Vuoren huippu oli vielä kolmenkymmenen metrin päässä. Pakolaisten oli
paras yrittää sinne päästäkseen vastapäiselle rinteelle piiloon maorien
näkyvistä. He toivoivat voivansa jotakin sopivaa harjannetta pitkin
päästä seuraaville kukkuloille, joiden moninaisista sokkeloista Paganel
epäilemättä olisi ollut selvillä, jos hän olisi ollut mukana.
Vauhtia siis lisättiin yhä lähempää kuuluvien huutojen uhatessa.
Takaa-ajava joukkio saapui vuoren juurelle.
-- Rohkeutta! Rohkeutta, ystäväni! Glenarvan huusi kannustaen
kumppaneitaan sanoin ja elein.
Ja viidessä minuutissa he saapuivat vuoren huipulle; siellä he
kääntyivät arvioimaan tilannetta ja miettimään, millä suunnalla maorit
voisi eksyttää.
Näin korkealta he näkivät yli Taupo-järven, joka levisi länttä kohti
viehättävässä vuoristonäkymässä. Pohjoisessa näkyivät Pirongian huiput,
etelässä Tongariron tulivuoren loimuava laki; mutta idässä sulki
näköpiirin pitkä vuorten ja kukkulojen sarja, jota nimitetään
Wahitiselänteeksi ja joka keskeytymättä ulottuu koko pohjoissaaren läpi
Cookin salmesta itäisimpään niemeen saakka. Täytyi siis taas laskeutua
alas vastapäistä rinnettä ahtaisiin rotkoihin, joista kenties ei ollut
pääsyä ulos.
Glenarvan katsahti huolestuneena ympärilleen; sumu oli hälvennyt
auringonsäteiden tieltä, ja hän näki tarkasti maaperän pienimmätkin
syvennykset. Samoin hän saattoi pitää silmällä kaikkia maorien
liikkeitä.
Villit eivät olleet sadanviidenkymmenen metrinkään päässä, kun he
saapuivat sille tasanteelle, jolla aikaisemmin mainittu yksinäinen
keila kohosi.
Glenarvanilla ei ollut varaa pysähtyä minuutiksikaan. Väsymyksestä
huolimatta täytyi paeta, ellei tahdottu joutua saarroksiin.
-- Alas! hän huusi, -- pitää päästä alas, ennen kuin tie katkaistaan!
Mutta juuri kun naisraukat kaikki voimansa ponnistaen nousivat
lähteäkseen, MacNabbs pysäytti heidät.
-- Ei tarvitse, Glenarvan. Katsokaa!
Ja he kaikki näkivät todella maorien käytöksessä tapahtuneen
selittämättömän muutoksen.
Heidän takaa-ajonsa oli äkkiä keskeytetty. Rynnistys vuorta kohti
loppui kuin ehdottomasta käskystä, villi joukko oli pysähtynyt kuin
meren aalto ylipääsemättömän kallion edessä.
Kaikki nuo raakalaiset, jotka olivat päässeet veren makuun ja nyt
saapuneet vuoren juurelle, kirkuivat, huitoivat, heiluttivat pyssyjään
ja kirveitään, mutta eivät ottaneet askeltakaan eteenpäin; ja heidän
koiransa vain haukkua louskuttivat paikaltaan, kuin isäntiensä tapaan
maahan kiinnikasvaneina.
Mitä oli tapahtunut? Mikä näkymätön voima pidätti villejä? Karkurit
silmäilivät tätä ilmiötä ymmärtämättä ja samalla peläten, että lumous,
joka piti Kai-Kumun heimoa vallassaan, pian haihtuisi.
Äkkiä John Mangles huudahti ja kaikki kääntyivät hänen puoleensa, kun
viittasi kädellään kohti pientä aitausta vuoren huipulla.
-- Päällikkö Kara-Teten hauta! Robert lausui.
-- Onko se totta, Robert? Glenarvan kysyi.
-- On, mylord, se se on; minä tunnen sen!
Robert ei erehtynyt. Viisitoista metriä ylempänä vuoren korkeimmalla
huipulla oli äsken maalattuja paaluja pienenä vallituksena. Glenarvan
tunsi nyt myös vuorostaan seelantilaisen päällikön haudan. Paetessaan
hän oli sattumalta joutunut Maunganamun kukkulalle.
