Auringon laskiessa Taupo-järven toiselle puolelle Tuhahuan ja Puketapun
kukkuloiden taakse vietiin eurooppalaiset takaisin vankilaansa. Heidät
noudettaisiin sieltä, kun päivän ensimmäiset säteet kultaisivat Wahitin
selänteiden lakea.
Heillä oli jäljellä yksi yö valmistautua kuolemaan. Masennuksestaan ja
kokemastaan kauhusta huolimatta he söivät yhteisen aterian.
-- Me tarvitsemme kaikki voimamme, Glenarvan oli sanonut, --
katsoaksemme kuolemaa silmiin. Meidän tulee näyttää näille
raakalaisille, kuinka eurooppalaiset osaavat kuolla.
Aterian jälkeen lady Helena luki iltarukouksen ääneen. Kaikki hänen
kumppaninsa yhtyivät siihen paljain päin.
Onko sellaista ihmistä, joka ei ajattele Jumalaa kuoleman uhatessa?
Tämän velvollisuuden täytettyään vangit syleilivät toisiaan.
Mary Grant ja Helena vetäytyivät majan nurkkaan ja oikaisivat itsensä
matolle. Uni, joka poistaa kaikki tuskat, alkoi pian painaa heidän
silmäluomiaan, ja he nukahtivat toinen toisensa syliin väsymyksen ja
pitkän valvomisen uuvuttamana.
Glenarvan vei silloin ystävänsä syrjään ja sanoi:
-- Rakkaat toverit, meidän ja noiden naisraukkojen henki on Jumalan
kädessä. Jos taivas tahtoo, että meidän on huomenna kuoltava, niin --
siitä olen varma -- me osaamme kuolla kuten miehet ja kristityt,
valmiina ilman pelkoa astumaan korkeimman tuomarin eteen. Jumala, joka
näkee meidän sydämiimme, tietää meidän pyrkineen jaloon päämäärään. Jos
meitä menestyksen sijasta kohtaa kuolema, se on hänen tahtonsa. Niin
ankara kuin hänen päätöksensä onkin, en napise häntä vastaan. Mutta
kuolema täällä ei ole pelkkä kuolema, vaan se on kidutusta, kenties
häväisyä, ja täällä on kaksi naista...
Tässä värähti Glenarvanin tähän saakka varma ääni. Hän vaikeni
hillitäkseen liikutuksensa. Hetken kuluttua hän jatkoi:
-- John, hän sanoi nuorelle kapteenille, -- sinä olet luvannut Marylle
saman kuin minä lady Helenalle. Mitä olet päättänyt?
-- Luulen Jumalan edessä, että minulla on oikeus täyttää se lupaus,
John Mangles vastasi.
-- Aivan, John, mutta me olemme ilman aseita.
-- On tässä yksi, John vastasi näyttäen tikaria. -- Minä sieppasin sen
Kara-Teten kädestä, kun se villi kaatui teidän jalkoihinne. Mylord, se
meistä, joka jää viimeksi eloon, täyttää lady Helenan ja Mary Grantin
toivomuksen.
Näiden sanojen jälkeen vallitsi majassa syvä hiljaisuus.
Vihdoin majuri keskeytti sen:
-- Ystäväni, odottakaa viimeiseen saakka ennen kuin ryhdytte tähän
äärimmäiseen keinoon. Minä en ole juuri taipuvainen ajattelemaan, että
kohtalomme on sinetöity.
-- Minä en ole puhunut omasta puolestamme, Glenarvan vastasi. -- Käy
kuinka tahansa, me osaamme uhmata kuolemaa! Ah, jos olisimme yksin,
olisin jo kaksikymmentä kertaa huutanut: Ystäväni, yrittäkäämme ulos!
Käykäämme noiden lurjusten kimppuun! Mutta naiset, naiset..!
Tällä hetkellä John raotti mattoa ja laski Wareatuan oven edessä olevan
kaksikymmentäviisi alkuasukasta. Suuri nuotio oli sytytetty ja loi
hirveää valoa pahin epätasaiselle pinnalle. Toiset villeistä makailivat
nuotion ympärillä, toiset seisoivat pystyssä liikkumattomina mustina
varjoina tulen kirkasta taustaa vasten. Mutta kaikki pitivät valppaasti
silmällä valvontaansa uskottua majaa.
