Olisi turha yrittää kuvata Glenarvanin ja hänen ystäviensä tunteita,
kun heidän korvissaan soivat vanhan Skotlannin laulut. Heidän
astuessaan _Duncanin_ kannelle säkkipillin puhaltaja täytti soittimensa
ilmalla ja puhalsi Malcolmin klaanin kotiseutulaulun, ja voimakkaat
hurraa-huudot tervehtivät lordin paluuta laivalleen.
Glenarvan, John Mangles, Paganel, Robert, jopa itse majurikin itkivät
ja syleilivät toisiaan. Alussa oli vain riemua ja huumausta.
Maantieteilijä oli kerrassaan hullaantunut; hän hyppi ja tähtäili
kaukoputkellaan villien ruuhia, jotka nyt näkyivät saapuvan rantaan.
Mutta kun laivan miehistö huomasi Glenarvanin ja hänen seuralaisensa
repaleiset vaatteet ja rasittuneilla kasvoilla kauheiden kärsimysten
jäljet, ilon purkaukset loppuivat. Laivalle oli palannut haamuja
niiden pelottomien, terveyttä uhkuvien retkeilijöiden sijasta, jotka
kolme kuukautta sitten toiveikkaina olivat lähteneet etsimään
haaksirikkoisia. Sattuma, yksinomaan sattuma oli tuonut heidät takaisin
tälle laivalle, jota he eivät enää odottaneet näkevänsä, mutta kuinka
loppuun kulutettuina ja heikossa kunnossa.
Mutta ennen kuin Glenarvan ajattelikaan lepoa tai nälän ja janon
pakottavien tarpeiden tyydyttämistä, hän halusi kuitenkin kysyä Tom
Austinilta syytä hänen oloonsa näillä vesillä.
Minkä vuoksi _Duncan_ risteili Uuden Seelannin itärannikolla? Mistä
johtui, ettei se ollut Ben Joycen käsissä? Minkä onnellisen sattuman
kautta oli Jumala toimittanut sen pakolaisten reitille?
Miksi? Kuinka? Minkä takia? Kysymyksiä sateli tuhkatiheään Tom Austinin
vastattaviksi. Vanha merimies ei tiennyt ketä kuunnella, vaan päätti
sitten ottaa huomioon yksinomaan lordi Glenarvanin ja vastata vain
hänelle.
-- Entä rosvot? Glenarvan kysyi. -- Mitä olette tehnyt niille?
-- Rosvotko? Tom Austin vastasi äänellä, joka osoitti, ettei hän
ymmärtänyt, mistä oli puhe.
-- Niin. Ne roistot, jotka hyökkäsivät laivan kimppuun?
-- Minkä laivan? Tom Austin kysyi. -- Teidän armonne laivanko?
-- Niin, niin, Tom! _Duncanin_. Tulihan Ben Joyce laivalle.
-- Minä en tunne Ben Joycea; en ole koskaan nähnyt häntä, Austin
vastasi.
-- Ette koskaan nähnyt! Glenarvan huudahti kummissaan vanhan merimiehen
vastauksesta. -- Sanokaa siis minulle, Tom, minkä vuoksi _Duncan_
risteilee tällä hetkellä Uuden Seelannin rannikolla?
Jos Glenarvan, lady Helena, neiti Grant, Paganel, majuri, Robert, John
Mangles, Olbinett, Mulrady, Wilson eivät käsittäneet vanhan merimiehen
hämmästystä, niin kuinka he itse hämmästyivätkään, kun Tom vastasi
tyynellä äänellä:
-- _Duncan_ risteilee täällä teidän armonne käskystä.
-- Minunko käskystäni! Glenarvan huudahti.
-- Niin, mylord. Minä olen vain noudattanut teidän 14. päivänä
tammikuuta lähettämänne kirjeen ohjeita.
-- Minun kirjeeni! Minun kirjeeni! Glenarvan huusi.
Retkeilijät kertyivät tiiviimmin Tom Austinin ympärille ja tuijottivat
häntä jännittyneinä. Oliko siis Snowy-joella laadittu kirje saapunut
_Duncanille?_
-- Malttia! Glenarvan sanoi. -- Yritetään selvittää asia, sillä minä
taidan nähdä unta. Oletteko te saanut erään kirjeen, Tom?
-- Olen, kirjeen teidän armoltanne.
-- Melbournessako?
