Kun perämies oli tuotu lordin luo, poistuivat vartijat.
-- Te olette halunnut puhutella minua, Ayrton? Glenarvan sanoi.
-- Olen, mylord, perämies vastasi.
-- Minuako yksin?
-- Niin, mutta minä arvelen, että olisi parempi, jos majuri NacNabbs ja
herra Paganel olisivat läsnä keskustelussa.
-- Miksi se olisi parempi?
-- Minun takiani.
Ayrton puhui tyynesti. Glenarvan katsoi häntä tarkoin; sitten hän
toimitti sanan MacNabbsille ja Paganelille, jotka noudattivat heti
hänen kutsuaan.
-- Me kuuntelemme, Glenarvan kehotti, kun hänen molemmat ystävänsä
olivat istuutuneet pöydän ääreen.
Ayrton kokosi ajatuksiaan hetken ja sanoi sitten:
-- Mylord, yleisen tavan mukaan on jokaisessa kahden asianosaisen
välisessä sopimuksessa tai kaupassa läsnä todistajia. Sen vuoksi olen
pyytänyt herrojen MacNabbsin ja Paganelin läsnäoloa. Sillä suoraan
puhuen tahdon esittää teille erästä sopimusta.
Glenarvan, joka oli tottunut Ayrtonin tapoihin, ei hätkähtänyt, vaikka
kaupanteko tuon miehen ja hänen välillään tuntui oudolta.
-- Mitä te haluatte esittää?
-- Seuraavaa. Te haluatte minulta erinäisiä tietoja, jotka saattavat
olla teille hyödyllisiä. Minä haluan teiltä muutamia etuja, jotka ovat
minulle arvokkaita. Annetaan molemmin puolin, mylord. Sopiiko vai ei?
-- Mitä ne tiedot ovat? Paganel kysyi.
-- Ei, Glenarvan sanoi, -- mitä ne edut ovat?
Ayrton nyökkäsi osoittaen ymmärtävänsä eron.
-- Edut, joita pyydän, ovat seuraavat. Mylord, teillähän on edelleenkin
aikomus jättää minut englantilaisten viranomaisten käsiin?
-- Niin on, Ayrton, sehän on oikeus ja kohtuus.
-- Sitä en kiellä, perämies vastasi tyynesti. -- Niinpä te ette
suostuisi laskemaan minua vapaaksi?
Glenarvan epäröi, mitä vastaisi tähän täsmälliseen kysymykseen. Siitä,
mitä hän sanoisi, riippui kenties Harry Grantin kohtalo. Mutta
oikeudentunto voitti, ja hän sanoi:
-- En, Ayrton, minä en voi laskea teitä vapaaksi.
-- En sitä pyydäkään, perämies vastasi ylpeästi.
-- Mitä sitten tahdotte?
-- Keskitien, mylord, minua odottavan hirsipuun ja vapauden välillä,
jota ette voi minulle myöntää.
-- Ja se on...?
-- Että jätätte minut jollekin autiolle Tyynen valtameren saarelle
antaen mukaani, mitä tarvitsen ensi alkuun. Tulen sitten toimeen mikäli
voin ja kadun, jos saan aikaa!
Glenarvan, joka ei ollut odottanut tällaista käännettä, katsahti
ystäviinsä, mutta nämä pysyivät vaiti. Muutaman silmänräpäyksen
mietittyään hän vastasi:
-- Ayrton, jos suostun pyyntöönne, ilmoitatteko te minulle kaikki, mitä
haluan tietää?
-- Kyllä, mylord, tarkoitan kaikki, mitä tiedän kapteeni Grantista ja
_Britanniasta_.
-- Koko totuuden?
-- Niin.
-- Mutta kuka takaa...?
-- Hm, näen kyllä, mikä teitä epäilyttää, mylord. Se, että täytyy
luottaa minuun, pahantekijän sanaan! Se on totta! Mutta mitäs sille
mahtaa? Tilanne on sellainen. Täytyy suostua tai olla suostumatta.
-- Minä luotan teihin, Ayrton. Glenarvan sanoi yksinkertaisesti.
-- Ja siinä teette oikein, mylord. Muuten, jos petän teitä, onhan
teillä aina tilaisuus kostaa.
-- Millä tavalla?
-- Tulemalla noutamaan minut saarelta, mistä en ole voinut paeta.
