Kerran, kauan ennen historiallista aikaa, aukeni saaren keskellä
trachytissä laavassa vuorenonkaloiden sortuessa neljäkymmentä
kilometriä pitkä, kolmekymmentäkaksi leveä pohjaton kuilu ja täyttyi
vuorilta virtaavalla vedellä. Kuilusta muodostui järvi, joka on
edelleen pohjaton, eikä sen syvyyttä ole tähän asti saatu mitatuksi.
Sellainen on tämä merkillinen Taupo-järvi nelisen sataa metriä
merenpinnan yläpuolella; sitä ympäröi kehänä kahdeksansataa metriä
korkea vuoristo. Lännessä näkyy korkeita äkkijyrkkiä kallioita;
pohjoisessa muutamia matalan metsän peittämiä kaukaisia huippuja;
idässä tien halkaisema, vehreiden pensaiden välistä vilkkuvilla
hohkakivillä kaunistettu leveä ranta-alue; etelässä kehystävät
tuliperäiset kukkulat laajaa vedenpintaa, jonka myllertäviä myrskyjä
voi verrata valtameren pyörretuuliin.
Koko tämä seutu kuohuu kuin suunnaton, maanalaiselle tulelle asetettu
kattila, ja maa vapisee sisäisestä kuumuudesta. Polttavia höyryjä
purkautuu esiin monin paikoin. Maankuori halkeaa kuin liiaksi
pullistunut kakku hirvittävästi ryskyen ja kaikki epäilemättä syöksyisi
valkohehkuiseen tulipätsiin, ellei paine purkautuisi kaksikymmentä
kilometriä kauempana sijaitsevan Tongariron aukoista.
Pohjoiselta rannalta tämä tulivuori näytti olevan joukko pieniä
tultasyökseviä kumpuja, ja niiden yllä oli töyhtömäinen katos savua ja
lieskaa. Tongariron takana kohosi keskeltä lakeutta yksinäinen
kolmetuhatta metriä korkea Ruapahu, jonka laki on pilvien peitossa.
Kukaan kuolevainen ei ole noussut sen huipulle, kenenkään ihmisen
silmä ei ole katsonut sen kraaterin syvyyksiin, kun sitä vastoin
kahdenkymmenen vuoden aikana muut Tongariron helpommin saavutettavat
huiput on mitattu kolmeen kertaan: ensin kävivät siellä Bidwill ja
Dyson ja viimeksi Hochstetter.
Näillä tulivuorilla on omat tarinansa, ja missä muussa tilanteessa
tahansa Paganel olisi kertonut ne kumppaneilleen. Hän olisi kertonut
siitä riidasta, joka naisen vuoksi kerran syntyi Tongariron ja hänen
silloisen ystävänsä ja naapurinsa Taranakin välillä. Tongariro, joka on
kiivasluontoinen, kuten kaikki tulivuoret, yltyi lyömään Taranakia.
Voitettuna ja nöyryytettynä Taranaki pakeni Whanganni-laakson kautta,
kadotti matkalla kaksi kivilohkaretta ja saapui merenrannalle, missä se
nyt yksinäisenä seisoo Mount Egmont-nimisenä.
Mutta Paganel ei ollut tarinointituulella eivätkä hänen ystävänsä
halunneet kuunnella. He katselivat ääneti Taupon koillista rantaa,
jonne he olivat kurjasta sattumasta joutuneet. Sitä uudisasutusta,
jonka pastori Grace oli perustanut Pukawan järven länsirannalle, ei
enää ollut. Sota oli karkottanut lähetyssaarnaajan kauas tästä kapinan
pääpesästä. Vangit olivat yksin kostoa hautovien maorien armoilla ja
juuri siinä saaren autiossa osassa, jonne kristinusko ei koskaan ollut
tunkeutunut.
Waikaton vesiltä poistuttuaan Kai-Kumu kulki sen pienen lahden poikki,
joka on joen suppilomaisena suuna, kiersi erään terävän niemen ja nousi
maihin järven itärannalla, suuren paiseen näköisen, viidensadan metrin
korkuisen Manga-vuoren ensimmäisille aaltomaisille rinteille. Siellä
kasvoi "phormiumia", Uuden Seelannin arvokasta pellavaa, alkuasukasten
"harakekeä". Tämä kasvi on hyödyllinen joka suhteessa. Sen kukista
saadaan eräänlaista mainiota hunajaa; sen varresta kumimaista ainetta,
joka vastaa vahaa ja tärkkelystä; sen lehtiä voidaan käyttää mitä
moninaisimmilla tavoilla: tuoreina ne kelpaavat paperiksi, kuivattuina
ne ovat mainiota taulaa, leikattuina saa niistä nuoraa, köyttä ja
lankaa, muokattuina ja litistettyinä ne muuttuvat peitteiksi tai
vaipoiksi, matoiksi tai vöiksi; ja punaisiksi tai mustiksi värjättyinä
ne ovat hienoimpien maorien kaunistuksena.
Tätä kallisarvoista phormiumia on molemmilla saarilla kaikkialla,
rannikoilla, jokien varsilla, järvien rannoilla. Täällä nämä villinä
rehottavat pensaat peittivät laajoja aloja; niiden punaisenruskeita,
aloeta muistuttavia kukkia aukeni kaikkialla pitkien sotkeutuneiden,
kuin terävistä miekoista tehtyjen lehtien lomissa. Viehättäviä lintuja,
phormium-kenttien ainaisia vieraita, lenteli suurissa parvissa
virkistäen itseään kukkien hunajalla.
Järvessä uiskenteli joukoittain tummahöyhenisiä, harmaan ja vihreän
vivahteisia sorsia, jotka ovat helposti kesyyntyviä.
