Miehistö sai pian kuulla, että Ayrtonin tiedot eivät olleet
selvittäneet kapteeni Grantin olinpaikan arvoitusta. Pettymys oli
suuri, sillä laivalla oli luotettu perämieheen, mutta tämä ei tiennyt
mitään, mikä saattoi johtaa _Duncania Britannian_ jäijille.
Suunta pysytettiin siis ennallaan. Nyt oli enää valittava se saari,
jonne Ayrton jätettäisiin.
Paganel ja John Mangles tutkivat laivan karttoja. Juuri tällä 37.
leveysasteella oli yksinäinen, Maria-Teresia-niminen saari, keskellä
valtamerta kohoava kallio, jolle on kolmetuhattaviisisataa peninkulmaa
Amerikan ja tuhatviisisataa peninkulmaa Uuden Seelannin rannikolta.
Pohjoisessa lähin maa oli Ranskan suojeluksessa oleva Pomotun saaristo,
etelässä ei mitään ennen etelänavan ikuisia jääkenttiä. Laivat eivät
käyneet tällä yksinäisellä saarella. Se oli täysin eristyksissä muusta
maailmasta. Vain myrskylinnut levähtivät siellä pitkillä taipaleillaan;
useilla kartoilla ei tätä Tyynen valtameren huuhtelemaa kalliosaarta
ollut edes merkitty.
Jos missään, niin ainakin tällä ihmisreiteiltä syrjään heitetyllä
saarella oli yksinäisyys ehdoton. Sen paikka ilmoitettiin Ayrtonille.
Hän suostui elämään siellä kaukana vertaisistaan, ja keula käännettiin
Maria-Teresiaa kohti. Tällä hetkellä olisi aivan suora viiva kulkenut
_Duncanin_ emäpuun, saaren ja Talkahuanon lahden kautta.
Kahta päivää myöhemmin kello kaksi ilmoitti tähystäjä maata olevan
näköpiirissä. Se oli Maria-Teresia, matala, pitkänomainen, tuskin
aaltojen yläpuolelle nouseva, suuren kovakuoriaisen näköinen saari. Se
oli vielä kolmenkymmenen meripeninkulman päässä laivasta, jonka keula
kynti laineita kuudentoista solmun vauhdilla tunnissa.
Vähitellen saaren muoto piirtyi selvemmäksi. Länteen laskeva aurinko
valaisi kokonaisuudessaan sen oikulliset ääriviivat. Muutamia matalia
kukkuloita kohosi siellä täällä selvemmin näkyviin.
Kello viisi John Mangles luuli erottavansa kevyen savupatsaan kohoavan
taivaalle.
-- Onko se tulivuori? hän kysyi Paganelilta, joka kaukoputkellaan
tähyili tätä uutta maata.
-- En tiedä mitä ajatella, maantieteilijä vastasi. -- Maria-Teresia on
vähän tunnettu paikka. Mutta en ihmettelisi vaikka se olisi syntynytkin
merenpohjan mullistuksesta, jolloin se voisi olla tuliperäinen.
-- Mutta jos se on syntynyt tulivuoren purkauksessa, sanoi Glenarvan,
-- eikö se sitten voisi uudessa purkauksessa taas hävitä?
-- Se on tuskin luultavaa, Paganel vastasi. -- Sen olemassaolo on
tiedetty jo useita vuosisatoja, mikä antaa joltisenkin takuun. Kun
Julia-saari ilmestyi Välimereen, se ei pysynyt kauan näkyvissä, vaan
katosi jo muutamien kuukausien kuluttua.
-- Hyvä, Glenarvan sanoi. -- Arveletko, John, että voimme laskea maihin
ennen yötä?
-- En, mylord. En uskalla pimeässä viedä _Duncania_ rannikolle, jota en
tunne. Minä risteilen hiljaa edestakaisin ja huomenna lähetämme veneen
maihin.
Kello kahdeksan illalla häämötti Maria-Teresia vain tummana, tuskin
näkyvänä varjona, vaikka oltiin ainoastaan viiden meripeninkulman
päässä. _Duncan_ laski yhä lähemmäksi.
Kello yhdeksän näkyi hyvin kirkas tulenhohde loistavan pimeydessä. Se
pysyi paikallaan eikä sammunut.
-- Tuo näyttäisi vahvistavan sitä oletusta, että siellä on tulivuori,
Paganel sanoi huolellisesti sitä tutkien.
