KANSALLISJOKI.

Siirryttiin metsikköön ja toteltiin maantieteilijän määräyksiä. Syötiin

kylmä illallinen hiljaisuudessa, ja pian olivat kahdenkymmenenneljän

kilometrin matkasta väsyneet vaeltajat syvän unen helmassa.

Seuraavan päivän sarastaessa joen pintaa peitti sakea sumu. Osa ilmaa

kyllästäneistä vesihöyryistä oli jäähtyessään saennut ja peitti

vedenpinnan paksuun pilveen. Mutta auringonsäteet puhkaisivat pian

näiden rakkomaisen rakenteen, ja sulatti sen lämmöllään. Sumupeitteiset

rannat paljastuivat ja Waikato esiintyi koko aamukauneudessaan.

Pitkä, kapea, pensaita kasvava niemeke päättyi terävään kärkeen jokien

yhtymäkohdassa. Vuolaampi Waipa virtasi noin puoli kilometriä omine

aaltoineen Waikaton veden läpi siihen yhtymättä, mutta tämä valtava ja

tyyni virta voitti pian kuohuvan lisäjoen ja vei sen rauhallisesti

mennessään Tyyneenmereen saakka.

Sumun haihtuessa näkyi Waikatoa ylöspäin kulkeva vene.

Se oli parikymmentä metriä pitkä, puolitoista leveä ja metrin syvä

kanootti, jonka keula oli korkea kuin venetsialaisessa gondolissa. Tämä

alus oli yhtenä kappaleena koverrettu kahikatea-kuusen rungosta. Pohjaa

peitti kerros kuivia saniaisia. Kahdeksat airot kuljettivat sitä

eteenpäin, ja perässä istui mies melalla sitä ohjaamassa.

Peränpitäjä oli kookas, noin neljänkymmenenviiden ikäinen alkuasukas,

leveärintainen, jänteväjäseninen, voimakasraajainen. Hänen kaareva,

syvien vakojen uurtama otsansa, hänen tuima katseensa ja synkät

kasvonsa tekivät hänestä pelottavan näköisen.

Hän oli korkea-arvoinen maoripäällikkö, kuten saattoi nähdä hienosta ja

tiheästä tatuoinnista, joka seebrajuovaisena peitti hänen ruumistaan ja

kasvojaan. Hänen kotkannenänsä juurelta lähti kaksi mustaa kierukkaa,

jotka hänen kellervät silmänsä kaartaen yhtyivät otsassa ja häipyivät

tuuheaan tukkaan. Leuka ja valkohampainen suu olivat säännöllisten

kuvioiden peitossa, joiden sirot piirteet ulottuivat hänen leveälle

rinnalleen asti.

Tatuointi, uusseelantilaisten "moko", on korkean arvon merkki.

Ainoastaan se, joka on käyttäytynyt uljaasti useissa taisteluissa, on

arvollinen käyttämään näitä kunniakoristeita. Orjat ja alhaisoon

kuuluvat eivät voi saada niitä. Kuuluisat päälliköt tunnetaan näiden

usein eläinten kuvia esittävien piirrosten hienoudesta, tarkkuudesta ja

laadusta. Muutamat alistuvat viiteenkin kertaan perin tuskalliseen

tatuointiin. Mitä kunniakkaampi mies Uudessa Seelannissa on, sitä

enemmän tatuointeja.

Dumont d'Urville on kertonut tästä tavasta omituisia yksityisseikkoja.

Hän on sattuvasti huomauttanut, että moko vastaa vaakunakilpiä, joista

muutamat suvut Euroopassa ovat niin turhamielisiä. Mutta hän huomauttaa

myös yhdestä erosta näiden kunniamerkkien välillä, siitä, että

eurooppalaisten vaakunat useinkin osoittavat ainoastaan sen

mieskohtaista ansiota, joka ne on ensimmäisenä saanut, todistamatta

mitään hänen jälkeläistensä kunnosta, kun taas uusseelantilaisten

mieskohtaiset vaakunat todistavat pätevästi, että saadakseen oikeuden

niitä käyttää heidän on täytynyt osoittaa tavatonta omakohtaista

uljuutta.

Riippumatta tatuoinnin myöntämästä arvonannosta, on siitä muutenkin

kieltämättä hyötyä. Se vahvistaa ihokudosta, tekee ihon kestäväksi

säänvaihtelua ja moskiittojen ainaisia pistoja vastaan.

