Ayrton tuli näkyviin. Hän astui kannen yli varmoin askelin ja sitten
portaita myöten perähyttiin. Hänen silmänsä olivat synkät, hampaat
yhteen purrut, kädet nyrkissä. Hänen olemuksessaan ei ollut uhmaa eikä
myöskään nöyryyttä. Tultuaan lordi Glenarvanin eteen hän pani
käsivartensa ristiin mykkänä ja tyynenä, odottaen kysymyksiä.
-- Ayrton, Glenarvan sanoi, -- täällä me siis olemme, te ja me, tässä
_Duncanissa_, jonka te aioitte luovuttaa Ben Joycen rosvojoukolle!
Perämiehen huulet vavahtivat hieman. Äkillinen puna nousi hänen
liikkumattomille kasvoilleen. Ei katumuksen puna, vaan epäonnistumisen
häpeä. Tällä aluksella, jonka kapteeniksi hän oli havitellut, hän oli
vankina, ja hänen kohtalonsa ratkaistaisiin muutamassa minuutissa.
Mutta hän ei vastannut. Glenarvan odotti kärsivällisesti. Ayrton pysyi
vain itsepintaisesti vaiti.
-- Puhukaa, Ayrton. Mitä teillä on sanomista? Glenarvan aloitti
jälleen.
Ayrton epäröi; hänen otsansa rypistyi syviksi viivoiksi; sitten hän
sanoi tyynellä äänellä:
-- Minulla ei ole mitään sanomista, mylord. Olen tyhmyyksissäni
joutunut kiinni. Tehkää kuten hyväksi näette.
Sitten hän käänsi katseensa lännessä leviävään rannikkoon eikä näköjään
välittänyt lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänet nähdessään
olisi voinut luulla, ettei hänellä ollut tämän vakavan asian kanssa
mitään tekemistä. Mutta Glenarvan oli päättänyt pysyä kärsivällisenä.
Hän tahtoi saada tietää erinäisiä seikkoja Ayrtonin salaperäisestä
elämästä, varsinkin siitä, mikä koski Harry Grantia ja _Britanniaa_.
Hän jatkoi siis kuulusteluaan tavattoman lempeästi ja pakottaen
sydämenlyöntinsä täysin rauhoittumaan.
-- Minusta tuntuu, Ayrton, hän sanoi, -- että te ette sentään kieltäydy
vastaamasta muutamiin kysymyksiin, joita haluan teille tehdä.
Ensinnäkin, onko minun puhuteltava teitä Ayrtoniksi vai Ben Joyceksi?
Olitteko vai ette _Britannian_ toinen perämies?
Ayrton pysyi vaiti ja katseli yhä rantaa. Hän ei ollut kuulevinaankaan
kysymystä.
Glenarvan, jonka katse välähti, jatkoi perämiehen kuulustelua.
-- Tahdotteko sanoa minulle, miksi jätitte _Britannian_, ja miksi
olitte Australiassa?
Sama hiljaisuus, sama liikkumattomuus.
-- Kuunnelkaa minua tarkoin, Ayrton, Glenarvan jatkoi. -- Teillä on
syytä avata suunne. Puhuminen on teidän viimeinen keinonne, se voidaan
katsoa hyväksenne. Viimeistä kertaa, tahdotteko vastata kysymyksiini?
Ayrton käänsi katseensa Glenarvaniin ja katsoi häntä silmiin.
-- Mylord, hän sanoi, -- minulla ei ole mitään vastaamista. Todisteiden
hankkiminen minua vastaan on oikeuden, ei minun itseni tehtävä.
-- Ne on helppo hankkia! Glenarvan vastasi.
