Ihminen ei kuole iloon, sillä isä ja lapset tointuivat jo ennen kuin
oli ehditty laivalle. Kuinka kuvata tätä kohtausta? Sanat eivät siihen
riitä. Koko miehistö itki nähdessään näiden kolmen olennon syleilevän
äänettömästi toisiaan. Laivan kannelle saavuttuaan vaipui Harry Grant
polvilleen. Hurskas skotlantilainen tahtoi koskettaessaan sitä, mikä
hänelle oli isänmaan kamaraa, kiittää ennen kaikkea Jumalaa
pelastumisestaan.
Sitten lady Helenan, lordi Glenarvanin ja heidän kumppaniensa puoleen
kääntyen, hän lausui heille kiitoksensa liikutuksesta väräjävällä
äänellä. Lyhyellä matkalla saarelta laivalle olivat hänen lapsensa
muutamin sanoin kertoneet hänelle _Duncanin_ koko historian.
Miten suunnattomassa kiitollisuudenvelassa hän olikaan tälle jalolle
naiselle ja hänen kumppaneilleen! Eivätkö kaikki, lordi Glenarvanista
viimeiseen matruusiin saakka, olleet kamppailleet ja kärsineet hänen
puolestansa? Harry Grant toi tulvivan sydämensä kiitollisuuden tunteet
esiin niin koruttomasti ja ylevästi, hänen miehekkäitä kasvojansa
kirkasti niin puhdas ja lempeä liikutus, että kaikki tunsivat saaneensa
runsaan korvauksen kärsimistään vaivoista. Itse järkähtämättömän
majurinkin silmä oli kostunut kyyneleistä, joita hän ei kyennyt
pidättämään. Kunnianarvoisa Paganel puolestaan itki kuin lapsi, joka ei
ajattelekaan salata kyyneliään.
Harry Grant ei kyllästynyt katselemaan tytärtään. Mary oli hänestä
kaunis, viehättävä! Hän sanoi sen suoraan moneen kertaan, ottaen lady
Helenan todistajaksi ikään kuin ollakseen varma, ettei hänen
isänrakkautensa erehdyttänyt häntä. Sitten hän kääntyi poikansa
puoleen.
-- Kuinka hän on kasvanut! Oikein jo iso mies! hän huudahteli
ihastuneena.
Ja hän tuhlasi näille kahdelle niin rakkaalle olennolle tuhansia
hyväilyjä, joita kahden vuoden eron aikana oli kertynyt hänen
sydämeensä.
Robert esitteli hänelle vuoron perään kaikki ystävänsä ja osasi
elävöittää sanojaan, vaikka hänellä oli jokaisesta sanottava samaa.
Sillä olihan asia niin, että kukin heistä oli poikkeuksetta ollut
sydämellisen hyvä molemmille orvoille. Kun tuli John Manglesin vuoro,
kapteeni punastui kuin nuori tyttö jä hänen äänensä vavahti hänen
vastatessaan Maryn isälle.
Lady Helena kertoi sitten kapteeni Grantille matkan vaiheet ja sai
hänet ylpeilemään sekä pojastaan että tyttärestään.
Harry Grant sai kuulla nuoren sankarin urotyöt ja kuinka poika jo oli
maksanut lordi Glenarvanille osan isänsä velasta. Sitten vuorostaan
John Mangles puhui Marysta sellaisin sanoin, että Harry Grant, jolle
lady Helena oli parilla sanalla antanut asianomaisen vihjeen, laski
tyttärensä käden nuoren kapteenin uljaaseen kouraan ja kääntyen lordi
ja lady Glenarvanin puoleen sanoi:
-- Mylord ja te, mylady, siunatkaamme lapsiamme!
Kun kaikki oli kerrottu ja toistettu tuhanteen kertaan, Glenarvan
selitti Harry Grantille Ayrtonia koskevat seikat. Grant vahvisti
perämiehen puheen todeksi, mitä tuli hänen laskemiseensa Australian
rannikolle.
-- Hän on älykäs ja rohkea mies, jonka kiihkeä luonne on vienyt
pahuuden tielle, hän lisäsi. -- Toivottavasti mietiskely ja katumus
muuttaa hänet!