-- Melbournessa, juuri kun sain laivan vauriot korjatuksi.
-- Ja se kirje...
-- Ei ollut kirjoitettu teidän käsialallanne, mutta oli teidän
allekirjoittamanne, mylord.
-- Se on sama kirje. Minun kirjeeni toi teille eräs Ben Joyce-niminen
rosvo.
-- Ei, vaan Ayrton-niminen matruusi, _Britannian_ toinen perämies.
-- Niin, Ayrton tai Ben Joyce, hän on sama henkilö. No, mitä se kirje
sisälsi?
-- Se määräsi minut lähtemään viipymättä Melbournesta ja risteilemään
pitkin itärannikkoa...
-- Australian vesillä! Glenarvan huusi niin tuimasti, että vanha
merimies hämmentyi.
-- Australianko! Tom toisti hölmistyneenä. -- Ei toki, vaan Uuden
Seelannin!
-- Australian, Tom, Australian! Glenarvanin kumppanit vakuuttivat
yhdestä suusta.
Austin oli pyörtyä. Glenarvan puhui hänelle niin vakuuttavasti, että
hän pelkäsi erehtyneensä kirjettä lukiessaan. Olisiko hän, tunnollinen
ja tarkka merimies, tehnyt tällaisen virheen? Hän punastui eikä osannut
sanoa mitään.
-- Rauhoittukaa, Tom, lady Helena sanoi. -- Kaitselmus on sallinut...
-- Mutta ei sentään, hyvä rouva, suokaa anteeksi, vanha Tom keskeytti
jälleen toinnuttuaan. -- Ei! Se ei ole mahdollista! Minä en ole
erehtynyt! Ayrton luki kirjeen samoin kuin minäkin, ja hän se juuri
tahtoi päinvastoin saada minut lähtemään Australian rannikolle!
-- Ayrtonko? Glenarvan huudahti.
-- Hän juuri! Hän selitteli minulle, että se oli erehdys ja että te
käskitte minun tulla tapaamaan teitä Twofold-lahteen!
-- Onko teillä kirje tallella, Tom? majuri kysyi perin jännittyneenä.
-- On, herra MacNabbs, Austin vastasi. -- Minä menen hakemaan sen.
Austin kiiruhti kajuuttaansa keulapuolelle. Sen hetken, kun hän oli
poissa, katselivat kaikki toisiaan äänettöminä, paitsi majuri, joka
tuijottaen Paganeliin sanoi käsivarret ristissä rinnallaan:
-- Totisesti minun jo täytyy sanoa, Paganel, että se olisi hiukan
liikaa!
-- Mitä? hämmästyi maantieteilijä, joka selkä kumarassa ja silmälasit
otsalla näytti jättiläiskokoiselta kysymysmerkiltä.
Austin palasi. Hänellä oli kädessään Paganelin laatima ja Glenarvanin
allekirjoittama kirje.
-- Lukekaa itse, mylord! vanha merimies sanoi.
Glenarvan otti kirjeen ja luki:
-- Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda _Duncan_
37. leveysasteen kohdalle Uuden Seelannin itärannikolle!
-- Uuden Seelannin! Paganel huudahti hypähtäen.
Ja hän tempasi kirjeen Glenarvanin käsistä, hieroi silmiään, pani lasit
nenälleen ja luki hänkin.
-- Uuden Seelannin! sanoi hän äänenpainolla, jota on mahdoton kuvata.
Kirje putosi hänen kädestään.
Samassa hän tunsi jonkun tarttuvan olkapäähänsä. Hän kääntyi ympäri ja
seisoi vastapäätä majuria.
-- No, Paganel-parka, MacNabbs sanoi vakavasti, -- olipa sentään onni,
että te ette lähettänyt _Duncania_ Kotsinkiinaan!
Tämä pila teki lopun maantieteilijästä. Alkoi valtava hohotus, joka
tarttui koko laivaväkeen. Paganel harppoi edestakaisin kuin mielipuoli,
piteli molemmin käsin päätään, repi tukkaansa. Hän ei enää tiennyt,
mitä teki, eikä mitä tahtoi tehdä! Hän astui konemaisesti perähytin
portaita alas, harppoi pitkin välikantta, hoippuen ja huitoen ja joutui
vihdoin keulapakalle. Siellä hänen jalkansa osuivat köysikasaan, ja hän
kompastui. Sattumalta hän tarttui toisella kädellään erääseen nuoraan.
