Yö suosi pakoa; sen turvin piti siis päästä pois Taupo-järven
vaarallisilta tienoilta. Paganel ryhtyi joukon oppaaksi, ja hänen
merkillinen paikallisvaistonsa oli taas avuksi tämän vaikean vaelluksen
aikana vuoristossa. Hän liikkui hämmästyttävän taitavasti pimeässä,
valiten empimättä melkein näkymättömiä polkuja ja pysyen varmasti
suunnassa, josta hän ei poikennut. Hänen kykynsä nähdä pimeässä oli
sitä paitsi hänelle suureksi hyödyksi, ja kissansilmillään hän saattoi
nähdä pienimmätkin esineet, vaikkei valoa ollut vähääkään.
Kolme tuntia marssittiin taukoa pitämättä pitkin loivaa itärinnettä.
Paganel kääntyi hiukan kaakkoon päästäkseen Kaimanawan ja
Wahiti-selänteen väliseen kapeaan solaan, josta kulkee tie Aucklandista
Hawkes-lahteen. Kun tästä rotkosta olisi päästy, hän aikoi poiketa
tieltä ja pyrkiä rannikolle maakunnan asumattomien seutujen kautta
korkeiden vuorijonojen suojassa.
Kello yhdeksän aamulla oli kuljettu yhdeksäntoista kilometriä
kahdessatoista tunnissa. Enempää ei naisilta voinut pyytää. Siinä oli
muuten sopiva leiripaikka. Pakolaiset olivat saapuneet solaan, joka
erottaa molemmat vuorijonot. Oberlandin tie jäi oikealle ja jatkui
etelään. Paganel teki kartta kädessään mutkan koilliseen, ja kello
kymmenen saapui joukko eräänlaiselle äkkijyrkälle, vuoresta ulkonevalle
kielekkeelle.
Ruokatarvikkeet otettiin esille säkeistä ja saivat hyvän menekin.
Saniaiset, joita Mary Grant ja majuri eivät aikaisemmin olleet
halunneet syödä, kelpasivat nyt heille. Taukoa jatkui kello kahteen
saakka iltapäivällä, minkä jälkeen taas marssittiin itäänpäin, kunnes
illalla pysähdyttiin kolmentoista kilometrin päähän vuorista. Pian
nukkuivat kaikki taivasalla.
Seuraavana päivänä oli matkalla tuntuvia hankaluuksia. Heidän piti näet
kulkea omituisen, tuliperäisiä järviä, kuumia ja rikkipitoisia lähteitä
sisältävän alueen halki, joka on Wahiti-selänteen itäpuolella. Silmillä
oli siitä enemmän iloa kuin jaloilla. Joka puolen kilometrin päässä oli
tie poikki, ja esteiden kiertäminen oli perin väsyttävää. Mutta luonnon
suurenmoiset ilmiöt tarjosivat vaihtelevuudessaan outoa katseltavaa!
Tällä viidenkymmenen neliökilometrin laajuisella alueella esiintyi
maanalaisen tulen voima kaikissa muodoissa. Ihmeen kuulakkaita,
miljoonien hyönteisten asumia suolapitoisia lähteitä pulppusi
seelantilaisten teepensaiden viidakoista, levittäen kirpeää palaneen
ruudin käryä ja jättäen maahan valkoista, häikäisevän lumen näköistä
sakkaa. Niiden kirkas vesi oli kiehuvan kuumaa, kun taas toiset
läheiset lähteet näyttivät olevan hyytyneitä. Jättimäisiä saniaisia
kasvoi niiden partaalla sellaisissa oloissa, jotka vastasivat
siluurikauden kasvullisuutta.
Kaikkialla näkyi höyrystyneitä vesipatsaita kohoavan maasta kuin
suihkulähteitä puistossa, toisten pulputessa jatkuvasti, toisten vain
tietyin välein, kuin jonkin oikullisen Pluton tahdosta. Ne olivat
amfiteatterin tapaan luonnonpengermillä toinen toistaan korkeammalla
kuin nykyaikaiset altaat; niiden vedet sekoittuivat toisiinsa
vähitellen valkoisten höyrypilvien alla ja uurtaen jättiläisportaiden
puoliksi läpinäkyviä astimia loivat kokonaisia järviä kiehuvilla
ryöpyillään.