Puolen kilometrin päässä näkyi erään vuoren ulkonemalla "pah",
maorilaisvarustus paikalla, jota oli mahdoton valloittaa. Vangit,
joiden kädet ja jalat olivat vapaat, vietiin sotilaiden saattamina
yksitellen maihin. Polku päätyi linnoitukseen halki phormium-kentän ja
metsikön, jossa kasvoi kauniita puita, kuten ikivihanta, punamarjainen
"kaikatea", "dracena australis", alkuasukasten "ti", jonka latvusta voi
hyvin käyttää palmukaalin asemesta, ja "huiu", jolla voi värjätä
kankaita mustiksi. Suuria metallikiiltoisia kyyhkysiä, tuhkanvärisiä
harakoita ja suunnaton parvi punertavia kottaraisia lensi pois ihmisten
lähestyessä.
Jokseenkin pitkän kierroksen jälkeen Glenarvan, lady Helena, Mary Grant
ja heidän seuralaisensa saapuivat "pahin" sisään.
Tätä linnoitusta suojasi luja viiden metrin korkuinen paalutus; sitten
oli uusi paalurivi ja sen sisäpuolella ampuma-aukoilla varustettu
pajuaitaus ympäröimässä itse tasannetta, missä kohosi muutamia maorien
rakennuksia ja nelisenkymmentä säännöllisiin riveihin järjestettyä
hökkeliä.
Sinne saavuttaessa teki toisen aitauksen paaluihin pistettyjen
ihmispäiden näky kamalan vaikutuksen vankeihin, ja lady Helena ja Mary
Grant käänsivät katseensa pois enemmän inhosta kuin kauhusta. Ne olivat
taisteluissa kaatuneiden vihollispäällikköjen päitä; muu osa heidän
ruumistaan oli käytetty voittajien ravinnoksi. Maantieteilijä osasi
tehdä tämän johtopäätöksen siitä, että silmät oli kaivettu niistä ulos.
Päällikköjen silmät näet syödään. Pää pannaan uuniin, kunhan se on
alkuasukkaiden tapaan muokattu, kun aivot on otettu pois ja orvaskesi
nyljetty, nenä tuettu pienin puunpalasin, sieraimet täytetty
phormiumilla sekä suu ja silmäluomet ommeltu kiinni, ja sitä
savustetaan kolmekymmentä tuntia. Näin käsiteltynä se kestää ikuisesti
mätänemättä ja kutistumatta ja asetetaan näkyviin voitonmerkiksi.
Usein maorit säilyttävät myös omien päällikköjensä päitä, mutta silloin
jätetään silmät kuoppiinsa. Uusseelantilaiset näyttelevät näitä
ylväinä, asettavat ne esiin nuorten sotilaiden ihailtaviksi ja
osoittavat niille kunnioitustaan juhlallisin menoin.
Mutta Kai-Kumun pahissa koristivat vain vihollispäät tätä kauheata
museota, jossa varmaan enemmän kuin yksi englantilainen tyhjin
silmäkuopin lisäsi maoripäällikön kokoelmaa.
Kai-Kumun asunto oli useiden pienempien hökkelien ympäröimänä pahin
takaosassa laajan aukean edustalla, jota eurooppalaiset olisivat
sanoneet "harjoituskentäksi". Tämä talo oli rakennettu oksapunoksin
sidotuista paaluista ja sisäpuolelta peitetty phormium-matoilla.
Seitsemän metrin pituisena, viiden levyisenä ja kolmen korkuisena se
käsitti sataviisi kuutiota, eikä uusseelantilainen päällikkö
tarvitsekaan enempää.
Siihen pääsi yhdestä ainoasta aukosta; jostakin paksusta
kasvikudoksesta tehty esirippu oli ovena, ja katto oli seinien yllä
samalla tavoin kuin muinaisten roomalaisten "impluvium". Muutamat
puuveistokset kattoparrujen päissä koristivat tätä majaa;
pääkäytävässä, "wharepunissa", oli tulijan ihmeeksi merkillinen
sekamelska lehtikoristeita, hirviöitä, symbolisia kuvia, kaikki
paikallisten taiteilijoiden töitä.
Sisällä kohosi tallatusta mullasta tehty lattia hiukan maata
korkeammalle. "Typhan" pitkistä, taipuisista lehdistä valmistetuilla
matoilla peitetyt, kuivista saniaisista tehdyt, putkiristikoiden päälle
sijoitetut patjat olivat vuoteina. Keskellä oli tulisijana muurattu
reikä ja savutorvena toinen reikä katossa. Kun savua oli kylliksi, se
päätti vihdoin löytää reiästä ulos jätettyään ensin kuitenkin huoneen
seiniin sysimustan nokikerroksen.
Rakennuksen vieressä oli aittoja; niissä säilytettiin päällikön
tavaroita, phormiumia, perunoita ja syötäviä saniaisia, ja siellä
olivat myös ne uunit, joissa ruoka kypsennetään kuumien kivien avulla.
Kauempana oli pienissä aitauksissa sikoja ja vuohia, harvinaisia,
kapteeni Cookin tuomien hyödyllisten eläinten jälkeläisiä. Koiria
juoksenteli siellä täällä etsien laihaa ravintoaan; ollakseen
kotieläimiä, jotka ovat maorien jokapäiväisenä ravintona, ne olivat
kovin huonossa kunnossa.
Glenarvan seuralaisineen oli yhdellä silmäyksellä pannut tämän kaiken
merkille. Erään tyhjän hökkelin luona he odottivat, mitä päällikkö
näkisi hyväksi päättää; tällä välin heitä käväisi katsomassa joukko
vanhoja akkoja. Nämä syöjättäret ympäröivät heidät, ulvoivat,
haukkuivat ja osoittelivat heitä sormillaan. Muutamat englantilaiset
sanat, jotka kuuluivat heidän paksuilta huuliltaan, ilmaisivat
selvästi, että he vaativat viipymättä kostoa.
