi todellista, kovaa päätä kokonaan pois niistä päälaskuista!

Kolot kirveenterissä olivat ainoat tulokset, mitä koko

mateenmetsästysretkellä saimme. Ne kipinätkin lensivät hukkaan, mutta

lentäkööt.

Vahingosta vihastuu · 第 40 / 69 题