Kauempana esiintyi lämpimien lähteiden ja pauhaavien suihkujen asemesta
rikkilähteitä. Maa näytti olevan aivan täynnä suuria rakkoja; ne olivat
puoliksi sammuneita tulivuorenkraatereita, joiden halkeamista nousi
kaasuja. Ilma oli sakeana rikkihapon pistävää ja vastenmielistä hajua.
Rikki peitti maata ohuena kuorena ja kiteytyneinä ryhminä; vuosisatojen
kuluessa tänne oli kasautunut laskemattomia hedelmättömiä rikkauksia,
ja tältä vielä miltei tuntemattomalta Uuden Seelannin alueelta saa
teollisuus vastedes noutaa lisää raaka-ainetta, jos Sisilian
rikkikaivokset joskus ehtyvät.
On helppo ymmärtää, mitä rasituksia pakolaisten oli kestettävä
kulkiessaan näiden luonnonesteitä täynnä olevien seutujen läpi.
Leiripaikkoja oli vaikea löytää, eikä metsästäjä havainnut siellä
ainoatakaan lintua, jonka Olbinett olisi katsonut kynimisen arvoiseksi.
Siksi täytyi tyytyä enimmäkseen saniaisiin ja makeisiin bataatteihin,
laihaan ravintoon, joka ei ollut omiaan virkistämään pikku joukon
nääntyneitä voimia. Jokainen halusi siis mahdollisimman pian päästä
tältä karulta ja autiolta seudulta.
Kesti kuitenkin neljä päivää, ennen kuin tämä kiusallinen alue oli
sivuutettu. Vasta 23. päivänä helmikuuta Glenarvan saattoi
kahdeksankymmenen kilometrin päässä Maunganamusta leiriytyä erään
nimettömän vuoren juurelle, joka oli merkitty Paganelin karttaan. Hänen
silmiensä eteen levisi pensaita kasvavia tasankoja, ja horisontissa
näkyi taas suuria metsiä.
Se oli hyvä enne, sillä ehdolla kuitenkin, ettei näiden seutujen
asuttavuus ollut houkutellut sinne kovin monta asukasta. Tähän saakka
eivät retkeilijät olleet nähneet ainoatakaan maoria.
Tänä päivänä MacNabbs ja Robert ampuivat kolme kiwiä, jotka arvokkaasti
täyttivät paikkansa leirin pöydässä, mutta totta puhuen vain
hetkiseksi, sillä muutamassa minuutissa oli ne syöty nokasta kynsiin
saakka.
Bataattien ja perunoiden välillä Paganel teki ehdotuksen, joka
hyväksyttiin yksimielisesti.
Hän ehdotti, että tälle nimettömälle vuorelle, jonka laki noin tuhannen
metrin korkeudessa häipyi pilviin, annettaisiin Glenarvanin nimi, ja
piirsi huolellisesti skotlantilaisen lordin nimen karttaansa.
On tarpeetonta kertoa loppumatkan jokseenkin yksitoikkoisia tapahtumia.
Vain pari kolme erikoisempaa tapausta sattui tällä taipaleella järviltä
Tyynelle valtamerelle.
Koko päivä marssittiin metsien läpi ja lakeuksien poikki. John määräsi
suunnan auringon ja tähtien mukaan. Taivas oli heille suopea ja säästi
sekä kuumuudelta että sateelta. Mutta siitä huolimatta hidastutti yhä
lisääntyvä väsymys jo niin kovia kokeneita matkalaisia, niin että he
hartaasti toivoivat saapuvansa jollekin lähetysasemalle.
He puhelivat kuitenkin ja pitivät toisilleen seuraa, vaikka eivät enää
kaikki yhdessä. Joukko jakautui ryhmiin, eivätkä syynä olleet
erimielisyydet vaan uupumuksen mukanaan tuoma halu pysytellä omissa
oloissaan.