Näiden haukkumisten ja uhkailujen aikana lady Helena teeskenteli
ulkonaisesti tyynenä kylmäverisyyttä, joka ei voinut olla todellinen.
Auttaakseen lordi Glenarvania säilyttämään mielenmalttinsa tämä rohkea
nainen salasi tunteensa sankarillisin ponnistuksin. Onneton Mary Grant
sitä vastoin oli vähällä pyörtyä, mutta John Mangles, joka oli valmis
uhraamaan henkensä häntä suojellakseen, tuki häntä. Muut kestivät nämä
loukkaukset eri tavoin, majuri välinpitämättömänä, Paganel yhä enemmän
ärtyen.
Glenarvan, joka tahtoi suojella lady Helenaa vanhojen akkojen
hyökkäyksiltä, astui suoraan Kai-Kumun luo, viittasi inhottavaan
joukkoon ja sanoi:
-- Aja nuo pois!
Maoripäällikkö katsoi vankiaan pitkään mitään vastaamatta, mutta
vaiensi sitten kädellään viitaten kirkuvan joukon. Glenarvan kumarsi
kiitokseksi ja asettui verkkaisesti äskeiselle paikalleen.
Tällä välin oli satakunta uusseelantilaista kokoontunut pahiin, ukkoja,
miehiä, nuorukaisia, toiset tyyninä, mutta synkkinä odotellen Kai-Kumun
käskyjä, toisten osoittaessa rajua tuskaansa itkien sukulaisiaan tai
ystäviään, jotka olivat kaatuneet viime taistelussa.
Kaikista niistä päälliköistä, jotka William Thompsonin kehotuksesta
olivat nousseet taisteluun, Kai-Kumu oli ainoa järvipiiriin palannut ja
ensimmäinen, joka ilmoitti heimolle, että kansankapina oli kärsinyt
tappion Waikaton alajuoksun varrella. Niistä kahdestasadasta
sotilaasta, jotka hänen komennossaan olivat lähteneet puolustamaan
maataan, oli jäänyt sille tielle sataviisikymmentä. Vaikka muutamia oli
englantilaisten vankeina, kuinka monta olikaan kaatunut
taistelutanterelle isiensä maahan milloinkaan palaamatta!
Siitä johtui se synkkä toivottomuus, johon heimo vaipui Kai-Kumun
saavuttua. Tappiosta ei näet ollut kuultu edes huhuja, ja siksi tämä
tieto tuli niin odottamatta.
Alkuasukkaat ilmaisevat sieluntuskaa aina ruumiillisesti. Niinpä
kuolleiden soturien vanhemmat ja ystävät, varsinkin naiset, repivät
kasvojaan ja olkapäitään terävillä simpukankuorilla. Vuotava veri
sekoittui kyyneliin; syvät naarmut osoittivat syvää surua. Onnettomat
veren tahrimat ja mielettömät seelantilaiset naiset olivat kauheita
katsella.
Toinen, alkuasukkaiden silmissä vielä tärkeämpi syy lisäsi heidän
epätoivoaan. Ei siinä kyllin, että sukulainen tai ystävä oli kuollut,
vaan hänen luunsa puuttuisivat sukuhaudasta. Nämä jäännökset katsotaan
maorien uskonnossa välttämättömäksi tulevaa elämää varten; ei
katoavaista lihaa, vaan luita, jotka huolellisesti kootaan,
puhdistetaan, kiilloitetaan, jopa vernissataankin ja vihdoin pannaan
"udupaan", "kunnian huoneeseen". Nämä haudat koristetaan puukuvilla,
joihin on tarkoin jäljennetty vainajan tatuoinnit. Nyt jäisivät haudat
tyhjiksi, uskonnolliset menot toimittamatta, ja luut, jotka kenties
säilyvät villikoirien hampailta, vaalenisivat hautaamatta
taistelukentällä.
Tuskan ilmaisut siis yltyivät. Naisten uhkauksia seurasivat miesten
kiroukset eurooppalaisia vastaan. Haukkumasanoja sateli, eleet kävivät
kiivaammiksi. Melu oli kiihtyä käsikähmäksi.
Kai-Kumu, joka pelkäsi heimon intoilijoiden tottelemattomuutta, käski
viedä vangit erääseen pyhitettyyn paikkaan pahin toiseen päähän,
jyrkkärinteiselle tasanteelle. Siellä maja nojasi vuorenseinään, joka
kohosi kolmisenkymmentä metriä sen yläpuolelle ja oli tällä puolen
linnoituksen jyrkkänä päätyvallina. Tässä "Wareatuassa", pyhitetyssä
huoneessa, papit eli "arkit" opettivat uusseelantilaisille oppia
kolmiyhteisestä jumalasta: isästä, pojasta ja linnusta eli hengestä.
Tilavassa ja hyvin vankkarakenteisessa majassa oli valikoitua, pyhää
ravintoa, jota Maui-Ranga-Rangi syö pappiensa suun kautta.
Päästyään hetkeksi turvaan alkuasukkaiden raivolta vangit heittäytyivät
siellä phormium-matoille. Lady Helena, jonka voimat olivat lopussa ja
mieli masentunut, vaipui puolisonsa syliin.
Glenarvan painoi häntä rintaansa vasten.
-- Rohkeutta, rakas Helena, taivas ei hylkää meitä!
Melkein heti sisälle tultuaan Robert kiipesi Wilsonin olkapäille ja
työnsi päänsä erääseen katon ja seinän väliseen aukkoon, johon oli
ripustettu taikakaluja. Siitä hän saattoi nähdä yli koko pahin
Kai-Kumun asuntoon saakka.
-- He ovat kokoontuneet päällikön ympärille, hän ilmoitti kuiskaten. --
He huitovat käsiään ... kirkuvat... Kai-Kumu haluaa puhua...