Sanotaan, että vartijan ja karkaamista suunnittelevan vangin välillä
on jälkimmäisellä paremmat asemat. Ainakin toinen on toista
tarkkaavaisempi. Toinen voi unohtaa, että hän vartioi, toinen ei, että
häntä vartioidaan. Vanki ajattelee useammin karkaamista kuin vartija
sen estämistä.
Siitä johtuu niin monen karkurin ihmeellinen onnistuminen.
Mutta tässä vankeja vartioi viha ja kosto eikä välinpitämätön vartija.
Heitä ei ollut pantu kahleisiin sen takia, että kahleet olivat
tarpeettomia, kun kaksikymmentäviisi miestä vartioi Wareatuan ainoata
ovea.
Tähän rakennukseen, joka oli linnoituksen reunimmaisella kalliolla, ei
päästy kuin kapeaa kannasta myöten, joka yhdisti sen pahin etuosaan.
Kahdella muulla puolella oli kolmekymmentä metriä putoavat äkkijyrkät
kallioseinämät. Sitä tietä oli mahdoton päästä. Yhtä mahdotonta oli
karata takakautta, jossa oli esteenä suunnaton kallio. Ainoa tie ulos
oli juuri Wareatuan sisäänkäytävä, ja maorit vartioivat tätä kannasta,
joka yhdisti sen pahiin kuin nostosilta. Karkaaminen oli siis täysin
mahdotonta, ja Glenarvanin, joka ainakin kahteenkymmeneen kertaan oli
tutkinut vankilansa muurit, täytyi myöntää se.
Mutta tämänkin tuskallisen yön tunnit kuluivat. Vuorta peitti sakea
pimeys. Ei kuuta eikä tähtiä ollut valaisemassa sysimustaa avaruutta.
Joku tuulenpuuska pyyhkäisi pahia. Majan paalut natisivat. Villien
nuotio virisi äkkiä tästä ohimenevästä tuulahduksesta, ja liekit
heijastivat hiukan valoa Wareatuaan. Vankien ryhmä oli silmänräpäyksen
ajan valaistuna. Miesparat olivat vaipuneet viimeisiin ajatuksiinsa.
Majassa oli kuolemanhiljaista.
Oli ehkä noin kello neljä aamulla, kun majurin huomiota herätti heikko
rapina, joka tuntui tulevan takaseinän paalujen takaa, kallioon
nojaavan seinämän puolelta. MacNabbs ei ensin välittänyt tästä
rapinasta, mutta kun sitä jatkui, hän alkoi kuunnella; kun sitä yhä
kesti, hän painoi korvansa maahan paremmin kuullakseen. Hänestä tuntui
kuin ulkopuolella nakerrettaisiin tai kaivettaisiin.
Päästyään asiasta varmuuteen majuri hiipi Glenarvanin ja John Manglesin
luo, herätti heidät irti tuskaisista ajatuksista ja vei majan perälle.
-- Kuunnelkaa, hän sanoi hiljaa viitaten heitä kumartumaan.
Rapina oli nyt selvempää. Saattoi kuulla pienien kivien narskahtelevan
jonkin terävän esineen kaivaessa ja rapisevan irti.
-- Jokin eläin kolossaan, John Mangles sanoi.
Glenarvan löi otsaansa.
-- Kuka tietää, hän sanoi, -- vaikka se olisikin ihminen...?
-- Ihminen tai eläin, majuri vastasi, -- minä otan siitä selvän!
Wilson ja Olbinett olivat samaa mieltä, ja kaikki ryhtyivät kaivamaan
seinää, John tikarillaan, muut maasta irrottamilla kivillä tai
kynsillään, kun taas Mulrady pitkällään maassa piti oviverhon raosta
silmällä villien ryhmää.
Nuotionsa ympärillä liikkumattomina kyyhöttävät villit eivät lainkaan
aavistaneet, mitä kahdenkymmenen askelen päässä heistä tapahtui.
Piinsekaista karstakiveä peittävä maa oli löyhää ja murenevaa. Niinpä
kolo suurenikin nopeasti työkalujen puutteesta huolimatta. Pian oli
ilmeistä, että yksi tai useampi ihminen kaivoi ulkopuolella reikää
pahin seinään. Mikä oli heidän tarkoituksensa? Tiesivätkö he vankien
olevan täällä vai yrittivätkö he kaivautua tänne jostakin muusta
syystä?
