Yksitoista päivää saarelta lähtönsä jälkeen, 18. päivänä maaliskuuta,
_Duncan_ sai näkyviinsä Amerikan rannikon ja ankkuroi seuraavana
päivänä Talkahuanon lahdella.
Se palasi sinne viisikuukautisen matkan jälkeen, jolloin se noudattaen
tarkoin 37. leveysastetta oli kiertänyt maapallon ympäri. Tämän
muistettavan retkikunnan jäsenet olivat ensimmäisinä _Travellers'
Clubin_ aikakirjoissa kulkeneet Chilen, pampan, Argentiinan tasavallan,
Atlantin, Tristan da Cunhan saarten, Intian valtameren, Amsterdamin
saarten, Australian, Uuden Seelannin, Tabor-saaren ja Tyynen valtameren
poikki. Heidän ponnistuksensa eivät jääneet tuloksettomiksi, vaan he
toivat takaisin isänmaahansa _Britannian_ haaksirikkoiset.
Ei ainoatakaan niistä uljaista skotlantilaisista, jotka olivat
lähteneet matkalle lordinsa kutsusta, puuttunut nimihuudossa, kaikki
palasivat vanhaan Skotlantiin, ja tämä matka muistutti vanhan tarinan
taistelua "ilman kyyneleitä".
Kun _Duncan_ oli täydentänyt varastonsa, se kulki pitkin Patagonian
rannikkoa, kiersi Kap Hornin ja kiiti sitten Atlantin valtameren
poikki.
Matkalla ei tapahtunut mitään erikoista. Laivalla oli kaikki pelkkää
iloa. Mikään ei enää pysynyt salassa, ei edes John Manglesin rakkaus
Mary Grantiin.
Tai pysyipä sentään. Eräs salaisuus kiusasi vielä MacNabbsia. Miksi
Paganelin takki oli aina tiukasti napitettu ja miksi hän piti vielä
kaulaliinaa, joka ulottui korviin saakka? Majuria halutti saada tietää
syy tähän omituiseen tapaan. Mutta täytyy sanoa, että huolimatta
MacNabbsin kyselyistä, vihjailuista ja epäluuloista Paganel ei avannut
takkiaan.
Ei silloinkaan, kun _Duncan_ kulki päiväntasaajan poikki ja kannen
palkit olivat sulaa viidenkymmenen asteen kuumuudessa.
-- Hän on niin hajamielinen, että luulee olevansa Pietarissa, majuri
sanoi nähdessään maantieteilijän kääriytyneenä suureen viittaan, ikään
kuin elohopea lämpömittarissa olisi ollut jäätynyt.
Vihdoin, 9. päivänä toukokuuta, viisikymmentä päivää Talkahuanosta
lähdön jälkeen John Mangles näki Kap Clearin majakan. Alus laski Pyhän
Yrjön salmeen, kulki Irlannin meren poikki ja saapui 10. päivänä
toukokuuta Clyden lahteen. Kello yksitoista se ankkuroi Dumbartonissa.
Kello kaksi päivällä saapuivat sen matkustajat Malcolmin linnaan
ylämaalaisten hurraa-huutojen kaikuessa.
Kohtalo oli siis määrännyt, että Harry Grant ja hänen molemmat
kumppaninsa pelastuivat, että John Mangles menisi vihille Mary Grantin
kanssa Pyhän Mungon vanhassa kirkossa, missä pastori Paxton, sitä ennen
yhdeksän kuukautta rukoiltuansa isän pelastuksen puolesta, siunasi
hänen tyttärensä ja hänen pelastajansa avioliiton! Samoin oli määrätty,
että Robertista tulisi merimies kuten Harry Grantista ja John
Manglesista ja että hän jatkaisi heidän kanssaan isänsä suuria
suunnitelmia lordi Glenarvanin suojeluksessa.
Mutta oliko määrätty, että Jacques Paganel ei kuolisi poikamiehenä?
Arvattavasti.
Sankarillisten tekojensa jälkeen maantieteilijä ei tietenkään voinut
välttää kuuluisuutta. Hänen hajamielisyytensä hurmasi Skotlannin
ylhäisön seurapiirit. Hänestä suorastaan kilpailtiin, eikä hän millään
voinut noudattaa kaikkia hänelle lähetettyjä kutsuja.