Poika oli vaiti muutaman minuutin.
-- Kai-Kumu puhuu... Villit rauhoittuvat... He kuuntelevat häntä...
-- Ilmeisesti päälliköllä on jokin henkilökohtainen syy suojella meitä,
majuri sanoi. -- Hän haluaa vaihtaa vangit heimonsa päällikköihin.
Mutta suostuvatko hänen soturinsa siihen?
-- Suostuvat! He kuuntelevat häntä, Robert jatkoi. -- He hajaantuvat...
Toiset palaavat majoihinsa ... toiset lähtevät linnoituksesta...
-- Onko se totta? majuri huudahti.
-- On, herra MacNabbs, Robert vastasi. -- Kai-Kumu ja hänen veneensä
soturit ovat yksin jäljellä... Yksi heistä tulee tänne...
-- Tule alas, Robert! Glenarvan sanoi.
Nyt tarttui lady Helena, joka oli noussut, puolisonsa käsivarteen.
-- Edward, hän sanoi vakaalla äänellä, -- Mary Grant ja minä emme tahdo
elävinä joutua näiden villien käsiin.
Hän ojensi Glenarvanille ladatun revolverin.
-- Ase! huudahti Glenarvan, jonka katse kirkastui.
-- Niin, maorit eivät tutkineet naisvankeja; mutta tämä ase on meitä
varten, Edward, eikä heitä.
-- Glenarvan, MacNabbs sanoi äkkiä, -- kätkekää revolveri. Ei ole vielä
aika...
Revolveri katosi lordin taskuun. Oviaukkoa peittävä matto työnnettiin
syrjään, ja eräs alkuasukas astui sisään.
Hän antoi vangeille merkin seurata mukanaan. Glenarvan ja hänen
kumppaninsa astuivat vierivieressä pahin poikki ja pysähtyivät
Kai-Kumun eteen.
Heimon etevimmät soturit olivat koolla päällikkönsä ympärillä. Heidän
joukossaan nähtiin se maori, jonka vene liittyi Kai-Kumun seuraan
Pohainhennan ja Waikaton yhtymäkohdalla. Hän oli nelikymmenvuotias,
voimakas, hurjan ja julman näköinen mies. Hänen nimensä oli Kara-Tete,
mikä merkitsee "vihainen". Kai-Kumu kohteli häntä kunnioittavasti, ja
tatuointien siroudesta voi nähdä, että Kara-Tetellä oli korkea asema
heimossa. Huolellinen tarkkailija näki kuitenkin, että näiden molempien
päälliköiden välillä oli jonkinlaista kateutta. Majuri huomasi, että
Kara-Teten vaikutusvalta jätti Kai-Kumun varjoon. Molemmat hallitsivat
yhtä suurella vallalla huomattavia Waikato-heimoja. Ja vaikka tämän
keskustelun aikana Kai-Kumu hymyili, hänen katseensa paljasti kuitenkin
syvää vihamielisyyttä. Kai-Kumu kääntyi Glenarvanin puoleen.
-- Oletko englantilainen? hän kysyi.
-- Olen, lordi vastasi empimättä, sillä kansallisuuden piti olla avuksi
vaihdossa.
-- Entä seurueesi? Kai-Kumu jatkoi.
-- Seuralaiseni ovat englantilaisia, niin kuin minäkin. Me olemme
matkustavaisia, haaksirikkoisia. Mutta -- jos tahdot sen tietää -- me
emme ole ottaneet osaa sotaan.
-- Se ei merkitse mitään! Kara-Tete sanoi tylysti. -- Jokainen
englantilainen on meidän vihollisemme. Sinun maanmiehesi ovat
anastaneet saaremme, varastaneet maamme ja polttaneet kylämme.
-- He ovat tehneet väärin, Glenarvan vastasi vakavasti. -- Minä sanon
sen sinulle siksi, että olen sitä mieltä, enkä siksi, että olen
vankinasi.
-- Kuuntele, jatkoi nyt Kai-Kumu, -- Tohonga, meidän jumalamme
Nui-Atuan ylimmäinen pappi, on joutunut veljiesi käsiin. Hän on nyt
siellä vankina. Meidän jumalamme käskee meitä lunastamaan hänen
henkensä. Minä olisin halunnut repiä sydämen rinnastasi, olisin
halunnut, että sinun ja seuralaistesi päät ikuisesti koristaisivat
tämän aitauksen paaluja, mutta Nui-Atua on puhunut.
Kai-Kumu, joka tähän saakka oli hillinnyt itsensä, näytti vapisevan
vihasta, ja hänen kasvoistaan näkyi hurjaa liikutusta.
Pienen hetken kuluttua hän jatkoi tyynemmin:
-- Luuletko englantilaisten vaihtavan Tohongan itseesi?
Glenarvan ei vastannut heti, vaan katsoi maoripäällikköä tarkasti.
-- En tiedä, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
-- Puhu, Kai-Kumu jatkoi. -- Onko sinun henkesi meidän Tohongamme
arvoinen?
-- Ei, Glenarvan vastasi. -- Minä en ole päällikkö enkä pappi
kansalaisteni keskuudessa.
Tästä vastauksesta kummastuneena katsahti Paganel Glenarvaniin,
voimatta ymmärtää hänen tarkoitustaan. Kai-Kumu näytti yhtä
hämmästyneeltä.
-- Sinä epäilet siis? hän sanoi.
-- Minä en tiedä, Glenarvan toisti.
-- Eivätkö sinun maanmiehesi ota sinua vastikkeeksi meidän
Tohongastamme?
-- Minuako yksin? Glenarvan vastasi. -- Eivät. Meidät kaikki
mahdollisesti.
-- Maorien keskuudessa, Kai-Kumu sanoi, -- annetaan pää päästä.