-- Helppoko, mylord? Ayrton vastasi. -- Teidän armonne näyttää minusta
luulevan liian paljon. Minä puolestani vakuutan, että Temple Barin
parhaan tuomarin olisi vaikea todistaa, kuka minä olen! Kuinka
voitaisiin näyttää toteen, miksi olen tullut Australiaan, koska
kapteeni Grant ei ole kertomassa sitä? Kuka todistaa, että minä olen
poliisin kuuluttama Ben Joyce, kun en koskaan ole ollut poliisin
käsissä ja kumppanini ovat vapaina? Kuka teitä lukuunottamatta voi
todistaa minun tehneen mitään moitittavaa, saati rikosta? Kuka voi
todistaa, että minä olen aikonut anastaa tämän laivan ja luovuttaa sen
rosvoille? Ei kukaan, kuulkaa, ei kukaan! Teillä on epäluulonne,
olkoon, mutta ihmisen tuomitsemiseksi tarvitaan todisteita, ja niitä
todisteita teillä ei ole. Kunnes toisin todistetaan, minä olen Ayrton,
_Britannian_ toinen perämies.
Ayrton oli kiihtynyt, mutta oli pian taas alkuperäisen kylmäkiskoinen.
Hän arveli varmaankin, että hänen selityksensä päättäisi kuulustelun;
mutta Glenarvan sanoi jälleen:
-- Ayrton, minua ei ole kukaan tuomari määrännyt teitä kuulustelemaan.
Se ei ole minun asiani. Mutta on tärkeätä, että molemminpuoliset
suhteemme ovat tarkoin selvillä. Minä en pyydä teiltä mitään, mikä
voisi tuomita teidät. Se on oikeuden asia. Mutta te tiedätte, mitä minä
etsin, ja voitte yhdellä sanalla palauttaa minut kadottamilleni
jäljille. Tahdotteko puhua?
Ayrton pudisti päätänsä kuin mies, joka on päättänyt vaieta.
-- Tahdotteko sanoa minulle, missä kapteeni Grant on? Glenarvan kysyi.
-- En, mylord, Ayrton vastasi.
-- Tahdotteko ilmoittaa, missä _Britannia_ hukkui?
-- En sitäkään.
-- Ayrton, Glenarvan jatkoi melkein rukoillen, -- mikäli tiedätte Harry
Grantin olinpaikan, tahdotteko sanoa sen hänen lapsiraukoilleen, jotka
eivät odota muuta kuin sanaa teidän suustanne?
Ayrton epäröi. Hänen kasvonpiirteenä muuttuivat. Mutta sitten hän sanoi
hiljaisella äänellä:
-- En voi, mylord.
Ja hän lisäsi kiivaasti kuin olisi moittinut itseään hetkellisestä
heikkoudesta.
-- En. Minä en puhu. Hirttäkää minut, jos tahdotte!
-- Vai hirttäkää! Glenarvan huudahti äkkiä suuttuneena.
Sitten hän malttoi mielensä ja sanoi vakaalla äänellä:
-- Ayrton, täällä ei ole tuomareita eikä pyöveleitä. Heti kun
poikkeamme maihin, teidät jätetään Englannin viranomaisten käsiin.
-- Sitä pyydänkin! perämies vastasi.
Sitten hän palasi tyynin askelin vankilakseen määrättyyn hyttiin, ja
kaksi matruusia sijoitetuin hänen ovelleen pitämään silmällä hänen
pienimpiäkin liikkeitään. Kuulustelussa mukana olleet olivat
suutuksissaan ja alakuloisia.
Kun Glenarvan ei saanut Ayrtonia puhumaan, mitä mahdollisuuksia hänellä
enää oli? Ilmeisesti toteutettava Edenissä tehty suunnitelma palata
Eurooppaan ja luovuttava ajatuksesta tuonnempana ryhtyä uudelleen nyt
epäonnistuneeseen yritykseen, sillä nythän näyttivät _Britannian_
jäljet olevan auttamattomasti hukassa, asiakirjaa ei voinut mitenkään
tulkita toisin, eikä 37. leveysasteella enää ollut edes mitään muuta
mannerta; _Duncanin_ oli siis vain käännyttävä paluumatkalle.
Neuvoteltuaan ystäviensä kanssa Glenarvan keskusteli
yksityiskohtaisemmin John Manglesin kanssa paluuta koskevista
seikoista. John tarkasti säiliöt; hiilivarasto riittäisi korkeintaan
kaksi viikkoa. Niinpä oli välttämätöntä hankkia lisää polttoainetta
lähimmässä satamassa.