Venettä johtavan päällikön korkeasta arvosta ei voinut olla vähintäkään

epäilystä. Albatrossin terävä luu, jota maorien tatuoijat käyttävät,

oli tihein ja syvin piirroin uurtanut viisi kertaa hänen kasvojansa.

Hän oli siis tatuoimisen viidennellä asteella, ja se näkyi hänen

ylväästä olemuksestaan.

Hänen väljään, koirannahoilla reunustettuun, phormium-lajista punottuun

kaislamattoon verhottu vartalonsa oli vyötetty kangaskappaleella, joka

oli äskeisistä taisteluista verinen. Hänen korviensa venytetyistä

lehdistä riippuivat vihreästä nefriitistä tehdyt renkaat, ja kaulan

ympärillä kalisi ketjuna "punamuita", eräänlaisia pyhiä kiviä, joilla

on seelantilaisille tiettyä taikauskoista merkitystä. Hänen vierellään

lojui englantilaista tekoa oleva pyssy ja "patu-patu", jonkinlainen

smaragdinvärinen, vajaan puolen metrin pituinen kaksiteräinen kirves.

Lisäksi kanootissa istui täysin liikkumatta yhdeksän hirveän näköistä,

samanlaiseen vaippaan puettua aseistettua, mutta alempiarvoista

sotilasta, joita osaksi vielä rasittivat äskettäin saadut haavat. Kolme

kesyttömiltä näyttävää koiraa loikoi heidän jaloissaan. Keulan puolelle

sijoitetut kahdeksan soutajaa näyttivät olevan päällikön palvelijoita

tai orjia; he soutivat voimakkaasti, ja vene kulki hyvää vauhtia ylös

Waikaton virtaa, joka ei ollutkaan kovin vuolas.

Keskellä tätä pitkää venettä oli vierekkäin sullottu kymmenen

eurooppalaista vankia, jalat sidottuina, mutta kädet vapaina.

He olivat Glenarvan ja lady Helena, Mary Grant, Robert, Paganel,

majuri, John Mangles, muonamestari ja molemmat matruusit.

Eilen illalla he olivat sakean sumun pettäminä leiriytyneet keskelle

suurta alkuasukasosastoa. Sydänyöllä heidät yllätettiin kesken unien,

vangittiin ja vietiin veneeseen. Tähän mennessä heitä ei ollut

pahoinpidelty, mutta heidän olisi ollut turha yrittää mitään

vastarintaa. Heidän aseensa ja ampumatarvikkeensa olivat villien

käsissä, ja heidän omat luotinsa olisivat nopeasti kaataneet heidät

maahan.

Muutamista englantilaisista sanoista, joita alkuasukkaat käyttivät,

he saivat pian selville, että kärsittyään suurta mieshukkaa,

englantilaisen sotaväen torjumina ja voittamina nämä olivat matkalla

ylemmän Waikaton alueelle. Sitkeän vastarinnan jälkeen ja vasta kun

42. rykmentin sotilaat olivat kaataneet hänen parhaat soturinsa,

maoripäällikkö palasi uudelleen kokoamaan jokiheimoja ja liittymään

peräänantamattomaan William Thompsoniin, joka yhä vielä taisteli

anastajia vastaan. Päällikön nimi oli "Kai-Kumu", onnettomuutta

ennustava nimi, sillä se merkitsee "hän joka syö vihollisensa". Hän oli

urhoollinen ja rohkea, mutta hänen julmuutensa oli yhtä suuri kuin

hänen urhoollisuutensa; häneltä ei ollut odotettavissa sääliä. Hänen

nimensä oli englantilaisten sotilaiden keskuudessa hyvin tunnettu, ja

hänen päästään oli Uuden Seelannin kuvernööri julistanut palkinnon.

Tämä kauhea isku oli kohdannut lordi Glenarvania juuri kun hän oli

saavuttamaisillaan niin kauan toivotun Aucklandin palatakseen sieltä

Eurooppaan. Kun katsoi hänen kylmiä ja tyyniä kasvojaan, ei olisi

voinut arvata hänen tuskiensa suuruutta. Vaarallisissa tilanteissa

Glenarvan osoitti olevansa onnettomuuden yläpuolella. Hän tiesi, että

hänen täytyi pysyä voimakkaana, olla esikuvana vaimolleen ja

seuralaisilleen, hänen, puolison ja päällikön, valmiina ensi

sijassa kuolemaan yhteiseksi hyväksi, jos olot niin vaatisivat.

