Seuraavana eli 17. päivänä helmikuuta herätti nouseva aurinko
ensimmäisillä säteillään Maunganamun laella nukkuvat. Maorit olivat jo
kauan olleet jalkeilla ja liikuskelivat edestakaisin vuoren juurella,
väistymättä vartiopaikoiltaan. Raivokkaat huudot tervehtivät
häväistystä aitauksesta ilmestyviä eurooppalaisia.
Jokainen vilkaisi ensiksi ympäröiviä vuoria, vielä aamu-usvan peittämiä
syviä laaksoja ja Taupo-järven pintaa, joka väreili kevyesti
aamutuulessa.
Sitten kaikki kokoontuivat Paganelin ympärille kyselemään hänen uusista
suunnitelmistaan.
Paganel tyydytti heti kumppaniensa levottoman uteliaisuuden.
-- Ystäväni, hän sanoi, -- minun suunnitelmani on siitä erinomainen,
että vaikka se ei olisi niin tehokas kuin odotan, vaikka se
epäonnistuisikin, niin meidän asemamme ei huonontuisi. Mutta sen
pitäisi onnistua.
-- Mikä se suunnitelma on? MacNabbs kysyi.
-- Tämä, Paganel vastasi. -- Villien taikauskon takia olemme tästä
vuoresta saaneet turvapaikan, ja se auttaa meitä pääsemään täältä pois.
Jos saan Kai-Kumun uskomaan, että me olemme joutuneet pyhänhäpäisymme
uhreiksi, että jumalat ovat rangaisseet meitä, sanalla sanoen, että me
olemme kokeneet hirveän kuoleman, niin uskotteko, että hän poistuu
Maunganamun juurelta ja palaa takaisin kyläänsä?
-- Epäilemättä, Glenarvan vastasi.
-- Ja millä hirveällä kuolemalla te uhkaatte meitä? kysyi lady Helena.
-- Pyhänhäpäisijän kuolemalla, ystäväni, Paganel vastasi. --
Kostonliekit ovat meidän jalkojemme alla. Päästäkäämme ne irti!
-- Mitä! Aiotteko päästää tulivuoren toimintaan? John Mangles huudahti.
-- Juuri niin. Keinotekoisen tulivuoren, tilapäisen tulivuoren, jonka
purkausta me johdamme! Täällä on valtava varasto maanalaista höyryä ja
tulta, joka pyrkii vain purkautumaan. Järjestäkäämme keinotekoinen
purkaus eduksemme!
-- Ajatus on hyvä, majuri sanoi. -- Hyvin keksitty, Paganel!
-- Te ymmärrätte, maantieteilijä jatkoi, -- että kaiken tulee näyttää
siltä kuin Seelannin Pluton liekit olisivat ahmaisseet meidät, mutta me
katoammekin Kara-Teten hautaan... Siellä viivymme kolme, neljä, viisi
päivää, jos niin on tarpeen, toisin sanoen siihen hetkeen saakka,
jolloin villit varmoina meidän kuolemastamme luopuvat pelistä.
-- Mutta jos heidän päähänsä pälkähtää tulla toteamaan meidän loppumme,
neiti Grant sanoi, jos he nousevat vuorelle?
-- Ei, rakas Mary, Paganel vastasi, -- sitä he eivät tee. Vuori on
tabu, ja kun se itse on niellyt häpäisijänsä, on tabu vieläkin
ankarampi!
-- Suunnitelma on todellakin hyvin tehty, Glenarvan sanoi. -- Sen huono
puoli on vain se yksi mahdollisuus, että villit sittenkin viipyvät
Maunganamun juurella niin kauan, että meiltä loppuvat ruokavarat. Mutta
se ei ole luultavaa, varsinkaan jos valmistelemme juonemme hyvin.
-- Ja milloin yritämme tätä viimeistä keinoa? lady Helena kysyi.
-- Vielä tänä iltana, Paganel vastasi. -- Niin pian kuin on kyllin
pimeä.
-- Se on sovittu, MacNabbs lausui, -- Paganel, te olette nerokas mies,
ja minä, joka en hevillä innostu, takaan menestyksen. Näytetään noille
lurjuksille pieni ihme! Se kyllä hidastuttaa heidän kääntymystään
ainakin vuosisadan verran. Mutta lähetyssaarnaajat saavat suoda sen
meille anteeksi!
