Kello kuusi aamulla 7. päivänä helmikuuta Glenarvan antoi lähtömerkin.
Sade oli yön kuluessa tauonnut. Pienten harmaiden pilvien peittämä
taivas peitti auringon viiden kilometrin päässä maanpinnan yläpuolella.
Siitä lauhtuneen lämmön varassa saattoi uhmata päivämatkan rasituksia.
Paganel oli mitannut kartalla, että Cahuan vuoren ja Aucklandin
väliä oli satakaksikymmentäkahdeksan kilometriä; se oli kahdeksan
päivän matka, kuusitoista kilometriä vuorokaudessa. Mutta sen sijaan,
että olisi kuljettu pitkin mutkaista rantaa, hän katsoi paremmaksi
pyrkiä Waikaton ja Waipan yhtymäkohtaan, Ngarnavahian kylään,
neljänkymmenenkahdeksän kilometrin päähän. Sen kautta jatkuu tie tai
paremmin sanoen polku, jota voi kulkea rattailla ja joka halkaisee
suuren osan saarta Napierista Hawkes-lahden rannalla Aucklndiin. Sieltä
olisi helppo päästä Druryyn ja levähtää siellä mainiossa majatalossa,
jota luonnontutkija Hochstetter erityisesti suosittelee.
Retkeilijät, kukin kantaen muonaosuuttaan, lähtivät kiertämään
Aotea-lahden rantaa. Varovaisuudesta he eivät eronneet toisistaan kauas
ja pyssyt ladattuina pitivät vaistomaisesti silmällä idän aaltoilevaa
tasankoa. Mainio kartta kädessään Paganel totesi ihastuneena kuin
taiteilija, että sen pienimmätkin yksityiskohdat olivat täsmällisiä.
Osan päivää polki pieni joukkue hiekkaa, jossa oli kaksikuoristen
simpukoiden jäänteitä ja läkkikalojen ruotoja, seassa suuri määrä
raudan peroksidia ja oksidulia. Maanpintaan laskettu magneetti olisi
heti peittynyt kimaltelevilla kiteillä.
Rannalla, jota nousuvesi huuhtoi, leikki muutamia merieläimiä pakoon
pyrkimättä. Hylkeiden pyöreät päät, leveät ja kuperat otsat ja
ilmeikkäät silmät tekivät lempeän, jopa miellyttävän vaikutuksen.
Saattoi ymmärtää, että satu tapansa mukaan runoillen on tehnyt näistä
aaltojen omituisista asukkaista ihastuttavia seireenejä, vaikka niiden
röhkiminen ei juuri ole sulosointuista. Näillä eläimillä, joita Uuden
Seelannin rannoilla on runsaasti, tehdään vilkasta kauppaa. Niitä
pyydystetään sekä rasvansa että nahkansa vuoksi.
Niiden joukossa huomattiin kolme tai neljä harmaansinistä, seitsemän,
jopa yhdeksän metrin pituista merinorsua. Nämä valtavan isot
merieläimet loikoivat laiskasti paksuilla merileväpatjoilla, nostelivat
kankeata kärsäänsä ja liikuttelivat virnistellen karheita harjaksia
pitkissä, kuin korkkiruuveiksi kiertyneissä viiksissään, jotka
muistuttivat keikarin partaa. Robert katseli huvikseen tätä
mielenkiintoista eläinmaailmaa ja huudahti hämmästyneenä:
-- Kas, hylkeet syövät kiviä!
Ja todellakin monet näistä eläimistä ahmivat rannan kiviä oikein
halukkaasti.
-- Niin totisesti tekevät! Paganel vahvisti. -- Syövät kuin syövätkin
rannan somerikkoa!
-- Omituista ravintoa, Robert sanoi, -- ja vaikeasti sulavaa.
-- Ne eivät syö niitä ravinnokseen, poikani, vaan lastikseen. Ne
lisäävät sillä tavoin ominaispainoaan päästäkseen helpommin
merenpohjaan. Palattuaan taas maihin ne purkavat kivet jälleen ulos
ujostelematta. Sinä saat nähdä niiden sukeltavan aaltojen alle.