-- Tarjoa ensin nämä naiset vastikkeeksi papistasi, Glenarvan sanoi,
viitaten lady Helenaan ja Mary Grantiin.
Lady Helena yritti syöksyä miehensä luo, mutta majuri esti.
-- Näillä molemmilla naisilla, Glenarvan jatkoi kunnioittavasti
kumartaen lady Helenalle ja Mary Grantille, -- on korkea asema
maassaan.
Soturi katseli kylmästi vankiansa. Ilkeä hymy levisi hänen huulilleen,
mutta hän tukahdutti sen heti ja vastasi äänellä, jota töin tuskin
pystyi hillitsemään.
-- Luuletko sinä voivasi pettää Kai-Kumua väärillä sanoilla, kirottu
eurooppalainen? Luuletko sinä, että Kai-Kumun silmät eivät näe
sydämiin? Ja osoittaen lady Helenaa hän lisäsi:
-- Tuo on sinun vaimosi!
-- Eipä kuin minun! Kara-Tete huusi.
Samassa tämä työnsi vangit syrjään ja tarttui lady Helenaa olkapäästä.
-- Edward! parahti onneton nainen kauhistuneena.
Sanaakaan sanomatta lordi Glenarvan kohotti käsivartensa. Laukaus
pamahti, ja Kara-Tete kaatui kuolleena maahan.
Laukauksen jälkeen syöksyi alkuasukkaita ryöppynä ulos majoista. Pah
täyttyi silmänräpäyksessä, ja sata kättä kohotettiin kovaonnisia
vastaan; Glenarvanin ase temmattiin hänen kädestään.
-- Tabu! Tabu! Kai-Kumu huusi.
Kai-Kumu katsahti Glenarvaniin omituisesti; sitten hän toisella
kädellään suojeli murhaajaa ja toisella esti joukkoa, joka tahtoi repiä
eurooppalaiset kappaleiksi.
Vihdoin hänen äänensä kuului yli melun.
-- Tabu! Tabu! hän huusi
Sana pysäytti joukon Glenarvanin ja hänen kumppaniensa eteen, joita
yliluonnollinen voima suojeli.
Vähän myöhemmin heidät vietiin takaisin Wareatuaan, jota käytettiin
heidän vankilanaan. Mutta Robert Grant ja Jacques Paganel eivät enää
olleet heidän mukanaan.
MAORlPÄÄLLIKÖN HAUTAJAISET.
Uudessa Seelannissa varsin yleisen tavan mukaan oli Kai-Kumulla
heimopäällikkyyden ohella myös arikin arvo. Hän oli myös pappi ja
saattoi siis julistaa ihmisiä tai esineitä tabuksi.
Kaikille Polynesian kansoille yhteisen tavan mukaan on kaikki
yhteydenpito, kosketus siihen esineeseen tai henkilöön kielletty, joka
on julistettu tabun alaiseksi. Maorikansan uskonnon mukaan suuttunut
jumala rankaisisi kuolemalla jokaista, joka rohkenisi herjaavalla
kädellä koskettaa tabuksi julistettua. Ja jos jumala viivyttelisi
häpäisynsä kostamista, papit pitäisivät huolta siitä.
Päälliköt käyttivät tabua poliittisiin tarkoituksiin, vaikka se usein
myös on seurauksena jostakin tavallisesta tilanteesta yksityiselämässä.
Alkuasukas julistetaan muutamiksi päiväksi tabuksi monissa eri
tapauksissa: kun hän on leikannut tukkansa, kun hänet juuri on
tatuoitu, kun hän rakentaa ruuhtaan tai majaansa, kun häneen tarttuu
tappava tauti tai kun hän on kuollut. Jos varomaton kulutus uhkaa
hävittää virroista kalat tai pelloista ennenaikaisesti perunat, niin
niitä suojaamaan asetetaan tabu. Jos päällikkö haluaa karkottaa
epämieluisat vieraat asunnoistaan, hän julistaa tälle tabun; tai jos
hän haluaa vain omaksi edukseen pitää yhteyttä vieraaseen laivaan,
laivaa koskee taas tabu; samoin, jos hän katsoo hyväksi panna
karanteeniin eurooppalaisen matkustajan, johon hän on tyytymätön, niin
hänellä on yhä hyvänä keinona tabu. Hänen tabu-kieltonsa on siis
samanlainen kuin muinaisten kuninkaiden "_veto_".
Kun jokin esine on julistettu tabuksi, kukaan ei voi rankaisematta
koskea siihen. Jos alkuasukas joutuu pannaan, on määrätyt ravintoaineet
määrättynä aikana kielletty häneltä. Ennen kuin hänet vapautetaan tästä
ruokavaliosta, häntä auttavat orjat, jos hän on rikas, työntäen hänen
suuhunsa ne ruoat, joita hän ei saa koskettaa käsillään; jos hän on
köyhä, hänen on pakko ottaa ravintonsa suullaan, ja näin tabu muuttaa
hänet eläimeksi.
Tämä merkillinen tapa määrää ja vaikuttaa sanalla sanoen
uusseelantilaisten pienimpiinkin toimiin. Se on jumalan lakkaamatonta
puuttumista yhteiskunnalliseen elämään. Sillä on lain voima, ja siksi
voi sanoa, että alkuasukkaiden koko laki, jota vastaan ei ole
kiistämistä eikä kiistetä, sisältyy tabun ahkeraan käyttöön.
Mitä Wareatuaan teljettyihin vankeihin tulee, niin mielivaltainen tabu
pelasti heidät heimon raivolta. Muutamat Kai-Kumun ystävät ja
kannattajat olivat pysähtyneet heti päällikkönsä äänen kuullessaan ja
suojelleet vankeja.
Glenarvan ei kuitenkaan kuvitellut häntä odottavaa kohtaloa sen
paremmaksi. Vain hänen kuolemansa saattoi sovittaa päällikön murhan.