John ehdotti Glenarvanille, että suunnattaisiin kurssi Talkahuanon
lahteen, missä _Duncan_ jo kerran oli täydentänyt varastonsa ennen
lähtöään kiertomatkalleen. Se oli suora reitti ja tarkalleen 37.
leveysasteella. Sieltä alus lähtisi runsaasti varustettuna etelään,
kiertäisi Kap Hornin ja palaisi Skotlantiin Atlantin kautta.
Tämä suunnitelma hyväksyttiin ja koneenkäyttäjälle annettiin käsky
lisätä vauhtia. Puoli tuntia myöhemmin kuljettiin Talkahuanoa kohti
merellä, joka oli Tyyni-nimensä arvoinen, ja kello kuusi illalla
häipyivät Uuden Seelannin viimeiset vuoret horisontin lämpimiin usviin.
Nyt alkoi siis paluumatka. Murheellinen hetki rohkeille etsijöille,
jotka palasivat lähtösatamaan ilman Harry Grantia! Laivamiehistökin,
joka lähtiessä oli ollut niin hilpeä, niin luottavainen, oli masentunut
ja alakuloinen, kun piti palata Eurooppaan. Näistä kunnon matruuseista
halusi kyllä jokainen nähdä jälleen kotimaansa, mutta kaikki olisivat
vielä kauan uhmanneet meren vaaroja kapteeni Grantin etsinnöissä.
Niinpä Glenarvanin paluuta tervehtineitä riemuhuutoja seurasi pian
apeus. Ei ollut enää alinomaista yhteyttä matkustajien kesken, ei niitä
keskusteluja, jotka ennen pitivät heidät virkeinä. Kukin pysytteli
omissa oloissaan kajuuttansa yksinäisyydessä ja harvoin saapui yksi tai
toinen _Duncanin_ kannelle.
Se mies, jossa matkailijain surulliset tai iloiset tunteet tavallisesti
ilmenivät vilkkaimpina, Paganel, joka tarvittaessa olisi keksinyt
jotain, oli nyt synkkä ja hiljainen. Häntä tuskin nähtiin. Hänen
luontainen puheliaisuutensa, hänen ranskalainen eloisuutensa olivat
vaihtuneet mykkyyteen ja alakuloisuuteen. Hän vaikutti vielä
masentuneemmalta kuin hänen toverinsa. Kun Glenarvan puhui etsinnän
jatkamisesta, Paganel pudisti päätään kuin ihminen, joka ei toivo enää
mitään ja jonka vakaumus _Britannian_ haaksirikkoisten kohtalosta
näytti olevan lopullinen. Oli ilmeistä, että hän uskoi heidän
auttamattomasti eksyneen jäljiltä.
Laivalla oli kuitenkin yksi mies, joka saattoi sanoa viimeisen sanan
tästä onnettomuudesta, mutta hän pysyi yhä vaiti. Se oli Ayrton. Tämä
konna tiesi epäilemättä ainakin haaksirikon tapahtumapaikan, vaikka ei
olisi ollut selvillä kapteenin nykyisestä olinpaikasta. Mutta jos Grant
löytyisi, hän voisi tietysti todistaa Ayrtonia vastaan. Niinpä tämä
pysyi itsepintaisesti vaiti. Siksi häntä vihattiin kiivaasti, varsinkin
matruusit, jotka tahtoivat löylyttää hänet.
Monta kertaa Glenarvan uudisti yrityksensä saada perämies puhumaan.
Lupaukset ja uhkaukset olivat hyödyttömiä. Ayrtonin härkäpäisyys oli
mennyt niin pitkälle ja oli niin käsittämätön, että majuri alkoi
epäillä, tiesikö hän oikeastaan mitään. Samaa mieltä oli muuten
maantieteilijä, jonka yksityiseen käsitykseen Harry Grantin kohtalosta
se sitä paitsi soveltui.
Mutta ellei Ayrton tiennyt mitään, miksei hän tunnustanut
tietämättömyyttään? Siitähän ei ollut mitään vahinkoa hänelle. Hänen
äänettömyytensä vaikeutti uuden suunnitelman laatimista. Oliko
perämiehen löytymisestä Australiassa pääteltävä, että Harry Grantkin
oli samalla mantereella? Ayrton oli ehdottomasti saatava puhumaan.