Vangit lisäsivät ponnistuksiaan. Heidän sormensa olivat verissä, mutta
he kaivoivat yhä. Puolen tunnin työn jälkeen oli heidän kaivamansa kolo
metrin syvyinen. Vastapuolen selvemmästä rapinasta he saattoivat
havaita, että nyt välissä oli vain ohut maakerros.
Kului vielä muutama minuutti, ja äkkiä vetäisi majuri takaisin kätensä,
jota terävä ase oli leikannut. Hän oli vähällä huudahtaa, mutta sai
hillityksi itsensä.
John Mangles työnsi tikarillaan teräaseen syrjään ja väisti siten
iskun, mutta sai kiinni asetta pitävästä kädestä. Se oli naisen tai
lapsen käsi, ilmeisesti eurooppalaisen. Kummallakaan puolella ei
puhuttu mitään. Oli ilmeistä, että molemmilla tahoilla haluttiin olla
hiljaa. -- Onko se Robert? Glenarvan kuiskasi. Mutta niin hiljaa kuin
tämä nimi lausutuinkin, Mary Grant, joka oli herännyt majassa kuuluvaan
rapinaan hiipi Glenarvanin luo, tarttui pojan multaiseen käteen ja
peitti sen suudelmin.
-- Sinä, sinä! sanoi nuori tyttö, joka ei voinut erehtyä. -- sinä,
Robert!
-- Niin, sisko, Robert vastasi, -- olen tullut pelastamaan teidät
kaikki! Mutta olkaa hiljaa!
-- Rohkea poika! Glenarvan toisti.
-- Pitäkää silmällä alkuasukkaita! muistutti Robert. Mulrady, joka
Robertin käden työnnyttyä näkyviin oli hetkeksi unohtanut tehtävänsä,
palasi paikalleen.
-- Kaikki on hyvin, hän sanoi, -- vain neljä soturia on valveilla, muut
nukkuvat.
-- Rohkeutta! Wilson kuiskasi.
Tuota pikaa koloa suurennettiin, ja sisarensa sylistä siirtyi Robert
lady Helenan hyväiltäväksi. Hänellä oli vyötäisillään pitkä
phormium-köysi.
-- Lapseni, lapseni, lady Helena kuiskasi, -- villit eivät siis olekaan
surmanneet sinua!
-- Eivät, rouva, Robert vastasi. -- En tiedä miten, mutta metelin
aikana onnistuin heidän huomaamattaan livahtamaan aitauksen yli; kaksi
päivää olen piileksinyt pensaikossa; öisin kuljeksin täällä päästäkseni
teidän luoksenne. Kun koko heimo oli päällikön hautajaispuuhissa, minun
onnistui tutkia linnoituksesta tämä puoli, jossa vankila on, ja näin,
että voisin päästä luoksenne. Eräästä tyhjästä majasta sieppasin tämän
veitsen ja köyden. Pitelin kiinni ruohomättäistä ja oksista; sattumalta
löysin jonkinlaisen luolan tämän majan takaisesta kalliosta, minun oli
kaivettava vain puolisen metriä, ja tässä minä olen!
Robert sai vastaukseksi vain mykkiä suudelmia.
-- Lähtekäämme matkaan! hän sanoi päättävästi.
-- Onko Paganel siellä? Glenarvan kysyi.
-- Herra Paganelko? poika vastasi hämmästyneenä.
-- Niin, odottaako hän meitä?
-- Ei, mylord. Mitä, eikö herra Paganel ole täällä?
-- Ei ole, Robert, Mary Grant vastasi.
-- Mitä? Etkö sinä ole nähnyt häntä? Glenarvan kysyi. -- Ettekö te
tavanneet toisianne metelin aikana? Ettekö karanneet yhdessä?
-- Emme, mylord, Robert vastasi masentuneena saatuaan kuulla ystävänsä
Paganelin katoamisesta.
-- Lähdetään matkaan, majuri sanoi, -- nyt ei saa hukata minuuttiakaan.
Missä Paganel sitten onkin hän ei voi olla pahemmassa pulassa kuin me
täällä. Matkaan!