Toveriensa seuraamana lordi nousi huipun rinnettä haudan juurelle
saakka. Leveä, matoilla peitetty aukko oli aitauksen ovena. Glenarvan
aikoi juuri astua udupan sisään, kun hän äkkiä peräytyi.
-- Villi! hän sanoi.
-- Tuossa haudassako? majuri kysyi.
-- Niin, MacNabbs.
-- Ei se merkitse mitään; mennään sisään.
Glenarvan, majuri, Robert ja John Mangles astuivat aitaukseen. Siellä
oli muuan väljään phormium-vaippaan pukeutunut maori; udupan hämäryyden
vuoksi he eivät voineet nähdä hänen kasvojansa. Mies näytti hyvin
rauhalliselta ja söi aamiaista huolettomana.
Glenarvan aikoi puhutella häntä, mutta alkuasukas ehti ensin ja sanoi
kohteliaasti hyvällä englannin kielellä:
-- Olkaa hyvä, istuutukaa, rakas lordi, aamiainen odottaa.
Se oli Paganel. Hänen äänensä kuultuaan ryntäsivät kaikki udupaan ja
joutuivat kunnon maantieteilijän pitkien käsivarsien syleiltäviksi.
Paganel oli löytynyt! Hänen olemukseensa personoitui yhteinen
pelastuminen. Haluttiin udella, miten ja minkä vuoksi hän oli joutunut
Maunganamun huipulle; mutta Glenarvan hillitsi tämän loputtoman
uteliaisuuden yhdellä sanalla.
-- Villit! hän sanoi.
-- Villit, Paganel toisti harteitaan kohauttaen, -- ovat väkeä, jota
minä halveksin syvästi.
-- Mutta eivätkö ne voi...?
-- Nekö? Ne naudat! Tulkaa ja katsokaa!
Kaikki seurasivat Paganelia, joka lähti ulos udupasta. Maorit seisoivat
entisellä paikalla kukkulan juurella, hirvittävästi kirkuen.
-- Huutakaa! Ulvokaa! Tyhjentäkää keuhkonne, senkin naudat! Paganel
sanoi. -- Tälle vuorelle ette sittenkään kiipeä, sen vannon!
-- Ja miksei? Glenarvan kysyi.
-- Siksi, että päällikkö on kuopattu tänne. Hauta suojelee meitä, sillä
tämä vuori on tabu!
-- Tabu?
-- Niin, ystäväni! Ja siksi minä olenkin vetäytynyt tänne ikään kuin
keskiaikaiseen, onnettomille varattuun turvapaikkaan.
-- Jumala on meidän kanssamme! lady Helena huudahti, kohottaen käsiään
taivasta kohti.
Vuori oli todellakin tabu ja siis turvassa taikauskoisten villien
hyökkäyksiltä.
Se ei kuitenkaan vielä tarkoittanut pakolaisten pelastuneen, mutta
tiesi ainakin otollista lepoa, jota he voisivat käyttää hyväkseen.
Glenarvan, joka oli sanomattoman liikuttunut, pysyi vaiti, ja majuri
hyökkäili todella tyytyväisen näköisenä.
-- Ja nyt, ystäväni, Paganel sanoi, -- jos nuo naudat yrittävät
harjoitella kärsivällisyyttä meidän kustannuksellamme, niin he
erehtyvät. Kahden päivän kuluttua olemme heidän alueensa ulkopuolella.
-- Me siis pääsemme täältä, Glenarvan sanoi. -- Mutta miten?
-- Sitä en tiedä, Paganel vastasi, -- mutta me pakenemme täältä
kuitenkin.
Kaikki tahtoivat nyt kuulla maantieteilijän seikkailut. Mutta tällöin
tuli esiin omituinen seikka: tavaton pidättyväisyys muuten niin
puheliaassa miehessä, niin että sanat täytyi suorastaan kiskoa hänen
suustaan. Hän, joka ennen kertoi niin halukkaasti, vastaili nyt vain
vältellen ystäviensä kysymyksiin.
-- Paganel on muuttunut, MacNabbs ajatteli.