Syvästi uskonnollisena hän ei halunnut epäillä sitä, että Jumala

vanhurskautensa mukaan ohjaisi hänen ylevää yritystään, eikä hän

keskellä yhä yltyneitä vaaroja hetkeäkään katunut jaloa vaikutinta,

joka oli hänet tuonut tähän alkukantaiseen maahan.

Hänen seuralaisensa olivat hänen arvoisiaan; heidän ajatuksena olivat

yhtä jaloja kuin hänen, ja kun katsoi heidän tyyniä ja ylväitä

piirteitään, ei olisi voinut uskoa, että heitä kuljetettiin suoraan

surman suuhun. Sopimuksen mukaan ja Glenarvanin neuvosta he olivat

muuten päättäneet pysytellä täysin välinpitämättömän näköisinä; se oli

ainoa keino, joka saattoi vaikuttaa näihin villeihin. Villeillä yleensä

ja varsinkin maoreilla on oma arvokkuutensa, josta he eivät koskaan

luovu; he kunnioittavat sitä, joka kylmäverisesti ja rohkeasti

ansaitsee kunnioitusta, ja Glenarvan tiesi tällä käytöksellä estävänsä

itsensä ja seuralaistensa turhan pahoinpitelyn.

Alkuasukkaat, jotka olivat vaiteliaita kuten kaikki villit, eivät

leiriltä lähdettyä olleet puhuneet keskenään paljon, mutta muutamista

sanoista Glenarvan huomasi heidän osaavan englantia. Hän päätti siis

kysyä päälliköltä, mikä heitä odotti. Kai-Kumun puoleen kääntyen hän

sanoi äänellä, jossa ei tuntunut vähääkään pelkoa:

-- Minne sinä viet meitä, päällikkö?

Kai-Kumu katsoi häntä kylmästi vastaamatta.

-- Mitä aiot tehdä meille? Glenarvan toisti.

Kai-Kumun silmissä välähti äkillinen leimahdus, ja nyt vastasi hän

vakaalla äänellä:

-- Vaihtaa sinut, jos maanmiehesi tahtovat; tappaa sinut, jos eivät

huoli.

Glenarvan ei kysynyt enempää; mutta toivo syttyi hänen sydämeensä.

Varmaankin maoripäälliköitä oli joutunut englantilaisten käsiin, ja

Kai-Kumu tahtoi vaihtamalla lunastaa heidät vapaiksi; oli siis olemassa

pelastumisen mahdollisuus, eikä tilanne ollut ihan toivoton.

Tällä välin vene kulki nopeasti ylös virtaa. Paganel, jota luontainen

vilkkaus helposti ajoi yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, oli saanut

takaisin täyden luottavaisuutensa. Hän väitti, että maorit säästivät

heiltä vaivan mennä englantilaisten vartiostojen luo ja että tämä oli

suuri voitto. Täydellisesti mukautuen kohtaloonsa hän seurasi kartalta

Waikaton kulkua maakunnan tasankojen ja laaksojen läpi. Lady Helena ja

Mary Grant peittivät pelkonsa ja keskustelivat Glenarvanin kanssa

hiljaisella äänellä, eikä taitavinkaan tarkkailija olisi heidän

kasvoistaan voinut nähdä heidän sydämensä tuskaa.

Waikato on Uuden Seelannin kansallisjoki. Maorit katselevat sitä

ylpeästi ja kateellisesti, kuten saksalaiset Reiniään ja slaavilaiset

Tonavaansa.

Yli kolmensadan kilometrin pituisena se kastelee pohjoisen saaren

kauneimpia seutuja Wellingtonin maakunnasta Aucklandin maakuntaan

saakka. Se on antanut nimensä kaikille niille jokivarren heimoille,

jotka toistaiseksi kukistamattomina olivat yhtenä miehenä nousseet

englantilaisia vastaan.

Tällä virralla lienee tuskin vielä mikään vieras alus liikkunut; sen

pintaa viiltävät ainoastaan alkuasukaskanoottien keulat. Hädin tuskin

on joku uskalias löytöretkeilijä uskaltanut meloa näiden pyhitettyjen

rantojen välistä uomaa, ja pääsy Ylä-Waikatoon näyttää olevan

epäpyhiltä eurooppalaisilta kielletty.

Paganel tunsi maorien kunnioituksen tätä Seelannin valtasuonta kohtaan.

Hän tiesi, että englantilaiset ja saksalaiset luonnontutkijat eivät

juuri olleet päässeet sen Waipan haaran yhtymäkohtaa pitemmälle. Minne

Kai-Kumu aikoi viedä vankinsa? Hänen olisi ollut vaikea saada siitä

selvää, ellei päällikön ja hänen soturiensa välillä usein vaihdettu

sana "Taupo" olisi herättänyt hänen huomiotaan.