Ja tällöin tapahtui, että eräs rakastettava kolmikymmenvuotias neiti
eikä sen vähempää kuin majuri MacNabbsin serkku, itsekin hiukan
omalaatuinen, mutta hyväsydäminen ja vielä viehättävä, ihastui
maantieteilijän eriskummallisuuteen ja tarjosi hänelle kättään ja
sydäntään. Sen mukana tuli vielä miljoona puntaa, mutta siitä
vaiettiin.
Neiti Arabellan tunteet eivät jättäneet Paganelia suinkaan kylmäksi,
mutta hän ei uskaltanut kosia.
Majuri ryhtyi välittäjäksi näiden kahden, toisiaan varten luodun
sydämen kesken. Hän jopa huomautti Paganelille, että avioliitto oli
"viimeinen hajamielisyys", minkä hän voisi itselleen sallia.
Paganel, joka jostakin ihmeellisestä syystä ei saanut sanotuksi
ratkaisevaa sanaa, oli pulassa.
-- Eikö neiti Arabella miellytä teitä? MacNabbs kysyi häneltä vähän
väliä.
-- Oh, majuri, hän on hurmaava! Paganel huudahti, -- tuhat kertaa liian
hurmaava ja totta puhuakseni hän miellyttäisi minua enemmän, jos hän
olisi vähemmän viehättävä! Jospa hänellä olisi edes jokin puute!
-- Olkaa rauhassa, majuri vastasi, -- kyllä hänellä niitä on ja
useampia kuin yksi. Täydellisimmälläkin naisella on niitä aina osansa.
Niinpä, Paganel, onko asia sovittu?
-- Minä en uskalla, Paganel vastasi.
-- No mutta, oppinut ystäväni, miksi epäröitte?
-- Minä en ole kyllin arvokas neiti Arabellalle, maantieteilijä vastasi
itsepäisesti.
Ja siihen se jäi.
Vihdoin kun hellittämätön majuri eräänä päivänä pani hänet ahtaalle,
hän ilmoitti lopulta vaitiolon lupausta vastaan, erään erikoisuuden,
joka oli omiaan suuresti helpottamaan hänen tuntomerkkiensä toteamista,
jos hän joskus saisi poliisin kintereilleen.
-- Joutavia! majuri huudahti.
-- Asia on kuten sanon, Paganel vakuutti.
-- Vähät siitä, kelpo ystäväni!
-- Niinkö luulette?
-- Päinvastoin, te olette sitten vielä erikoisempi. Sehän vain lisää
teidän henkilökohtaisia ansioitanne. Se tekee teistä Arabellan
uneksiman miehen, jolla ei ole vertaa!
Ja majuri jätti järkähtämättömän vakavana Paganelin mitä kalvavimman
levottomuuden valtaan.
MacNabbsin ja neiti Arabellan välillä käytiin lyhyt keskustelu.
Kahta viikkoa myöhemmin vietettiin komeat häät Malcolmin linnassa.
Paganel oli komea, joskin kaulaan saakka napitettu, ja neiti Arabella
häikäisevä.
Ja maantieteilijän salaisuus olisi ainiaaksi jäänyt hämärän peittoon,
ellei majuri olisi puhunut siitä Glenarvanille. Sitä kautta se kulki
lady Helenalle, joka kuiskasi siitä sanan rouva Manglesille. Lyhyesti,
tämä salaisuus joutui rouva Olbinettin korviin, ja kohta sen tiesivät
kaikki.
Niiden kolmen päivän aikana, jolloin Paganel oli maorien vankina, hänet
oli _tatuoitu_ jaloista olkapäihin saakka, ja hänellä oli rinnassaan
heraldinen kiwin kuva, joka siivet levällään nokki hänen sydäntään.
Se oli ainoa tällä suurella matkalla sattunut seikkailu, joka aina
vaivasi Paganelia, jota hän ei milloinkaan antanut anteeksi Uudelle
Seelannille; tämä seikka myös monista kehotuksista ja hänen omasta
koti-ikävästään huolimatta esti häntä palaamasta Ranskaan. Hän pelkäsi
tekevänsä koko Maantieteellisen seuran pilapiirtäjien ja sanomalehtien
irvistettäväksi, kun hänet, sen sihteeri, oli tatuoitu Uudessa
Seelannissa.
Kapteeni Grantin paluusta Skotlantiin tuli kansallistapahtuma ja Harry
Grantista vanhan Kaledonian tunnetuin mies. Hänen poikansa Robert on
ruvennut isänsä ja kapteeni Johnin tavoin merimieheksi, ja lordi
Glenarvanin suojeluksessa ryhtynyt suunnittelemaan skotlantilaisen
siirtokunnan perustamista Tyynen valtameren alueelle.