Kunnon tiedemies ei todellakaan enää ollut entisensä. Hän kääriytyi
huolellisesti väljään phormiumviittaansa ja näytti karttavan kovin
uteliaita katseita. Hänen hämmentyneisyytensä, niin pian kuin tuli puhe
hänestä itsestään, pisti kaikkien silmään, mutta hienotunteisuudesta
kukaan ei ollut huomaavinaan sitä. Ja kun asia ei enää koskenut häntä,
hänen huomattiin olevan yhtä hilpeä kuin ennenkin.
Mitä hänen seikkailuihinsa tuli, hän katsoi sopivaksi kertoa
tovereilleen seuraavaa, sitten kun kaikki olivat istuutuneet hänen
ympärilleen udupan paalujen juurelle.
Kara-Teten surman jälkeen Paganel käytti Robertin tavoin hyväkseen
villien meteliä ja livahti pahin aitauksen ulkopuolelle. Mutta
hänellä ei ollut yhtä hyvää onnea kuin nuorella Grantilla: hän
sattui syöksymään erääseen maorileiriin. Siellä hallitsi komea,
viisaannäköinen päällikkö, ilmeisesti kaikkia heimonsa sotureita
etevämpi, joka puhui hyvää englannin kieltä ja lausui maantieteilijän
tervetulleeksi hieromalla nenäänsä hänen nenäänsä vasten.
Paganel olisi halunnut saada selville, oliko hänen pideltävä itseään
vankina vai ei; mutta kun hän huomasi, ettei hän voinut astua
askeltakaan päällikön kohteliaasti seuraamatta, hän ymmärsi pian, mitä
hänen tässä suhteessa piti ajatella.
Tämä päällikkö, jonka nimi oli "Hihy", "auringonsäde", ei ollut
lainkaan ilkeä mies. Maantieteilijän silmälasit ja kiikari tuntuivat
herättävän hänessä suurta kunnioitusta Paganelia kohtaan, ja hän
kiinnitti vieraansa itseensä ei ainoastaan ystävällisillä teoillaan,
vaan vahvoilla phormiumköysillä varsinkin öisin.
Tätä uutta tilannetta kesti kolme pitkää päivää. Kohdeltiinko Paganelia
hyvin vai huonosti tänä aikana? -- Niin ja näin, tiedemies vastasi
lähempiin selityksiin antautumatta. Lyhyesti sanoen, hän oli vanki, ja
lukuunottamatta välitöntä kuolemanvaaraa, hänen asemansa ei tuntunut
juuri kadehdittavammalta kuin hänen onnettomien ystäviensä.
Sitten eräänä yönä hän onneksi sai jyrsityksi siteensä poikki ja pääsi
karkuun. Hän oli kaukaa nähnyt Kara-Teten hautauksen ja tiesi, että
maoripäällikkö oli haudattu Maunganamun huipulle ja että vuori sen
takia oli tabu. Hän päätti paeta sinne, koska ei halunnut poistua
seudulta, missä hänen ystäviään pidettiin vankeina. Hänen vaarallinen
yrityksensä onnistui; viime yönä hän saapui Kara-Teten haudalle ja
odotti "jälleen voimiaan virkistäen", että taivas jonkin sattuman
avulla vapauttaisi hänen ystävänsä.
Tämä oli Paganelin kertomus. Sivuuttiko hän tahallaan jonkin seikan,
joka liittyi hänen oleskeluunsa alkuasukkaiden parissa? Useammin kuin
kerran sai hänen hämminkinsä olettamaan sitä. Oli miten oli, joka
tapauksessa häntä onniteltiin yksimielisesti, ja kun tarina oli kuultu,
palattiin nykyisyyteen.
Asema oli edelleen hyvin epävarma. Joskaan villit eivät uskaltaneet
nousta Maunganamua ylös, niin he luottivat näköjään nälkään ja janoon
saadakseen vankinsa takaisin. Siihen tarvituin vain aikaa, ja
alkuasukkaat ovat hyvin kärsivällisiä.
Glenarvan käsitti varsin hyvin asemansa vaikeuden, mutta hän päätti
odottaa suotuisaa tilannetta ja tarpeen tullen luoda sen itse.