Hetket olivat todellakin kalliit. Oli paettava. Sen teki hankalaksi
vain noin kuuden metrin korkuinen, melkein äkkijyrkkä seinämä luolan
ulkopuolella. Sieltä vangit voisivat nopeasti päästä alempiin
laaksoihin, kun taas maorien olisi paon huomattuaan pakko tehdä hyvin
pitkä kierros saadakseen heidät kiinni, sillä he eivät tienneet mitään
Wareatuan ulkorinteen väliin kaivetusta solasta.
Vangit ryhtyivät kaikkiin varotoimiin pakonsa onnistumiseksi. He
pujahtivat yksitellen solan läpi luolaan. Ennen kuin John Mangles lähti
majasta, hän hävitti kaivamisen jäljet ja ryömi vuorostaan koloon
vetäen sen eteen maton, niin että majassa taas kaikki oli ennallaan.
Nyt oli laskeuduttava äkkijyrkkää seinämää myöten rinteelle saakka, ja
se olisi ollut mahdotonta ilman Robertin phormium-köyttä.
Köysi sidottiin ulkonevaan kallionkielekkeeseen, ja sen toinen pää
heitettiin alas.
Ennen kuin John Mangles päästi ystävänsä yhteen punottujen
phormium-säikeiden varaan, hän tarkasti köyden; mutta se ei tuntunut
hänestä kyllin lujalta, ja kun putoaminen olisi merkinnyt varmaa
kuolemaa, vaaraan ei saanut turhaan antautua.
-- Tämä köysi ei kestä kuin kahden hengen painon, ja meidän täytyy siis
toimia sen mukaan. Lordi ja lady Glenarvan laskeutukoot ensin; kun he
ovat päässeet rinteelle, he antavat kolmella nykäyksellä merkin, että
seuraava pari voi lähteä.
-- Minä menen alas ensin, Robert sanoi. -- Löysin rinteeltä
jonkinlaisen syvän uurroksen, jossa ensin alas tulleet voivat piileksiä
toisia odottaessaan.
-- Tee niin, poikaseni, Glenarvan sanoi puristaen Robertin kättä.
Robert katosi luolan suulta; minuuttia myöhemmin kolme nykäystä
ilmoitti, että hän oli onnellisesti alhaalla.
Heti sen jälkeen lähtivät lordi Glenarvan ja lady Helena luolasta. Oli
vielä pilkkopimeä, mutta harmaa hämärä alkoi jo valaista idän
kukkuloita.
Aamun raikas ilma virkisti nuorta rouvaa; hän tunsi itsensä
voimakkaammaksi ja aloitti vaarallisen laskeutumisen.
Ensin Glenarvan ja sitten lady Helena liukui köyttä myöten kohtaan,
missä äkkijyrkkä seinämä yhtyi rinteen ylimpään reunaan. Sitten lordi
Glenarvan lähti vaimoaan tukien takaperin haparoimaan alemmas. Hän etsi
nurmimättäitä ja pieniä pensaita, joista voisi saada tukea, koetteli
niitä ensin ja sovitti sitten sille lady Helenan jalan. Muutamat äkkiä
heränneet linnut lähtivät kirkuen lentoon, ja pakenevat vapisivat, kun
muuan irtautunut kivi vieri kolisten vuoren juurelle.
He olivat jo ehtineet puoliväliin rinnettä, kun luolan suulta kuului
ääni.
-- Seis! John Mangles kuiskasi.
Glenarvan, joka toisella kädellään piti kiinni mättäästä ja toisella
tuki vaimoaan, odotti ja uskalsi tuskin hengittää.
Wilson oli antanut varoituksen; hän oli kuullut jotakin melua Wareatuan
edustalta ja palannut majaan, jossa hän raotti mattoa ja tutki maoreja.
Hänen merkistään John Mangles pysäytti Glenarvanin. Jotakin ääntä
oudoksuen oli näet yksi sotureista noussut makuulta ja alkanut lähestyä
Wareatuaa. Seisten kahden askelen päässä majasta hän kuunteli pää
kumarruksissa. Noin minuutin, joka tuntui tunnin pituiselta, hän oli
tässä asennossa korvat höröllä ja silmät valppaina. Sitten hän pudisti
päätään kuin henkilö, joka on erehtynyt, palasi toveriensa luo, otti
sylyksen kuivia puita ja heitti ne puoleksi sammuneeseen tuleen, joka
jälleen alkoi loimuta. Hänen kirkkaasti valaistut kasvonsa eivät
ilmaisseet enää mitään epäluuloa, ja katsahdettuaan ensimmäiseen
sarastukseen, joka alkoi vaalentaa horisonttia hän laskeutui pitkälleen
nuotion ääreen lämmitelläkseen kangistuneita jäseniään.