Huomatessaan puolisonsa ponnistukset turhiksi lady Helena pyysi lupaa
vuorostaan koettaa murtaa perämiehen vastarinnan. Siinä missä mies ei
ollut onnistunut voisi nainen lempeydellään ehkä onnistua. Eikö siinä
tule esiin ikuinen tarina sadun myrskystä, joka ei pysty tempaamaan
viittaa matkamiehen yltä, kun taas pieninkin päivänsäde nostaa sen
heti? Glenarvan, joka tiesi nuoren vaimonsa älykkyyden, antoi hänelle
vapaat kädet toimia.
Sitten 5. päivänä maaliskuuta vietiin Ayrton lady Helenan hyttiin. Mary
Grantin piti olla läsnä keskustelussa, sillä tytön vaikutus saattoi
olla suuri, eikä lady Helena tahtonut laiminlyödä mitään menestymisen
mahdollisuutta.
Tunnin ajan olivat molemmat naiset hytissä _Britannian_ perämiehen
kanssa, mutta heidän keskustelustaan ei saatu tietää mitään. Mitä he
olivat puhuneet, mitä perusteluja käyttäneet saadakseen ilmi rosvon
salaisuuden, kaikki tämän kuulustelun yksityiskohdat jäivät
tuntemattomiksi. Mutta erotessaan Ayrtonista he eivät näyttäneet
onnistuneen, vaan heidän kasvoistaan näkyi ilmeinen pettymys.
Kun perämies saatettiin hyttiinsä, matruusit uhkailivat häntä
kiukkuisesti. Mutta Ayrton kohautti vain olkapäitään, mikä yllytti
miehistön raivoa, niin että sen hillitsemiseksi tarvittiin suorastaan
John Manglesin ja Glenarvanin väliintuloa.
Mutta lady Helena ei luovuttanut. Hän halusi taistella loppuun saakka
tätä kovasydämisyyttä vastaan ja meni seuraavana päivänä itse Ayrtonin
hyttiin välttääkseen kohtaukset, joita miehen näyttäytyminen laivan
kannella aiheutti.
Kaksi pitkää tuntia oli hyvä ja lempeä skotlannitar yksin
rosvopäällikön luona. Glenarvan käveli hermostuneen kiihtyneenä hytin
lähettyvillä, milloin haluten yrittää tätäkin keinoa viimeiseen saakka,
milloin kutsua vaimonsa pois tästä kiusallisesta keskustelusta.
Mutta kun lady Helena tällä kertaa palasi, hänen kasvonsa olivat
luottavaiset. Oliko hän saanut tietää salaisuuden ja onnistunut
koskettamaan säälin viimeisiä säikeitä onnettoman miehen sydämessä?
MacNabbs, joka ensin huomasi hänet, ei hyvin ymmärrettävästi uskonut
menestykseen.
Kuitenkin miehistön keskuuteen levisi heti huhu, että perämies oli
vihdoinkin suostunut lady Helenan pyyntöön. Se vaikutti kuin sähkö.
Kaikki matruusit kokoontuivat kannelle nopeammin kuin jos Tom Austinin
vihellys olisi kutsunut heitä töihin.
Glenarvan oli rientänyt vaimonsa luo.
-- Onko hän puhunut?
-- Ei, lady Helena vastasi. -- Mutta minun pyynnöstäni Ayrton haluaa
päästä sinun puheillesi.
-- Ah, Helena-kulta, sinä olet onnistunut!
-- Niin toivon, Edward.
-- Oletko antanut mitään lupausta, joka minun on vahvistettava?
-- Yhden ainoan, ystäväni, nimittäin sen, että sinä käytät kaikkea
vaikutusvaltaa lieventääksesi häntä odottavaa kohtaloa.
-- Hyvä, rakas Helena. Ayrton saa tulla heti.
Lady Helena meni hyttiinsä Mary Grantin saattamana, ja perämies tuotiin
salonkiin, jossa lordi Glenarvan häntä odotti.