Glenarvan asteli useimmiten yksin ajatellen _Duncania_ ja sen miehistöä
sitä enemmän, mitä lähemmäksi rannikkoa tultiin. Hän unohti ne vaarat,
jotka vielä uhkasivat heitä Aucklandiin saakka, muistellen vain
murhattuja matruusejaan, eikä hän päässyt tästä hirveästä ajatuksesta
eroon.
Harry Grantista ei enää puhuttu. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään, kun
hänen hyväkseen ei enää voitu yrittää mitään? Jos kapteenin nimi vielä
mainittiin, se tapahtui vain hänen tyttärensä ja John Manglesin
välisissä keskusteluissa.
John ei ollut muistuttanut Marylle, mitä tämä oli sanonut hänelle
viimeisenä yönä Wareatuassa; hienotunteisuus kielsi häntä vetoamasta
sanaan, joka oli lausuttu äärimmäisen epätoivon hetkellä.
Puhuessaan Harry Grantista teki John vielä ehdotuksia etsiskelyn
jatkamiseksi. Hän vakuutti Marylle, että lordi Glenarvan ei jättäisi
epäonnistunutta yritystä sikseen, ja perusti tämän käsityksen siihen,
että asiakirjan alkuperää ei voitu epäillä. Harry Grant oli siis
jossakin; vaikka siis täytyisi etsiä läpi koko maailman, hänet viimein
löydettäisiin. Mary ihastui näistä sanoista, ja samat ajatukset ja
toiveet yhdistivät Johnin ja hänet. Lady Helena otti usein osaa heidän
keskusteluihinsa, mutta ei antautunut niin toiveikkaisiin kuvitelmiin,
vaikka karttoikin palauttamasta toisia surulliseen todellisuuteen.
Sillä välin MacNabbs, Robert, Wilson ja Mulrady metsästelivät
etääntymättä kovin kauas muista, ja kukin heistä toi riistaa aterioiden
täydennykseksi.
Paganel pysytteli yhä phormium-vaippaansa kääriytyneenä erillään
äänettömänä ja miettivänä.
Ja kuitenkin on mieluisa velvollisuutemme lisätä, että siitä
luonnonlaista huolimatta, joka saa parhaatkin luonteet muuttumaan
tyytymättömiksi ja katkeroitumaan koettelemuksissa, vaaroissa,
vaivoissa ja kieltäymyksissä, nämä kaikki onnettomuustoverit pysyivät
yhdessä, ystävinä, kukin valmiina uhraamaan henkensä toistensa
puolesta.
Helmikuun 25. päivänä tien katkaisi virta, joka ei voinut olla muu kuin
Paganelin kartalle merkitty Waikari. Sen yli pääsi kuitenkin
kahlaamaan.
Kaksi päivää perätysten kuljettiin pitkin pensaita kasvavia tasankoja;
puolet Taupo-järven ja rannikon välisestä matkasta oli tehty
kohtaamatta alkuasukkaita, mutta voimatkin alkoivat olla lopussa.
Sitten tuli suunnattomia, loputtomia metsiä, samantapaisia kuin
Australiassa, mutta täällä oli kumipuiden tilalla kauripetäjiä. Vaikka
nelikuukautisen matkan aikana olikin saatu nähdä monia ihmeitä,
ihastuivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa kuitenkin vielä kerran
nähdessään nämä jättiläishongat, jotka olivat Libanonin seetrien ja
Kalifornian mammuttipetäjien arvoisia kilpailijoita. Nämä kaurit,
joille kasvitieteilijät ovat antaneet nimen "agathis australis",
kohosivat kolmenkymmenen metrin korkeuteen, ennen kuin oksia edes alkoi
haarautua rungosta. Ne kasvoivat erillisinä puistikkoina, lukemattomina
ryhminä, jotka levittivät vihreitä lehtiään kuudenkymmenen metrin
korkeuteen.
