— Tuoli tänne, sanoi ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen.
— Mitä sinä sillä teet? kysyin minä.
— Alan lämmittää uunia.
— Ota keinutuoli! Etkö näe, että istun kirjoittamassa!
Niemeläinen otti keinutuolin.
Me emme kylläkään sillä kertaa käyttäneet tuolejamme polttopuina.
Meillä oli sitä varten oikeita märkiä sekapuita. Tuoleja tarvitsimme
savupeltien avaamiseen. Olimme kyllä periaatteessa sitä mieltä, että
pellinnyörit oli hankittava, mutta toista vuotta kestäneet kiivaat
neuvottelut siitä, kummanko tehtäviin pellinnyörien hankkiminen kuului,
eivät toistaiseksi olleet johtaneet mihinkään tuloksiin.
— Tänään saat nähdä oikeata mallilämmitystä, jota tästälähin tulemme
noudattamaan — rehenteli Niemeläinen suorittaen keinutuolilla seisten
erinäisiä hurjia tasapainotemppuja, joitten tarkoituksena oli peltien
aukivetäminen.
— Jos aiot koettaa jotakin uutta, erinomaista keksintöä, niin
varovaisuuden vuoksi poistun siksi aikaa tästä kaupunginosasta.
— Ei mitään uutta. Vanhoja, koeteltuja keinoja, jotka on koottu tähän
ohjelehtiseen; »Ohjeita lämmitysuuneja puilla lämmitettäessä». Pääasia
on, että tulen sytyttyä savupeltiä vähennetään ja luukut suljetaan.
Hetken puuhailtuaan rupesi Niemeläinen kamalasti sadattelemaan, mikä
oli tavanmukainen merkki siitä, että puitten sytytteleminen oli alkanut.
— Jatka sinä vaan, minä menen sillä aikaa hakemaan silakoita, sanoin
minä huoneen tultua niin täyteen savua, ettei siinä voinut hengittää
muutakuin ulospäin.
— Mitä silakoita?
— Niitä silakoita siinä ohjeessasi.
— Ei siinä ole mitään silakoita.
— Katsohan vain tarkemmin. Olen varma siitä, että se on
silakansavustusohje.
— Tule itse sytyttämään, kun olet niin viisas, hup... öhh... rkk...
ryki Niemeläinen.
— Pääasia on, että vähennät savupeltiä ja suljet luukut.
— Puh! huokasi uuni ja sylkäisi savupilven ohella huoneeseen
tulta, tulista tuhkaa, palanutta paperia ja kipinöitä ja mustia
tuohenkäppyröitä.
— Tässä näyttää olevan tulossa Pompeijin viimeiset päivät, sanoin
minä. Ota itsellesi arvokas asento. Meidän on esiinnyttävä eduksemme,
kun meidät jälleen vuosituhansien kuluttua kaivetaan esiin tuhasta
muinaissuomalaisina.
— Ole vaiti ja hyppää pian keinutuolille ja sulje pellit. Minun täytyy
vähän korjata kulmakarvojani — ne ovat ainoat, jotka tässä ovat
kunnolla yrittäneet palaa, sanoi Niemeläinen ryömien kauemmas uunin
luota. Sulje pellit, muuten uuni vetää tänne sisään koko talon savut!
Uunimme oli nimittäin nyt hengitystuulella. Se vetää silloin
säännöllisesti vuoroon sisäänpäin vuoroon ulospäin.
— Kas niin, sanoi Niemeläinen, joka oli punastuneen neekerin näköinen,
hoida sinä nyt suupeltejä, minä hoidan yläpeltejä. Kun uuni vetää
sisäänpäin, niin kaikki pellit äkkiä kiinni! Kun se vetää ulospäin,
niin kaikki pellit äkkiä auki!
— Mutta se on vastoin ohjeita!
— Ohjeita! Minä annan... pellit kiinni!
— Aukipa! Auki taas!
— Nyt kiinni!
— Kiinni!
— Auki, auki! Jukoliste!
— Kiinni! Kiinni, kiinni, pian!
— Älähän kilju, minä hermostun ja menetän tasapainoni, huusi
Niemeläinen, joka samassa menetti tasapainonsa ja tuli alas kuin
ukkosilma molemmat pellit ja kappale uunia mukanaan.
Hetken aikaa hän tylsänä istui lattialla ja tuijotti savupeltejä
sylissään. Mutta sitten hänen kasvoilleen levisi autuas hymy.
— Kuule, sanoi hän, nyt näihin on helppo kiinnittää pellinnyörit!
Meneppäs ostamaan!