Ensin hän tahtoi huolellisesti tutkia Maunganamun, tämän tilapäisen
linnoituksensa, ei sitä puolustaakseen, sillä rynnäkköä ei tarvinnut
pelätä, vaan päästäkseen sieltä pois. Majuri, John, Robert, Paganel ja
hän tarkastelivat vuorta yksityiskohtaisesti. He panivat merkille
polkujen suunnan, minne ne veivät ja kuinka kaltevia ne olivat.
Puolentoista kilometrin pituinen harjanne, joka yhdisti Maunganamun
Wahiti-selänteeseen, laski tasankoa kohti. Sen kapea ja mutkitteleva
harjanne oli ainoa mahdollinen pakotie. Jos pakolaiset voisivat yön
turvin kulkea sen yli huomaamatta, heidän onnistuisi ehkä päästä alas
Wahitin syviin laaksoihin ja siellä eksyttää maorisoturit.
Mutta tällä matkalla oli monenlaisia vaaroja. Matalimmalla kohdallaan
se oli pyssynkantaman päässä, ja jos maorit olivat vahdissa alemmilla
rinteillä, saattoivat heidän luotinsa lentää ristiin harjanteen yli ja
muodostaa tien poikki tuliverkon, jonka läpi kukaan ei pääsisi ehjin
nahoin.
Kun Glenarvan ja hänen ystävänsä olivat edenneet lähelle tätä
vaarallista kohtaa, he saivat vastaansa raekuuron lyijyä, joka ei
osunut, mutta muutamia etupanoksia tuuli sentään toi heidän luokseen.
Ne olivat painettua paperia; Paganel korjasi ne talteen pelkästä
uteliaisuudesta ja sai hiukan vaivaa nähtyään niistä selon.
-- Hyvä! hän sanoi. -- Tiedättekö, ystäväni, millä nuo villit lataavat
pyssynsä?
-- Emme, Paganel, Glenarvan vastasi.
-- Raamatunlehdillä! Jos he käyttävät raamattua siihen tarkoitukseen,
niin on sääli lähetyssaarnaajia! Heidän on vaikea perustaa
maorikirjastoja.
-- No millä raamatunkohdalla ne ovat meitä pommittaneet? Glenarvan
kysyi.
-- Kaikkivaltiaan Jumalan sanalla, vastasi John Mangles, joka
vuorostaan oli lukenut laukauksen kärventämän paperin. -- Se sana
neuvoo meitä luottamaan hänen turvaansa, lisäsi nuori kapteeni, jonka
äänessä kajahti skotlantilaisen uskon järkähtämätön vakaumus.
-- Lue, John! Glenarvan sanoi.
Ja John luki ne sanat, jotka olivat säästyneet ruudilta:
-- Psalmi 91: _Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä pelastan
hänet_.
-- Ystäväni, Glenarvan sanoi, -- meidän on kerrottava nämä toivon sanat
uljaille, rakkaille naisillemme. Ne ovat omiaan rohkaisemaan heitä.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa nousivat kukkulan jyrkkiä polkuja
takaisin haudalle, jonka he halusivat tutkia.
Matkalla he hämmästyksekseen tunsivat maaperän aina vähän väliä
vavahtelevan. Se ei ollut maanjäristys, vaan sellaista jatkuvaa
värinää, jota höyrykattilan seinässä tuntuu kiehuvan veden paineesta.
Maanalaisen tulen synnyttämiä kiristyneitä höyryjä oli ilmeisesti
kasaantunut vuoren sisään.
Tämä ilmiö oli tuttu miehille, jotka vastikään olivat kulkeneet
Waikaton kuumien lähteiden keskellä. He tiesivät, että tämä Ikana-Mauin
keskiosa on hyvin tuliperäinen. Se on suorastaan seula, jonka pohja
päästää maan höyryjä ulos kuumien ja rikkipitoisten lähteiden kautta.
Paganel, joka oli huomannut sen jo aiemmin, kiinnitti ystäviensä
huomiota vuoren tuliperäiseen laatuun. Maunganamu oli vain yksi saaren
keskustan monista keilamaisista kummuista, siis tulevaisuuden
tulivuori. Jokin pieni tärähdys voisi avata aukon sen seiniin, jotka
olivat piinsekaista vaaleaa karstakiveä.