Mutta ennen kuin Ayrton vietiin saarelle, tahtoi Harry Grant tarjota
uusille ystävilleen kalliosaarensa antimia. Hän kutsui heitä käymään
metsämajassaan ja istahtamaan toisen Robinsonin pöytään. Glenarvan ja
hänen vieraansa suostuivat mielihyvin. Robert ja Mary Grant halusivat
hartaasti nähdä ne yksinäiset paikat, missä kapteeni oli niin paljon
heitä ikävöinyt.
Vene pantiin kuntoon, ja kapteeni, hänen molemmat lapsensa, lordi ja
lady Glenarvan, majuri, John Mangles ja Paganel astuivat pian saaren
rannalle.
Muutamassa tunnissa oli Harry Grantin valtakunta tarkastettu. Se oli
oikeastaan merenalaisen vuoren huippu, tasanne, jossa oli runsaasti
basalttikallioita ja tulivuorenpurkauksen jätteitä. Maan geologisten
vaiheiden aikana oli tämä vuori vähitellen noussut Tyynen valtameren
syvyyksistä maanalaisen tulen toimiessa; mutta jo vuosisatoja sitten
oli tulivuori sammunut, ja sen tukkeutunut kraateri oli nyt merestä
nousseena saarena. Sitten kehittyi pinnalle multaa, ja kasvimaailma
valtasi tämän uuden alueen; ohikulkevat valaanpyytäjät jättivät sinne
kotieläimiä, vuohia ja sikoja, jotka lisääntyivät luonnon tilassa, ja
tällä valtameren keskelle ilmestyneellä saarella oli kaikkea
tarvittavaa.
Kun _Britannian_ haaksirikkoiset olivat pelastuneet sinne, he ryhtyivät
järjestelemään luonnon rikkauksia. Kahdessa ja puolessa vuodessa saivat
Harry Grant ja hänen molemmat matruusinsa siellä paljon aikaan. Monta
eekkeriä huolellisesti viljeltyä maata antoi laadultaan mainioita
vihanneksia.
Vierailijat saapuivat vehreiden kumipuiden varjostamaan asuntoon; sen
ikkunoiden edessä levisi valtava meri auringonsäteissä kimallellen.
Harry Grant siirrätti pöytänsä kauniiden puiden varjoon, ja kaikki
istuutuivat sen ääreen. Vuohenlapa, nardisleipää, muutamia kulhoja
maitoa, pari kolme villin sikurin juurta, puhdasta ja raikasta vettä --
siinä ainekset, joista tämä yksinkertainen ja arkaadian paimenten
arvoinen ateria oli valmistettu.
Paganel oli ihastuksissaan.
Hänen vanhat Robinson-haaveensa kihosivat hänelle päähän.
-- Tuolla Ayrton-lurjuksella ei tosiaan ole syytä valittaa! hän
huudahti haltioissaan. -- Tämä saarihan on paratiisi!
-- Niin, Harry Grant vastasi, -- paratiisi tämä oli kolmelle
haaksirikkoisparalle, jotka taivas pelasti tänne, mutta minä
pahoittelen, että Maria-Teresia ei ole laaja ja hedelmällinen saari,
jossa olisi virta puron sijasta ja oikea satama eikä ainoastaan pientä,
ulapan aaltojen pieksämää poukamaa.
-- Minkä vuoksi, kapteeni? Glenarvan kysyi.
-- Koska silloin olisin laskenut tänne sen siirtolan perustan, jonka
tahdon lahjoittaa Skotlannille Tyynessä valtameressä.
-- Ah, kapteeni Grant, Glenarvan sanoi, -- te ette siis ole luopunut
aatteestanne, joka teidät on tehnyt niin tunnetuksi vanhassa
isänmaassamme?
-- En, mylord, ja Jumalan ja teidän avullanne olen pelastunut vain
toteuttaakseni sen. Köyhille veljilleni vanhassa Kaledoniassa, kaikille
kärsiville on saatava uudella maalla turva kurjuutta vastaan! Rakkaalla
isänmaallamme tulee olla näillä vesillä oma, aivan oma siirtolansa,
nauttiakseen siellä edes hiukan sitä itsenäisyyttä ja vaurautta, jota
siltä puuttuu Euroopassa.