Ayrtonilla oli vastaus kaikkeen. Hän halusi selvittää vaikeutensa,
antamalla pyytämättä todisteet itseään vastaan. Kuten kävi ilmi, hän
esitti "kauppaa" ilmeisesti rehellisessä mielessä. Oli mahdotonta
osoittaa täydellisempää luottamusta. Ja kuitenkin hän meni vielä
pitemmälle suoruudessa.
-- Mylord ja hyvät herrat, hän lisäsi, -- minä haluan saada teidät
uskomaan että pelaan avoimilla korteilla. En yritä pettää teitä ja
annan teille uuden todisteen rehellisyydestäni tässä kaupassa. Minä
menettelen avoimesti, kun itse puolestani luotan teihin.
-- Puhukaa, Ayrton, Glenarvan vastasi.
-- Mylord, minulla ei ole vielä teidän sanaanne, että suostutte
ehdotukseeni, enkä kuitenkaan epäile sanoa teille, että tiedän Harry
Grantista oikeastaan perin vähän.
-- Vähän! Glenarvan huudahti.
-- Niin, mylord, ne seikat, jotka minulla on teille ilmoitettavana,
koskevat oikeastaan minua; ne ovat henkilökohtaisia ja tuskin
auttanevat takaisin kadottamillenne jäljille.
Glenarvanin ja majurin kasvoilla näkyi selvä pettymys. He luulivat
perämiehen tietävän jotain tärkeää, mutta nyt hän tunnusti, että hänen
tietonsa olivat melkein arvottomia. Paganel puolestaan pysyi tyynenä.
Mutta kuinka olikaan, tämä Ayrtonin tunnustus, jonka hän teki niin
sanoaksemme ilman vakuuksia, liikutti erikoisesti hänen kuulijoitaan,
varsinkin kun hän lisäsi:
-- Niinpä tiedätte tilanteen, mylord; kauppa on vähemmän edullinen
teille kuin minulle.
-- Yhdentekevää, Glenarvan sanoi. -- Minä suostun ehdotukseenne,
Ayrton. Saatte sanani, että lasken teidät maihin jollekin Tyynen
valtameren saarelle.
-- Hyvä on, mylord, perämies vastasi.
Oliko tuo omituinen mies onnellinen tästä päätöksestä? Sitä olisi
voinut epäillä, sillä hänen värähtämättömät kasvonsa olivat täysin
tunteettomat. Näytti siltä kuin hän olisi hieronut sopimusta jonkun
toisen puolesta.
-- Minä olen valmis vastaamaan, hän sanoi sitten.
-- Meillä ei ole teille kysymyksiä, Glenarvan sanoi. -- Kertokaa
meille, mitä tiedätte, Ayrton, sanomalla aluksi kuka olette.
-- Hyvät herrat, Ayrton vastasi, -- minä olen todellakin Tom Ayrton,
_Britannian_ toinen perämies. Minä lähdin Glasgowista Harry Grantin
laivalla 12. päivänä maaliskuuta 1861. Kolmetoista kuukautta kuljimme
yhdessä Tyynen valtameren vesillä etsien jotakin edullista paikkaa
skotlantilaisen siirtolan perustamiseksi. Harry Grant oli mies, joka
oli luotu saamaan aikaan suuria, mutta usein meidän välillämme sattui
kiivaita riitoja. Hänen luonteensa ei sopinut minulle. Minä en osaa
taipua; mutta Harry Grantia on mahdoton vastustaa, kun kerran jokin
päätös on tehty, mylord. Hän on rautainen mies itseään ja muita
kohtaan. Kuitenkin uskalsin nousta vastarintaan. Koetin nostattaa
laivaväen kapinaan ja anastaa laivan. Teinkö väärin vai en, se on
sivuasia. Oli miten oli, Harry Grant ei epäröinyt, ja 8. päivänä
huhtikuuta 1862 hän laski minut maihin Australian länsirannalle.
-- Australianko? majuri sanoi keskeyttäen Ayrtonin kertomuksen. --
Sittenhän te olitte jättänyt _Britannian_ ennen sen poikkeamista
Callaoon, jossa hänen viimeiset tiedonantonsa on päivätty?
-- Niin, perämies vastasi, -- sillä _Britannia_ ei minun aikanani
milloinkaan poikennut Callaossa. Minä puhuin teille Callaosta Paddy
O'Mooren maatilalla, kun teidän kertomuksestanne huomasin hänen käyneen
siellä.
-- Jatkakaa, Ayrton, Glenarvan sanoi.