Pian todellakin puoli tusinaa hylkeitä, jotka olivat riittävässä
painolastissa, laahusti raskaasti pois rannalta ja katosi veteen. Mutta
Glenarvan ei voinut kuluttaa kallista aikaa niiden paluun odottamiseen,
jotta olisi nähty lastin purkaustoimitus, vaan keskeytynyttä matkaa
jatkettiin Paganelin suureksi suruksi.
Kello kymmenen levähdettiin aamiaisen syömistä varten suurten
basalttikallioiden juurella, jotka olivat järjestyneet meren rannalle
kuin kelttiläisten soturien hautapatsaat. Eräästä osterisärkästä
saatiin suuri määrä näitä ruokasimpukoita. Ne olivat tosin pieniä
eivätkä juuri hyvänmakuisia.
Mutta Olbinett käristi niitä Paganelin neuvon mukaan hehkuvilla
hiilillä, ja näin valmistettuna katosi tusina tusinan perään koko
aterian aikana.
Aamiaislevon jälkeen jatkettiin retkeä lahden rantaa pitkin. Sen
hammaslaitaisilla kallioilla ja varsinkin näiden laella asui kokonainen
lauma merilintuja, laivalintuja, kalalokkeja ja suuria albatrosseja,
jotka istuivat liikkumattomina terävien kallionkielekkeiden ylimmillä
huipuilla. Kello neljä iltapäivällä oli kuusitoista kilometriä kuljettu
vaivattomasti ja väsymystä tuntematta, ja naiset pyysivät jatkamaan
matkaa iltaan saakka. Suuntaa oli nyt muutettava ja pohjoisessa
näkyvien vuorten juuritse kierrettyä edettävä Waipa-laaksoon.
Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi vain suuria ruoholakeuksia, jotka
häipyivät etäisyyteen ja näyttivät lupaavan helppoa reittiä, mutta kun
retkeilijät tulivat näiden vehreiden kenttien rajalle, tämä näköhäiriö
häipyi. Laidun muuttui viidakoksi, jossa kasvoi valkokukkaisia
pensaita; niiden välissä oli tiheässä korkeita sananjalkoja, joille
Uuden Seelannin maaperä on erikoisen suotuisa. Täytyi suurella vaivalla
raivata tietä näiden puumaisten varsien lomitse. Kuitenkin kello
kahdeksan illalla kierrettiin Hakarihoata-selänteiden ensimmäiset
kukkulat ja järjestettiin viipymättä leiripaikka.
Kahdenkymmenenkahdeksan kilometrin vaelluksen jälkeen olikin lupa
ajatella lepoa. Ei ollut tosin enää vankkureita eikä telttaa, ja kukin
sai asettua nukkumaan suurenmoisten petäjien juurelle. Peitteitä ei
puuttunut, ja niitä käytettiin patjoina.
Glenarvan ryhtyi yöksi tarkkoihin varotoimiin. Sekä miesten että hänen
itsensä piti parittain valvoa ase kädessä päivännousuun saakka. Tulta
ei sytytetty. Nämä hehkuvat suojamuurit ovat hyödyllisiä petoeläimiä
vastaan, mutta Uudessa Seelannissa ei ole tiikereitä, leijonia, karhuja
tai muita petoeläimiä; uusseelantilainen itse sen sijaan korvaa ne
kaikki yltäkylläisesti, ja tuli olisi vain houkutellut paikalle näitä
kaksijalkaisia jaguaareja.
Lyhyesti sanoen, yö kului hyvin, lukuunottamatta muutamia
hiekkakärpäsiä, maorinkielellä "ngamuja", joiden purema on perin
kiusallinen, ja eräitä röyhkeitä rottia, jotka yhtä mittaa nakersivat
eväspusseja.
Seuraavana eli 8. päivänä helmikuuta Paganel heräsi luottavaisempana ja
melkein tyytyväisenä tähän maahan. Maoreja, joita hän erikoisesti
pelkäsi, ei ollut näyttäytynyt, eivätkä nämä villit ihmissyöjät
uhanneet häntä edes unissa, mistä hän lausui suuren mielihyvänsä
Glenarvanille.
-- Minä luulen todellakin, hän sanoi lordille, -- että tämä pieni
kävelyretki päättyy ilman ikävyyksiä. Tänä iltana ehdimme Waipan ja
Waikaton haaraan, ja kun olemme päässeet sieltä, ei juuri tarvitse
pelätä tapaavansa alkuasukkaita matkalla Aucklandiin.