-- Niinpä niin, Glenarvan sanoi, -- mutta me emme ole täällä
suuremmassa vaarassa kuin _Duncanin_ höyrykattilan vieressä. Tämä
maankamara on sittenkin tukeva.
-- On kyllä, majuri virkkoi, -- mutta hyväkin höyrykattila halkeaa
sentään lopulta.
-- MacNabbs, Paganel lausui, -- minä en halua jäädä tälle kukkulalle.
Jos taivas vain osoittaa mahdollisen pääsytien, lähden heti.
-- Miksi tämä Maunganamu ei itse voisi viedä meitä pois täältä, John
Mangles huokasi, -- kun sen sisällä on niin paljon voimaa! Meidän
jalkojemme alla on ties kuinka monta miljoonaa käyttämätöntä ja hukkaan
mennyttä hevosvoimaa! _Duncan_ ei tarvitsisi siitä tuhannetta osaa
viedäkseen meidät maailman ääriin!
Kun John Mangles tuli maininneeksi _Duncanin_, Glenarvanin mielessä
heräsi mitä murheellisimpia muistoja; sillä niin huolissaan kuin hän
olikin omasta asemastaan, hän unohti sen usein ajatellessaan
laivaväkensä kohtaloa.
Hän oli vielä näissä mietteissä palatessaan onnettomuustoveriensa luo
Maunganamun huipulle.
Lady Helena tuli hänet nähdessään vastaan.
-- Rakas Edward, hän sanoi, -- te olette siis tarkastaneet asemamme.
Onko meidän toivottava vai pelättävä?
-- Toivottava, rakas Helena, Glenarvan vastasi. -- Villit eivät ikinä
astu tälle vuorelle, ja meillä on aikaa pakosuunnitelman laatimiseen.
-- Muuten, rouva, John Mangles sanoi, -- Jumala itse käskee meidän
toivoa.
John Mangles antoi lady Helenalle sen raamatunlehden palasen, jossa nuo
pyhät sanat olivat luettavina. Nuoret naiset, joilla oli luottamusta
sielussa ja sydän avoinna kaikille taivaan sanomille, näkivät näissä
pyhän kirjan sanoissa pelastuksen eittämättömän enteen.
-- Nyt udupaan! Paganel huudahti hilpeästi. -- Se on meidän
linnoituksemme, kartanomme, ruokasalimme ja työhuoneemme! Kukaan ei
meitä häiritse siellä! Jalot naiset, sallikaa minun olla oppaananne
tässä ihanassa asunnossa.
Kaikki seurasivat kohteliasta Paganelia. Kun villit näkivät pakolaisten
uudelleen häpäisevän haudan tabua, he ampuivat useita laukauksia ja
alkoivat hirvittävästi kirkua. Mutta onneksi eivät luodit kantaneet
yhtä kauas kuin huudot, vaan putosivat puolitiehen, ja huudot taas
häipyivät ilmaan.
Lady Helena, Mary Grant ja heidän kumppaninsa rauhoittuivat jälleen
täydellisesti nähdessään, että maorien taikausko oli vielä suurempi
kuin heidän raivonsa, ja astuivat hauta-aitauksen sisään.
Maoripäällikön leposijana oli punaisiksi maalatuista paaluista tehty
kehä. -- Symbolit, jotka oli suorastaan tatuoitu puuhun, kertoivat
vainajan jaloudesta ja urotöistä. Paalujen välissä riippui nuoria,
joihin oli ripustettu taikakaluja, simpukoita ja veistettyjä kiviä.
Sisällä oli maa peitetty vihreillä lehvillä; keskellä osoitti pieni
kumpu äsken kaivettua hautaa.
Siellä lojuivat päällikön aseet, hänen ladatut ampumakuntoon pannut
pyssynsä, keihäänsä, vihreästä nefriitistä tehty mainio kirveensä sekä
iäisiin metsästyksiin riittävä varasto ruutia ja luoteja.
-- Täällähän on täydellinen asevarasto, jota me voimme käyttää paremmin
kuin vainaja, Paganel sanoi. -- Onpa noilla villeillä mainio aate ottaa
mukaan aseensa toiseen maailmaan.
-- Mutta nämä pyssythän ovat englantilaista tekoa! majuri sanoi.