-- Ah, tuo on hyvin sanottu, kapteeni Grant, lady Helena vastasi. -- Se
on kaunis suunnitelma ja jalon mielen arvoinen! Mutta tämä saari...?
-- Ei, rouva, tämä kallio riittää korkeintaan muutamille
siirtolaisille, mutta me tarvitsemme laajaa ja rikasta maata.
-- Hyvä on, kapteeni, Glenarvan huudahti, -- tulevaisuus on meidän ja
me etsimme yhdessä sellaisen maan.
Harry Grant ja Glenarvan puristivat lämpimästi toistensa käsiä
sopimuksen vahvistukseksi.
Sitten kaikki halusivat juuri tällä saarella, tässä matalassa majassa
kuulla _Britannian_ haaksirikkoisten tarinan kahden pitkän erakkovuoden
ajalta. Harry Grant koetti täyftää uusien ystäviensä toivomuksen.
-- Minun tarinani, hän sanoi, -- on sama kuin kaikkien jollekin
saarelle joutuneiden Robinsonien, jotka voimatta luottaa muuhun kuin
Jumalaan ja itseensä tuntevat velvollisuudekseen puolustaa henkeänsä
luonnonvoimia vastaan. Kesäkuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä 1862
murskautui kuusipäiväisen myrskyn runtelema _Britannia_ Maria-Teresian
kallioihin. Meri myllersi, pelastumiseen ei ollut mahdollisuuksia, ja
koko onneton miehistöni hukkui. Ainoastaan kaksi matruusiani, Bob
Learce, Joe Bell ja minä pääsimme rannalle parinkymmenen turhan
ponnistuksen jälkeen.
Se maa, jonne olimme joutuneet, oli autio saari, kolme kilometriä
leveä, kahdeksan pitkä, keskikohdalla kasvoi kolmisenkymmentä puuta,
oli muutamia nurmikoita ja raikasta vettä sisältävä lähde, joka onneksi
ei milloinkaan kuivunut. Vaikka olin yksin kahden matruusin kanssa
tässä kolkassa, en joutunut epätoivoon. Luotin Jumalaan ja ryhdyin
päättäväisesti ponnistelemaan. Bob ja Joe, rohkeat onnettomuustoverini
ja ystäväni, auttoivat minua tarmokkaasti.
Me aloitimme niin kuin Daniel Defoen ihanne-Robinson, meidän
esikuvamme, keräämällä laivan jäännöksiä, työkaluja, hiukan ruutia,
aseita, pussillisen kallisarvoisia siemeniä. Ensimmäiset päivät olivat
tuskallisia, mutta pian saimme metsästämällä ja kalastamalla turvatuksi
ravinnon, sillä villejä vuohia oli runsaasti saaren sisäosassa ja
merieläimiä sen rannoilla. Vähitellen toimeentulomme muuttui
säännölliseksi.
Minä tunsin tarkoin saaren aseman haaksirikosta pelastamieni kojeiden
avulla. Tiesin siis, että olimme joutuneet kauas laivojen kulkuväylältä
ja että ainoastaan sattuma voisi meidät pelastaa. Ajatellen yhä
rakkaitani, joita en enää luullut saavani nähdä, alistuin tähän
koettelemukseen, ja molempien lasteni nimet liittyivät jokapäiväisiin
rukouksiini.
Me työskentelimme ahkerasti. Pian oli useita eekkereitä maata kylvetty
_Britannian_ siemenillä; perunat, sikuri ja suolaheinä olivat
terveellisenä vaihteluna tavalliseen ruokaamme; sitten vielä muut
vihannekset. Otimme kiinni muutamia vuohia, jotka helposti
kesyyntyivät. Meillä oli maitoa ja voita. Nardusta, jota kasvoi purojen
kuivuneissa uomissa, leivottiin mukiinmenevää leipää, eikä elämän
aineellinen puoli enää herättänyt mitään pelkoa.
Me olimme rakentaneet asumuksen _Britannian_ laudoista; se peitettiin
huolellisesti tervatuilla purjeilla, ja sen tiiviissä suojassa kului
sadekausi onnellisesti. Silloin tehtiin monta suunnitelmaa, haaveiltiin
monenlaista, ja paras niistä nyt on toteutunut.