Hän tutki karttaansa ja näki, että Taupo oli saaren vuorisimmassa

osassa, Aucklandin maakunnan eteläpäässä sijaitsevan maantieteen

aikakirjoissa kuuluisan järven nimi. Virrattuaan tämän järven poikki

jatkuu Waikaton juoksua vielä noin satayhdeksänkymmentä kilometriä.

Puhutellen John Manglesia ranskaksi, jotta villit eivät olisi

ymmärtäneet, Paganel pyysi häntä arvioimaan veneen vauhdin. John arvioi

sen lähes viideksi kilometriksi tunnissa.

-- Jos pysähdymme yöksi, maantieteilijä sanoi, -- matkamme kestää siis

lähes neljä vuorokautta.

-- Mutta missä ovat englantilaiset vartiostot? Glenarvan kysyi.

-- Sitä on vaikea tietää, Paganel vastasi, -- mutta sota on kaiketi

ulottunut Taranakin maakuntaan saakka, ja kenties on sotaväki

keskitetty järven rannalle vuorten taakse, missä kapinan pesäpaikka on.

-- Jumala suokoon! lady Helena sanoi.

Glenarvan loi murheellisen silmäyksen nuoreen vaimoonsa ja Mary

Grantiin, jotka olivat näiden julmien alkuasukkaiden vankeina matkalla

villiin maahan kauas kaiken ihmisavun ulottuvilta. Mutta kun hän

huomasi Kai-Kumun tutkivan katseen ja piti varomattomana antaa tämän

aavistaa, että toinen naisista oli hänen vaimonsa, hän peitti tunteensa

ja katseli virran rantoja välinpitämättömän näköisenä. Noin kilometrin

päässä jokien yhtymäkohdalta oli vene sivuuttanut kuningas Potataun

vanhan asumapaikan pysähtymättä. Mitään muuta venettä ei joella nähty.

Muutamat, pitkien matkojen päässä toisistaan rannoilla sijaitsevat

hökkelit kertoivat raunioillaan viime sodan kauhuista. Joen varrelle

raivatut vainiot olivat myös autioita. Vain joku vesilintu elävöitti

siellä täällä tätä surullista erämaata. Milloin "taparunga",

mustasiipinen, valkovatsainen ja punanokkainen kahlaaja pakeni pitkillä

jaloillaan; milloin venettä katselivat mitä rauhallisimmin erilaiset

haikaran sukuun kuuluvat linnut, niiden joukossa "matuku", eräänlainen

tyhmännäköinen kaulushaikara, ja komea, valkohöyheninen, keltanokkainen

ja mustajalkainen "kotuku". Missä loivat rannat olivat matalia, vaani

jäälintu, maorien "katare", pieniä ankeriaita, joita Uuden Seelannin

virroissa vilisee miljoonittain. Missä pensaat ulottuivat yli äyrään,

ylpeät harjalinnut, rantakanat ja liejukanat olivat aamupesulla

auringon ensimmäisissä säteissä. Koko tämä siivekäs maailma nautti

rauhassa siitä vapaudesta, jonka sille soi sodan karkottamien tai

surmaamien ihmisten poissaolo.

Alussa Waikato virtasi varsin leveänä laajojen lakeuksien halki. Mutta

kauempana kukkulat ja sitten vuoret kavensivat sen uomaa. Kuusitoista

kilometriä ylempänä jokien yhtymäkohdasta oli Paganelin kartan mukaan

vasemmalla rannalla Kirikiriroan kylä, joka todella olikin olemassa.

Mutta Kai-Kumu ei pysähtynyt. Hän jakoi vangeille näiden omia eväitä,

jotka oli otettu mukaan leiriä ryöstettäessä; mitä häneen itseensä,

hänen sotilaisiinsa ja orjiinsa tuli, niin he tyytyivät kotoiseen

ruokaansa, syötäviin saniaisiin, joille kasvitieteilijät ovat antaneet

nimen "pteris esculenta", uunissa paistettuihin juuriin ja

"kapanoihin", perunoihin, joita kummallakin saarella viljellään

runsaasti. Heidän ateriaansa ei kuulunut mitään liharuokaa, eikä

vankien kuivattu liha näyttänyt kiinnostavan heitä.

Kello kolme kohosi oikealla rannalla muutamia vuoria,

Pokaroa-selänteet, jotka muistuttivat sortunutta linnoitusta.