Muutamat näistä männyistä, jotka vielä olivat nuoria, tuskin sata
vuotta vanhoja, muistuttivat Euroopassa tavattavia punahonkia; niiden
tumma latvus päättyi suippoon kartioon. Mutta vanhemmat puut, viiden,
kuuden vuosisadan ikäiset, muodostivat suunnattomia vihreitä, sikin
sokin haaraantuneiden oksien kannattamia telttoja. Nämä Seelannin
metsän patriarkat olivat ympärysmitaltaan jopa viisitoistakin metriä,
eivätkä retkikunnan jäsenten käsivarret yhteensäkään olisi ylettyneet
niiden ympäri.
Kolme päivää marssittiin näiden laajojen holvikaarien alla savisella
maalla, jota ihmisjalka ei vielä ennen ollut polkenut. Sen näki
selvästi siitä pihkaisen kumin määrästä, jota monin paikoin oli
kertynyt kaurien juurelle ja olisi moniksi vuosiksi riittänyt
alkuasukkaiden tarpeisiin.
Metsästäjät tapasivat suuria kiwi-parvia, jotka ovat harvinaisia
maorien asuttamilla seuduilla. Koirien vainoamina ovat nämä merkilliset
linnut paenneet luoksepääsemättömiin aarniometsiin. Niistä saatiin nyt
retkikunnalle runsaasti terveellistä ravintoa.
Kerran Paganel sai kaukaa nähdä eräässä tiheässä pensaikossa pari
jättiläiskokoista lintua. Hänen luonnontutkijavaistonsa heräsivät, hän
huusi tovereitaan, ja väsymyksestään huolimatta majuri, Robert ja hän
riensivät pyydystämään näitä eläimiä.
Maantieteilijän kiihkeän uteliaisuuden saattoi ymmärtää, sillä hän oli
tunnistanut tai luullut tunnistavansa nämä linnut moa-nimisiksi
dinormis-lajiin kuuluviksi, joiden monet oppineet ovat arvelleet
kuolleen jo sukupuuttoon. Mutta tämä sattuma vahvisti oikeaksi
Hochstetterin ja muiden matkustajain mielipiteen, että näitä Uuden
Seelannin siivettömiä jättiläisiä todella vielä on olemassa.
Nämä moat, megatheriumin ja pterodactyluksen aikalaiset, joita Paganel
ajoi takaa, olivat varmaankin lähes kuuden metrin korkuisia; ne olivat
suunnattoman suuria ja arkoja kamelikurkia, sillä ne pakenivat
tavattoman nopeasti. Eikä luoti pysäyttänyt niiden pakoa. Muutamien
minuuttien takaa-ajon jälkeen saavuttamattomat moat katosivat suurien
puiden taakse, ja metsästäjät olivat vain menettäneet ruutia ja
tuhlanneet voimiaan.
Tänä iltana, 1. päivänä maaliskuuta, Glenarvan ja hänen toverinsa
pääsivät vihdoin suunnattomasta kaurimetsästä ja leiriytyivät
tuhatkuusisataaviisikymmentä metriä korkean Ikirangi-vuoren juurelle.
Lähes sataneljäkymmentä kilometriä oli nyt edetty Maunganamusta, ja
rannikolle oli vielä melkein viisikymmentä kilometriä. Oli laskettu
voitavan suorittaa koko matka kymmenessä päivässä, mutta ei arvattu
ottaa huomioon seudun kaikkia odottamattomia esteitä.
Mutkat, esteet, epätäydelliset paikanmääritykset olivat myös
pidentäneet matkaa viidenneksellä, ja onnettomuudeksi olivat
matkailijat Ikirangi-vuorelle saapuessaan aivan näännyksissä.
Kuitenkin vaadittiin vielä ainakin kaksi pitkää päivämatkaa rannikolle
saapumiseen, ja nyt olivat uudet voimat, äärimmäinen varovaisuus
jälleen tarpeen, kun lähestyttiin seutua, missä usein liikkuu
alkuasukkaita.
Jokainen ponnisteli kuitenkin voittaakseen väsymyksensä, ja seuraavana
aamuna lähti joukko jälleen liikkeelle päivän koittaessa.