Minulla oli aluksi aikomus uhmata merta laivanpirstoista tehdyllä
veneellä, mutta lähimpään maahan, Pomotun saaristoon, oli puolitoista
tuhatta peninkulmaa. Mikään vene ei olisi kestänyt niin pitkää matkaa.
Niinpä luovuin siitä ja odotin pelastuvani ainoastaan kaitselmuksen
ansiosta.
Ah, lapsiraukkani! Kuinka usein olemmekaan rannan kallioilta
tähystelleet laivoja ulapalla! Koko tänä aikana ilmestyi horisonttiin
vain pari kolme purjetta heti taas kadotakseen! Me emme enää toivoneet,
mutta emme vielä olleet epätoivoisia.
Sitten, eilen, olin noussut saaren korkeimmalle kukkulalle, kun
huomasin lännessä hiukan savua. Se suureni. Pian tuli näkyviin laiva.
Se tuntui suuntaavan meitä kohti.
Mutta eikö se menisi ohi tämän saaren, missä sillä ei ollut mitään
satamaa?
Ah, mikä jännityksen päivä, ja mikä ihme, ettei sydämeni haljennut
rinnassani! Toverini sytyttivät tulen eräällä Maria-Teresian
kukkulalla. Yö tuli, mutta alus ei antanut mitään merkkiä, että meidät
oli huomattu! Tuossa oli kuitenkin pelastus! Joutuisimmeko katselemaan,
kun se menisi ohi?
En enää epäröinyt. Pimeys lisääntyi. Laiva saattoi kulkea saaren
ohi yön kuluessa. Heittäydyin mereen ja uin sitä kohti. Toivo
kolminkertaisti voimani. Haloin aaltoja yliluonnollisella tarmolla.
Olin jo pääsemässä laivaan, vain viidenkymmenen metrin päässä siitä,
kun se kääntyi!
Silloin päästin ne epätoivoiset huudot, jotka vain lapseni kuulivat, ja
jotka eivät olleet harha-aistimusta.
Sitten palasin rannalle, näännyksissä, liikutuksen ja väsymyksen
voittamana. Molemmat matruusini tapasivat minut puolikuolleena. Se oli
kauhea yö, tämä viimeinen saarella viettämämme, ja me luulimme
jääneemme iäksi eristetyiksi, kun aamun sarastaessa huomasin laivan
purjehtivan pitkin rantaa hiljaista vauhtia. Teidän veneenne laskettiin
vesille... Meidät oli pelastettu ja -- voi taivaan jumalaista hyvyyttä!
-- minun lapseni, rakkaat lapseni olivat siinä ojentamassa minulle
käsiään!
Harry Grantin kertomus päättyi Maryn ja Robertin hyväilyihin. Ja vasta
nyt sai kapteeni kuulla, että hänen oli pelastuksestaan kiittäminen
sitä hieroglyfistä asiakirjaa, jonka hän kahdeksan päivää haaksirikon
jälkeen oli sulkenut pulloon ja laskenut aaltojen vietäväksi. Mutta
mitä ajatteli Jacques Paganel kapteeni Grantin kertomuksen aikana!
Kelpo maantieteilijä pyöritteli tuhannetta kertaa päässään asiakirjan
sanoja. Hän palautti mieleensä peräkkäin nuo kolme tulkintaa, joista
jokainen oli väärä. Millä tavoin tämä Maria-Teresian saari sitten oli
mainittu meren syömissä papereissa? Paganel ei voinut hillitä itseään
kauempaa, vaan tarttui Harry Grantin käteen.
-- Kapteeni, sanokaa^ nyt vihdoinkin, mitä noissa selittämättömissä
papereissa luki?
Maantieteilijän kysymys herätti kaikkien uteliaisuuden, sillä nyt
saataisiin kuulla arvoituksen yhdeksän kuukautta hämäränä pysynyt
ratkaisu!
-- Niin, kapteeni, Paganel kysyi, -- kyllähän te tarkalleen muistatte
asiakirjan sanamuodon?
-- Sanasta sanaan, Harry Grant vastasi, -- eikä ole kulunut päivääkään,
etten olisi kerrannut mielessäni sanoja, jotka olivat ainoa toivomme.