-- Tiettävästi! Glenarvan vastasi. -- Typerä tapa, että annetaan
tuliaseita villeille! He käyttävät niitä lopulta kuitenkin
maahantunkeutujia vastaan, ja oikeassa he ovatkin. Nämä pyssyt voivat
kuitenkin olla meille hyödyksi.
-- Mutta vielä hyödyllisempiä meille ovat Kara-Tetelle varatut eväät ja
vesi, Paganel huomautti.
Vainajan sukulaiset ja ystävät olivat todella suorittaneet tehtävänsä
hyvin, ja muonitus todisti heidän kunnioituksestaan päällikön avuja
kohtaan. Siellä oli riittävästi elintarvikkeita kymmenelle perheelle
kahdeksi viikoksi tai oikeammin vainajalle iäistä elämää varten.
Kasvisravintona oli saniaisia, imeliä bataatteja, "convolvulus
batatas", ja kauan aikaa sitten eurooppalaisten maahantuomia perunoita.
Suuret astiat sisälsivät seelantilaisten aterioihin kuuluvaa puhdasta
vettä, ja tusina taidokkaasti punottuja vasuja oli täynnä viipaleita
tuoreesta oudonlajisesta kumista.
Pakolaisilla oli siis muutamiksi päiviksi ruokaa ja juomaa, eikä heitä
tarvinnut kehottaa nauttimaan ensimmäistä ateriaansa päällikön
kustannuksella.
Glenarvan toi seurueelle tarpeelliset ruoka-aineet ja uskoi ne
Olbinettin haltuun. Muonamestari, aina erittäin tarkka muodollisuuksien
mies vaikeimmissakin tilanteissa, arveli ateriasta tulevan
laihanpuoleisen. Eikä osannut kypsentää juuria, kun ei ollut tulta.
Mutta Paganel päästi hänet pulasta neuvoen häntä paistamaan juuret ja
imelät bataatit yksinkertaisesti vain maan sisällä.
Päällimmäisten kerrosten lämpömäärä olikin hyvin korkea, ja maahan
pistetty lämpömittari olisi varmaankin osoittanut kuuttakymmentä tai
kuuttakymmentäviittä astetta. Olbinett oli vähällä polttaa itsensä
pahanpäiväisesti, sillä kun hän sai kaivetuksi kolon pannakseen siihen
juuret, suihkusi samassa esiin vesihöyrypatsas, nousten sihisten
puolentoista metrin korkeuteen. Muonamestari kaatui säikähdyksestä
selälleen.
-- Hana kiinni! huusi majuri, joka molempien matruusien auttamana
riensi paikalle ja peitti reiän hohkakiven siruilla, kun taas Paganel
katseli tätä ilmiötä omituinen ilme kasvoillaan ja mutisi:
-- Kas vain! Ahaa! Miksei?
-- Ettehän kai haavoittunut? MacNabbs kysyi Olbinettilta.
-- En, herra MacNabbs, muonamestari vastasi, -- mutta minä en osannut
odottaa...
-- Niin monia taivaan antimia! Paganel jatkoi iloisella äänellä. --
Kara-Teten veden ja ruokavarojen jälkeen tulta maasta! Tämä vuorihan on
paratiisi! Minä ehdotan, että perustamme tänne siirtolan, viljelemme
sitä, asetumme tähän loppuiäksemme. Meistä tulee Maunganamun
Robinsoneja! Tosiaan, minä etsin turhaan, mitä meiltä puuttuu tällä
mukavalla vuorella!
-- Ei mitään, jos se vain kestää, John Mangles vastasi.
-- No, eipä se ole eilen tehty, Paganel sanoi. -- Se on kestänyt jo
kauan maanalaista tulta ja kestää kai meidän lähtöömme saakka.
-- Aamiainen on valmis, Olbinett ilmoitti yhtä juhlallisesti kuin olisi
ollut virantoimituksessa Malcolmin linnassa.
Pakolaiset istuutuivat aitauksen lähelle ja alkoivat nauttia yhtä
niistä aterioista, joita kaitselmus oli viime aikoina heille niin
täsmällisesti lähettänyt vaikeimmissa oloissa.