Paganelin ehdotus oli siis hyväksytty, ja ottaen huomioon maorien
taikauskon sen piti todellakin onnistua. Jäljellä oli vain sen
toteutus. Ajatus oli hyvä, mutta toteuttaminen vaikeaa. Eikö tulivuori
tuhoaisi samalla niitä uskalikkoja, jotka kaivaisivat sille aukon?
Voisiko purkausta hallita ja johtaa, kun höyryt, liekit ja laavat oli
laskettu irti? Eikö koko vuori hukkuisi tulimereen? Tämähän merkitsi
puuttumista niihin ilmiöihin, joihin luonto on varannut itselleen
ehdottoman yksinoikeuden.
Paganel oli ajatellut näitä vaikeuksia, mutta hän aikoi toimia
varovasti eikä mennä liian pitkälle. Maorien silmänlumeeksi tarvittiin
vain näennäinen ilmiö eikä varsinaisen suurpurkauksen hirvittävää
todellisuutta.
Kuinka pitkältä tämä päivä tuntuikaan! Jokainen laski sen loputtomia
tunteja. Kaikki oli valmistettu pakoa varten. Udupan ruokavarat oli
jaettu ja pantu pieniin kääröihin. Pari mattoa ja ampuma-aseet
täydensivät nämä päällikön haudasta anastetut varustukset. Sanomattakin
on selvää, että kaikki valmistukset tehtiin aitauksen sisällä ja
villien tietämättä.
Kello kuusi muonamestari tarjosi virkistävän aterian. Missä ja milloin
syötäisiin tämän alueen laaksoissa, sitä ei kukaan voinut tietää.
Niinpä nyt syötiin vastaisenkin varalta. Väliruokana oli puoli tusinaa
suuria Wilsonin pyydystämiä rottia, joista keitettiin muhennosta. Lady
Helena ja Mary Grant kieltäytyivät jyrkästi syömästä tätä Uudessa
Seelannissa niin arvossa pidettyä riistaa, mutta miehet nauttivat siitä
kuin oikeat maorit. Liha oli todella erinomaista, jopa mehevää, ja
kuusi nakertajaa nakerrettiin luita myöten.
Sitten tuli iltahämärä. Aurinko katosi rajuilmaa ennustavien paksujen
pilvien taakse. Muutamia salamia leimahteli horisontissa, ja kaukainen
ukkonen jylisi.
Paganel oli hyvillään rajuilmasta, joka tuli hänen suunnitelmansa
avuksi ja täydensi esityksen. Villit ovat taikauskoisen herkkiä suurten
luonnonilmiöiden suhteen. Uusseelantilaiset pitävät ukkosta suuttuneen
Nui-Atuan äänenä, ja salama on vain hänen silmäniskujaan. Jumala tuntui
siis itse tulevan rankaisemaan tabun häpäisijöitä. Kello kahdeksan
peittyi Maunganamun huippu pilkkopimeään. Taivas oli mustana taustana
liekkien loimulle, jonka Paganelin käsi aikoi nostattaa sitä kohti.
Maorit eivät voineet enää nähdä vankejaan. Toiminnan hetki oli tullut.
Pidettiin kovaa kiirettä. Glenarvan, Paganel, MacNabbs, Robert,
muonamestari, molemmat matruusit ryhtyivät yhtaikaa työhön.
Tulivuoren aukolle valittiin paikka kolmenkymmenen askelen päässä
Kara-Teten haudasta. Tärkeätähän oli, että purkaus ei hävittäisi
udupaa, sillä sen mukana olisi hävinnyt myös vuoren tabu. Mainitulla
paikalla oli Paganel huomannut suuren kivilohkareen, jonka ympärillä
pihisi höyryjä joltisenkin voimakkaasti. Tämä lohkare peitti pientä,
luonnon itse puhkaisemaa aukkoa, ja vain sen paino esti maanalaisia
liekkejä leimahtamasta esiin. Jos se saataisiin siirretyksi sivuun,
syöksyisivät höyryt ja laava heti esiin avatusta aukosta.
