Oli yö.
Kelmeä 1/2-kuu paistoi silloin tällöin myrskyn repelemien pilvien
lomitse. Mitään muuta paistamista ei ollut havaittavissa. Kaupunki
nukkui.
Mustapartainen mies yksin oli valveilla, hän oli paraikaa menossa erään
varakkaan tuttavansa luokse.
Koska tuttava asui kolmannessa kerroksessa, oli mustapartaisella
miehellä mukanaan tikapuut. Sitäpaitsi hänellä oli kimppu vääriä
avaimia, salalyhty, sorkkarauta, 3 toistaiseksi tyhjää säkkiä ja
työntökärryt.
Mustapartainen mies avasi rikkaan tuttavansa työhuoneen ikkunan
erinäisillä taitavilla tempuilla joita varovaisuuden vuoksi emme ryhdy
tässä yksityiskohtaisesti kuvailemaan, ja kiipesi sisään.
Salalyhtynsä valossa hän löysi kirjakaapin, jonka suuret lasiovet
helposti aukenivat hänen väärillä avaimillaan, sillä ne eivät olleet
lukitut.
Mustapartainen mies pisti säkkiinsä Maailman Historian — tunnetun
historiallisen loistoteoksen — 6 osaa, Eino Leinon Dante-suomennoksen,
Kiven 7 veljeksen nahkakantisen, kuvitetun korupainoksen, Maapallon,
Suomen Ryijyt ja — erehdyksestä — vanhan osoitekalenterin, sekä vielä
Tietosanakirjan 5 ensimmäistä osaa, teoksen loppuosat täytyi jättää
toiseen säkkiin.
Mustapartainen mies kantoi täten jo aika raskaan säkin ulos ikkunasta,
alas tikapuita työntökärryille.
Sitten hän palasi täyttämään toista säkkiään.
Hän oli tuskin ennättänyt pistää säkkiin Tietosanakirjan loppunidokset
ja Kiannon teokset, 5 osaa, kun niitten omistaja äkkiä ilmestyi
huoneeseen mukanaan puhelimitse paikalle kutsuttu järjestyksenvalvoja.
— Hyvää yötä, sanoi mustapartainen mies kohteliaasti kumartaen.
— 'Mitä te täällä teette! huusi rikas tuttava.
— Tulin vain lainaamaan muutamia kirjoja, sanoi mustapartainen mies.
Tuon ne takaisin heti luettuani.
— Siitä teidän ei tarvitse huolehtia. Tämä konstaapeli kyllä toimittaa
ne takaisin ennenkuin olette alkanutkaan niitä lukea. Sitten hän vie
teidät mennessään.
— Teilläpä on harvinainen ja ainoalaatuinen tapa kohdella tuttavianne,
sanoi mustapartainen mies.
— Tuttaviani! Pyydän ilmoittaa, etten enää millään mokomin lue teitä
tuttavieni joukkoon!
Viikkoa myöhemmin mustapartainen mies oli oikeudessa vastaamassa ent.
tuttavansa luokse tekemästään vierailusta. Häntä syytettiin törkeästä
murtovarkaudesta.
— Onko teillä mitään sanottavaa puolustukseksenne? kysyi tuomari.
— On, sanoi mustapartainen mies. Minut on vangittu syyttömästi.
Tahdoin vain tuttavaltani lainata muutamia kirjoja luettavakseni.
Olisi oikeastaan hauskaa kuulla, mitä teillä itsellänne on sanottavana
puolustukseksenne.
— Hah hah hah, sanoi tuomari.
— Kuulkaahan, herra tuomari, ennenkuin jatkatte nauramistanne, joka
pidentää ikäänne, pyytäisin kysyä, oletteko joskus lainannut kirjoja
ystävillenne?
— Olen, mutta se ei kuulu asiaan.
— Kuuluu tavattomasti. Oletteko saanut kirjanne takaisin?
— No, hm, en tosiaankaan, sanoi tuomari hieman surumielisesti.
— He ovat siis varastaneet!
— No no, ei sentään, he ovat ensin pyytäneet lupaa lainaamiseen.
— Niin. Minullakin oli aikoinaan suuri kirjasto. Minulla oli myös
ystäviä, jotka pyysivät lupaa lainata siitä kirjoja ja pyhästi
lupasivat tuoda ne heti luettuaan takaisin. He veivät koko kirjastoni,
jota en ole sen jälkeen nähnyt. 10 vuoteen ei minulla enää ole ollut
kirjastoa. Ainoatakaan kirjaa en enää ystävieni pelosta ole uskaltanut
ostaa.
— Laina on laina.
— Varkaus on varkaus. He ovat sen vain peittäneet toisella rikoksella,
petoksella. He ovat valheellisesti pettäneet minua uskottelemalla, että
he muka tuovat kirjani takaisin. Ja kuitenkin he kulkevat vapaina.
Minä puolestani tahdoin menetellä hienotunteisesti. Koetin lainata
tuttavaltani erinäisiä kirjoja hänen tietämättään, jotta minun ei
tarvitsisi kertoa tuovani ne heti takaisin. Siten en olisi tuottanut
hänelle mitään pettymyksiä, vaikka olisinkin unohtanut tuoda kirjat
takaisin. Tahdoin vain lainata kirjoja tavallista valheellista
lainaustapaa hienotunteisemmalla tavalla.
— Hm, sanoi tuomari.
Hetken kuluttua julistettiin tuomio, jonka nojalla mustapartainen mies
tuomittiin kaikesta huolimatta istumaan ja sen lisäksi menettämään
kansalaisluottamuksensa erääksi ajaksi.
— Oletteko tyytyväinen tuomioonne? kysyi korkea oikeus.
— Tuleeko siitä merkintä papinkirjaan? kysyi mustapartainen.
— Tulee varmasti.
— Siinä tapauksessa olen tyytyväinen.
— Miksi juuri sentähden?
— Vapaaksipäästyäni ensi töikseni hankin itselleni papinkirjani.
Siinä vihdoinkin tulee olemaan ainoa kirja, jonka saan pitää ja jota
tuttavani eivät lainaa. Uskon, että se heille ei kelpaa.