Muutamilla jyrkillä ulkonemilla oli hävitettyjä "paheja", vanhoja

varustuksia, maori-insinöörien luoksepääsemättömille paikoille

rakentamia. Niitä olisi voinut luulla kotkanpesiksi.

Aurinko painui horisontin taakse, kun vene karahti rannalle, joka oli

täynnä tuliperäisistä vuorista alkavan Waikaton mukanaan tuomaa

hohkakiveä; siellä oli muutamia puita, jotka näyttivät tarjoavan

sopivaa suojaa yöpymiseen. Kai-Kumu käski vankiensa nousta maihin,

miesten kädet sidottuina, mutta naiset edelleen vapaina, ja sijoitti

heidät keskelle leiriä, jonka ympäri sytytetyt tulet olivat

ylipääsemättömänä muurina.

Ennen kuin Kai-Kumu oli ilmoittanut vangeille aikovansa vaihtaa heidät,

Glenarvan ja John Mangles olivat neuvotelleet keinoista vapautua. Mitä

he eivät voineet yrittää veneessä, he toivoivat uskaltavansa maissa,

leirissä, jonkin suotuisan sattuman avulla yöllä.

Mutta Glenarvanin ja Kai-Kumun välisen keskustelun jälkeen näytti

olevan parasta luopua siitä; oli viisainta malttaa mielensä. Vaihto

tarjosi suuremmat mahdollisuudet pelastua kuin aseellinen hyökkäys tai

pako tuntemattomien seutujen halki. Tosin saattoi ilmestyä seikkoja,

jotka viivästyttivät tai ehkäisivätkin tällaisen kaupan hieromista,

mutta oli kuitenkin parasta odottaa tulosta. Ja mitä oikeastaan puoli

tusinaa aseetonta miestä olisi mahtanut lähes kolmellekymmenelle hyvin

aseistetulle villille? Sitä paitsi Glenarvan oletti Kai-Kumun heimon

menettäneen jonkin korkean päällikön, jonka se halusi saada takaisin,

eikä hän siinä erehtynytkään.

Seuraavana päivänä jatkoi vene matkaansa jokea ylös uudella vauhdilla.

Kello kymmenen se pysähtyi hetkeksi Pohaiwhennan, erään pienen,

oikealta puolelta Waikatoon laskevan monipolvisen joen suulle.

Täällä Kai-Kumun veneeseen yhtyi toinen, kymmenmiehinen alus. Soturit

lausuivat lyhyesti tulotervehdyksen "aire maira", joka merkitsee "tule

terveenä", ja molemmat veneet lähtivät jatkamaan yhtä matkaa. Tulokkaat

olivat äskettäin taistelleet englantilaisia joukkoja vastaan, mikä

näkyi heidän repaleisista vaatteistaan, verisistä aseistaan ja

haavoista, jotka vielä vuotivat verta riepujen alla. He olivat synkkiä

ja äänettömiä. Luonnostaan välinpitämättöminä, kuten alkuasukkaat

yleensä, he eivät kiinnittäneet mitään huomiota eurooppalaisiin.

Puolipäivän aikaan näkyivät lännessä Maungatotarin huiput ja

Waikato-laakso alkoi kaventua. Joki virtasi pian vuolaana kuin koski,

mutta soutajien voima, aironvetojen tahtiin lauletun laulun

tahdittamana, vei venettä eteenpäin kuohuissa. Koski noustiin, ja

Waikato solui jälleen tyynenä, aina parin kilometrin päästä mutkia

tehden.

Illalla Kai-Kumu laski vuorijonon juurelle, jonka ensimmäiset seinämät

nousivat äkkijyrkkinä kapealta töyräältä. Parikymmentä miestä, jotka

olivat nousseet maihin, pystyttivät yöleirin; kaksi nuotiota paloi

puiden alla. Kai-Kumun arvoinen päällikkö lähestyi lyhyin askelin ja

tervehti ystävällisesti "chonguilla", hieromalla nenäänsä Kai-Kumun

nenää vasten. Vangit sijoitettiin keskelle leiriä, ja heitä vartioitiin

erittäin tarkoin.