Miehet valmistivat vivut haudalta ottamistaan paaluista ja kävivät
kallionlohkareen kimppuun. Heidän yhteisistä ponnistuksistaan se
alkoikin pian liikahdella. He kaivoivat sille pienen uran rinteeseen,
jotta se pääsisi vierimään kaltevaa pintaa alas. Sitä mukaa kuin he
saivat lohkaretta nousemaan, kävi maan tärinä voimakkaammaksi.
Liekkien hurjaa humua ja palavan pätsin rätinää kuului ohuen kuoren
alta. Uskaliaat miehet työskentelivät äänettöminä, ohjaillen
todellisina kyklooppeina maan tulta. Pian muutamat rakoset ja polttavan
höyryn pärskeet osoittivat, että paikka alkoi käydä vaaralliseksi.
Mutta raju viimeinen ponnistus irrotti kiven, joka vieri alas
vuorenrinnettä ja katosi.
Samassa antoi ohentunut maankuori periksi. Hehkuva patsas syöksyi
taivaalle korvia huumaavasti pamahtaen, ja villien leiriä ja alempia
laaksoja kohti alkoi virrata kiehuvaa vettä ja laavaa.
Koko kukkula tärisi, näytti jopa luhistuvan pohjattomaan kuiluun.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa pääsivät töin tuskin purkausta pakoon;
he livahtivat udupan aitaukseen, saatuaan päälleen muutamia pärskeitä
melkein kiehuvan kuumaa vettä, joka aluksi hieman tuoksahti
lihaliemeltä, mutta sitten sai hyvin väkevän rikin hajun.
Nyt sekoittuivat muta, laava ja muut tulesta pursuavat ainekset
yhteiseen loimuun. Tulivirtoja valui Maunganamun rinteitä alas.
Purkausliekki valaisi läheisiä vuoria, ja sen heijastus loisti heleänä
syvissä laaksoissa.
Kaikki villit olivat kavahtaneet pystyyn, ulvoen nuotiotuliensa
keskellä polttavasta laavasta saamistaan palohaavoista. Ne, joita
tulivirta ei ollut tavoittanut, pakenivat ympäröiville kummuille;
sitten he kääntyivät kauhuissaan katselemaan tätä hirvittävää ilmiötä,
tulivuorta, jolla heidän jumalansa viha tuhosi pyhän vuoren häpäisijät.
Ja aina kun purkauksen kohina heikkeni, kuului heidän uskonintoinen
huutonsa:
-- Tabu! tabu! tabu!
Maunganamun aukosta purkautui tosiaankin tavaton määrä höyryä, hehkuvia
kiviä ja laavaa. Se ei ollut vain tavallinen suihkulähde samaan tapaan
kuin Hekla-vuoren lähellä Islannissa, vaan Hekla itse. Kaikki nämä
tuliset ainekset olivat tähän saakka pysyneet Maunganamun sisällä,
koska Tongariron aukot riittivät paineen purkamiseen; mutta kun sille
avattiin uusi aukko se syöksähti ulos hurjalla voimalla, ja tasapainon
takia olivat saarella toiset purkaukset tänä yönä tavallista heikompia.
Kun oli kulunut tunti tämän tulivuoren puhkeamisesta, valui laajoja,
hehkuvia laavavirtoja sen rinteitä pitkin. Kokonainen legioona rottia
riensi ulos pesistään.
Koko yön tulivuori oli toiminnassa, rajuilman raivotessa taivaalla
sellaisella vimmalla, että se herätti Glenarvanissa levottomuutta.
Purkaus repi aukon reunoja.
Paaluaitauksen takana piileksivät eurooppalaiset tarkkailivat ilmiön
pelottavaa kehitystä.
Aamu valkeni. Tulivuoren raivo ei hellittänyt. Sakeita, kellertäviä
höyryjä yhtyi liekkeihin; laavavirtoja kiemurteli joka puolella.
Silmä tarkkana ja sydän levottomana Glenarvan kurkisti aitauksen raosta
ja tähysti villien leiriä.
Maorit olivat paenneet lähiylängöille, jonne purkaukset eivät
ulottuneet. Vuoren juurella oli tuli kärventänyt muutamia heistä.