-- Tältä matkalta pitäisi meidän kuitenkin kuulla rätinää, joka aina
seuraa purkausta, mutta itätuuli ei tuo vähintäkään ääntä korvaamme,
John Mangles huomautti.
-- Tosiaan, Paganel sanoi, -- tuo tulivuori hehkuu, mutta ei jyrise. Ja
kuitenkin voisi lisäksi sanoa, että se vuorotellen loistaa ja sammuu
kuin majakka.
-- Te olette oikeassa, John Mangles jatkoi, -- emmekä kuitenkaan ole
majakkarannikolla. Kas, siellä on toinenkin tuli! Tällä kertaa aivan
rannalla! Katsokaa! Se liikkuu, se vaihtaa paikkaa!
John ei erehtynyt. Oli tosiaan ilmestynyt toinen tuli, joka näytti
välillä sammuvan ja taas äkkiä syttyvän.
-- Saarella on siis asukkaita? Glenarvan kysyi.
-- Ilmeisesti villejä, Paganel vastasi.
-- Mutta silloin emme voi jättää sinne perämiestä.
-- Ei, majuri vahvisti, -- se olisi sentään villeillekin liian huono
lahja.
-- Etsikäämme siis jokin toinen autio saari, sanoi Glenarvan, joka ei
voinut olla hymyilemättä MacNabbsin hienotunteisuudelle. -- Minä olen
luvannut säästää Ayrtonin hengen ja tahdon pitää sanani.
-- Olkaamme joka tapauksessa varuillamme, Paganel lisäsi. --
Seelantilaisilla on raaka tapa pettää laivoja liikkuvilla tulilla,
kuten muinoin Cornwallin asukkailla. Maria-Teresian asukkaat saattavat
tuntea sen menettelyn.
-- Pysäytä neljännespeninkulman päähän, John huusi perää pitävälle
matruusille. -- Huomenna auringon noustessa saamme tietää, mitä siellä
tapahtuu.
Kello yksitoista siirtyivät matkustajat ja John Mangles hytteihinsä.
Keulan puolella käveli vahti laivan kannella. Peräpuolella oli vain
ruorimies paikallaan.
Tällä hetkellä nousivat Mary Grant ja Robert peräsalongista kannelle.
Kapteenin molemmat lapset nojasivat kaidetta vasten ja katselivat
alakuloisina välkähtelevää merta ja _Duncanin_ kimmeltävää vanavettä.
Mary ajatteli Robertin tulevaisuutta; Robert ajatteli samoin sisarensa
kohtaloa. Molemmat muistelivat isäänsä. Oliko hän vielä elossa, heidän
rakastettu isänsä? Vai täytyikö siitä toivosta luopua? Mutta ei, mitä
olisi elämä ilman häntä? Mitä heistä tulisi ilman isää? Kuinka olisi
heidän käynyt jo nyt ilman lordi Glenarvania, ilman lady Helenaa?
Koettelemusten kypsyttämä poika arvasi sisarensa ajatukset. Hän tarttui
Maryn käteen.
-- Mary, hän sanoi, -- ei saa milloinkaan antautua epätoivoon. Muista,
mitä isämme sanoi: -- Rohkeus korvaa maan päällä kaikki. Säilyttäkäämme
siis se sitkeä rohkeus, joka nosti hänet kaiken yläpuolelle. Tähän asti
sinä olet tehnyt työtä minun puolestani, sisko, tästedes tahdon minä
vuorostani tehdä työtä.
-- Rakas Robert! neito vastasi.
-- Minun täytyy sanoa sinulle eräs asia, Robert jatkoi. -- Ethän suutu,
Mary?
-- Miksi minä suuttuisin, Robert?
-- Etkä estä minua?
-- Mitä sinä aiot? Mary kysyi levottomana.
-- Sisko! Minusta tulee merimies...
-- Jätätkö minut? neito huudahti puristaen veljensä kättä.
