_Ophelia_: Hamlet, vieläkö rakastat minua, nuoruudenlemmittyäsi?
_Hamlet_: Rakastaa vai eikö rakastaa, kas siinä kysymys. Jos ei niin
ei, mutta jos, niin jos. Jos rakastan, niin voi olla, että se ei ole
rakkautta, ja jos en rakasta, niin voi olla, että se on rakkautta. Jos
on. Mutta jos ei, niin ei. Jos ei on ei, niin onko on on? Tietysti on
on on. Mutta eikö siis ei ole ei? Ei, ei ei ole ei, vaikka on on on,
jos on. Tahi ei.
_Ophelia_: Hamlet, Hamlet, eikö sinusta koskaan saa selkoa!
_Hamlet_: Mene luostariin, Ophelia, odottamaan, kunnes olen päässyt
tunteestani selville. Mene luostariin! Mene pian!
_Ophelia_: Hamlet!
_Hamlet_: Siis palatakseni kysymykseen onko on on, ja eikö ei ei...
_Ophelia_: Oi, minä tulen hulluksi! (Tulee hulluksi.) Orvokki istui
saavin reunalla ja lauloi sinipunaisen silkkilangan karvaisia käpäliä
ristiin. Oi oi pieni kalansilmä, älä haukottele, katso, minulla on
morsiusseppele varpaissani ja sun liirum sun laarum sun tuulia tei,
loiskis! (Hyppää järveen.)
_Hamlet_: Auttaa vai eikö auttaa? Jos auttaa, niin onko apu apu, kun
siitä ei kuitenkaan ole apua? Vai olisiko apu apu silloinkin, kun apu
on avuton avussa? Tai toisin sanoen: onko apu aina apu, vaikka apu ei
olekaan apu?
_Ophelia_ (hukkuu).
_Tuntematon_: Erinomaista, erinomaista!