Kauempana, pahin suunnalla, oli laava saavuttanut parikymmentä
hökkeliä, jotka vielä savusivat. Seelantilaiset olivat kokoontuneet
ryhmiin siellä täällä ja silmäilivät Maunganamun liekehtivää huippua
uskonnollisen kauhun vallassa.
Kai-Kumu ilmestyi soturiensa keskelle, ja Glenarvan tunnisti hänet.
Päällikkö tuli sitten vuoren juurelle saakka sille puolelle, jonka
laava oli säästänyt, mutta ei noussut edes sen ensimmäiselle rinteelle.
Siellä hän kädet ylhäällä kuin loitsuja lukeva noita teki joitakin
temppuja, joiden tarkoituksen vangit oivalsivat. Kuten Paganel oli
arvannut, Kai-Kumu julisti kostonhimoisen vuoren entistä pyhemmäksi
tabuksi.
Pian sen jälkeen villit poistuivat jonossa kohti pahia kiemurtelevia
polkuja pitkin.
-- He lähtevät! Glenarvan huudahti. -- He jättävät vartiopaikkansa!
Jumalan kiitos! Meidän sotajuonemme on onnistunut! Rakas Helena, kunnon
kumppanit, me olemme nyt kuin kuolleet ja kuopatut! Mutta tänä iltana,
ensi yönä, me nousemme kuolleista, lähdemme haudastamme, pakenemme pois
näiden raakalaisheimojen luota!
Ei ole vaikea kuvitella udupassa vallinnutta riemua. Heillä oli jälleen
toivoa. Rohkeat retkeilijät unohtivat menneet ja tulevat ja ajattelivat
vain nykyhetkeä. Eikä kuitenkaan ollut suinkaan helppoa tavoittaa
mitään eurooppalaista asumusta näillä tuntemattomilla seuduilla. Mutta
saatuaan Kai-Kumun eksytetyksi he kuvittelivat pelastuneensa kaikista
Uuden Seelannin villeistä!
Majuri puolestaan ei salannut sitä syvää halveksuntaa, jota maorit
olivat hänessä herättäneet, eikä häneltä puuttunut sanoja haukkuakseen
heitä. Siitä tuli suorastaan kilpailu Paganelin ja hänen välillään. He
nimittivät heitä auttamattomiksi naudoiksi, typeriksi aaseiksi,
Tyynenmeren hölmöiksi, Bedlamin villeiksi, antipodien pölkkypäiksi jne.
He eivät hevin väsyneet.
Kokonainen päivä täytyi vielä odottaa ennen lopullista lähtöä. Se
käytettiin retken suunnittelemiseen. Paganel oli huolellisesti
säilyttänyt Uuden Seelannin kartan ja saattoi siitä etsiä varmimmat
tiet.
Neuvoteltuaan päättivät karkurit lähteä itään Plenty-lahtea kohti.
Sinne oli kuljettava tuntemattomien, mutta arvatenkin asumattomien
seutujen halki. Tottuneina suoriutumaan luonnonesteistä ja voittamaan
muut vaikeudet he pelkäsivät ainoastaan maorien kohtaamista. Niinpä he
halusivat kaikin mokomin vältellä näitä ja pyrkiä itärannikolle, minne
lähetyssaarnaajat ovat perustaneet muutamia asutuksia. Lisäksi oli tämä
saaren osa tähän saakka säästynyt sodan hävityksiltä, eivätkä
alkuasukkaiden sissijoukot liikuskelleet siellä päin.
Taupo-järveltä Plenty-lahteen oli arviolta noin satakuusikymmentä
kilometriä. Kymmenen päivän matka, kuusitoista kilometriä päivässä. Se
kävisi päinsä, ei tosin vaivattomasti, mutta tässä uljaassa joukossa ei
kukaan välittänyt matkan pituudesta. Lähetysasemille päästyä
levättäisiin siellä odotellessa otollista tilaisuutta pyrkiä
Aucklandiin, sillä tähän kaupunkiin he yhä aikoivat.
Kun kaikesta tästä oli sovittu, pidettiin villejä silmällä iltaan
saakka. Vuorenjuurella heitä ei enää näkynyt ainoatakaan, ja kun pimeys
peitti Taupon laakson, ei myöskään näkynyt tulia, jotka olisivat
osoittaneet siellä olevan maoreja. Tie oli siis auki.