Mutta kuolema villien kansakuntien keskuudessa on aina vasta pitkän
kidutuksen loppu. Glenarvan odotti siis saavansa julmasti sovittaa sen
oikeutetun suuttumuksen, joka oli pannut aseen hänen käteensä, mutta
hän toivoi, että Kai-Kumun viha ei koskisi muita kuin häntä.
Millaisen yön hän ja hänen toverinsa viettivätkään! Kuka voisi kuvata
heidän tuskaansa! Robert-parkaa ja kunnon Paganelia ei ollut ilmestynyt
takaisin, mutta eikö heidän kohtalonsa ollut ilmiselvä? Eivätkö he
olleet alkuasukkaiden koston ensimmäisiä uhreja? Kaikki toivo oli
kadonnut jopa MacNabbsinkin sydämestä, joka ei hevillä joutunut
epätoivoon. John Mangles oli vähällä tulla hulluksi nähdessään kuinka
synkän toivottomana Mary Grant suri veljeään. Glenarvan ajatteli lady
Helenan hirvittävää pyyntöä, kun tämä kidutusta tai orjuutta
karttaakseen tahtoi kuolla hänen kädestään! Oliko hänellä rohkeutta
tähän kauheaan tekoon?
-- Ja Mary, olisiko oikeutta tappaa häntä? ajatteli John, jonka sydän
oli haljeta.
Karkaaminen taas oli ilmeisesti mahdotonta; kymmenen hampaisiin saakka
aseistettua miestä vartioi Wareatuan ovella.
Koitti aamu 13. päivänä helmikuuta. Alkuasukkaiden ja tabun suojaamien
vankien välillä ei ollut tapahtunut mitään kosketusta. Majassa oli
jonkin verran ruokaa, joihin onnettomat tuskin kajosivat; tuska vei
nälän. Päivä kului tuottamatta mitään muutosta tai toivoa. Epäilemättä
kuolleen päällikön hautaus ja heidän kuolemanrangaistuksensa tulisi
tapahtumaan samanaikaisesti.
Mutta vaikka Glenarvan ei koettanut salata itseltään, että Kai-Kumun
oli täytynyt luopua vankien vaihdon ajatuksestakin, oli majurilla tässä
suhteessa sittenkin toivon kipinä.
-- Kuka tietää, hän sanoi, muistuttaen Glenarvanille siitä
vaikutuksesta, jonka Kara-Teten kuolema oli tehnyt päällikköön, -- kuka
tietää, etteikö Kai-Kumu tunne olevansa teille kiitollisuudenvelassa?
Mutta tästä MacNabbsin huomautuksesta huolimatta Glenarvan ei ollut
toiveikas. Seuraavakin päivä kului, eikä tehty mitään valmisteluja
heidän teloittamisekseen.
Syy tähän lykkäykseen oli maorien usko, että sielu viipyy vainajan
ruumiissa kolme päivää kuoleman jälkeen, eikä ruumista siis kolmeen
vuorokauteen haudata. Tätä tapaa noudatettiin tarkkaan, ja helmikuun
15. päivään saakka pah pysyi autiona. John Mangles nousi Wilsonin
olkapäille ja katseli usein ulkovarustuksia; mutta ainoatakaan
alkuasukasta ei näkynyt. Vain vartijat kulkivat valppaina ja
vuorottelivat Wareatuan ovella.
Mutta kolmantena päivänä majat avattiin, ja miehiä, vaimoja, lapsia,
yhteensä monta sataa maoria, kokoontui tyyninä ja äänettöminä pahiin.
Kai-Kumu astui ulos majastaan ja asettui heimon päämiesten kanssa
puolen metrin korkuiselle korokkeelle linnoituksen keskelle. Kansa
asettui puoliympyrään muutaman metrin päähän hänen taakseen, ja kaikki
olivat vaiti.
Kai-Kumun antamasta merkistä lähti eräs soturi Wareatuaa kohti.
-- Muista! lady Helena sanoi miehelleen.
Glenarvan syleili vaimoaan. Samalla hetkellä lähestyi Mary Grant John
Manglesia.
-- Lordi ja lady Glenarvan myöntänevät, hän sanoi, -- että jos vaimo
voi kuolla miehensä kädestä välttääkseen häpeällistä elämää, niin voi
myös morsian puolestaan samasta syystä kuolla sulhasensa avulla. John,
tänä elämämme viimeisenä hetkenä voin teille sen sanoa: enkö jo kauan
aikaa ole ollut morsiamenne sydämessänne? Voinko luottaa teihin, rakas
John, kuten lady Helena Glenarvaniin?
-- Mary! nuori kapteeni huudahti syvästi järkyttyneenä. -- Voi, rakas
Mary...!
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä matto vedettiin syrjään ja
vangit vietiin Kai-Kumun luo; molemmat naiset olivat alistuneet
kohtaloonsa, ja miehet peittivät tuskansa suorastaan yli-inhimillistä
tarmoa todistavan tyyneyden alle.
He pysähtyivät seelantilaisen päällikön eteen, joka ei antanut kauan
odottaa tuomiota.
-- Sinä tapoit Kara-Teten? hän sanoi Glenarvanille.
-- Minä tapoin hänet, lordi vastasi.
-- Huomenna auringon noustessa kuolet.
-- Yksinkö? kysyi Glenarvan, jonka sydän sykki kiivaasti.
-- Ah, jos vain Tohongan henki ei olisi niin kallisarvoinen! huudahti
Kai-Kumu, jonka katseessa paloi villi kaipaus.
Tällä hetkellä syntyi väkijoukossa hälinää ja Glenarvan katsahti
pikaisesti ympärilleen.
Pian antoi joukko tietä, ja eräs soturi astui esiin märkänä hiestä,
rasitusten uuvuttamana.