-- Kuinka pitkälti tästä on matkaa Waipan ja Waikaton yhtymäkohtaan?
Glenarvan kysyi.
-- Kaksikymmentäneljä kilometriä, jokseenkin sama matka, jonka eilen
marssimme.
-- Mutta kulkumme hidastuu tuntuvasti, jos nuo loppumattomat pensaikot
yhä tukkivat tietä.
-- Ei, Paganel vastasi, -- me kuljemme pitkin Waipan rantaa, ja niin
pian kuin pääsemme sinne, ei ole esteitä enää, vaan päinvastoin tie on
helppo.
-- Lähtekäämme siis, sanoi Glenarvan, joka näki naisten olevan
lähtövalmiina.
Tämän päivän matkan ensimmäisinä tunteina tiheät pensaat hidastuttivat
edelleen kulkua. Vaunuin ja hevosin ei täällä olisi päässyt mihinkään
eikä siis australialaisia ajoneuvoja lainkaan kaivattu. Siihen saakka,
kunnes maanteitä on raivattu näiden kasvimetsiköiden läpi, voi Uudessa
Seelannissa liikkua ainoastaan jalkamies. Saniaiset, joita täällä on
lukemattomia lajeja, auttavat yhtä itsepintaisesti kuin maorit kotimaan
puolustamista.
Pikku joukolla oli siis lukemattomia vaikeuksia päästä niiden
tasankojen poikki, joilta Hakarihoatan kukkulat kohoavat. Mutta ennen
puoltapäivää he saapuivat Waipan rannalle ja marssivat sitten
esteettömästi pohjoiseen pitkin jokivartta.
Se oli ihana laakso, jonka poikki virtasi pieniä, pensaiden välissä
hilpeästi solisevia puhdas- ja makeavetisiä puroja. Kasvitieteilijä
Hookerin mukaan on Uudessa Seelannissa tähän saakka tavattu
kaksituhatta kasvilajia, joista viisisataa on sille ominaista. Kukat
ovat siellä harvinaisia ja yksivuotisia kasveja ei ole juuri ollenkaan,
mutta sen sijaan on sananjalkoja, heinäkasveja ja sarjakukkaisia sitä
runsaammin.
Muutamia pitkiä puita kohosi siellä täällä tummanvihreän
alikasvillisuuden yllä, "metrosideroja" helakanpunaisine kukkineen,
valtavia honkia, thuija-kasveja pystyyn puristuneine oksineen ja
eräänlaatuisia sypressejä, "rimuja", yhtä synkkiä kuin niiden
eurooppalaiset sukulaiset; kaikkien näiden puiden rungot olivat
moninaisten saniaisten ympäröimiä.
Isojen puiden oksilla ja pensaiden latvoissa hyppeli ja räkätti
papukaijoja, niiden joukossa vihreä, punakaulainen "kakariki" ja
"taupo", jolla on kaunis musta poskiparta, sekä eräs sorsan kokoinen
laji, jolla on ruskeanpunaiset höyhenet ja räikeänkirkkaat
siivenalustat ja jolle eläintieteilijät ovat antaneet nimen "Etelän
Nestor".
Majuri ja Robert kumppaneistaan eroamatta pystyivät ampumaan muutamia
heinäkurppia ja peltopyitä, jotka oleilivat hirsimetsän suojassa. Ajan
voittamiseksi Olbinett otti kyniäkseen ne matkan varrella.
Paganel puolestaan ajatteli vähemmän riistan ravintoarvoa ja olisi
mieluummin halunnut saada jonkin Uudelle Seelannille ominaisen linnun.
Luonnontieteilijän harrastus tukahdutti matkamiehen nälän. Ellei hänen
muistinsa pettänyt, täällä piti olla erikoinen lintu, maorien "tui",
jota sanotaan milloin "pilkkakirveeksi" alituisen, ivallisen naurunsa
vuoksi, milloin "pastoriksi", sen leuan alla kun on valkoiset liperit
kuin papilla.
-- Tämä tui, Paganel sanoi majurille, -- lihoo talvella niin, että se
on siitä sairaana. Se ei jaksa enää lentää. Silloin se puhkoo nokallaan
rintaansa päästäkseen liikarasvoistaan ja keventyäkseen. Eikö se ole
omituista, Nabbs?