Äkkiä kuului kauhea pamahdus. Keulapakkaan sijoitettu kanuuna oli
lauennut ja ampunut tyynelle vedenpinnalle täyden panoksen rautaromua.
Onneton Paganel oli nykäissyt vielä latingissa olevan kanuunan
sytytysnuoraa, ja hana oli iskenyt nallihattuun. Siitä tämä
ukkosenjyrähdys. Maantieteilijä lennähti taaksepäin keulapakan portaita
alas ja kieri miehistön osastoon asti.
Pamauksen herättämää hämmästystä seurasi pelästyksen huuto. Arveltiin
että oli tapahtunut onnettomuus. Kymmenen matruusia syöksyi
välikannelle, ja pian he kantoivat sieltä täysin hervotonta Paganelia.
Eikä hän edes puhunut.
Pitkä ruumis vietiin perähydn puolelle. Kunnon ranskalaisen kumppanit
olivat epätoivoissaan. Majuri, joka aina toimi lääkärinä vakavissa
tapauksissa, ryhtyi riisumaan onnettoman Paganelin pukua sitoakseen
hänen haavansa; mutta tuskin hän oli tarttunut kuolevaan, kun tämä
ponnahti pystyyn kuin sähköiskusta.
-- Ei koskaan! hän huudahti, ja käärien laihan vartalonsa ympärille
vaatteiden riekaleet napitti nuttunsa omituisen innokkaasti.
-- No, no, Paganel! majuri sanoi.
-- Ei, sanon minä!
-- Täytyyhän tutkia...
-- Te ette tutki!
-- Te olette kukaties katkaissut ... MacNabbs jatkoi.
-- Olen, Paganel vastasi nousten seisomaan pitkille jaloilleen, --
mutta sen kyllä kirvesmies korjaa.
-- Minkä sitten?
-- Sen pylvään, joka katkesi pudotessani.
Nyt purskahtivat kaikki jälleen nauruun. Tämä vastaus oli rauhoittanut
kaikki kelpo Paganelin ystävät; hän oli ilmeisesti selviytynyt ehjin
nahoin seikkailustaan keulapakan kanuunan kanssa.
-- Joka tapauksessa, majuri ajatteli, -- on tuo maantieteilijä
merkillisen ujo!
Mutta toinnuttuaan onnettomuudestaan Paganelin piti kuitenkin vastata
erääseen kysymykseen, jota ei voitu välttää.
-- Nyt, Paganel, Glenarvan sanoi hänelle, -- vastatkaa suoraan.
Tunnustan kyllä, että teidän hajamielisyytenne on ollut suureksi
onneksi. Ilman teitä olisi _Duncan_ varmasti joutunut rosvojen haltuun;
ilman teitä olisimme jälleen maorin käsissä! Mutta sanokaa minulle
Jumalan nimessä, mikä ihmeen ajatus, mikä yliluonnollinen mielenhäiriö
sai teidät kirjoittamaan Uuden Seelannin nimen Australian sijasta?
-- Niin, totta vie! Paganel huudahti. -- Se johtui... Mutta samassa
hänen katseensa osui kapteeni Grantin lapsiin, ja hän vaikeni äkkiä;
sitten hän lausui:
-- Mitä sille mahtaa, rakas Glenarvan, minä olen mieletön, hullu,
auttamaton olento, ja minä kuolen maailman hajamielisimmän miehen
nahoissa...
-- Ellei teitä nyljetä, majuri lisäsi.
-- Nyljetäkö! maantieteilijä huudahti raivostuneena. -- Onko se jokin
vihjaus...?
-- Mikä vihjaus, Paganel? MacNabbs kysyi tyynellä äänellä.
Välikohtauksesta ei ollut seurauksia. _Duncanin_ salaisuus oli saanut
selityksensä; ihmeellisesti pelastuneet matkalaiset tahtoivat vain
mennä mukaviin hytteihinsä ja tulla sitten syömään.
Mutta kun lady Helena ja Mary Grant, majuri, Paganel ja Robert olivat
poistuneet jäivät Glenarvan ja John Mangles puhuttamaan vielä Tom
Austinia.
-- No, vanha Tom, Glenarvan sanoi, -- vastatkaa minulle. Eikö käsky
lähteä risteilemään Uuden Seelannin rannikolle tuntunut teistä
kummalliselta?