-- Minut oli siis jätetty melkein autiolle rannalle, mutta vain
kolmenkymmenen kilometrin päähän Länsi-Australian pääkaupungin, Perthin
vankiloista. Rannalla harhaillessani tapasin joukon juuri karanneita
vankeja. Minä liityin heihin. Mylord, minun ei kai tarvitse kertoa
elämästäni kahden ja puolen vuoden aikana. Mainitsen vain, että minusta
tuli vankikarkurien päällikkö nimeltä Ben Joyce. Syyskuussa 1864
saavuin irlantilaisen maatilalle. Pääsin sinne rengiksi, jolloin käytin
todellista Ayrton-nimeäni. Odottelin siellä tilaisuutta jonkin laivan
kaappaukseen. Se oli päätavoitteeni. Kaksi kuukautta myöhemmin saapui
_Duncan_. Käydessänne irlantilaisen luona, mylord, te kerroitte
kapteeni Grantin koko tarinan. Minä sain tietää, mitä siihen saakka en
tiennyt, _Britannian_ käynnin Callaossa, sen viimeiset, kesäkuussa
1862, kaksi kuukautta minun laivalta eroni jälkeen päivätyt tiedot,
löytämänne asiakirjan, laivan joutumisen haaksirikkoon jollakin kohtaa
37. leveysasteella ja vihdoin ne vakavat syyt, joita teillä oli Harry
Grantin etsimiseen Australian mantereelta. Minä en epäröinyt. Päätin
kaapata _Duncanin_, mainion laivan, joka olisi jättänyt vanaveteensä
Britannian laivaston nopeimmat alukset. Mutta sillä oli pahoja
vaurioita korjattavana. Minä annoin sen siis lähteä Melbourneen,
esittelin itseni teille _Britannian_ toiseksi perämieheksi, mikä olikin
totta, ja tarjouduin opastamaan teidät haaksirikkopaikalle, jonka
sijoitin Australian itärannikolle. Näin opastin teidän retkikuntanne
Victorian maakunnan halki, karkulaisjoukkoni milloin seuratessa matkan
päässä, milloin kulkiessa edellä. Mieheni tekivät Camden Bridgellä
tarpeettoman rikoksen, koska _Duncan_ telakalle jouduttuaan ei olisi
voinut päästä käsistäni ja sellainen laiva vallassani olisin hallinnut
valtamerta. Saatoin teidät siis epäluulojanne herättämättä Snowy-joelle
asti. Hevoset ja juhdat myrkytin gastrolobiumilla. Ajoin vankkurit
Snowyn suohon. Minun käskystäni ... mutta tiedättehän loput, mylord, ja
saatte olla varma, että ilman herra Paganelin hajamielisyyttä olisin
nyt _Duncanin_ kapteenina. Sellainen on tarinani, hyvät herrat; ikävä
kyllä se ei voi johtaa teitä Harry Grantin jäljille, ja te näette, että
olette tehnyt huonon kaupan.
Perämies vaikeni, pani tapansa mukaan käsivarret ristiin rinnalleen ja
odotti. Glenarvan ja hänen ystävänsä olivat ääneti. He tunsivat, että
tämä pahantekijäksi omituinen mies oli kertonut koko totuuden. Syy
_Duncanin_ kaappauksen epäonnistumiseen ei ollut riippuvainen hänen
tahdostaan. Hänen rikostoverinsa olivat saapuneet Twofold-lahden
rannalle, kuten Glenarvanin löytämä vangintakki osoitti. Siellä he
olivat päällikkönsä käskyn mukaan väijyneet laivaa ja vihdoin
kyllästyneinä odottamaan palanneet rosvo- ja murhapolttoammattiinsa
Uuden Etelä-Walesin alueille. Majuri ryhtyi ensimmäisenä jatkamaan
kyselyä saadakseen _Britanniaa_ koskevat tiedot tarkistetuiksi.
-- Siis 8. päivänä huhtikuuta 1862 teidät laskettiin maihin Australian
länsirannikolle? hän kysyi.
-- Aivan niin, Ayrton vastasi.
-- Tiedättekö, mitä suunnitelmia Harry Grantilla silloin oli?
-- Vain ylimalkaisesti.
-- Kertokaa kuitenkin, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Pieninkin vihje voi
johtaa meidät jäljille.