-- Siinä määrin omituista, majuri vastasi, -- etten usko siitä
sanaakaan.
Mutta Paganel ei suureksi surukseen saanut käsiinsä ainoatakaan
tällaista lintua näyttääkseen epäuskoiselle majurille veriset merkit
sen rinnassa.
Sitäkin parempi onni hänellä oli, mitä tulee erääseen toiseen lintuun,
joka ihmisen, kissan ja koiran vainoamana on paennut asumattomille
seuduille ja on häviämässä Seelannin eläinkunnasta. Robert, joka nuuski
kaikkialla kuin kärppä, löysi eräässä punotuista juurista tehdyssä
pesässä kaksi siivetöntä ja pyrstötöntä kanaa, joilla oli neljä
varvasta jaloissa, pitkä suokurpannokka ja valkoinen höyhenpeite yli
koko ruumiin. Outoja eläimiä, jotka näyttivät viittaavan välivaiheeseen
munivista imettäväisiin.
Se oli seelantilaisten "kiwi", luonnontieteilijäin "apterix australis",
joka syö toukkia, hyönteisiä, matoja tai siemeniä. Tämä lintu on
nimenomaan uusseelantilainen. Sitä on ollut vaikea saada Euroopan
eläintarhoihin. Sen puolivalmiit muodot, hassunkuriset liikkeet ovat
aina herättäneet tutkimusmatkailijoiden huomiota, ja _Astrolabe_- ja
_Zelée_-laivoilla tehdyllä suurella Tyynen-meren tutkimusretkellä
Dumont d'Urville sai tiedeakatemialta erikoistehtäväksi tuoda edes
yhden tällaisen linnun mukanaan. Mutta huolimatta alkuasukkaille
luvatuista palkinnoista hän ei saanut hankituksi ainoaakaan elävää
kiwiä.
Ihastuneena tällaisesta onnenpotkusta sitoi Paganel molemmat kanansa
yhteen ja kantoi niitä uskollisesti aikoen antaa ne kunnialahjaksi
Jardin des Plantes-laitokselle Pariisissa. "_Lahjoittanut herra Jacques
Paganel_": hyväuskoinen maantieteilijä luki jo tämän houkuttelevan
kirjoituksen koko laitoksen kauneimman häkin yläpuolella.
Joukko eteni yhtä vaivattomasti Waipan jokivartta pitkin. Seutu oli
autio; ei ollut ainoatakaan polkua osoittamassa ihmisen liikkuvan
näillä mailla. Joki virtasi milloin korkeiden pensaiden, milloin
loivien hiekkarantojen välillä. Silloin ulottui horisontti matalaan
vuoriselänteeseen asti, joka idässä rajoitti laaksoa. Omituisen
muotoisena, eksyttävässä auteressa häämöttävine piirteineen nämä vuoret
muistuttivat esihistoriallisen ajan jättiläiseläimiä. Olisi luullut
näkevänsä suuria, äkkiä kivettyneitä valaslajeja. Yhteensulloutuneet
rykelmät kertoivat ilmeisesti vulkaanisesta alkuperästä. Uusi Seelanti
on näet myöhäisempää tuliperäistä syntyä. Se kohoaa yhä veden
yläpuolelle. Muutamat kohdat ovat kahdessakymmenessä vuodessa kohonneet
kokonaista pari metriä. Tuli liikkuu yhä sen sisällä, tärisyttää ja
puistattaa sitä ja puhkeaa esiin monissa paikoissa kuumien
suihkulähteiden ja tulivuorten aukkojen kautta.
Kello neljä iltapäivällä oli helposti kuljettu neljätoista kilometriä.
Kartan mukaan, jota Paganel yhtä mittaa tarkasti, ei ollut enää
kahdeksaa kilometriä Waipan ja Waikaton yhtymäkohtaan. Sieltä meni
tie Aucklandiin. Siellä oltaisiin yötä. Mitä sitten niihin
kahdeksaankymmeneen kilometriin tuli, jotka vielä erottivat heitä
pääkaupungista, niin riittäisi kaksi tai kolme päivää niiden
suorittamiseen ja korkeintaan kahdeksan tuntia, jos Glenarvan tapaisi
postivaunut, jotka kahdesti viikossa kulkevat Aucklandin ja Hawkes Bayn
välillä.