Tosin ruokien valinnassa ei oltu nirsoja, mutta syötävän saniaisten
juurista oltiin eri mieltä. Toiset pitivät niiden makua melkein
miellyttävänä, toiset kumimaisena, tympeänä, nahkamaisena. Imelät
bataatit, joita oli paistettu kuumassa maassa, olivat erinomaisia.
Maantieteilijä huomautti, että Kara-Tetellä ei ollut valittamisen
aihetta.
Kun nälkä oli tyydytetty, Glenarvan ehdotti viipymättä keskustelua
pakosuunnitelmasta.
-- Nytkö jo! Paganel sanoi vilpittömästi pahoitellen. -- Mitä, aiotteko
jo jättää tämän viehättävän paikan?
-- Mutta, herra Paganel, lady Helena vastasi, -- vaikka oletammekin
olevamme Capuassa, niin ei sovi menetellä Hannibalin tavoin.
-- Hyvä rouva, Paganel vastasi, -- minä en tahdo vastustaa teitä, ja
kun haluatte keskustella, niin keskustelkaamme.
-- Minä ajattelen ensinnäkin, Glenarvan sanoi, -- että meidän pitää
yrittää pakoon, ennen kuin nälkä pakottaa siihen. Voimia ei meiltä
puutu, ja meidän täytyy käyttää niitä. Ensi yönä koetamme päästä
idänpuolisiin laaksoihin murtautumalla pimeän avulla villien saarron
läpi.
-- Hyvä on, Paganel sanoi, -- jos maorit laskevat meidät läpi.
-- Ja jos he estävät meitä? John Mangles huomautti.
-- Silloin ryhdymme voimakeinoihimme, Paganel vastasi.
-- Onko meillä sitten voimakeinoja? majuri kysyi.
-- Niin monta, että minä en voi kaikkia käyttää, Paganel vastasi
tarkemmin selittämättä.
Oli siis vain odotettava yötä, jotta päästäisiin yrittämään vartioivien
villien ohi.
Nämä eivät olleet poistuneet paikoiltaan. Rivit näyttivät päin vastoin
taajenneen myöhemmin saapuneista.
Siellä täällä sytytetyt nuotiot olivat tulivyönä saartamassa vuoren
juurta. Kun pimeys peitti ympäröivät laaksot, Maunganamu näytti
kohoavan laajasta tulirenkaasta ja vuoren huippu katosi tummaan
varjoon. Kaksisataa metriä alempaa kuului liikettä, huutoja ja sorinaa
vihollisen leiriltä.
Kello yhdeksän Glenarvan ja John Mangles päättivät pilkkopimeässä tehdä
tiedusteluretken, ennen kuin veisivät kumppaninsa vaaralliselle
matkalle. He hiipivät alaspäin äänettömästi noin kymmenen minuuttia ja
saapuivat kapealle harjanteelle, joka ulottui villien linjan poikki
viittätoista metriä leiriä ylempänä.
Kaikki kävi hyvin siihen saakka. Nuotioillaan makailevat maorit eivät
näyttäneet huomaavan kahta pakolaista, jotka etenivät vielä muutaman
askelen. Äkkiä pamahti laukauksia harjanteen molemmilta puolilta,
oikealta ja vasemmalta.
-- Takaisin! Glenarvan käski, -- niillä vietävillä on kissansilmät ja
rihlapyssyt!
John Mangles ja hän palasivat heti vuoren jyrkkää rinnettä ylös ja
saapuivat parhaiksi rauhoittamaan laukausten pelästyttämiä ystäviään.
Glenarvanin lakki oli kahden luodin lävistämä. Oli siis mahdotonta
lähteä pitkälle harjanteelle kahden pyssymiesrivin väliin.
-- Jätetään huomiseen, Paganel sanoi, -- ja koska emme saa petetyksi
villien valppautta, sallinette minun tarjota heille omintakeisen
annoksen!
Ilma oli erittäin viileä. Onneksi oli Kara-Tete ottanut mukaansa
hautaan parhaat yöpukunsa, lämpimiä phormium-peitteitä, joihin
itsekukin siekailematta kääriytyi, ja pian nukkuivat pakolaiset villien
taikauskon varjelemina rauhallisesti aitauksen suojassa lämpimällä ja
sisäisestä kiehumisesta vapisevalla maaperällä.