-- Se, mitä voin sanoa, mylord, ei kerro juuri mitään. Kapteeni
Grantilla oli aikomus käydä Uudessa Seelannissa. Mutta sitä hänen
suunnitelmaansa ei ollut toteutettu minun laivalla ollessani. Voi siis
olla mahdollista, että _Britannia_ Callaosta lähdettyään on mennyt
tutkimaan Uuden Seelannin alueita. Se sopisi yhteen asiakirjassa
mainitun päivämäärän kanssa, fregatin haaksirikko kun ilmoitetaan siinä
tapahtuneeksi 27. päivänä kesäkuuta 1862.
-- Ilmeisesti, Paganel sanoi.
-- Mutta, Glenarvan huomautti, -- mitään asiakirjassa säilyneistä
sanankatkelmista ei voi sovittaa Uuteen Seelantiin.
-- Siihen minä en voi vastata mitään, perämies sanoi.
-- No niin, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Te olette pitänyt sananne, minä
pidän omani. Me harkitsemme, mille Tyynenmeren saarelle teidät jätämme.
-- Sillä ei ole suurta väliä, mylord, Ayrton vastasi.
-- Palatkaa hyttiinne, Glenarvan sanoi, -- ja odottakaa päätöstämme.
Perämies poistui kahden matruusin saattamana.
-- Tuosta rikollisesta olisi voinut tulla kunnon mies, majuri sanoi.
-- Olisi kyllä, Glenarvan vastasi. -- Hän on tarmokas ja älykäs. Miksi
hänen lahjojensa pitikin kääntyä rikoksen poluille?
-- Entä Harry Grant?
-- Pelkään että hänet on kadotettu lopullisesti! Lapsiraukat, kukapa
voisi sanoa heille, missä heidän isänsä on?
-- Minä, Paganel vastasi. -- Minä voin.
Tavallisesti niin puhelias ja maltiton maantieteilijä oli Ayrtonin
kuulustelun aikana sanonut tuskin sanaakaan. Hän kuunteli huulet yhteen
puristettuina. Mutta tämä viimeinen sana vastasi monta muuta ja sai
Glenarvanin heti hypähtämään pystyyn.
-- Tekö, hän huudahti, -- tekö, Paganel? Tiedättekö siis, missä
kapteeni Grant on?
-- Kyllä, sikäli kuin sitä voi tietää, maantieteilijä vastasi.
-- Ja mistä te sen tiedätte?
-- Samasta iänikuisesta asiakirjasta.
-- Ah! majuri sanoi peräti epäuskoisena.
-- Kuulkaa ensin, MacNabbs, Paganel jatkoi, -- ja kohauttakaa
olkapäitänne vasta sitten! Minä en ole puhunut aikaisemmin, koska te
ette olisi minua uskonut. Toiseksi se olisi ollut hyödytöntä. Kun
päätän tehdä sen nyt, se johtuu siitä, että Ayrtonin käsitys tukee
täydellisesti minun olettamustani.
-- Siiskö Uusi Seelanti? Glenarvan kysyi.
-- Kuunnelkaa ja päätelkää, Paganel vastasi. -- Erehdykseeni, joka on
pelastanut meidät, on olemassa eräs tietty syy. Juuri silloin, kun
kirjoitin kirjettä Glenarvanin sanelun mukaan, askarrutti nimi Seelanti
aivojani. Tehän muistatte, että olimme vankkureissa. MacNabbs oli
kertonut lady Helenalle rosvojen historian ja antanut hänelle numeron
Australian ja Uuden Seelannin Uutisia, joka kertoi Camden Bridgen
tapaturmasta. No, juuri silloin, kun kirjoitin, lojui tuo lehti maassa
niin taitettuna, että sen nimestä näkyi vain kaksi tavua. Ne tavut
olivat _aland_. Mikä välähdys leimahtikaan mielessäni! _Aland_ oli
juuri eräs englantilaisessa asiakirjassa ollut sana, jonka olimme
siihen saakka luulleet merkitsevän _maihin_, mutta joka oli loppuosa
nimestä _Zealand_.
-- Mitä! Glenarvan huudahti.
-- Aivan, Paganel jatkoi syvän vakaumuksen äänellä, -- tämä tulkinta
oli jäänyt juolahtamatta mieleeni siksi, että olin aina käyttänyt
ranskalaista asiakirjaa, joka oli muita täydellisempi, mutta josta tämä
tärkeä sana puuttuu.