-- Siis meidän täytyy vielä ensi yönä nukkua taivasalla, Glenarvan
lausui.
-- Niin täytyy, Paganel vastasi, -- mutta toivoakseni viimeistä kertaa.
-- Sitä parempi, sillä tämä on sentään kova koettelemus lady Helenalle
ja Mary Grantille.
-- Jotka kuitenkin kestävät sen nurkumatta, John Mangles lisäsi. --
Mutta ellen erehdy, herra Paganel, niin te puhuitte jostakin kylästä
näiden jokien risteyksessä.
-- Niin tein, maantieteilijä vastasi. -- ja se on merkitty tähän
Johnstonin karttaan. Se on Ngarnavahia, noin kolme kilometriä
yhtymäkohdan alapuolella.
-- No, emmekö voi olla yötä siellä? Lady Helena ja neiti Grant
kävelisivät kyllä neljättä kilometriä päästäkseen hiukankin
siedettävään hotelliin.
-- Hotelliin! Paganel huudahti. -- Hotelliin maorikylässä! Ei siellä
ole edes ravintolaa tai majataloa! Kylässä on vain rykelmä
alkuasukashökkeleitä, ja minun mielestäni on paras karttaa sitä eikä
suinkaan etsiä sieltä suojapaikkaa.
-- Te pelkäätte kaikkea, Paganel, Glenarvan sanoi.
-- Rakas lordi, maoreja on parempi epäillä kuin uskoa. Minä en tiedä,
millaiset välit heillä on englantilaisiin, onko kapina kukistettu vai
ei vai joudummeko keskelle sotaa. Ja ilman väärää häveliäisyyttä puhuen
meidän kaltaisemme väki on aina hyvä saalis, en minä ainakaan
vapaaehtoisesti halua koetella seelantilaisten vieraanvaraisuutta.
Minusta on siis viisasta karttaa Ngarnavahian kylää, kiertää se ja
välttää kohtaamasta alkuasukkaita. Niin pian kuin ollaan Druryssa, on
tilanne aivan toinen, ja siellä voivat uljaat naisemme kyllikseen
levätä matkan vaivoista.
Maantieteilijän mielipide pääsi voitolle. Lady Helena piti parempana
yön viettämistä taivasalla kuin kumppaniensa saattamista vaaraan. Sen
enempää Mary Grant kuin hänkään ei pyytänyt pysähtymään, ja niin
jatkettiin matkaa pitkin joen rantaa.
Kahta tuntia myöhemmin alkoivat ensimmäiset illan varjot laskeutua
vuorilta. Ennen katoamistaan läntisen horisontin taakse käytti aurinko
pilvien avointa pälveä lähettääkseen vielä muutamia myöhäisiä säteitä.
Päivän viimeinen heijastus purppuroi idän kaukaisia kukkuloita. Se oli
kuin nopea tervehdys retkeilijöille.
Glenarvan kumppaneineen joudutti askeleitaan. He tiesivät, kuinka lyhyt
hämärä on tällä leveysasteella ja kuinka äkkiä yö yllättää. Oli
päästävä jokien yhtymäkohtaan ennen pimeän tuloa. Mutta maasta nousi
sakeaa sumua, joka teki tien näkemisen kovin vaikeaksi.
Onneksi kuulo korvasi näön, jonka sumu teki hyödyttömäksi. Pian ilmaisi
veden kovempi kohina molempien jokien yhtymisen samaan uomaan. Kello
kahdeksan saavuttiin sille kohtaa, missä Waipa laskee Waikatoon
aaltojen yhtyessä kohisten.
-- Tuolla on Waikato, Paganel huudahti, -- ja tie Aucklandiin kulkee
pitkin sen oikeaa rantaa.
-- Me näemme sen huomenna, majuri lausui. -- Yöpykäämme tähän. Minusta
tuntuu kuin nuo tummemmat varjot osoittaisivat metsikköä, joka on
vartavasten asetettu tähän antamaan meille suojaa. Syökäämme ja
nukkukaamme.
-- Syökäämme, Paganel sanoi, -- mutta vain laivakorppuja ja kuivaa
lihaa, sytyttämättä tulta. Olemme tulleet tänne salavihkaa,
koettakaamme päästä lähtemään samalla tavalla. Onneksi tekee sumu
meidät näkymättömiksi.