-- Minun täytyy, sisko! Minusta tulee merimies niin kuin isästämme,
merimies niin kuin kapteeni Johnista! Mary, rakas Mary, kapteeni John
ei ole vielä menettänyt kaikkea toivoa! Sinä voit luottaa niin kuin
minäkin hänen ystävyyteensä. Hän on luvannut tehdä minusta hyvän,
etevän merimiehen, ja sillä aikaa me etsimme isää yhdessä! Sano, että
suostut, sisko! Se, mitä isämme olisi tehnyt meille, on meidän
velvollisuutemme, minun ainakin, tehdä hänelle! Minun elämälläni on
tarkoitus, jolle se on kokonaan pyhitetty: etsiä, alati etsiä häntä,
joka ei olisi meitä kumpaakaan milloinkaan unohtanut! Mary rakas,
kuinka hyvä isämme olikaan!
-- Ja jalo ja ylevä! Mary jatkoi. -- Tiedätkö, Robert, että hän oli jo
maamme kunniakkaimpia ja että hän olisi kuulunut suurmiestemme
joukkoon, ellei kohtalo olisi keskeyttänyt hänen matkaansa?
-- Ettenkö sitä tietäisi! Robert sanoi.
Mary Grant syleili Robertia. Lapsi tunsi kyynelten valuvan otsalleen.
-- Mary! Mary! hän huudahti. -- Sanokoot ystävämme mitä tahansa, minä
toivon vielä ja toivon aina. Isän kaltainen mies ei kuole tehtäväänsä
täyttämättä!
Mary Grant ei voinut vastata. Nyyhkytykset tukehduttivat häntä. Tuhat
ajatusta liikkui hänen mielessään, kun hän sai kuulla, että Harry
Grantia aiottiin lähteä uudestaan etsimään ja että nuoren kapteenin
uhrautumisella ei ollut rajoja.
-- Eikö herra John ole vielä lakannut toivomasta? hän kysyi.
-- Ei, Robert vastasi. -- Hän on veli, joka ei milloinkaan jätä meitä.
Minusta tulee merimies, eikö totta, sisko, merimies etsiäkseni isääni
hänen kanssaan! Suostuthan sinä siihen?
-- Miksen suostuisi! Mary vastasi. -- Mutta erota toisistamme! hän
kuiskasi sitten.
-- Sinä et jää yksin, Mary. Minä tiedän sen. Ystäväni John on sen
minulle sanonut. Lady Helena ei päästä sinua luotaan. Sinä olet nainen,
sinä voit, sinun tulee ottaa vastaan hänen hyväntekeväisyyttään. Siitä
kieltäytyminen olisi kiittämättömyyttä. Mutta miehen, sen on isä
sanonut minulle sata kertaa, miehen pitää olla oman onnensa seppä.
-- Mutta kuinka käy rakkaan, niin muistorikkaan kotimme Dundeessa?
-- Me säilytämme sen, sisko kulta! Ystävämme John ja myös lordi
Glenarvan ovat järjestäneet kaikki hyvin. Hän pitää sinua Malcolmin
linnassa kuin omaa tytärtään. Lordi on sen sanonut Johnille, ja John on
sanonut minulle. Sinä olet siellä kotonasi aina niiden luona, joiden
kanssa voit puhua isästämme, kunnes John ja minä kerran tuomme hänet
takaisin. Ah, kuinka ihana päivä siitä tuleekaan! huudahti Robert, joka
loisti innosta.
-- Veljeni, lapseni! Mary vastasi, -- kuinka onnellinen isä olisikaan,
jos voisi kuulla sanasi! Sinä olet isän näköinen, Robert! Kun kasvat
mieheksi, olet varmaan ihan samanlainen kuin hän!
-- Jumala suokoon, Mary! Robert sanoi punastuen ylpeydestä.
-- Mutta kuinka voimme osoittaa kiitollisuuttamme lordi ja lady
Glenarvanille? Mary Grant sanoi sitten.
-- No, se ei ole vaikeaa! Robert selitti luottavaisena. -- Rakastaa
heitä, kunnioittaa heitä, sanoa se heille, syleillä heitä ja kerran,
ensimmäisen tilaisuuden tullen, kuolla heidän puolestaan!
-- Päinvastoin pitää sinun elää heidän hyväkseen! huudahti neito
peittäen veljensä otsan suudelmin. -- He pitävät enemmän siitä -- ja
minä myös.