Heti kun Kai-Kumu näki hänet, hän sanoi miehelle englanniksi,
ilmeisesti haluten, että vangit ymmärtäisivät:
-- Tuletko pakekien leiriltä?
-- Tulen, maori vastasi.
-- Näitkö vangin, Tohongan?
-- Minä näin hänet.
-- Elääkö hän?
-- Hän on kuollut. Englantilaiset ovat ampuneet hänet.
Nyt oli Glenarvanin seuralaistenkin kohtalo selvä.
-- Te kaikki, Kai-Kumu huusi, -- kuolette huomenna auringon noustessa.
Näitä onnettomia kohtaisi erotuksetta yhteinen rangaistus. Lady Helena
ja Mary Grant katsahtivat kiitollisina taivaaseen.
Vankeja ei viety takaisin Wareatuaan, sillä heidän piti olla läsnä
päällikön hautauksessa ja siihen kuuluvissa verisissä juhlamenoissa.
Joukko sotureita vei heidät muutaman askelen päähän suunnattoman
"kudin" juurelle, minne vartijat jäivät heidän luokseen päästämättä
heitä silmistään. Virallisen surunsa valtaama maoriheimo näytti
unohtaneen heidät.
Määrätyt kolme päivää olivat kuluneet Kara-Teten kuolemasta, ja
vainajan sielu oli siis iäksi jättänyt ruumiin. Toimitus alkoi.
Ruumis tuotiin pienelle kummulle keskelle linnoitusta puettuna
kallisarvoiseen pukuun ja käärittynä komeaan phormium-mattoon; hänen
sulilla koristetussa päässään oli vihreistä lehvistä tehty seppele;
kasvot, kädet ja rinta oli voideltu öljyllä, eivätkä ne näyttäneet
lainkaan muuttuneen.
Sukulaiset ja ystävät lähestyivät kummun juurta, ja yhdellä kertaa,
ikään kuin orkesterinjohtajan lyödessä tahtia surukantaattiin, kuului
valtava itkun, huokausten ja nyyhkytysten kuoro. Vainajaa itkettiin
valittavassa, hyvin hitaassa rytmissä. Hänen lähimpänsä löivät itseään
päähän ja sukulaiset raapivat kynsillä kasvojaan, tuhlaten enemmän
verta kuin kyyneliä. Onnettomat naiset täyttivät tunnollisesti tämän
alkukantaisen velvollisuuden. Mutta nämä surun ilmaisut eivät olleet
riittäviä lepyttämään vainajan sielua, jonka suuttumus epäilemättä
olisi iskenyt hänen heimonsa eloonjääneisiin, ja hänen soturinsa, jotka
eivät voineet saada häntä takaisin henkiin, halusivat ainakin, ettei
hän toisessa maailmassa kaipaisi maallisen elämän mukavuuksia.
Kara-Teten vaimon ei pitäisi myöskään jättää puolisoaan yksin hautaan,
ja muuten hän olisi itsekin kieltäytynyt jäämästä eloon miehensä
jälkeen. Se oli velvollisuuden vaatima tapa, eikä Uuden Seelannin
historiasta puutu esimerkkejä tällaisista uhrauksista.
Vaimo astui esiin. Hän oli vielä nuori, ja hänen tukkansa hulmusi
hajallaan hänen olkapäillään. Hän alkoi nyyhkyttää ja vaikertaa;
epäselvät sanat, katkonaiset lauseet, joilla hän ylisti vainajan avuja,
keskeyttivät hänen huokauksensa, ja äärimmäisen tuskan puuskassa hän
heittäytyi kummun juurelle ja painoi päänsä maahan.
Tällä hetkellä Kai-Kumu astui hänen luokseen. Äkkiä nousi onneton uhri
seisomaan; mutta valtavalla "meren", eräänlaisen tavattoman ison nuijan
iskulla kaatoi päällikkö hänet jälleen maahan. Hän oli kuollut.
Heti alkoi hirveä kiljunta. Sadat nyrkit heristelivät kohti kauheasta
näytelmästä tyrmistyneitä vankeja, mutta kukaan ei liikkunut, sillä
menot eivät olleet vielä päättyneet.
Kara-Teten vaimo oli liittynyt mieheensä, ja molemmat ruumiit makasivat
rinnakkain. Ikuista elämää varten ei vainajalle riittänyt uskollinen
elinkumppaninsa. Kuka olisi palvellut heitä molempia Nui-Atuan luona,
elleivät heidän orjansa olisi seuranneet heitä tästä maailmasta
toiseen?
Kuusi onnetonta tuotiin isäntäväkensä ruumiiden luo. He olivat
palvelijoita, jotka sodan säälimätön laki oli syössyt orjuuteen.
Päällikön elinaikana he olivat kestäneet mitä ankarinta kieltäymystä,
olleet tuhansin tavoin huonosti kohdeltuja, saaneet niukasti ruokaa,
työskennelleet aina kuin kuormajuhdat, ja nyt heidän oli maorien
uskonnon mukaan iäisyydessä jatkettava tätä orjuutta.
Nämä raukat näyttivät alistuvan kohtaloonsa eivätkä vastustaneet tätä
jo ammoin aavistettua uhria. Heidän kätensä olivat täysin vapaina
merkiksi, että he ottivat kuoleman vastaan itseään puolustamatta.
Heidät surmattiin nopeasti, kärsimyksiä aiheuttamatta. Kidutus
varattiin murhan tekijöille; nämä seisoivat kahdenkymmenen askelen
päässä ja käänsivät pois katseensa tästä hirvittävästä näytelmästä,
joka muuttui vielä kauheammaksi.
Kuusi "meren" iskua, kuuden väkevän soturin kädestä, kaatoi uhrit
maahan verilätäkköön.