-- Ja mitkä ne ovat, kapteeni? Glenarvan kysyi. -- Sanokaa, sillä
meidän turhamaisuutemme on saanut kovan kolauksen.
-- Minä olen valmis siihen, Harry Grant vastasi, -- mutta tehän
tiedätte, että menestymisen toiveita lisätäkseni olin pannut pulloon
kolme eri kielillä kirjoitettua asiakirjaa. Minkä niistä haluatte
kuulla?
-- Eivätkö ne ole samanlaisia? Paganel huudahti.
-- Ovat, yhtä nimeä lukuunottamatta.
-- No, esittäkää ranskalainen asiakirja, Glenarvan lausui; -- se oli
näet parhaiten säilynyt, ja se on pääasiallisesti ollut tulkintamme
perustana.
-- Mylord, se kuuluu sanasta sanaan näin, Harry Grant sanoi.
-- 27. päivänä kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi
tuhannenviidensadan lieuen päässä Patagoniasta, eteläisellä
pallonpuoliskolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant ovat päässeet
Tabor-saarelle...
-- Mitä? Paganel keskeytti.
-- Missä he, Harry Grant jatkoi, -- jatkuvasti julman hädän uhreina
ovat heittäneet tämän asiakirjan 153 pituus- ja 37° 11' leveysasteelle.
Tuokaa heille apua tai he ovat hukassa.
Kuullessaan nimen Tabor oli Paganel hypähtänyt pystyyn; sitten hän ei
voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti:
-- Kuinka niin, Tabor-saari? Tämähän on Maria-Teresia!
-- Aivan oikein, herra Paganel, Harry Grant vastasi, -- Maria-Teresia
englantilaisilla ja saksalaisilla kartoilla, mutta Tabor
ranskalaisilla!
Samassa osui hirvittävä nyrkinisku Paganelin olkapäähän, niin että hän
horjahti. Totuus pakottaa sanomaan, että se tuli majurilta, joka
ensimmäistä kertaa rikkoi säädylliset tapansa.
-- Maantieteilijä! MacNabbs sanoi syvästi halveksien.
Mutta Paganel ei ollut edes huomannut majurin iskua.
Mitä se olikaan verrattuna siihen maantieteelliseen iskuun, joka häneen
oli sattunut!
Niinpä siis, kuten hän nyt kapteeni Grantilta kuuli, hän oli vähitellen
päässyt lähemmäksi totuutta. Hän oli selvittänyt melkein koko
arvoituksellisen viestin. Vuoronperään nimet Patagonia, Australia ja
Uusi Seelanti olivat näyttäneet hänestä eittämättömän varmoilta.
_Contin_, alussa _continent_, oli vähitellen saanut todellisen
merkityksensä _continuelle. Indi_ oli merkinnyt vuoron perään _indiens_
ja _indigenes_, sitten vihdoin _indigence_, joka oli sen todellinen
merkitys. Ainoastaan tuo vaillinainen sana _abor_ oli pettänyt
maantieteilijän älyn. Paganel oli itsepintaisesti pitänyt sitä osana
verbistä _aborder_, vaikka se oli erisnimi, Tabor-saaren ranskalainen
nimi, juuri sen saaren, missä _Britannian_ haaksirikkoiset olivat! Sitä
erehdystä oli tosin vaikea välttää, kun _Duncanin_ kartoilla tämän
saaren nimenä oli Maria-Teresia.
-- Vähät siitä! Paganel repi tukkaansa, -- minun ei olisi pitänyt
unohtaa, että sillä oli kaksi eri nimeä! Se on anteeksiantamaton virhe,
Maantieteellisen seuran sihteerille sopimaton erehdys! Minä olen
häpäissyt itseni!
-- Mutta, herra Paganel, lady Helena sanoi, -- eihän tämä ole näin
vakavaa!
-- Ei, rouva, ei! Minä olen pelkkä aasi!
-- Ettekä edes oppinut aasi! majuri huomautti muka lohduttaen.
Kun ateria oli päättynyt, Harry Grant asetti kaikki tavarat paikoilleen
talossaan. Hän ei ottanut sieltä mukaansa mitään, haluten antaa
rehellisen miehen rikkaudet perinnöksi rikolliselle.