Oikealle jäävän Ikirangin ja vasemmalle tuhannenkahdensadan
metrin korkeuteen kohoavan Hardy-vuoren välinen matka oli perin
rasittava. Siellä oli puolentoista kymmenen kilometrin taival aivan
täynnä eräänlaisia taipuvia rihmoja, joita syystä on sanottu
"kuristusliaaneiksi". Joka askeleella ne tarttuivat käsivarsiin ja
sääriin ja kietoutuivat tiheine kiemuroineen ruumiin ympäri kuin
käärmeet. Kaksi päivää täytyi kulkea eteenpäin kirves kourassa ja
taistella tätä tuhatpäistä lohikäärmettä, tien tukkivaa, itsepintaista
kasvistoa vastaan, jonka Paganel olisi halunnut luokitella Zoophyteihin
kuuluvaksi.
Näillä tasangoilla metsästäminen oli mahdotonta, eivätkä metsästäjät
enää voineet täydentää eväitä, kuten ennen. Ruokavarat alkoivat olla
lopussa, eikä voitu hankkia uusia; veden puutteessa ei voitu sammuttaa
ponnistusten kiihdyttämää janoa.
Glenarvanin ja hänen seuralaistensa kärsimykset olivat nyt
kauheimmillaan, je ensimmäistä kertaa he olivat heittämässä kaiken
toivon.
Eivät enää kävellen, vaan laahustaen, loppuun kiusattuina, vain
jokaista muuta tunnetta kauemmin elävän itsesäilytysvaiston
kannustamina he vihdoin saapuivat Lottinin niemelle Tyynenmeren
rannalle.
Siellä oli muutamia autioita majoja, sodan äskettäin hävittämän kylän
raunioita, hoitamattomia viljelyksiä, kaikkialla ryöstön ja tulipalon
jälkiä. Ja kohtalo oli täällä varannut kovaonnisille kulkijoille uuden
ja kauhean koettelemuksen.
He harhailivat pitkin rantaa, kun noin kilometrin päässä näkyi joukko
villejä, jotka aseitaan heilutellen riensivät heitä kohti. Kun toisella
puolella oli meri, Glenarvan ei voinut paeta, ja kooten viimeiset
voimansa hän oli juuri ryhtymässä puolustustoimiin, kun John Mangles
huusi:
-- Kanootti! Kanootti!
Kahdenkymmenen askelen päässä siitä oli todellakin rannalle jätetty
kolmen airoparin ruuhi. Sen työntäminen vesille, siihen hyppääminen ja
pakoonlähtö tältä vaaralliselta rannalta sujui parissa tuokiossa. John
Mangles, MacNabbs, Wilson ja Mulrady istuutuivat soutamaan, Glenarvan
tarttui peräsimeen, molemmat naiset, Paganel ja Olbinett ja Robert
ryhmittyivät hänen lähelleen.
Kymmenen minuutin kuluttua oli ruuhi puolen kilometrin päässä ulapalla.
Meri oli tyyni; pakolaiset pysyivät äänettöminä.
John, joka ei halunnut poistua kovin kauas merelle, aikoi juuri antaa
määräyksen, että piti ohjata pitkin rantaa, kun hänellä jäi äkkiä airo
ilmaan.
Hänen silmiinsä osui kolme ruuhta, jotka lähtivät Lottinin niemestä
takaa-ajamaan heitä.
-- Merelle, merelle! hän huusi. -- Ja parempi vaikka hukkua!
Neljän soutajansa voimalla ruuhi kiiti taas ulappaa kohti. Noin
puoli tuntia he jaksoivat pitää välimatkan entisenä, mutta uupuneiden
miesten voimat loppuivat pian, ja toiset kolme ruuhta lähestyivät
huomattavasti. Tällä hetkellä oli välimatkaa tuskin kahta kilometriä;
nyt ei siis ollut mitään mahdollisuutta välttää villien hyökkäystä,
jotka pitkillä pyssyillään varustettuina jo valmistautuivat ampumaan.
Glenarvan seisoi kanootin perässä tähystäen taivaanrantaa kuin jotakin
yliluonnollista apua hakien. Mitä hän odotti? Mitä hän tahtoi? Oliko
hänellä jokin aavistus?
Äkkiä hänen katseensa välähti, ja hän ojensi kätensä erästä pistettä
kohti.