Seuraavana aamuna jatkettiin pitkää matkaa Waikatoa ylöspäin. Toisia

veneitä saapui pieniä sivujokia pitkin; kuutisenkymmentä sotilasta,

ilmeisesti pakolaisia viime kapinasta, oli nyt koolla paluumatkalla

kotiseudulleen vuoristoon englantilaisten haavoittamina. Joskus

perättäin kulkevista veneistä kuului laulua. Muuan miehistä aloitti

salaperäisen "Pihen", isänmaallisen hymnin:

Papa ra ti wati tidi

i dunga nei...

joka innostuttaa maoreja vapaussotaan. Laulajan syvä ja sointuva ääni

kajahteli kaikuna vuorista, ja joka säkeistön jälkeen toistivat muut

kuorossa sotaisan kertosäkeen ja löivät rintoihinsa, jotka kumisivat

kuin rumpu. Sitten taas soudettiin vastavirtaan entistä voimakkaammin

ja hyvää vauhtia.

Merkillinen ilmiö sattui tämän päivän aikana joella. Epäröimättä,

vauhtiaan hiljentämättä, päällikön vakavan käden ohjaamana vene laski

kello neljän aikaan ahtaaseen väylään. Vesipyörteet ryöppyivät kohisten

lukuisiin kareihin, joihin matka voi helposti katketa. Waikaton

ahtaassa uomassa ei ollut hyvä kaatua, sillä rannalle oli mahdoton

päästä. Jos astui rannan tulikuumaan liejuun, silloin oli

auttamattomasti hukassa.

Joki kulki näet tässä kuumien lähteiden välissä, jotka kaikkina aikoina

ovat herättäneet tutkimusmatkailijoiden uteliaisuutta. Rautaoksidi

väritti liejun helakanpunaiseksi eikä jalka olisi rannassa tavannut

metrinkään vertaa kiinteää maata. Ilma oli täynnä läpitunkevaa

rikinhajua; alkuasukkaita se ei vaivannut, mutta vankeja rasittivat

kovasti maan halkeamista pursuavat höyryt ja sisäisten kaasujen

paineesta halkeilevat kuplat. Mutta jos nämä pahoin häiritsivätkin

hajuaistia, niin silmä ei voinut muuta kuin ihailla tätä suurenmoista

näkymää.

Veneet laskivat valkoisten, sakeiden höyrypilvien keskelle, joiden

häikäisevän valkoiset pyörteet kohosivat kuin kirkko joen ylle.

Rannoilla nähtiin satakunta kuumaa lähdettä, joista toisista kohosi

höyryjä, toisista vesipatsaita, jotka muuttivat muotoaan kuin

suihkulähteet ja putoukset ihmiskäden rakentamissa tekolammissa; olisi

voinut luulla jonkin koneenkäyttäjän mielin määrin säätävän lähteiden

purkauksia. Ilmassa yhtyvät höyryt ja vesi kimmelsivät auringossa

kaikin sateenkaaren värein.

Tällä kohtaa Waikaton uoma oli jatkuvassa käymistilassa maanalaisen

tulen takia. Verraten lähellä idässä, Rotorua-järven vierellä,

kohisivat Rotomahanan ja Tetaratan kuumat lähteet ja höyryävät kosket,

joita eräät rohkeat tutkijat ovat saaneet katsella. Tämä seutu on

täynnä geysirejä, tulivuorten kraatereita ja rikkipesäkkeitä; niiden

kautta haihtuu se liika kaasu, joka ei ole voinut purkautua Tongariron

ja Wakarin, Uuden Seelannin ainoiden toimivien tulivuorten

kraatereista.

Neljättä kilometriä kulkivat veneet keskellä näitä höyryjä, jotka

olivat kasaantuneet veden yllä leijuvaksi kuumaksi usvaksi; sitten

rikinsavu hälveni, ja happea imeviä keuhkoja virkisti nopeassa

vauhdissa syntynyt ilmavirta. Oli päästy kuumien lähteiden läpi.

Villien voimakkaasti soutaessa noustiin vielä kaksi koskea, Hipapatua

ja Tamatea, ja illalla Kai-Kumu leiriytyi sadankuudenkymmenen

kilometrin päässä Waipan ja Waikaton yhtymäkohdasta. Täällä joki

kääntyi itäänpäin ja laski Taupo-järven eteläosaan, ikään kuin

suunnaton vesisuihku altaaseen.

Seuraavana päivänä Paganel huomasi karttansa avulla oikealla rannalla

Taubara-vuoren, joka kohoaa tuhannen metrin korkeuteen.

Puolenpäivän aikaan koko venekunta laski laajan suun kautta joelta

Taupo-järvelle, ja maorit tervehtivät iloisesti vaateriepua, joka

liehui tuulessa erään hökkelin katolla. Se oli kansallislippu.