Kello yhdeksän oli pilkkopimeä, ja Glenarvan antoi lähtömerkin. Hänen
kumppaninsa ja hän alkoivat Kara-Teten kustannuksella aseistettuina ja
varustettuina varovasti laskeutua Maunganamun rinteitä. John Mangles ja
Wilson kulkivat edellä korvat ja silmät auki, pysähtyivät pienimmänkin
risahduksen kuullessaan ja etsivät vähäisintäkin valonpilkettä;
jokainen suorastaan ryömi vuorenrinnettä alas sulautuakseen paremmin
siihen.
Huipulta noin kuusikymmentä metriä laskeuduttuaan saapuivat John
Mangles ja hänen matruusinsa sille vaaralliselle kannakselle, jota
villit olivat itsepintaisesti puolustaneet. Jos onnettomuudeksi maorit
pakolaisia viekkaampina olivat vain teeskennelleet poistuneensa
paikalta houkutellakseen heidät luokseen, jos keinotekoinen tulivuori
ei ollutkaan erehdyttänyt heitä, niin se tulisi ilmi juuri tällä
kohdalla. Kaikesta luottavaisuudestaan ja Paganelin leikinlaskusta
huolimatta Glenarvan vapisi jännityksestä. Heidän pelastumisensa oli
kokonaan niiden kymmenen minuutin varassa, jotka tarvittiin tämän
matalan harjanteen ylittämiseen. Hän huomasi suonenvedontapaisesti
tarrautuneensa lady Helenan käsivarteen ja sydämensä tykyttävän
kiivaammin.
Palaamista takaisin hän ei tosin ajatellutkaan, eikä myöskään John.
Kaikkien seuraamana ja pimeän turvin nuori kapteeni astui kapealle
harjanteelle, varovasti pysähtyen, kun jokin irtautunut kivi vierähti
rinnettä alas. Jos villit vielä olivat väijyksissä, tämän oudon kolinan
täytyi antaa merkki molemmilta puolilta aloitettavaan kiivaaseen
tulitukseen.
Madellen kuin käärmeet tätä viettävää kannasta myöten pakolaiset
pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Saavuttuaan alimmalle kohdalle oli
John Mangles vain kahdeksan metrin päässä alkuasukkaiden edellisen
päivän vartiopaikalta; sitten harjanne kohosi jokseenkin jyrkästi noin
puolen kilometrin verran metsikköä kohti.
Tämän matalan osan yli päästiin kun päästiinkin onnellisesti; pieni
joukko alkoi ääneti kavuta ylöspäin. Metsää ei näkynyt, tiedettiin
vain, että se oli siellä, ja ellei mitään väijytystä ollut viritetty,
Glenarvan toivoi olevansa siellä turvassa. Mutta hän muisti, että se
merkitsi myös tabun suojeluksen loppumista. Kohoava vuorenharjanne ei
enää kuulunut Maunganamuun, vaan Taupo-järven itäpuoliseen
vuoriryhmään. Niinpä piti pelätä sekä villien pyssynluoteja että
suoranaista käsikähmää.
Kymmenen minuutin ajan hiipi joukko huomaamatta ylänköä kohti. John ei
vielä voinut erottaa tummaa metsää, mutta sen piti olla korkeintaan
kuudenkymmenen metrin päässä.
Äkkiä hän pysähtyi, melkein peräytyi. Hän luuli kuulleensa jonkin
rasahduksen pimeässä. Hänen epäröimisensä pysäytti perässä tulevat.
Hän pysyi liikkumatta niin kauan, että toiset kävivät levottomiksi.
Odotettiin. Minkä tuskan vallassa, sitä on mahdoton kuvata! Olisiko
pakko kääntyä ja pyrkiä takaisin Maunganamun kukkulalle?
Mutta havaitessaan, ettei epäilyttävä rasahdus toistunut, John jatkoi
kiipeämistään.
Pian metsä häämötti pimeässä. Muutaman askelen jälkeen se oli
saavutettu, ja pakolaiset piiloutuivat puiden tiheään lehvistöön.