Palattiin laivalle. Glenarvan aikoi lähteä vielä samana päivänä ja
antoi määräyksen perämiehen maihinviennistä. Ayrton tuotiin perähyttiin
ja näki edessään Harry Grantin.
-- Se olen minä, Ayrton, Grant sanoi.
-- Te juuri, kapteeni, Ayrton vastasi osoittamatta minkäänlaista
hämmästystä tavatessaan Harry Grantin. -- No, enpä ole pahoillani
nähdessäni teidät hyvissä voimissa.
-- Näyttää siltä, Ayrton, että tein erehdyksen laskiessani teidät
asuttuun maahan.
-- Niin näyttää, kapteeni.
-- Te siirrytte minun tilalleni tälle autiolle saarelle. Toivottavasti
se saa teidät katumaan.
-- Olkoon niin! Ayrton vastasi tyynellä äänellä.
Sitten Glenarvan sanoi perämiehen puoleen kääntyen:
-- Te pysytte, Ayrton, siis päätöksessänne, että teidät on jätettävä
autiolle saarelle?
-- Niin pysyn, mylord.
-- Onko Tabor-saari teille sopiva?
-- Täydellisesti.
-- Sitten kuulkaa viimeiset sanani, Ayrton. Täällä te olette
eristettynä kaikista maista, vailla mahdollisuuksia päästä yhteyteen
muiden ihmisten kanssa. Ihmeitä ei tapahdu usein, ettekä te voi paeta
tältä saarelta, jonne _Duncan_ teidät jättää. Te jäätte yksin Jumalan
silmien alle, joka näkee sydänten pohjaan, mutta te ette ole kadotettu
ettekä tietymättömissä, kuten kapteeni Grant. Niin arvoton kuin
lienettekin ihmisten muistettavaksi, tulevat ihmiset teitä muistamaan.
Minä tiedän, missä te olette, Ayrton, minä tiedän, mistä teidät löydän,
enkä unohda sitä milloinkaan.
-- Jumala varjelkoon teidän armoanne, perämies vastasi
yksinkertaisesti.
Nämä olivat viimeiset Glenarvanin ja perämiehen välillä vaihdetut
sanat. Vene oli valmiina. Ayrton astui siihen.
John Mangles oli ennakolta käskenyt viedä saarelle muutamia laatikoita
säilykkeitä, työkaluja, aseita ja joukon ruutia ja lyijyä.
Perämies saattoi siis työllään tulla toimeen; häneltä ei puuttunut
mitään, ei edes kirjoja, joiden joukossa oli englantilaisille niin
rakas raamattu.
Eron hetki oli tullut. Miehistö ja matkustajat olivat kannella.
Useimmat tunsivat ahdistusta. Mary Grant ja lady Helena eivät voineet
salata liikutustaan.
-- Onko se välttämätöntä? nuori rouva kysyi mieheltään. -- Onko
välttämätöntä, että tuo onneton jätetään tänne?
-- On, Helena, lordi Glenarvan vastasi. -- Se on sovitus.
Tällä hetkellä lähti John Manglesin johtama vene liikkeelle. Ayrton
seisoi, yhä ilmeettömänä, otti lakin päästään ja tervehti vakaasti.
Glenarvan paljasti päänsä ja hänen mukanaan koko laivaväki, kuten
tehdään kuolevalle ihmiselle, ja vene etääntyi syvän hiljaisuuden
vallitessa.
Maihin tultaessa Ayrton hyppäsi rannalle, ja vene palasi laivalle.
Kello oli silloin neljä illalla ja peräkannelta saattoivat matkustajat
nähdä perämiehen, käsivarret ristissä rinnalla, seisomassa liikkumatta
kuin kuvapatsas kalliolla, laivaa katsellen.
-- Lähdemmekö, mylord? John Mangles kysyi.
-- Lähdemme, John, Glenarvan vastasi liikuttuneempana kuin tahtoi
näyttää.
-- _Go ahead!_ Eteenpäin! John huusi koneenkäyttäjälle.
Höyry pihisi putkissa, potkuri pieksi vettä, ja kello kahdeksan
katosivat Tabor-saaren viimeiset kukkulat yön pimeyteen.