Se oli merkkinä pöyristyttävän ihmissyönnin alkamisesta. Orjien
ruumiita ei suojellut tabu kuten isäntäväen, vaan ne kuuluvat heimolle;
ne ovat kuin pikkurahaa, jota heitetään hautauksen itkijöille. Kun uhri
oli toimitettu, koko lauma, päälliköt, sotilaat, ukot, naiset ja
lapset, ikään tai sukupuoleen katsomatta syöksyivät eläimellisen raivon
vallassa uhrien elottomien ruumiiden kimppuun. Lyhyemmässä ajassa kuin
nopea kynä ehtisi kirjoittaa, olivat vielä höyryävät ruumiit revitty,
jaettu, paloiteltu, hajoitettu, ei kappaleiksi vaan pieniksi
riekaleiksi. Jokainen niistä kahdestasadasta maorista, jotka olivat
läsnä uhritoimituksessa, sai osansa ihmislihasta. Taisteltiin,
tapeltiin, riideltiin pienimmästäkin murusta. Lämmin veri tahri
inhottavat ruokavieraat, ja koko tämä joukko rämpi punaisessa
hurmeessa. Siinä oli saalistaan repivän tiikerin hurjaa raivoa.
Sitä olisi voinut pitää sirkuksena, jossa siat söivät petoja. Sitten
sytytettiin kaksikymmentä nuotiota eri puolille pahia; palaneen lihan
käry haisi ilmassa, ja ellei tähän juhlaan olisi liittynyt huumaavaa
meteliä, ja ellei ihmislihan täyttämistä kurkuista olisi kajahdellut
hurjaa ulvontaa, olisivat vangit kuulleet uhrien luiden narskuvan
villien hampaissa.
Glenarvan kumppaneineen koetti tuskallisesti salata tämän ellottavan
näytelmän molempien naisten katseilta. He ymmärsivät nyt, mikä kohtalo
heitä odotti huomisaamuna, mitä hirveitä kärsimyksiä ennen kuolemaa oli
lisäksi kestettävä. He olivat kauhusta mykkiä.
Sitten alkoi kuolemantanssi. Väkevä juoma, "piper excelsum"-kasvista
valmistettu oikea pippuriviina, sai alkuasukkaat hurjistumaan, eivätkä
he enää olleet ihmisten näköisiä. Ehkäpä he unohtaisivat päällikön
tabun ja kävisivät käsiksi vankeihin, joita kauhistutti heidän
mielipuolisuutensa?
Mutta keskellä yleistä juopumusta oli Kai-Kumu säilyttänyt malttinsa.
Hän myönsi tähän veriseen hurjisteluun tunnin, jotta se saavuttaisi
huippunsa ja sitten laimenisi, minkä jälkeen hautauksen viimeinen
toimitus suoritettiin tavanmukaisten juhlasääntöjen mukaan.
Kara-Teten ja hänen vaimonsa ruumiit nostettiin maasta, jäsenet
taivutettiin ja painettiin vatsaa vasten, kuten seelantilaisten tapana
on. Heidät oli nyt laskettava hautaan siihen saakka, kunnes maa oli
syönyt heidän lihansa. Jäljelle jäivät vain heidän luunsa.
Udupan eli haudan paikka oli valittu vallien ulkopuolelta noin kolmen
kilometrin päässä, järven oikealta rannalta, Maunganamu-nimisen pienen
vuoren huipulta.
Sinne ruumiit piti siis viedä. Kaksi hyvin alkukantaista kantotuolia
tai oikeastaan vain paaria tuotiin kunnaan juurelle, ja ruumiit
sijoitettiin niille kokoon taivutettuina, pikemmin istuvassa kuin
makaavassa asennossa täysissä pukimissa, liaanisiteillä köytettyinä.
Neljä soturia kantoi niitä olkapäillään, ja koko heimo seurasi
juhlakulussa hautapaikalle, laulaen jälleen suruhymniään.
Yhä vartioidut vangit näkivät kulkueen poistuvan pahin sisäaitauksesta,
minkä jälkeen laulu ja huudot vähitellen vaimenivat.
Noin puolen tuntia oli surukulkue heiltä näkymättömissä laaksossa,
mutta sitten he näkivät sen taas kiemurtelevan ylös vuoripolkua, ja
etäisyys sai pitkän ja käärmemäisen jonon aaltomaisen liikkeen
näyttämään merkilliseltä.
Heimo pysähtyi kaksi ja puoli sataa meuiä korkealle kukkulalle,
Maunganamun huipulle, jonne oli pantu kuntoon Kara-Teten hauta.
Tavallinen maori ei olisi saanut haudakseen muuta kuin kuopan ja
kivikasan, mutta mahtavalle ja pelätylle päällikölle, joka epäilemättä
oli pian muuttuva jumalaksi, oli heimo tehnyt hänen urotöidensä
arvoisen leposijan.
Udupa oli ympäröity paaluaidalla, ja punamullalla maalatuilla kuvioilla
koristettuja seipäitä kohosi lähellä hautaa, jossa ruumiit saisivat
levätä. Sukulaiset eivät olleet unohtaneet, että vaidua, vainajan
henki, ravitsee itseään yhtä aineellisella tavalla kuin ruumis tässä
katoavaisessa elämässä.
Ei mitään puuttunut haudan mukavuudesta. Ja uusien itkuvirsien jälkeen
laskettiin molemmat puolisot hautaan toinen toisensa viereen ja
peitettiin mullalla ja kasveilla.
Sitten kulkue palasi äänettömänä vuorta alas, eikä kukaan tämän jälkeen
saanut kuolemanrangaistuksen uhalla mennä Maunganamulle, sillä se oli
tabu, samoin kuin Tongariro, jossa lepäävät eräässä maanjäristyksessä
vuonna 1846 surmansa saaneen päällikön jäännökset.