-- Laiva! hän huusi. -- Ystävät, laiva! Soutakaa! Soutakaa lujasti!
Kukaan neljästä soutajasta ei kääntynyt katsomaan tätä odottamatonta
laivaa, sillä nyt ei ollut varaa hukata ainoatakaan aironvetoa. Paganel
yksin nousi pystyyn ja käänsi kaukoputkensa Glenarvanin viittaamaan
suuntaan.
-- Niin on, hän sanoi, -- se on laiva, höyrylaiva! Se ajaa täyttä
vauhtia ja tulee meitä kohti! Kestävyyttä, kunnon kumppanit!
Pakolaiset ponnistivat jälleen voimansa, saivat kanootin vauhdin
paranemaan ja välimatkan pysymään entisellään vielä puoli tuntia.
Höyrylaiva tuli yhä enemmän näkyviin; pian saattoi erottaa sen molemmat
mastot, joiden ympäri purjeet oli kääritty, ja mustan savun paksut
tuprut. Glenarvan antoi peräsimen Robertille, tarttui maantieteilijän
kiikariin ja tarkkaili laivan pienimpiäkin liikkeitä.
Mutta sitten John Mangles ja hänen kumppaninsa huomasivat lordin
piirteiden vääntyvän, kasvojen kalpenevan ja kaukoputken putoavan hänen
kädestään. Yksi ainoa sana selitti hänen äkillisen epätoivonsa.
-- _Duncan!_ Glenarvan huudahti. - _Duncan_ ja merirosvot!
-- _Duncan!_ John huusi päästäen airon kädestään ja hypäten pystyyn.
-- Niin, kuolema on edessä täälläkin! Glenarvan mutisi tuskan
murtamana.
Se oli todellakin _Duncan_, siitä ei voinut erehtyä, Glenarvanin
huvialus, merirosvoja miehistönään! Majuri ei voinut olla kiroamatta
karkeasti ääneen. Tämä oli jo sentään liikaa!
Ruuhi oli tällä välin jätetty oman onnensa nojaan. Minne sitä ohjaisi!
Minne pakenisi? Oliko mahdollista valita joko merirosvot tai villit?
Villien lähimmästä veneestä ammuttiin laukaus, ja luoti sattui Wilsonin
airoon. Muutamin aironvedoin lähestyttiin silloin _Duncania_.
Huvipursi kulki täyttä vauhtia eikä ollut enää kuin vajaan kilometrin
päässä. Kun missään ei enää näkynyt pelastusta, John Mangles ei enää
tiennyt, minnepäin käskisi ohjaamaan tai mitä muutenkaan oli
tehtävissä. Molemmat naisparat olivat kauhusta suunniltaan polvistuneet
rukoilemaan.
Villit ampuivat jatkuvasti, ja luoteja satoi ruuhen ympärillä. Silloin
kuului ankara pamaus, ja laivan kanuunan ampuma kuula lensi pakolaisten
päiden yli. Kahden tulen väliin joutuneina pakolaiset pysyivät
liikkumatta paikallaan _Duncanin_ ja alkuasukkaiden kanoottien välillä.
Hurjana epätoivosta John Mangles tarttui kirveeseensä. Hän aikoi hakata
kanootin kappaleiksi upottaakseen sen ja onnettomat toverinsa, kun
Robert huusi:
-- Tom Austin! Tom Austin! Hän on laivalla! Minä näen hänet! Hän on
tuntenut meidät! Hän heiluttaa lakkiaan!
Johnin iskuun noussut kirves vaipui alas.
Toinen kuula vinkui hänen päänsä yli ja murskasi keskeltä kahtia
lähimmän kolmesta ruuhesta, samalla kun _Duncanin_ kannelta kajahti
hurraa-huuto.
Säikähtyneet villit kääntyivät pakoon rantaa kohti.
-- Apuun, apuun, Tom! John Mangles oli huutanut kaikuvalla äänellä.
Ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen olivat nuo kymmenen pakolaista
turvassa _Duncanin_ kannella tietämättä, miten kaikki oli oikein käynyt
ja ymmärtämättä tapahtumista yhtään mitään.