Sitten mitä ihanimpiin haaveisiin vaipuneina kapteenin lapset
katselivat toisiaan yön utuisessa hämyssä. Mutta ajatuksissaan he vielä
keskustelivat, kyselivät ja vastailivat. Tyyni meri keinui pitkinä
maininkeina, ja potkuri loi pimeyteen valoisan pyörteen. Silloin sattui
outo ja todella yliluonnollinen ilmiö. Muuan niistä magneettisista
yhteyksistä, jotka salaperäisesti liittävät ihmismielen toiseen,
sai sisaren ja veljen yhtaikaa, samassa silmänräpäyksessä saman
harha-aistimuksen valtaan. Keskeltä vuoroin pimeitä ja kimmeltäviä
aaltoja Mary ja Robert luulivat kuulevansa äänen, jonka syvä ja
valittava sointi sai heidän sydämensä väräjämään.
-- Tulkaa apuun! tämä ääni huusi.
-- Mary! Robert sanoi. -- Kuulitko? Kuulitko?
Ja äkkiä kumartuen kaiteen yli molemmat tähystivät jännittyneinä yön
syvyyksiin.
Mutta he eivät nähneet edessään mitään muuta kuin loputtomana ulottuvan
pimeyden.
-- Robert, Mary sanoi kalpeana liikutuksesta, -- minä luulin... Niin,
minä luulin samaa kuin sinä... Meillä on kummallakin kuumetta,
Robert..!
Mutta samassa kuului uusi huuto ja tällä kertaa niin selkeä ja tuttu,
että molemmat huusivat vastaan yhtaikaa:
-- Isä, isä...
Se oli liikaa Mary Grantille. Mielenliikutuksen murtamana hän lyyhistyi
pyörtyneenä Robertin syliin.
-- Apuun! Robert huusi. -- Sisareni, isäni! Apuun!
Vahtimatruusit riensivät paikalle, sitten John Mangles, lady Helena,
Glenarvan, jotka olivat äkkiä heränneet huutoon.
-- Mary kuolee, ja isä on tuolla! Robert huusi viitaten merelle. Hänen
sanansa olivat käsittämättömiä.
-- Niin juuri! hän toisti. -- Isä on tuolla! Minä kuulin isäni äänen.
Ja Mary kuuli sen niin kuin minäkin!
Samassa Mary Grant tointui ja huusi kuin suunniltaan joutunut:
-- Isä, isä on tuolla!
Onneton neito nousi, kumartui laidan yli ja yritti hypätä mereen.
-- Mylord! Lady Helena! hän toisti kädet ristissä, -- minä sanon, että
isä on tuolla! Minä vakuutan, että kuulin hänen äänensä aalloilta kuin
valituksen, kuin viimeisen hyvästin!
Silloin tyttöraukka sai taas kouristuskohtauksen. Hän huitoi
ympärilleen. Hänet täytyi viedä hyttiinsä, ja lady Helena lähti mukaan
hoivatakseen häntä, mutta Robert toisteli yhä:
-- Isä on tuolla! Minä olen siitä varma, mylord!
Tämän surullisen kohtauksen todistajat päätyivät lopulta käsitykseen,
että kapteenin molemmat lapset olivat kokeneet harha-aistimuksen. Mutta
kuinka saada heidän kovin kiihtyneet aistinsa rauhoittumaan?
Glenarvan yritti kuitenkin. Hän tarttui Robertin käteen ja sanoi:
-- Kuulitko sinä isäsi äänen, rakas lapseni?
-- Kuulin, mylord. Tuolta, keskeltä maininkeja. Hän huusi: -- Tulkaa
apuun!
-- Ja tunsitko äänen?
-- Tunsinko hänen äänensä, mylord? Tottakai minä sen tunsin, vannon
sen! Sisareni kuuli sen ja tunsi kuten minäkin! Kuinka voitte luulla,
että olisimme molemmat erehtyneet? Mylord, lasketaan vene ja mennään
hänen avukseen!
Glenarvan huomasi kyllä, ettei hän voinut rauhoittaa poikaparkaa. Hän
koetti kuitenkin vielä viimeistä keinoa ja kutsui paikalle perämiehen.
-- Hawkins, hän kysyi tältä, -- tehän olitte ruorissa sillä hetkellä,
kun neiti Mary sai kohtauksensa?
-- Niin olin, mylord, Hawkins vastasi.
-- Ettekö nähnyt tai kuullut mitään?
-- En mitään.
-- Siinä näet, Robert.
-- Jos se olisi ollut Hawkinsin isä, Robert vastasi hellittämättömän
tarmokkaasti, -- niin Hawkins ei sanoisi, ettei hän kuullut mitään. Se
oli minun isäni, mylord, minun isäni, minun isäni..!