-- Tuntui, teidän armonne, Austin vastasi, -- minä olin hyvin
hämmästynyt, mutta minulla ei ole tapana pohtia saamiani määräyksiä, ja
siksi minä vain tottelin. Olisinko voinut menetellä toisin? Jos en
olisi noudattanut kirjeessä antamaanne määräystä ja olisi tapahtunut
onnettomuus, enkö minä olisi ollut siihen syyllinen? Olisitteko te
menetellyt toisin, kapteeni?
-- En, Tom, John Mangles vastasi.
-- Mutta mitä te ajattelitte? Glenarvan kysyi.
-- Ajattelin, mylord, että Harry Grantin etu vaati menemään sinne,
minne käskitte minun mennä. Ajattelin, että uusien tietojen johdosta te
lähtisitte jollakin laivalla Uuteen Seelantiin ja että minun tuli
odottaa teitä tämän saaren rannalla. Lähtiessäni Melbournesta en muuten
ilmoittanut määränpäätä, ja miehistö sai tietää sen vasta aavalla
merellä, kun Australian rannikko jo oli häipynyt silmistämme. Mutta
silloin sattui laivalla tapaus, joka minua suuresti oudostutti.
-- Mikä se oli, Tom? Glenarvan kysyi.
-- Se, että kun perämies Ayrton kuuli _Duncanin_ määränpään päivää
myöhemmin kuin olimme lähteneet vesille...
-- Ayrton, Glenarvan huudahti. -- Onko hän siis laivalla?
-- On, mylord.
-- Ayrton täällä! Glenarvan toisti katsoen John Manglesiin.
-- Se on ollut Jumalan tahto! nuori kapteeni vastasi.
Hetkiseksi välähti kummankin mieleen salamannopeasti Ayrtonin käytös,
hänen kauan valmistelemansa kavallus, Glenarvanin haavoittaminen,
Mulradyn murha, Snowyn soihin syöstyn retkikunnan kärsimykset, tuon
roiston koko menneisyys. Ja nyt mitä ihmeellisimmästä yhteensattumasta
roisto oli heidän vallassaan.
-- Missä hän on? Glenarvan kysyi innokkaasti.
-- Eräässä keulapuolen hytissä, Tom Austin vastasi, -- ja häntä
pidetään vartioituna.
-- Miksi?
-- No, kun Ayrton näki laivan purjehtivan Uuteen Seelantiin, hän
raivostui ja yritti pakottaa minut muuttamaan laivan suuntaa, uhkasi ja
vihdoin yllytti miehiäni kapinaan. Silloin huomasin, että hän on
vaarallinen kaveri, ja ryhdyin varotoimiin häntä vastaan.
-- Entä sitten?
-- Sitten hän on ollut hytissään, yrittämättäkään pyrkiä ulos.
-- Hyvä on, Tom.
Tällä hetkellä Glenarvania ja John Manglesia kutsuttiin peräkajuuttaan.
Aamiainen, jonka tarpeessa he niin suuresti olivat, oli valmis. He
istuivat pöytään eivätkä maininneet mitään Ayrtonista.
Mutta kun matkalaiset aterian jälkeen voimistuneina ja virkistyneinä
palasivat kannelle, Glenarvan ilmoitti heille perämiehen olevan
laivalla. Samalla hän sanoi aikovansa kuulustella häntä.
-- Voinko minä jäädä pois? lady Helena pyysi. -- Minun täytyy sanoa,
rakas Edward, että sen raakalaismaisen miehen näkeminen olisi minulle
hyvin kiusallista.
-- Tästä tulee ristikuulustelu, Helena, selitti lordi Glenarvan. --
Pyydän sinua jäämään. Ben Joycen on kohdattava kaikki uhrinsa kasvoista
kasvoihin!
Lady Helena antoi myöten. Mary Grant ja hän istuutuivat lordi
Glenarvanin viereen. Heidän ympärilleen asettuivat majuri, Paganel,
John Mangles, Robert, Wilson, Mulrady ja Olbinett, kaikki, jotka olivat
joutuneet kokemaan roiston kavaluuden. Laivan miehistö, joka ei vielä
käsittänyt tapauksen vakavuutta, pysyi hiljaa ja ääneti.
-- Tuokaa Ayrton esiin! Glenarvan käski.