-- Ohoo! majuri sanoi, -- eiköhän tuossa ole liikaa mielikuvitusta,
Paganel, ja etteköhän unohda liian vähällä entisiä päätelmiänne?
-- Kyselkää, majuri, minä olen valmis vastaamaan.
-- No, MacNabbs sanoi, -- mitä merkitsee sana _austral_?
-- Samaa, mitä se oli alussa. Se merkitsee vain eteläisiä seutuja.
-- Hyvä. Entäs tavu _indi_, joka ensimmäisellä kerralla oli katkelma
sanasta _indiens_ -- intiaanit -- toisella kerralla sanasta _indigenes_
-- alkuasukkaat?
-- Niinpä niin, kolmannen ja viimeisen kerran, Paganel vastasi, -- se
on ensimmäinen tavu sanasta _indigence_ -- hätä!
-- Entä _contin!_ MacNabbs huudahti, -- onko se vieläkin _continent_ --
mannermaa?
-- Ei, koska Uusi Seelanti on vain saari.
-- No...? Glenarvan kysyi.
-- Rakas lordi, Paganel vastasi, -- minä selitän teille asiakirjan
kolmannen tulkintani mukaan, ja te voitte sitten päättää. Teen vain
kaksi huomautusta. Ensiksi: unohtakaa mikäli mahdollista entiset
tulkinnat ja älkääkä tehkö ennakkoon mitään päätelmiä; toiseksi eräät
kohdat tuntuvat teistä väkinäisiltä, ja on mahdollista, että niissä
erehdyn, mutta ne ovat toisarvoisia sanoja, muiden muassa sana
_agonie_, joka minua häiritsee, mutta jota en voi selittää toisin.
Muuten on tulkintani pohjana ranskalainen asiakirja, eikä saa unohtaa,
että sen on kirjoittanut englantilainen, jolle ranskankielen
omituisuudet eivät voineet olla täysin tuttuja. Näillä edellytyksillä
aloitan.
Ja joka tavun hitaasti lausuen Paganel luki seuraavat lauseet:
-- 27. päivänä kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi
pitkän kamppailun jälkeen eteläisillä merillä Uuden Seelannin
(englanniksi Zealandin) rannikolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant
pääsivät sinne maihin. Siellä he _conti_nuellemant (jatkuvasti) julman
hädän uhreina ovat heittäneet tämän asiakirjan ... pituus- ja 37° 11'
leveysasteelle. Tuokaa heille apua taikka he ovat hukassa.
Paganel lopetti. Hänen tulkintansa oli mahdollinen. Mutta juuri siksi,
että se tuntui yhtä todennäköiseltä kuin entisetkin, se saattoi olla
yhtä väärä. Glenarvan ja majuri eivät siis ryhtyneet kiistelemään
siitä. Mutta kun _Britannian_ jälkiä ei ollut tavattu Patagonian eikä
Australian rannikolla niillä seuduilla, missä 37. leveysaste leikkaa
näitä maita, olisi todennäköisyys Uuden Seelannin puolella. Tämä
Paganelin huomautus vaikutti hänen ystäviinsä.
-- Sanokaa minulle sitten, Paganel, Glenarvan lausui, -- miksi te
olette pitänyt tätä tulkintaa salassa jo noin kaksi kuukautta?
-- Koska en tahtonut herättää teissä turhia toiveita. Muuten, mehän
olimme matkalla Aucklandiin juuri asiakirjassa mainitun leveysasteen
kohdalle.
-- Mutta sitten, kun jouduimme pois suunnasta, miksi ette silloin
puhunut?
-- Siksi, että vaikka tulkinta olisi ollut oikea, se ei olisi voinut
pelastaa kapteenia.
-- Mistä syystä, Paganel?
-- Jos oletamme, että kapteeni Harry Grant on joutunut haaksirikkoon
Uuden Seelannin rannikolla, ja koska häntä ei kahteen vuoteen sen
jälkeen ole ilmestynyt ihmisten ilmoille, niin hän on varmaan joutunut
haaksirikon tai seelantilaisten uhriksi.
-- Niinpä te olette sitä mieltä...?
-- Että voi mahdollisesti löytää joitakin jälkiä haaksirikosta, mutta
että _Britannian_ haaksirikkoiset ovat auttamattomasti hukkuneet!
-- Tästä on paras pysyä vaiti, ystäväni, Glenarvan sanoi, -- ja antakaa
minun valita aika, milloin ilmoitan tämän surusanoman kapteeni Grantin
lapsille.