Robertin ääni tukahtui nyyhkytykseen. Kalpeana ja äänettömänä hän
vuorostaan menetti tajuntansa. Glenarvan kantoi Robertin vuoteeseensa,
ja liikutuksen valtaama lapsi vaipui pian syvään horrokseen.
-- Orporaukat! John Mangles sanoi. -- Jumala koettelee heitä ankarasti.
-- Niin, Glenarvan sanoi, -- liian suuri suru on saanut molemmat,
vieläpä samalla hetkellä kokemaan samanlaisen harha-aistimuksen.
-- Molemmat! Paganel mutisi. -- Se on outoa! Sitä ei tiede pitäisi
mahdollisena.
Sitten kurkottaen vuorostaan partaan yli ja jännittäen kuuloaan Paganel
viittasi kaikkia olemaan hiljaa ja kuunteli. Kaikkialla vallitsi syvä
hiljaisuus. Paganel huusi kovalla äänellä. Kukaan ei vastannut.
-- Se on outoa! maantieteilijä toisti palaten hyttiinsä. -- Yhteiset
ajatukset ja suru ei riitä selittämään tätä ilmiötä.
Seuraavana, 8. päivänä maaliskuuta, kello viisi aamulla päivän
sarastaessa olivat matkustajat, Robet ja Mary muiden mukana, sillä
heitä oli ollut mahdoton saada pysymään poissa, taas koolla _Duncanin_
kannella. Jokainen tahtoi tutkia tätä maata, jota eilen nähtiin vain
epämääräisesti.
Kaukoputket tarkkailivat uteliaasti saarta. Laiva sivuutti sen rantoja
noin puolentoista kilometrin päässä, niin että saattoi nähdä
pienimmätkin yksityiskohdat. Äkkiä Robert kirkaisi. Hän väitti
näkevänsä kaksi miestä, jotka juoksivat ja huitoivat, ja kolmannen
heiluttavan lippua.
-- Englannin lippu! John Mangles huudahti, joka oli tarttunut
kaukoputkeensa.
-- Se on totta! Paganel huudahti, kääntyen innoissaan Robertin puoleen.
-- Mylord, Robert sanoi liikutuksesta vapisten, -- mylord, ellette
tahdo, että menen saareen uimalla, käskekää laskea vene vesille. Ah,
mylord, minä pyydän polvillani saada ensimmäisenä nousta maihin!
Kukaan läsnäolijoista ei uskaltanut puhua. Mitä! Tällä 37. leveysasteen
koskettamalla saarella kolme haaksirikkoista miestä, englantilaisia! Ja
jokaisen mieleen palasi eilisiltainen tapahtuma, Robertin ja Maryn
silloin kuulema huuto. Lapset eivät ehkä olleet erehtyneet kuin yhdessä
kohden: he olivat saattaneet kuulla äänen, mutta oliko se voinut olla
heidän isänsä avunhuuto? Ei, tuhat kertaa ei, sen pahempi! Ja heitä
odottavaa kauheaa pettymystä peläten jokainen ajatteli, että tämä uusi
koettelemus ylittäisi heidän voimansa. Mutta heitä ei voinut estää?
Lordi Glenarvanilla ei ollut rohkeutta siihen.
-- Veneeseen! hän huudahti.
Minuutissa oli vene laskettu vesille. Kapteenin molemmat lapset,
Glenarvan, John Mangles ja Paganel kiiruhtivat siihen, ja se kiiti
nopeaa vauhtia kuuden matruusin voimakkaasti soutaessa.
Parinkymmenen metrin päässä rannasta päästi Mary kimeän huudon:
-- Isäni!
Rannalla seisoi mies kahden muun välissä. Hänen kookas ja voimakas
vartalonsa, hänen samalla lempeät ja päättäväiset kasvonsa osoittivat
selvää yhdennäköisyyttä Mary ja Robert Grantin piirteiden kanssa. Hän
oli nähtävästi se mies, jota molemmat lapset olivat niin usein
kuvailleet. Heidän sydämensä ei ollut heitä pettänyt. Se oli heidän
isänsä, se oli oikea kapteeni Grant.
Kapteeni kuuli Maryn huudon, levitti kätensä ja kaatui hiekalle kuin
salaman iskemänä.