-- Kaikki hyvin, Wilson sanoi.
John antoi Glenarvanille merkin jatkaa matkaa.
Glenarvan lipui hiljalleen rinnettä alas, ja pian hän ja lady Helena
seisoivat sillä kapealla polulla, missä Robert odotti heitä.
Taas nykäistiin kolme kertaa köyttä, minkä jälkeen John Mangles lähti
vaaralliselle matkalle kulkien vuorostaan Mary Grantin edellä.
Se onnistui, ja he liittyivät lordi ja lady Glenarvanin seuraan.
Viiden minuutin kuluttua olivat kaikki vangit päässeet onnellisesti
pakoon Wareatuasta, tilapäisestä vankilastaan, ja karttaen järven
asuttuja rantoja he painuivat kapeille poluille syvälle vuoristoon.
Minne he olivat menossa? Minne tahansa, mutta he olivat ainakin
vapaita.
Noin kello viisi alkoi aurinko nousta, ja pilvien ylemmät kerrokset
saivat sinervän reunustan; vuorten huiput alkoivat paljastua aamun
usvista; aurinko ilmestyisi pian, ja kuolemanrangaistuksen merkin
asemesta se ilmoittaisi tuomittujen paenneen.
Oli siis välttämätöntä, että karkurit ennen tätä kohtalokasta hetkeä
olivat villien pyssynkantaman ulkopuolella voidakseen jo välimatkan
avulla eksyttää heidät. Mutta he eivät päässeet kulkemaan nopeasti,
sillä polut olivat perin jyrkkiä. Lady Helena kapusi jyrkänteitä
Glenarvanin tukemana, melkein kantamana, ja Mary Grant nojautui John
Manglesin käsivarteen; Robert marssi edellä onnellisena, iloissaan,
sydän täynnä riemua onnistumisestaan; viimeisinä tulivat Olbinett ja
molemmat matruusit.
Vielä puoli tuntia ja päivän säteilevä kehrä alkaisi nousta horisontin
sumusta.
Tämän puolituntisen vaelsivat pakolaiset umpimähkään. Paganel ei ollut
heidän oppaanaan -- he olivat huolissaan hänen kohtalostaan ja se
varjosti heidän onneaan. He suuntasivat kulkunsa kuitenkin niin paljon
itäänpäin kuin mahdollista, vaeltaen komeaa auringonnousua kohti. Pian
he olivat saapuneet eräälle kukkulalle, joka oli sataviisikymmentä
metriä Taupo-järven pintaa ylempänä. Aamuilma oli näin korkealla
purevan kylmää. Kukkuloiden ja vuorien epäselvät jonot näyttivät
kerrostuvan toinen toisensa ylle; mutta Glenarvan pyrki vain niiden
kätköihin. Myöhemmin näkisi, kuinka tästä vuorisokkelosta päästäisiin
pois. Vihdoin nousi aurinko, valaisten ensimmäisillä säteillään
pakenevia.
Äkkiä kuului sadoista kurkuista kauhea huuto. Se tuli pahista, jonka
asemaa Glenarvan ei vielä tarkoin tiennyt. Sitä paitsi hänen jalkojensa
alla leviävä paksu sumupeite peitti alemmat laaksot näkyvistä.
Mutta yksi asia oli selvä: heidän pakonsa oli keksitty. Välttyisivätkö
he villien takaa-ajolta? Oliko heidät huomattu? Paljastaisivatko heidän
jälkensä heidät?
Tällä hetkellä sumu hälveni alhaalta, peittäen heidät hetkeksi kosteaan
pilveen, ja sitten he näkivät satametriä alempana villien raivoisan
joukon.
He näkivät, mutta heidätkin oli nähty. Kuului hirveitä huutoja, joihin
yhtyi koirien haukuntaa, ja yritettyään turhaan kavuta ylös Wareatuan
kalliota, koko heimo syöksyi aitauksesta ja lähti oikopolkuja pitkin
ajamaan takaa kostoa pakenevia vankeja.